Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

maanantai 25. maaliskuuta 2019

" Teatteri on outo laji." Kadonnutta aikaa etsimässä Vol 3, Teatteri Jurkassa 22.03.2019

Queer, virkistävä, traaginen ja hassu Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3, Teatteri Jurkassa. Ennakkonäytös perjantaina rännään tännään 22.03.2019 Yritin kuulostella tuliko PataÄssän karaokesta Leeviä... Mutta portsarit vain testasivat ulko-oven narinaa. Saundimaailma sekin.
                                                         " Teatteri on outo laji."

Tämä on vasta ennakkonäytös, mutta sopii niille jotka vihaavat Proustia, ja muillekin jotka eivät. Tätä tsettiä voi nauttia vaikkei ole alkup pröystäilevää, proustailevaa, loputonta kirjasarjaa lukenut, tai varsinkaan tuota teatteriin meno -kohtaa. Vaikkei tämän poppoon aiempia Proustin volyymejä yks ja kaks ei ookaa nähny. Mieli kyllä tekiz nähä, mitä he seuraavaksi... Ehdottomasti kovan teatterikevään 2019 tsekattavia musteja.

Eilen liikuin antiikin maisemissa Medusan huoneessa. Tänään oli tapetilla myös antiikin tragedia - joka muistutettiin mieliin mitä suloisimmalla tavalla. Saako nainen rakastaa uuden aviomiehensä poikaa. Miksi suomalaisen miehen malli suomalaisessa teatterissa ja muussa armeijassa on niin suppea. Puvustus mainittu, mutta millainen teatteribloggaaja olisi Marcel Proust tänä päivänä...

Kun kirjassa nuar Proust katsoo tuoretta teatteri-ilmoitusta, mainosta, joka on vasta liimattu, se muistuttaa hetkeä, jolloin näemme Twitterissä, FB:ssä ja Instagramissa teatteri-ilmoituksen, julkaisun joka on julkaistu kaksi sekuntia sitten. Tuoreena.

Kuvassa Aleksi Holkko
Kuva Marko Mäkinen

Olemme useammassa aikatasossa ja genressä. Yleisöä pidetään aluksi varpaillaan, hereillä ja virkeinä, odottavaisina. Näyttelijät ovat ystävällisiä, ja ohjaavat permantorahvaan paikoille, vanhan ranskalaisen tavan mukaan. Matkustamme ajassa, ja olemme silti tässä. Ajassa, ajanjaksolla olemme antiikin ja maaliskuun 2019 Oscar-gaalan välissä, Proustin ajassa, jossain menneessä, 1800-luvulla, sen lopulla, la belle epoque, ja itse Proust on aika kalpeana poikana paikalla.( Viljellään tätä kalpeat pojat -käsitettä...) Ajasta. Olemme Racinen näytelmän barokin ajassa, vuodessa 1677, jolloin tragedia Faidra näyteltiin. Olemme myös tässä ajassa, maaliskuussa, sekä matkaamme ajassa muutenkin. Käymme läpi Jurkan historiikkia, kummituksia ja kuppikakkuja. Tai ei, ei niitä, vaan vanhempia leivoksia. Viittauksia Maria Antoinetteen ei tehdä. Toisaalta olemme marginaalissa, homon miehen marginaalissa. Ja toisaalta näyttelevän naisen, naisnäyttelijän. Miksi meille ei löydy rooleja kuin jonkun kurtisaanin?

Sarah Bernhardtin äiti oli juutalainen kurtisaani. Marcel Proust oli juutalainen homoseksuaali, muttei pitänyt siitä numeroa, päin vastoin, vai ymmärsinkö oikein, eilisestä. MP oli kaapissa. Sarah Bernhardt oli maailman parhain näyttelijä.

SB:stä löytyy tietoa ja elämänkertoja. Hänellä oli apina nimeltä Darwin, muttei se ollut kummallisin asia hänen eläintarhastaan. Sarah eksyi kuumailmapallolla, hän jatkoi näyttelemistään amputoinnista huolimatta. Muistaakseni aikuisena naisena hän näytteli Juliaa. Hän piut paut välitti sovinnaisuudesta, ja tottahan toki hän oli Hamlet. Ei ahtaalle naisen mallille!

Jurkassa kalpea Proust on hyvinkin Proustin näköinen. Jopa vasemman kulmakarvan kaarteen hallinta oli häkellyttävää yks yhteen esikuvansa kanssa. Tätä kirjoittaessa tuli hauska loikkaus ja yhdentymä. Mutta se meni jonnekin, kuten kuoppa autostraadalla, kun halpabussi kiitää myrskyn keskellä kohti teatteria. Tai kotia.

Itse en ole mikään Proustin ystävä, päin vastoin. Pidin tätä etuoikeutettuna valkoisena heterona, tai siis ei-heterona, mutta miehenä joka saa suoltaa tekstiä jota vain julkaistaan, ja julkaistaan, ja julkaistaan.

Tämä näytelmä on sopiva kärkäs - paikalla olevaa Proustia ei kiinnosta Jurkan historia tippaakaan. Hän vain odottaa Bermaa.

Toisaalta jo alussa Proust nostetaan jalustalle, maailman parhaimpana kirjailijana ensemblen mukaan. Hänet nostetaan pallin päälle.

Kadonnutta aikaa etsimässä osa 3 kirjan nimi Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa on ällöttävä, yäk, juurikin miehen kirjoittamana, tirkistelynä. Äänikirjaa voi kuunnella osia 1 - 6 Yle Areenassa. Itse kuuntelin osaa 3, keskittyen vain teatteriin ja La Bermaan. Osassa tekstiä näen Proustin valokuvana, istuvana aikuisena miehenä.

Samalla hän on lapsi, poika, kuin kutistettu versio tuosta kuvasta, mutta hän seisoo polvihousuissaan. Ehkä. Miksi pieni poika haluaa teatterin palavasti. Voiko La Berma lunastaa nuo kaikki toiveet, lupaukset, määritteet, äänenpainot.

Yhdessä kohtaa kirjassa sanotaan Bernhardt, ei La Berma. Samoin Proust kirjoittaa vanhemmistaan juutalaisina, joten sen puoleen hän ei ole kaapissa.

Tämä ei ole arvio, koska kyseessä oli ennakko, ja olin kutsuvieraana. Se on kuitenkin muisto, hetki, muistiinpano, merkintä. Teatterikevät voi hyvin...

Tämä ei ole vaikea näytelmä, se kyllä puhkeaa kukkaan myös kotimatkalla. Se on yleisöystävällinen, se ei kosiskele, vaan johdattaa kohteliaasti äärelle, ja toisinaan sytyttää henkisen kohdevalon.

Kaunis on flamingon värinen laskuvarjokangas. Se on provokatiivinen, naisten salonkien sävy. Myös muidenkin buduäärien sävy.

Kaunis on miehen kuva tässä, luovana ja räiskyvänä kummituksena ja puvustajana, pukusuunnittelijana. Leivosten värisiä kankaita, miesten koreita vaatteita.

Hippolytoksena Holkko - tai Hippolytos Holkkona - ah, nuorena ja kauniina adoniksena, katseiden kohteena, himon kohteena, ehkä. Niinhän teatterissa aina on, katsojan silmä.

Miksi vanhempi nainen, tai aikuinen nainen ei saisi rakastaa nuorempaa miestä? Tässä tragediassa hän on Faidran uuden aviomiehen aiemmasta liitosta syntynyt poika, ei siis täysin sukua, eikä sukurutsailua, jota on tulvinut tarinoissa, ainakin Game of Thronesissa ( Tulen ja jään laulu). Hän on helleeninen sankari, mutta saako hän olla helleeni, kun ei ole kreikkalainen vaan enemminkin Pohjanmaalta.

Huvittavaa, Proustia ei yhtään hetkauta, ettei helleeniä näyttelevä ole aito kreikkalainen. Kulttuurisen omimisen kritisointi on meidän päivämme juttu. Vasta nyt.

Kaunis poika on halvoissa, kiiltävissä vetimissä, kultainen laakeriseppele, tai kullitettu laakeriseppele, jotka ovat sekä jäänne vanhanaikaisesta ja konventionaalisesta teatterista, mutta myös pilailukaupan tuotteita, joita voi kuka vain ostaa fetisistinä ja tehdä ties mitkä hiekka ja sandaali -sessiot, homoeroottiset, tai vain sessiot. Tai elokuvan rekvisiittaa kuten Tom of Finland ja Babylon Berlin. Tai kotielokuvien. Ja tooga joka on yhtä lyhyt kuin uniformu komentajalla ( avaruuslaivaston kapteenin Zapp Brannigan ) Futuramassa.

Varsinkin kultaiset shortsit muistuttavat täydellisestä miehestä, jonka tohtori FranknFurter loi Rocky Horror Showssa.

Milka ylhäinen ja hyväryhtinen kuningatar, Valtiatar, antiikissa, ja nyt tässä, muistellen muitakin roolejaan. Onko naisille rooleja, osa 2, NeferNeferNefer kurtisaani jolle kaikki oli / on mahdollista.

Enkä ehtnyt kirjoittaa Emmi Jurkasta riviäkään! ;)

Missä on spektrin pää, kuinka kaunis on prisma, ei, se Viikin tavaratalo. Entä kun se käännetään toisin päin.

Toisaalta äänikirjassa Proust / päähenkilö / kirjaajaa tutkii teatterikiikarilla La Bermaa, ja sehän on pelottavaa. Lapsen havainto. Puhdas mielikuvitus. Pakanan katse. Noitien taikaväline joka sekä pienentää ihmisen, että tuo lähelle.

Kuvassa Milka Ahlroth
Kuva Marko Mäkinen



Tekijäloota:



Käsikirjoitus ja ohjaus: Aleksi Holkko ja Hanna-Kaisa Tiainen
Pukusuunnittelu ja lavastus: Timjami Varamäki
Valo- ja äänikonsultit: Olivia Pohjola ja Viljami Lehtonen
Näyttämötekniikka: Saku Kaukiainen

Näyttämöllä: Milka Ahlroth, Aleksi Holkko, Hanna-Kaisa Tiainen ja Timjami Varamäki

Tuotanto: Teatteri Jurkka ja työryhmä
Valokuvat: Marko Mäkinen

Jurkan sivulla kerrotaan: "Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3
Sarah Bernhardt, Emmi Jurkka, Milka Ahlroth… Tänä keväänä kaikki suurnäyttelijättäret ruumiillistuvat yhdeksi Jurkan näyttämölle! Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 poimii Marcel Proustin romaanisarjasta teatteriteeman ja kehrää sen yhteen niin Teatteri Jurkan kuin tekijöiden omankin historian kanssa.

Esitys kertoo ainakin näyttelijyydestä, klassikoista ja siitä, onko taide hyvää vain silloin, kun on juonut tarpeeksi kahvia, eikä ole ihan hirveä pissahätä?

Kadonnutta aikaa etsimässä 2017-2022 on kymmenen itsenäisen esityksen sarja, joka pohjautuu Marcel Proustin romaanin osiin. Jurkassa nähtävä osa 3 ei vaadi aiempien osien näkemistä.

La magnifique Milka Ahlroth palaa Jurkkaan kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Le superbe Aleksi Holkko ja l’incroyable Hanna-Kaisa Tiainen puolestaan valloittavat Jurkan näyttämön ensimmäistä kertaa!"




Flickrissä kuvia:

Proust1
Proust5 Proust9 Proust12 Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 Ensi-ilta 23.3.2019 Kuva Marko Mäkinen



Yle areenasta löytyy: Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä, Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan suomennoksen kolmas osa. Suomentaja: Inkeri Tuomikoski. Lukija: Erja Manto.



Asiaan liittyviä ja liittymättömiä tviittejäni:
Jännittävää, ellei peräti maagista (sorcery!) on kuulla Sandra Bernhardtin ääni. Kuulla. Ääni. Faidrana.






Kadonnutta aikaa etsimässä, merkittävien Proust-tutkijoiden..... Veikeä pikku elokuva Little Miss Sunshine esittää merkittävän Proust-tutkijan, itsemurhaa yrittäneen homon surullisen miehen, jota esittää koomikko, joka on tässä ensimmäistä kertaa hauska minulle, siis palettia käyttäen.

Asiaan liittyviä ja liittymättömiä virtaa, instaa:



" Teatteri on outo laji." Queer, virkistävä, traaginen ja hassu Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3, Teatteri Jurkassa. Ennakkonäytös perjantaina rännään tännään 22.03.2019 Yritin kuulostella tuliko Pataässän karaokesta Leeviä... Mutta portsarit vain testasivat ulko-oven narinaa. Saundimaailma sekin. Tämä vasta #ennakkonäytös mutta sopii niille jotka vihaavat Proustia, ja muillekin jotka eivät. Tätä tsettiä voi nauttia vaikkei ole alkup pröystäilevää, proustailevaa, loputonta kirjasarjaa lukenut, tai varsinkaan tuota teatteriin meno -kohtaa. Vaikkei tämän poppoon aiempia Proustin volyymejä yks ja kaks ei ookaa nähny. Mieli kyllä tekiz nähä, mitä he seuraavaksi... Ehdottomasti kovan teatterikevään 2019 tsekattavia musteja 😉🍬💋🥂👍🏾✒️👔📰 @teatterijurkka #teatteriJurkka #teatterinlumoa2019 #teatteri #teatterinlumoa #teatterissa #theater #theatre #perfect #theateradvert #theatreAdvert #theaterposter #helsinki #finland. #kadonnuttaaikaaetsimässä #marcelproust. Konsepti #aleksiholkko ja #hannakaisatiainen. Eilen liikuin antiikin maisemissa Medusan huoneessa. Tänään oli tapetilla myös antiikin tragedia - joka muistutettiin mieliin mitä suloisimmalla tavalla. Saako nainen rakastaa uuden aviomiehensä poikaa. Miksi suomalaisen miehen malli suomalaisessa teatterissa ja muussa armeijassa on niin suppea. Puvustus mainittu 😉 mutta millainen teatteribloggaaja olisi tänä päivänä... 🎭
Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu
klo
Tunnisteet: , , , , , ,
Sijainti: Vironkatu 7, 00170 Helsinki, Suomi

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Joulukuun huikein ja halvin näytelmä oli Nälkäteatterin ja Aleksis Kiven Kihlaus itsenäisyyspäivänä Oodissa. osa 2

Naimisen ongelmia esittelivät pääpari Juha Hurme ja Marc Gassot. Nälkäteatteri oli sopivan viisto ja proosallinen tutustuminen uuteen keskuskirjastoon 06.12.2018. Hersyvän hauska, ja traakinen tavalisen kansan klassikko elikkä Juha Hurmeen ja Aleksis Kiven Kihlaus täällä futuristisessa Oodissa Nälkäteatterin esittämänä näin itsenäisyyspäivänä oli vallan sokeria kulhossani... " Suomen kaikkien aikojen paras näytelmä sellaisenaan, laimentamattomana. " lukee esipuheessa ja aika lähellä ollaan ellei peräti ylitetä lausetta ja odotuksia. Uusi katsoja / kokija lataa jokaiseen esityskertaan omat filtterinsä ja elämänkokemuksensa, ehkä.

Paljasjalkaiset ja paidattomat näyttelijät vilistivät ja nelistivät sekä varsinaisella lavalla että yleisön joukossa pitäen virettä yllä puolituntisen ajan. Juha Hurmeella on kaikessa taiteessa mukanaan sekä läömpö että hulluus, mikä yhdistelmänä ja mittajärjestelmänä on harvinaista. Nauroimme, mutta mille. Eiliselle itsellemme. Kummalle nauroimme, morsiolle vai sulhaselle. Kiven teksti oli sekä etäännytetty että tuotu hyvin lähelle. Miehet jotka pukeutuvat naisiksi - kuten Enklannissa vuoteen 1650 mennessä kundit veti kaikki roolit, naistenkin. Toisaalta - miehet mekossa on yksi hassuttelun muoto, mutta tässä se on enemmän, ja laajenee suuremmaksi. Onko menneeseen niin suuri kuilu. No ei.

Kun morsmaikku Eeva ( Juha Hurme ) tuodaan Aapelin ( Marc Gassot ) pirttiin, niin hän katselee tupaa, mörskää hyvinkin kriittisesti. Samalla Hurme katselee Oodia kriittisesti. Oodin mustaa sisäkattoa. Samoin minullakin on viha-rakkaussuhde Oodiin - kuten kaikkeen tärkeään. Myös Kiven omat naisongelmat, yksinäisyys ja kaikki muu tuntuu teoksessa, ehkä.

Puolen tunnin näytelmä sopii hyvin Oodin, joka voi olla kuten kauppahalli - paitsi täällä ei haise eläintenraadot, ja samalla se on hallitupa, ja lentokonehangaari, jossa kuitenkin sivistetään itseään. Minusta Oodi sai ystävän - olihan itsenäisyyspäivänä populan koko kotain 35 000 päätä.

Rekvisiitta on niukasti, myös äänimaailmassa. Nihilismiä tämä ei ole, ehkä minimalismia. Herroilla on mustat pukutakit ja liivit ollen sekä uuden aallon ihmisiä ilman rintanappeja, sekä myös dandyjä, kun on liivit. Joten tässä on aspektina myös postpunk.

Kihlaus oli myös monikerroksellinen riitti: uusi keskuskirjasto Oodin vihittiin käyttöön, meille kaikille, ja näin komeasti meidät kihlattiin uuden kirjastokompleksin kanssa.

Paljasjalkainen ja paidaton Ensemble toi arkeen ja juhlaan sekä lämpöä että hulluutta. Kaikki me kaipaamme rakkautta, ja pyrimme onneen.


Tekijäloota:


Esiintyjät: Juha Hurme, Marc Gassot, Tuomas Rinta-Panttila ja Vando Suvanto



Taustaa.

Oodin avajaisten aikataulussa sanottiin näin:

" Nälkäteatteri esittää: Aleksis Kivi – Kihlaus
Kihlaus kertoo tavallisten, yksinkertaisten ihmisten pariutumispyrkimyksistä, läheisen kaipuusta ja himosta. Aleksis Kivi keskittyi pilkkaamisen sijaan huumoriin, joka lohduttaa ja valaisee. Suomen kaikkien aikojen paras näytelmä sellaisenaan, laimentamattomana. Esiintyjät: Juha Hurme, Marc Gassot, Tuomas Rinta-Panttila ja Vando Suvanto "

















Joulukuun huikein ja halvin näytelmä oli Aleksis Kiven Kihlaus itsenäisyyspäivänä Oodissa.
klo
Tunnisteet: , , , ,

Vierailin Medusan huoneessa, toistamiseen, 20.03. Q-teatterissa

Tiddiddiddiddididii, 70-luvun kukkopillijytä toimii. Vierailin Medusan huoneessa, toistamiseen, naisen eurolla. Elämme toisaalta niin huikeaa teatterikevättä ja toisaalta hyvin seksistiä aikoja. Palkoissa, eläkkeissä, valinnoissa. Näytelmä tutkii, kertoo, raottaa, mikä on hiljentäminen. Ja miksi miehet sitä harrastavat. Ilahduttavaa, ahdistavaa, absurdia parhautta ämpärikansalle. Mikä tekee kirjasta klassikon? Riemastuttava lukupiiri. Lamaannuttava ja voimauttava, absurdi ja tunnistettava.

Tässä on raapaisuja, kuten Sappfon ruukusta, sirpaleita, osia, merenväristä mosaiikkia.

Meillä oli mummolassa kaunis esine kakluuni päällä. Se oli valtava simpukka. Lapsuuden simpukka on jotain toista, ehkä se oli harvinainen matkamuisto 50- tai 60-luvulta kun vielä tehtiin laivalla matkoja eksoottiseen Espanjaan tuolta pienestä kylästä, Pohjoisessa. Kuuluiko sieltä meren kutsu, vai Virginia Woolfin... Me asuimme järven rannalla, järvessä asui Näkki, ja rannalla oli komea kiviaita, jossa asui käärmeitä. Normiperhe-elämää, siis. Välillä hevoset karkasivat aitauksesta, ja tömistelivät akkunan alla, kuten unissa, painajaisissa. Heitin äidin hääsormuksen ikkunasta ulos, ja lensi kaninkoloon, tai paremminkin myyränkoloon orapihlajan ja kartanoruusujen sekaan.

Lapsuuden simpukka on aivan toinen kuin 1990-2019 ajanjakson simpukka, simpukka avautuu, simpukka eläinrääkkäyksenä, turhat helmet kaulalla, etuoikeutetulla.

Toisaalta simpukka avautuu, naisen seksuaalisuus, mitä tyylilajeja, kielikuvia voi, saa, käyttää. Oliko kellään helmikoruja? Taisi kurpitsakeiton keltaisessa mekossa olleella uhkealla, eläväisellä naisella helmikorvakorut.

Simpukka oli lampetti, kaunis, hauras, samoin simpukkarasia muistuttaa kierukkaa, tai muuta ehkäisyrasiaa. Naisellista tavaraa, naisellista, tavaraa, rasiaa.

Kuukautiset, terälehdet, riesa, tahra, naiseus. Kuinka huvittavaa, ettei vieläkään mainoksissa kuukautisveri ole punaista vaan sinistä, kuten roboteilla.

Kuinka hurjaa on vuonna 2019 kuulla, etteivät kehitysmaan tytöt pääse kouluun kuukautisten ajaksi. Me olimme kehitysmaa 1800-luvulla. Ja sen jälkeenkin.

Medusan huoneessa on niin paljon symboliikkaa, etten sitä tässä paljasta. Kanamaisuus, miksi olla kana, nokkimajärjestys, jyvät akanoista, nokittaa... Toimistossa, työelämässä, miksi nainen joutuu nokkimaan murut lattialta. Helmikana.

Kaunotar ja hirviö. Naisen ulkonäkö ja miehen ulkonäkö. Tarvitaanko prinssiä pelastamaan? Joskus kaunotar pelastaa hirviön, opettaa takaisin luottamaan, ja paluun arkeen.

Mutta kuka on tarinan Kalypso? Onko se nainen, jota ei vaienneta, nainen, jonka päätä ei leikata. Onko tämä naisten odysseia? Mitä karikkoja naiset kohtaavat? Vaikka emme eläkään bionäärisessä muailmassa, emmekä edes binäärisessä, vaan paremminkin non-binäärisessä (muunsukupuolinen tai ei-binäärinen), niin tässä näytelmässä on tiivistetty ja selkeytetty seksismi. Naiset ja miehet. Niin kotona kuin toimistossakin. Rikos, ja miten se selvitetään. Miespomo painaa villaisella, ei pidä minään alaistensa kokemaa seksuualista häirintää tai nimittelyä, kiusausta.

Ja paskat, että kalypso olisi kuollut suruun.

Mille saa nauraa. Kenen kanssa saa nauraa.

Kuka saa olla hirviö, miten hirvíö hiljennetään, miten hirviötä koulutetaan?

Lars von Trierin naiselokuvissa naiset pelastavat maailman, mutta murenevat itse.

Itze en koskaan muista, että Poseidon on r/iskaaja. Muistan Meduusan aina hutrjana, vahvana, kestävänä, luovana. En missään nimessä uhrina.

Katja Küttner ja Elina Knihtilä ovat tavallisia naisia, taivaallisia naisia. Heillä on laamapaitaa ja kureliiviä. Kumpikin näyttelijä on huikea joka saralla, teatterissa, sarjassa, leffassa ja luennolla, seminaarissa, lehden haastattelussa, kyseenalaistamassa, muuttamassa asioita, oikomassa oikeutta....

Seireeni ( Aksinja Lommi ) hurmaa ämpärikansaa. Liikkeet ja eleet purkanjäyskytyksineen ovat tuttua musiikkivideoilta ja mainoksissa, joissa nuorilla, hoikilla naisilla ei ole huolen häivää. Lommin näyttelemä poika, tai nuori mies näyttää etuoikeutetulta amerikkalaiselta, jonka ei tarvitse pyytää anteeksi telemäänsä seksuaalista härintää tai nimittelyä.

Ylermi Rajamaa - tai hänen roolihahmonsa - hiippailee lavalle kuten tavallinen vintage töölöläinen lohvertelija, sellainen rauhallinen kaveri, nuuskanvärisissä pikkukengissä, joissa Hercule Poirot ei astelisi. Hän avaa radion, ja kritisoi naistoimittajien ääntä, kimeää ääntä. Ja naurunremakkaa.

Tommi Korpela on myös miehenä tässä, heillä on mylhemmin, toisaalta, miesten lukipiiri. Perseitä, perseitä, perseitä. Onko Corto Maltese, merimies läsnä. Pitääkö sen olla.

Musiikista. Hyväntuulinen jatsi soi, mutta se yhdistyy Woody Allenin leffojen lopputeksteihin. Onko tämän kuten kamppis Otetaan yö takaisin, ettei Allenilla ole yksinoikeutta just tällaisen jazzin soittamiseen.

Olen tyytyväinen että minulla on Virginia Woolfin huone, joskin ei kauaa, raha puhuu, ja kirjoittavan naisen on löydettävä uusi Huone. On hieman arvelluttaa yhdistää Woolf, ja meri. Nainen joka kävelee, kivet taskussa, aaltoihin. Mitä aalloista syntyy. Afrodite, Venus, taidetta. Mutta kenen tekemää? Ja kenen silmin?

Huvittavaa kyllä, kesken kirjoittamisen intrnet loppui. Se vaati lisää rahaa. Pitää olla tyytyväinen, että kotona on toimiva tietokone, jolla voi kirjoittaa, vaikka oikoluku uupuu, ja lukihäiriöisenä ja ADHD dc:nä se hidastaa tätäkin blogia. Täytyy olla tyytyväinen, että on oma huone.

Joskus oma huone sijaitsee kirjastossa, siellä on yksi hiljainen paikka, mutta varsinkin helteellä se on sietämätön, kun siellä on miehiä, joita ei kiinnosta oma hygienia. Umpiotilassa. Yäk. Toisaalta olen kirjoittanut myös metrossa jossa on ilmainen wifi - silloin kun on ollut varaa metrolippuun. Tai kklippuun. Tai kahden viikon lippuun.

Kahviloissa meillä ei tietenkään ole varaa käydä, tietenkään, mutta joskus on pakko päästä vessaan, ja vaikka lukemaan sähköpostit. Tukholmassa Pressbyrånit ovat naisten omia huoneita, kun siellä on ilmainen wifi, ja ehkä halvin kahvi ja leiväntapainen tai nisu. Tai tietty Ö&B:stä voi hakea halvinta leipee...

Mutta hampurilaispaikat kuten Hesburger ja Burger King käyvät, kun ne ovat 24 h auki, ja ovat turvallisia tiloja syödä se soijatortilla ja yöllä odottaa yöbussia, kun kaikki linkkariasemat ovat kiinni ihan järjestään. Ja järjettömyyttään. Noissa hampparipaikoissa nainen voi ladata puhelinta ja kameraa ja kannettavaa, sekä nauttia ilmaisesta wifistä, ja 8 euron ateriasta. Tai 10 euron jos ottaa kahvin. Tao 6,90 egen aterian, kun käyttää kuponkia.

Nämä hampurilaispaikat ovat myös naistenhuoneita, siis vessoja, esim Turuus naistenhuone on kuin menisi akvaarioon.... Onko Medusan huone siis kloakki-tarina, kuten Jean Genetillä? Miksi sellainenkin ulottuvuus on vain miesten kirjoittamaa kruisailua. Tai eihän Medusan huone ole kruisailua. Siinä naiset elävät ja ovat töissä.

Ruotsissa, Tukholmassa tullee näytelmä Miestä ei voi raiskata. Näin mainoksen.

Näin tämän omalla rahalla, naisen eurolla. Niin eipä enempiä.

Tekijäloota:


Teksti ja ohjaus: Saara Turunen

Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner,
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa

Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu: Aino Nieminen


Medusan huoneesta infoa Q-teatterista:

"Medusa oli kreikkalaisen mytologian mukaan kaunis nuori neito, jonka Poseidon raiskasi.
Rangaistukseksi tapahtuneesta Medusa muutettiin kammottavaksi hirviöksi, jolla oli käärmetukka.

Medusan huone on fragmentaarinen teatteriesitys, joka on saanut innoituksensa Medusan myytistä.
Se on hienovarainen ja unenomainen kuvaus sukupuoleen liittyvästä vallasta ja hiljentämisen käytännöistä.
Teos tarkastelee aiheitaan musiikkia ja visuaalista kerrontaa apunaan käyttäen.

Medusan huone -esitys jatkaa Turusen aiemmasta teatteriteoksesta, Tavallisuuden aaveesta tuttua näyttämökieltä ja esittämisen tapaa.
Esitykset toimivat eräänlaisena teosparina, mutta samaan aikaan ne rakentavat kuitenkin kokonaan oman, itsenäisen ja erityisen maailmansa."



påski, påskiainen, pääsiäinen eli pakanallinen Astarte josta johdettu easter tullee kovaa kyytiä. Kirpparin ikkunassa pakanallisia symboleita kuten muna ja pupu. Hedelmällisyyttä! uutta syntyä juhlitaan, ettei klaani tuhoudu. 



nautin suunnattomasti meduusojen katselemisesta, se rauhoittaa
joulukuussa 2018 aloin tehdä merenneitojen ja merihirviöiden sarjaa, valmiista omakuvista, eri ohjelmilla, mm puhelimella Pholoabin appsilla, sovelluksella
olen mm opettanut PhotoShoppia 90-luvulla kursseilla, mutta silti kokeilen uusia ja ilmaisia taiteen muotoja. Näillä appseilla, sovelluksilla voi tehdä kaikenlaista, ja niitö voi miksata, sekoittaa keskenään.
ilmaisissa appseissa on se huonoa, että mallien määrä on rajoitettu, ja vastenmielisiä mainoksia pukkaa, mutta jos naisen eurolla, tai sen puutteella, ei saa, niin mikä ettei. Jotkin appsit vanhentavat kuvaa, raapivat, joissakin voi tehdö animaatiota lyhyttä luuppia, videota ja giffiä.



90-luvun töitäni 






Muu matskua, asiasta tai asian vierestä:







Asiaan liittyvät ja liittymättömät tviitit ja instat:







Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu
klo
Tunnisteet: , , ,
Sijainti: Tunturikatu 16 C, 00100 Helsinki, Suomi

Medusan huone kurkattu ennakossa Q-teatterissa

Medusan huoneeseen on kurkattu, se on korkattu ennakossa 18.02.2019 Q-teatterissa. Surrealistista, absurdia, symbolista feministisiä manifestia, joka naurattaa, hiertää, muistuttaa ja nyt on naisille, päähenkilöille, kirjoitettu sopivasti vuorosanoja, joissa ei ole lausetta: mitä nyt tapahtuu. Saara Turunen on nero, jonka seuraavaakin teosta odottaa sielu pitkällä.

Mitä voisi kirjoittaa, paras ehkä kuvina. Sanoina, viiltoina, lastuina, huudahduksina. Täydellinen, sanaton, kuulas ja irvokas. Vallaton nainen! Nainen ilman valtaa! Nainen joka hupsuttelee! Naisen huone, Virginia Woolfin huone, Medusan huone. Nainen ja vartalo. Bodipositiivisyys. Antiikin myytit. Muistamme upean Meduusan, käärmepäisen, itsenäisen naisen, mutta emme taustaa. Haluammeko muistaa, haluammeko unohtaa.

Alussa valtavat maalaukset lähikuvia kukkasista, jotka muistuttavat naisen omia kohtia, sukupuolielimiä. Kuuluisia kuvia, joita myös sisustustauluina. Tekijänä Georgia O'Keeffe. Joka kielsi, että kukkaset ovat sitä mitä ne minun silmissäni vaikuttavat olevan. Taiteilija ei myöskään hyväksynyt feministien käyttävän taidettaan agendanaan. Ota tästä nyt selvää.

Tietyt kukan muodot on luonto muokannut kiinnostamaan mehiläisiä, jumalaisia, pölyttjiä, jotta elämä jatkuisi, ja kehitys jatkuisi. Kukkia ja mehiläisiä, luonnollista. Millaista on seksuaalinen häirintä toimistossa, armeijassa, teatterissa. Entä taiteellisen työn vähättely.

Kaunis, rauhallinen, pitkä nainen kävelee nojatuolia kohti. Hänellä on moitteeton kampaus, hopeinen, harmainen tukka. Kädessään hän pitää vallatonta merenneidon peruukkia, Meduusan merenväristä, meren mieleentuovaa tukkapehkoa, harjaamatonta, kesyttämätöntä Alkunaista, pahaa naista, parjattua naista. Määriteltyä naista, himottua naista. Naista näyttelee Tommi Korpela hillitysti.

Katja Küttner ja Elina Knihtilä näyttelevät vähemmän hillittyjä naisia. Knihtilän nainen on korkokengissä, hän tykkää punata huuliaan, vai tykkääkö ollenkaan, punaa silti. Onko se punaa, puunaamista. Onko se rituaali. Mä oon mikä mä oon.

Küttnerin nainen joutuu kokemaan monta nöyryytystä, työpaikalla, yhteisössä. Siihen on helppo samaistua. Tuo hiljentämisen ja vähättelyn kulttuuri. Groteskin kuvin ja painatuksin.

Ahdistavimmassa kohdassa jonkun vastenmielisen ääliön puhelin soi yleisössä. Mitä silloin pitäisi tehdä. Niskavuoren perse-otteella kännykän lukutaidoton omistaja pihalle.

Twitter on täynnä ts suhteettoman paljon on viestejä, kuinka uhrit eivät uskalla tehdä rikosilmoitusta. Muistan kuinka ranskassa vastenmielinen äijä-poliisi naureskeli paperin takana naiselle, joka oli hädässä. Poliisi-mies naureskelee kun nainen tekee rikosilmoituksen.

Mutta tämä on taidetta. Se on myös nautittavaa eikä kaunaista raivoa, joka voi toimia lyhyessä, päättämässä sketsissä luolanaisista. Kaikki on tarkkaan harkittua, mutta silti vapautunutta.

Mistä tulee klassikot, kuka nostaa klassikot jalustalle. Kuka saa kirjoittaa klassikoita, ja mistä aiheesta. Käydään läpi kauniisti kirjallisuuden historiaa. Naiset marginaalissa. Ilman äänioikeutta. Oikeutta opiskella. Naiset miehet omistamina esineinä, vaimoina ja tyttäreinä. Ja pääsemme tähän päivään.

Pojatkin lukee! Kuinka piehtaroida kirjoissa! Kovakantisissa! Miesten lukunurkka oli mainio, tuli mieleen kun oltiin Oriveden opistolla 80-luvulla ja yks poika soitti innoissaan mankalta Bukowskin puhetta, johon olin jo kyllästynyt silloin. Jo silloin,

Orivedellä. Opetuspuolella ope, miespuolinen, sanoi kritiikissä, ettei tyttö voi uskottavasti kirjoittaa pojan näkökulmasta. Milteipä samaan hengenvetoon hehkutti pojan tekstiä joka oli tytön näkökulmasta kirjoitettu. Meille muille tekstit olivat samanarvoisia. Luovan kirjoittamisen opettaja, mies, äijä, setä. 

Sitten 90-luvulla Coronassa keskusteltiin kirjallisuudesta, kysyttiin nuorilta miehiltä, ovatko koskaan lukeneet naisen kirjoittamaa kirjaa?

Kyllä, yksi heistä sanoi, " luin sen Rosa Liksomin. Hänhän on se suomenruotsalainen. "

Hm. Ehkä hän oli nähnyt korkeintaan kannen, ja päätellyt että ruotsinkielinen... Toisaalta hän ei ollut myöskään lukenut kenenkään suomenruotsalaisen naisen tekstejä.

2000-luvulla paskanhajuiset vanhat äijät tulivat pieneen kirjastoon julistaen, etteivät ikinä ole akkojen kirjoittamia kirjoja lukeneet, eivätkä lue. Kyseiseltä paikkakunnalta on suunnistanut kirjailijoiksi useampikin ihminen. Heille on jopa pystytetty patsaita.

Toisaalta myös kuvataiteen ja grafiikan puolelta yksi miesope kertoi, kuinka pitää enemmän aasialaisista naisista, kun ne ovat helpompia. Näin mies puhui 90-luvulla luokalle. Opettaja, mies, äijä, setä.

Monenlaista seksismiä oli, ja on, kitkettävä. Poikien opettaminen on vaikeaa, kuinka käyttäytyä ja ottaa huomioon muut matkustajat. Miksi lapsen on osattava viedä roskat roskiin ja olla kusematta ratikkapysäkille, kun aikuisetkaan eivät viitsi. Tai halua.

Vieressäni oli katsoja joka hekotteli tosi jännissä kohdissa, joissa musta huumori ja kritiikki olivat huikeimmillaan. Kun katsoja ei tiennyt, miten reagoida.

Kaiken huipuksi, näytöksen jälkeen, pois valuessa, luulin kaksi #mansplaining'ia. Toinen oli, ettei se toimi kun naiset näyttelevät miestä.

Kesken toisen manspainingin kiihdytin vauhtia tai vedin henkiset rusinat korviin.

Näin tämän omalla rahalla, naisen eurolla.

Groteskina vastakaikuna hempeät ja hurjat suuret kukat ja häähömpötykset teatterin liepeillä



Asiaan liittyvät tai liittymättömät tviittini ja instani, sekä matskuja muaalta:


Meduusa tai medusa on liittynyt aika ajoin myös omaan taiteeseeni:

klo
Tunnisteet: , , , ,
Sijainti: Tunturikatu 16 C, 00100 Helsinki, Suomi
Tilaa: Blogitekstit (Atom)