Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

torstai 17. syyskuuta 2020

Iltahommissa eli double bill, Cabaret iltanäytöksenä. Ehtii sitä harjaan ja kirjaan tarttua myöhemminkin. Natsit marssii lavalle: Cabaret, Bent, Titus, Babylon Berlin

Junailijan pilli huusi, ja saavuimme Berliiniin. Tutunnäköinen villimies pyysi nurkuen passia ja niin edelleen. Turun kaupunginteatterin Cabaret paranoo kerta kerralta. Ei ollenkaan pienet eikä surkeat orgiat. Silmille. 

Tällä  porukalla voisi tehdä seuraavaksi Moulin Rougen. Kaikki neljä Moulin Rougeen sopivaa henkilöä on jo päähenkilöinä tässä... Christianiksi Olli Rahkonen, Satineksi Anna Victoria Eriksson, Haroldiksi Miiko Toiviainen, herttuaksi Stefan Karlsson, ja Anssi Valikainen tajuttomaksi argentiinalaiseksi. 

Näissä kahdessa teoksessa on aika paljon samaa... Minkä huomaisn vasta Turuus. 

Cabaret tuplavuoro 12.09.2020 Turun kaupunginteatterissa. Iltahommissa eli double bill, Cabaret iltanäytöksenä. Ehtii sitä harjaan ja kirjaan tarttua myöhemminkin. Cabaret double penetr- eikun double bill, kaksoisnäytös, matinea ja ehtoo. Kyse ei ollu tunkeutumisesta, turvaväli säilyy, mutta säihköistäviä katseita, toimintaa ja silmäniskuja tulvii paikoitellen lavalta yleisöön. Eroja oli kapellimestarin vaihto. Ensin oli Jussi Vahvaselkä ja illalla, illalla Markus Länne.

Minulla eka veto oli surullinen, emotionaalinen. Kun taas toinen esitys oli riehakas. Varsinkin viimeisten biisien aikana musiikki alkoi Monica Zetterlund -maisena ruotsalaisena letkeänä ja kevyeänä, vaivattomana jatsina, mutta jatkui hurjana viidakkorummutuksena. 

Tämä on koreografiana kabareeta, burleskia, släpstickiä, siinä on mm Monty Python -läpsytystä, muttei kalalla, vaan pyllylle ja pallille - siis toolille. Se ei ole seksuaalista häirintää. Vaan seksipositiivista. Panseksuaalista. Vihjailevaa, juhlivaa. 

Aloin miettiä, kuinka kabareen esiintyjistä miehistä oli vihjauksia eri vuosikymmenille: silmään pistävä Mikko Kauppila ( Musta Saara, Pieni merenneito; Aikuiset, Huone 301  ) muistuttaa 1970-luvun lopun post-punkin ja gottiirockin Peter Murphyä kampauksineen, vähän. Vallattomine kiharoinen Panu Kangas - koomisine käänteineen - muistuttaa Aavemusan  ( Phantom of the Paradise, 1974 ) kerubia Beefiä, joka on 1970-luvun alun ja puolivälin glamrocktähti. Filip Ohls näyttää myös saman ajan glamrokkarilta, Brian Enolta, saksofoninen myös Andy Mackayltä. 

Sen sijaan tytöistä on vaikeampi etsiä esikuvia. Katariina Lantto (Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä,  2017) on hanurineen mainio, samoin muut. Ensemblenä, yhteisönä, kuin myös soolona. 





Tekijäloota:

Tekijät
Perustuu John van Druten näytelmään ja Christopher Isherwoodin tarinaan
Sävellys John Kander
Teksti Joe Masteroff
Laulujen sanat Fred Ebb
Suomennos Esko Elstelä
Laulujen suomennos Jukka Virtanen

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
Musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä
Lavastussuunnittelu Sven Haraldsson
Pukusuunnittelu Heidi Wikar
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg
Koreografin assistentti ja tanssikapteeni Soile Ojala
Taistelukoreografia Ville Seivo

Rooleissa
Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson, Riitta Salminen, Mika Kujala, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Panu Kangas, Mikko Kauppila, Katariina Lantto, Mikko Nuopponen, Filip Ohls, Soile Ojala, Helena Puukka, Pauliina Saarinen ja Anssi Valikainen. 

( Kabareetähti Sally Bowlesin roolissa nähdään Anna Victoria Eriksson, paitsi 24.9. klo 19, 28.10. klo 19, 27.11. klo 13 ja 30.12. klo 19 näytöksissä Sallyn roolin tekee Emmi Kangas. )

Orkesteri
Kapellimestari Jussi Vahvaselkä / Markus Länne
Rummut, lyömäsoittimet Taneli Korpinen
Basso Ari Kataja
Piano Ville Pere
Koskettimet Ville Vihko / Henna Linko
Trumpetti Petter Järvi
Pasuuna Jani Jokinen
Saksofonit, huilu Kimmo Gröhn
Viulu Katariina Sallinen
Sello Matti Moilanen


Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen








Weimarin ajan ja Kabareen taustoja:

Babylon Berlin ja Weimar Era


Silloin kun ei pääse kabareeseen, niin voi katsoa Babylon Berlin sarjan uusintoja Yle Areenasta, lukea vaikka nuo kaksi kirjaa, itse luin e-kirjoina Volker Kutscher: Babylon Berlin ja Volker Kutscher: Mykkä kuolema. Hieman on eroja sarjaan, kirjassa on laajemmin mm Ohrana ja Tšeka, ja nämä tappipäät (preussilaiset piikkikypärän:t). Aika paljon huutomerkkejä!

Itse olen humahtanut täysin Weimarin aikaan, Weimarin tasavallan aikaan sen vapauden, luovuuden, kahlitsemattomuuden ja hurjuuden vuoksi. Kunnes natsit sammuttivat valot, ja veivät keskitysleireille juutalaiset ja homot. Mitä jäi kulttuurielämään sen jälkeen.

Kirja ja tv sarja Babylon Berlin sopivat oikein mainiosti ja ilkeästi nykyaikaan, jossa on myös dance macabren, surmatanssin menoa, äärioikeiston annetaan nousta, sananvapautta hillitään, työttömyys kasvaa, korruptio kasvaa, naisviha kasvaa, someviha kasvaa, poliisiväkivalta on muuttunut mukiloimisesta murhiksi. Kaikki on mullin mallin.




Todellinen Cabaret dokumentti Alan Cummingin kera


tämä The Real Cabaret (BBC4, 2009) taustaa mm Alan Cummingin sivulta. josta lainaus: "I presented another documentary for BBC4 entitled The Real Cabaret.  In it I interviewed some of the people who'd been involved with the movie and original musical (Liza, John Kander, Joe Masteroff) but also went to Berlin to find out about the real cabaret artistes of the time, and what fates befell them. I also visit the actual flat Christopher Isherwood lived which was where he had the inspiration to write Goodbye to Berlin, the book that Cabaret is based on."

Todellinen Cabaret doku tuli Teemalta olikohan vuosi 2010-2011. Lainaus Ylen sivulta: "Näyttelijä Alan Cumming jäljittää tv-dokumentissa Todellinen Cabaret menestysmusikaalin ja -elokuvan taustoja. Cabaret kertoi Weimarin tasavallan pääkaupungista Berliinistä, jossa juhlittiin kuin viimeistä päivää samaan aikaan kun natsipuolue järjestäytyi ja kasvatti rivejään." 
ja 
"Cumming tutkii tv-dokumentissa Weimarin tasavallan kabareekulttuuria, Isherwoodin Berliinin-vuosien tapahtumia ja oikean Sally Bowlesin kohtaloa. Tämä oikea Sally oli fiktiivistä Sallya valveutuneempi eikä siksi pitänyt Isherwoodin luomasta hahmosta. Minnellin valkokangastulkintaa hän ei ilmeisesti ehtinyt nähdä, sillä hän kuoli vuonna 1973."

Cummingin johdolla pääsemme kurkkaamaan asuntoon, jossa Goodbye Berlin -romaanin kirjoittaja  Christopher Isherwood asui. I Am a Camera (1955) leffassa roolihahmoja nimeltä Christopher Isherwood ja Sally Bowles.... Tämän päivän (2009) kabareen kärkinimiä oleva Ute Lemper kertoo dokumentissa, ettei Sally ole kuin muut Weimarin ajan kabareetähdet, koska Sally ei välitä, että natsit ovat tulleet, Sally haluaa vain esiintyä, edetä urallaan. Keskiverto Weimarin kabaree-esiintyjä oli paljon syvällisempi, ja hyvinkin poliittisesti tietoinen. Lemperin mukaan Weimarin ajan kabareelaiset todella provosivat ja härnäsivät jäykkää ja konservatiivista, mutta moraalisesti myrkytettyä, myrkyllistä, saastunutta yhteiskuntaa, ja olivat oikeastaan anarkisteja. 

Miksi natsit hyökkäsivät kabareeta ja yökerhoja vastaan? Peter Jelavich kertoo, että kaikista parhaimmat kabareet tulivat vasemmistolta. Kabareen kirjoittajat ja muusikot olivat juutalaisia.





Juonipaljastuksia (jos et ole nähnyt näytelmää, elokuvaa, kirjaa)


Minullekin Sally Bowles on hankala hahmo, ristiriitainen. En tiedä, pidinkö Anna Victoria Erikssonin tulkinnasta Sallynä, ja minkä takia. Anna Victoria Eriksson oli siis loistava musikaaleissa Kinky Boots ja Spamalot. Jo alkuasetelmana, että mies on kirjailija, ja nainen vain häiritsevä muusa - eihän se käy laatuun. Ja ettei Sally lukisi sanomalehtiä, ettei seuraisi uutisia, maailman tapahtumia, mitä omilla nurkilla tapahtuu. Kun natsia nostetaan, päästetään, suvaitaan valtaan. Mitä jatkuva juhliminen meinaa. Millainen naisen asema oli tuolloin? Kuinka vaikeaa oli saada toimiva ehkäisy. Oliko abortti laitonta, vaarallista ja kallista. Ja kun Sally - tuo vapaa taivaan lintu - tekee itsenäisiä ratkaisuja, niin haluaisi, että hän lähtisi amerikkaan, turvaan. Miksi Sallyn juominen häiritsee, muttei heppujen brenkun vetäminen, juhliminen. 

Erikssonin hahmo Sally eroaa ulkoisesti Liza Minellin stailista - ei ole verkkosukkia eikä knallia. Vihreätä kynsilakkaa on kyllä!

Turun versio haluttiinkin tehdä raikkaaksi, hauskaksi, seksikkääksi ja ajankohtaiseksi. 

Niin siinä kuin Babylon Berlinissäkin puhelinlangat laulaa, ja itse asiassa linjat on kuumina kun saat soitella niin työille kuin pojillekin. Kun taas 70-luvun musikaalissa tytöt oli laitettu enemmän tyrkylle, rahallisessa mielessä. 

Edelleenkin miettii, miksi naisilla ei ole rahaa, ja naiset myyvät itseään. Kun taas miehillä on rahaa, ostaa naisia. Entäpä homoilla. 


Oliko Sally radikaali, siis räävitön ja rääväsuinen ikiteini. 







Homous 30-luvun Saksassa


Tässä lainaan ranneliikenetin sivulta: 

"Homot vankilaan ja keskitysleireihin


Homona oli vaikea elää kansallissosialistisessa Saksassa. Jos oli seksuaalisesti aktiivinen, oli kuljettava nimettömänä. Jos löysi seuraa, yhteystietojen jättäminen oli hengenvaarallista. Jos paljastui homoksi, menetti asemansa omassa elämänpiirissään: erotettiin työstä , menetti asemansa kirkossa ja yhdistyksissä, ystävät karttelivat, halveksittiin, asunto meni alta eikä perhe halunnut olla missään tekemisissä. Ilmiantajat tuhosivat monen elämän – myös monien ”perustettomasti ilmiannettujen”. Lesbouteen suhtauduttiin eri tavoin. Se oli kummallisuus, joka parani, kun sai kunnon miehen. "


Natsit marssii lavalle: Bent, Titus, Cabaret, Kevät koittaa hitlerille


Yllättävän paljon olen nähnyt natseja lavalla ( Bent, Cabaret, Producers ), ja muutakin kauhua ( Sweeney Todd ). Oooperan kummitus on  piirtynyt verkkokalvolle niin lontoolaisessa musikaalissa kuin Helsinginkadun oopperassa. 

Julie Taymorin leffassa Titus on uusi antiikin Rooman keisari sadistinen huono hallitsija Saturnus - hän on pukeutunut mustaan nahkaan ja metallilla koristeltuihin maihinnousukenkiin tai tolppapohjiin, tai tulenpunaiseen satiinipukuun, mutta kuitenkin käyttää enimmäkseen vanhinta väriyhdistelmää: musta [hiili, karhunmarja], valkea [kalkki, hiekka], punainen [veri, punamulta] - jotka tietystikin toistuvat hakaristi-lipussa. Häntä näyttelee persoonallinen Alan Cumming, joka on tuttu elokuvista Investigating Sex, Nicholas Nickleby, X-Men 2, Kiviset ja Soraset las Vegasissa, Eyes Wide Shut, sekä teatterista: mm. tuhma & älyllinen musikaali Cabaret, jossa hän taisi olla itseoikeutetusti taisi olla seremoniamestari...

Hän on useasti palkittu, äärimmäisen viehättävä ja vaativa katseenvangitsija; viimeksi Alan briljentaarisi paljaine peppuineen Lontoossa upeassa näytelmässä Bent, jossa hän aluksi nukkuu pitkään ja leuhuttelee laiskotellen kimonossa itsekkäänä kabareetähtenä, mutta joutuu keskitysleirille - koska homoja ei suvaita.

Niin Bent kuin Cabaret ovat näytelmiä Weimarin ajalta 
– jolloin kaikki oli niin ihanaa ja vapaata, mutta natsit sulkivat yökerhojen valot.

Itse Bent näytelmän logo on upea – siinä kirjaimet muodostuvat pukuhuoneen kirkkaista lampuista alkaen B-kirjaimesta, mutta päättyen mustaan T-kirjaimeen. Sellaista grafiikan pitää ollakin. Viiltävää ja totta. Kirjoitan jossain vaiheessa pitemmän pätkän Weimarin ajasta, mutta nyt en.

Tässä elokuvassa Titus Alan Cummingin kasvoilla on kultaista ja metallisen vihreätä luomiväriä, hänellä on musta lyhyt, selkeästi leikattu tukka, ja hän puhuu 1950-luvun mikrofooniin kuin rocktähti, näyttelijä, vaikka siis on antiikin Rooman hallitsija.

Saturnus yhdistelmä Marilyn Mansonia ja Hitleriä. Miksi? Nihilistisen goottirockin ja industriaalin metelin musta nahka- ja kumivaatetus liittyy yhteen tässä postmodernisti fasismin kanssa. Hän menee tietysti naimisiin vangitun goottikuningattaren nimeltä Tamora [ Jessica Lange ] kanssa, joka ei tietenkään ole gootiksi pukeutunut kuten nykyaikana vaan lähinnä kultaiseen, hän siis on blondi koska tämä tarina kertoo "julmien" ja "barbaaristen" goottien hyökkäyksestä Roomaan. Tamora on myös koston jumalatar... = > Itse Titusta, lojaalia soturia, näyttelee Anthony Hopkins.






Bent näytelmästä: olipa kerran sateinen päivä Lontoossa



Bent näytelmästä lyhyesti Alan Cummingin sivulta,: "As I was nearing the end of the Broadway run of The Threepenny Opera, I was asked to play Max in Bent at the Trafalgar Studios in London's West End.  I had actually decided I didn't want to do any theatre for a while, but opportunities like this don't come along very often.

Bent is one of the most amazing plays I have ever been in.  It tells the story of a gay man, Max, who is living with his boyfriend Rudy in Berlin in the 1930s.  The play begins the morning after the Night of the Long Knives - a Nazi purge against Ernst Rohm and his SA - which effectively ended the decadent world of the Weimar era. "
 josta myös kuvat. Oli oikein nautinnollista, ja kipeää, istua eturivissä, halvahkolla opiskelijalipulla, ja katsoa hedonistista Cummingia. 






24.3. Teemalauantai: 1920-luvun Berliini

Ylen sivulta: "Teemalauantaissa herää henkiin maailmansotien välisen Weimarin tasavallan kiihkeä, kokeileva ja uskalias yöelämä. Siitä kerrotaan niin dokumentissa Berliinin villit vuodet kuin kahdeksan Oscaria voittaneessa menestysmusikaalissa Cabaret.

Kabareetaide kukoisti 1920-luvun Berliinissä. Yöelämää ja rajoja rikkovaa ilmaisua kiihdyttivät myös lama ja natsismin nousu. Näistä ajoista ja ajan taiteilijoista kertoo ainutlaatuista arkistomateriaalia sisältävä uusi dokumentti Berliinin villit vuodet (Cabaret-Berlin: Die wilde Bühne). Dokumentti on rakennettu kokonaan autenttisesta vanhasta materiaalista: mukana on niin uutisaineistoa kuin aikakauden fiktioelokuvia, kotielokuvia ja valokuvia, maalauksia ja musiikkitaltioita."



On myös Caligarista Hitleriin -kirja joka on seilannut mukanani vuosikymmeniä, sekä samanniminen dokumentti, joka niin ikään tuli Teemalta.


Facebookissa on mm Weimar era -ryhmä, jossa postataan vähintäänkin mielenkiintoisia valokuvia ja dokumentteja tuolta kiehtovalta ajalta. Painopiste on taiteessa, eli upeita valokuvia on monen lajin taiteilijoista, heidän teoksistaan. 




Bent ja Cabaret teoksista juutuupissa:














 Sosialisesta mediastani, ja visuaalista cabaret-hommaa:




Nyt täytyy sanoa - ja kirjoittaa - että tämä bloggerin uusi näkymä on perseestä, sitä on tosi surkea käyttää, eikä vanhaan näkymään voi palata. Hm. Pitäisikö vaihtaa blogger johonkin blogialustaan, joka toimisi. Myös kuvien lisääminen on tehty vaikeaksi, eikä ole yhtä paljon vaihtoehtoja tälläykseen kuten vanhassa näkymässä. Joka siis toimi.  

klo
Tunnisteet: , , , , , , , ,