Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Lämmin, viehättävä, rietas ja ah kaihoisa Julia & Romeo ennakoissa Kansallisteatterissa


Olin veron alaisten parvekkeiden ja kuihtumattomien ruusujen alla… Erityismainintana peruukkien, hiusten ja viiksien täydellinen sopivuus – ne melkein olivat ¼ ihmisestä ;) Olen helsinkiläisessä teatterissa, jossa on vastakkain ääripäät, jotka voivat aiheuttaa sisällissodan, ehkä. Mutta emme ole vuodessa 1918, vaan 1500-luvulla, 1800-luvulla ja vuodessa 2018. Tavallaan. Näytelmän lavastuksessa on kerroksia kuten läpinäkyviä kalvoja olanyliheittimessä. 

Julia & Romeon toinen ennakko 6.3.2018 oli eilen Kansallisteatterin suuren suurella näyttämöllä lämpimämpi, viehättävämpi ja rennompi kuin ensimmäinen. Eka ennakko 5.3.2018 oli moitteeton, mutta eturivistä parhaimmalta paikalta katsottaessa tunnelma ja ilmatila oli kylmähkö, kulissit ja rekvisiitta vaikuttivat liian riisutuilta. Yleisö oli eilen enemmän messisä, nauroi ja kikatti nokkelalle näytelmälleen, ja ehkä tunnisti siinä oman itsensä, hyvin nuorena…

Itse raikas näytelmä oli komeasti riisuttu – dramaturgin Anna Viitalan mukaan, hän puhui teosesittelyssä Lavaklubilla 6.3. juur ennen esitystä, kuinka näytelmästä on otettu pois turha kuten naisviha ja naista halventava ns. huumori. Hienoa, ja jo oli aikakin! ajattelin minä, kun en voi sietää miesten tekemää taidetta miehille, jossa miehet näyttelevät myös naisten roolit, oliko niin, että vielä Viljami Säkinperän eli Shakespearen aikaan äijät vetivät kaikki roolit, ja äijät kirjoittivat näytelmät, ohjasivat jne.

Edellisen kerran näin Kansiksessa Shakespearea Macbethin muodossa – Lady Macbethiä näytellyt Katariina Kaitue oli mukana myös tässä rouva Capuletin roolissa. Vaikka tämä olisi tylsä rooli, rikas nainen, äiti, jonka ainoa lapsi, tytär on saatettava säällisiin naimisiin – vaikka koko Veronan kaupunki on sisällissodan vallassa – kun kaksi heimoa, kaksi sukua taistelee – syystä, jota ei kukkaan muista… Kaitueen Capuletin rouvalla on samanlaisia korviksia kuin minulla ostettuna Glitteristä, huomasin, kun istuin hyvällä paikalla. Pienillä eleillä ilmaistaan riemua ja muitakin tunteita. Ironisesti uusi ja kokeneempi näyttelijäkaarti, sukupolvi erotetaan toisistaan – äidit ovat hyvin viktoriaanisia kermakakkuja turnyyreissään.   

Mukana messissä oli Rikussa eli Willensaunan Rikhard III komppania eli Juha Varis ( Capulet ), Heikki Pitkänen ( Montague, Veli John, Gregorius)  ja Kristo Salminen ( isä Lawrence ). Tässäkin esityksessä Heikki Pitkänen on huippuvireessä, hänen Gregoriuksessaan on Monty Pythonia, lähinnä Michael Palinia, ja pitkän Jussin majataloa, ja sitten ei ehkä olekaan. veli Johnin ja isä Lawrencen hippimäinen, psykedeelinen yrttivaunu on myös Cheech & Chongia, mutta kaukaisesti.
Imettäjä ( Sanna-Kaisa Palo ) on niin huikea hahmo, hienoja nostoja! Hauskaa oli huomata, että kaupunginteatterin Rakastunut Shakespeare –näytelmän imettäjä eli Heidi Herala oli myös katsomossa…

Jussi Nikkilän työ sopii suurelle näyttämölle, toisessa ennakkonäytöksessä, ensimmäisellä kerralla minulla oli sulattelemista, olisin, barokin ystävänä, täyttänyt tilaa enemmän. Toisaalta voimakkaasti valaistut kohdat taas nousivat esiin just kun pitikin. 


Mila Laine on nero muusikkona, ja säveltäjänä. Tämäkin oli hieno pitkän nenän hepskukkuu ja siitäs sait, in your face, Shakespearen ajan patriarkaatit… Musiikki oli täydellistä, ensimmäisellä kerralla huomaamatonta, mutta toisella kerralla se kosketti juuri oikeaan aikaan oikeaan kohtaan sielua ja muistoja. Parasta oli ettei teoksessa käytetty hiphoppia eikä räppiä ollenkaan, koska ne ovat paskinta ”musiikkia” ikinä, typerää jou jou jumputusta, täynnä naisvihaa, ja vielä löysissä verkkareissa jou jou. Kovasti ollaan ghettoa vaikka kultakilluttimia kaulalla ja kymmeniä luksusasuntoja sietämättömien ihmisten asuinalueella, ampumisia ja sokeuttavia silmätatuointeja – en tiedä, mikä olisi kauempana kapinasta… Ja jokaisessa nuorisoa käsittelevässä esityksessä vuoden 1985 jälkeen olen joutunut näkemään sietämätöntä street dancea. Onneksi en tässä! Siitä kiitos, että outside the box!

Itse lavastus ei ollut niin outside the box, vaan pikemminkin sisällä laatikon oltiin. Keskipakoisvoimalla näkymättömien seinien rajaamina…. Toisaalta rakastan lintumaailmassa kun uros tekee optisen illuusion – jotta naaras olisi suostuvainen, ja suku jatkuisi. Tietysti jos uros rakentaa upean majan – tai luo illuusion siitä. Ja kyvyistään…

Jos pitäisi valita kolme musiikkivideota, niin Madonnan Vogue, Pet Shop Boysien It´s a sin ja Kentin Kärleken väntar... olisivat sopivia kertomaan tämän muotokielestä. Ja tietysti Sueden So young! Elokuvista The Hunger - verenjano, Warm Bodies ja ehkä Baz Luhrmannin Romeo & Juliet. 

Moniaistillinen näytelmä, jossa tuoksui, ja miltei tukahdutti suitsukkeet, ja lava, joka jatkui, kaartui myös yleisön joukkoon… Mikä on miehekästä, mikä naisellista, mikä tekee naisen, mikä miehen. Kenellä on oikeus rakastua, ja kehen… Seksuaalisuus on läsnä, mutta ei ällösti, vaan innostavana voimavarana, eri-ikäisillä ihmisillä.

Kaunein kohtaus oli kenkäkohtaus… Rakastin myös Tom of Finland –leffassa sitä tahdon –kohtaa kangaskaupassa. Tämä oli yhtä mieleenjäävä.

Ja sitten nämä TEAKin tyypit ja muut nuoret näyttelijät! Miro Lopperi ( Mercutio ) hänen näyttelemisensä tuli tutuksi jo viime kesänä Ryhmiksen näytelmässä Seitsemän veljestä, jossa myös fyysinen osaaminen tansseineen, akrobatioineen ja vaijereineen lentämisessä tuli nähtyä muutaman kerran.

Julia ( Satu Tuuli Karhu ) on itsenäinen Juulia, joka kulkee omia polkujaan, ja tekee omia ratkaisujaan, vie, ja runopoika Romeo ( Olli Riipinen ) vikisee. Julialla on samanlainen habitus kun minulla oli 1999-2001 mustan tukan päällä oli hötteröitä, olin mustasukkainen ( ei missään nimessä beige eikä valkea ) sekä tietysti mustat kiiltävät maihinnousukengät sekä lilan, kanervan, violetin ja malvan sävyisiä rätkyjä… Oikein onnistunut pari, oikeasti nuoria, ja epäröiviä, herkkiä ja juodaan omppuviiniä, olikohan etiketissä shakespeareläisittäin vielä Ofelia J Vai myydäänkö sitä enää? Oikein hyvin pääsee siihen hetkeen, nuoruuteen.

Roomeo on tässä mustassa kynsilakassa oleva, kuten suosikkiprofessorini Micael Dahlén. Tämä Romeo on koko ajan mustakantiseen vihkoon runoja rustaava Paperi-T –tyyppinen poika. 

Taistelukoreografia on huikeaa, olen vast ikään pariinkin ottesseen tsekannut Turuus Taru sormusten herrasta - näytelmää, ja nautin taisteluista, niin sanan kuin säilänkin. Myös Rakastunut Shakespeare - näytelmässä oli komeat mittelöt. Siinä näytelmässä näyteltiin Romeo ja Julia -nimistä näytelmää...

Olen nähnyt myös Teatteri Jurkan Romeo versus Julia - jossa nuoripari ei teekkään kuten pitäis... Erittäin kaunis tulkinta on myös Warm Bodies -niminen musta komedia, yhtä aikaa ihana ja häijy, jossa ollan postkalyptisessä huomisessa ja kritisoidaan ihmisiä jotka vain näpläävät pädejään, eivätkä enää käy levykaupassa, osta levyjä, laita niitä levariin, ja vain istu ja kuuntele... Zombieajan romanssi. West Side Story on tullut tutuksi ainakin Alice Cooperin kautta. 

Huonosti näytelty Romeo ja Julia on kestokamaa huumorissa. Jonkun mielestä. Esim mainiossa genre-leffassa Hot Fuzz näytellään maaseututeatterissa huonosti, Romeo on liian iäkäs, jäykkä keikari ja Julia sopivan ikäinen mutta bimbo, joka ei osaa näytellä. Ainakaan näytelmässä... 

Näin ei ole tässä elokuvassa. Eikun näytelmässä!

Kansiksen traileri:

Muuta matskua:
 Ja tietysti Ryhmiksen Romeo ja Julia vuodelta 1995, alla todiste ;)







Tämä viideo tuli tunnelmaltaan mieleen haikeudessaan, sekä myös osin synkkyydessään:


Tässä kaunis tulkinta biisistä jossa alunperin lauletaan, että älä pelkää viikatemiestä:

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Lemminkäinen 27.02.2018 Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ennakossa

Näin Lemminkäinen näytelmän ennakon sopivasti päivää ennen Kalevalan päivää. Eilen 26.2. lavaklubilla ei mahtunut istumaan kun lavalla oli Juha Hurme puhumassa näytelmästään Lemminkäinen. Lavaklubilla Hurme kertoi, etteivät Kalevalan runot ole välttämättä suomalaisia vaan ne ovat meillä parhaiten säilyneitä. Yhteisiä tarinoita. Kirjoitan tuostakin tuonnempana.

Istuuduin pienelle näyttämölle, paikalleni ja heti kohta Juha Hurme seisoi myös katsomon vieressä. Väliaika. Aluksi aseenkantaja muistutti hahmoa elokuvassa 13. soturi Eaters of the Dead ). Hahmoa jota Antonio Banderas näyttelee viikinkien keskellä. Aseenkantajan tapaus muistutti myös Draculan tarinaa jossa Vlad Seivästäjän (Vlad III eli Vlad Țepeș eli Vlad Dracula ) veljpoika Radu eli Radu cel Frumos ( Radu III the Fair, Radu III the Handsome tahi Radu III the Beautiful ) kidnapattiin . Vaikka Vlad Seivästäjä pisti turkkilaiset aisoihin.

Mutta Hurme ei rakenna tästä kostotarinaa, päinvastoin, vaan humaania humaanisuutta. Ihminen ja inhimillinen ja inhiminen... Tämä on niin monikulttuurinen ja suomalainen tarina, eepos ja leirinuotio, että takulla Odinin poikina itseään pitävät pellet vetävät herneen nenään. Jos osaavat lukea.. Lavalla näkyy myös fyysiset Odinin pojat, muovikypärineen ja sarvineen - olemmehan keskellä viikinkien aikaa ja taikaa...

Mikä on aito viikinki... Rakastin lukea Ruotsin historiaa ja löytää sieltä maailman vanhin purukumi - tietekki Skånesta. Ja kuinka viikingit veivät 500 ruotsalaista sanaa englannin kieleen, jotka löytyvät sieltä vieläkin: thorsdag, thursday, torstai. Fredag, Freijan päivä, Friday. Husband ja moni muu.

Mutta viikingit myös olivat muita kulttuurisia aineksia, kuten Viikingit -sarjassa nähtiin...

Palatakseni aseenkantajaan, joka myös oli ryöstetty itäisille maille, mutta oli siellä tutustunut filosofiaan. Ajatella että ihminen ajattelee ammatikseen! Miten sillä elää... Näköjään hän oli ominut myös islamin uskon. Onko sinulla nokkahuilu haaremihousujen taskussa vai oletko vain innostunut minut nähdessäni...

Antti Pääkkönen aseenkantajana on suosikkejani Kansiksen sivuroolien miehistä. Hän oli upea Margareta sekä mukana mm Masennuskomediassa.

Musiikki on etnistä ja lainaa, improvisointia. Se on itämaista, japanilaista kuten Tarantinon elokuvien kautta. Tarantino myös käyttää hienoja koreografioita rakastamissaan roskaelokuvissa. Tässäkin itämaiset taistelulajit ja kohtaukset ovat sekä kauniita että rujoja tanssiesityksiä. Rummutus on kaunista. Hypnoottista, meditatiivista ja pakanallista kuten Viaporin Kekrissä, kun kotimaisen Halloweenin aikaan eli Kekrinä sadonkorjuujuhlana alkavassa kaamoksessa henget ja menneet sukulaiset ovat läsnä.

Rauhoittavaa, mutta myös maagista. Liikuttavaa... Vaikka Hurme tapaamisessa väitti, ettei tässä tarinassa ole mitään myyttistä niin hän tarkoitti, että ei ylimaallista. Äiti ei parsi poikaa kokoon kuten Osirista.

Olen aina rakastanut egyptiläisiäkin myyttejä.

Alussa ruotsinkielinen sananmittelö on tekstitetty suomeksi hauskalla tavalla olanyliheittimeen.

Kulttuurin ja kulttuurien omiminen, imeminen, tuhoaminen ja tradition jatkaminen. Katsoin taas elokuvan Manaaja, koska Se on yksi suosikkejani koska siinä käsitellään koko maailman kirjo. Mm arkeologia. Pitääkö kaikkia hautoja sorkkia. Länsimainen patriarkaatti tulee ja myllää ja etsii... Aarteita ryöstöviljelläkseen.

Ja Louhi. Ihana hurja Louhi. Häntä näyttelee Cécile Orblin, joka oli myös pääosassa näytelmässä Minna Canth. Tähän voi ympätä sen kotimaisen viideon joka päätyi viraaliksi, videon jossa esitellään suomea englannin kielellä ja suuria suomalaisia sankareita ja henkilöitä, kuten Minna Canth ( videolla toistetaan nimi Canth joka lausutaan samoin kuin cunt eli viddu... )

Louhi. Louhivuori. Kultaisena kiiltävä bilehile pitää ohjaksia käsissään ja pysäyttää jopa ajan... Nuori vitaali nainen, ei vanhojen ukkojen maalaama harpyija - joka vieläkin komistaa Suomen Kansallismuseon kattoa... Minulla on kaunis kirja, kuvitettu Kalevala, lapsuudesta.

Musiikillisesti ollaan shamanismissa ja pohjoisen kansan musiikissa Värttinästä Siekkareihin. Pussy Riotin vaikutus on selkeä, se näkyy kullanvärisissä hiihtonaamioissa. Myös naisten hiihto on virkeästi esillä.

Naisen väki, naisen voima, naisen valta


Pussy -teema kertautuu myös Louhen harjoittamasta ja levittämästä runosta ja loitsusta. Naisen väki eli vittu oli ennen vanhaan kaiken voiman lähde. Karja siunattiin kesän alussa laitumille kun emäntä koota paljaana seisoi esim kaljasaavien päällä ja elikot nelistivät jalkojen välistä pelloille, laitumille. Etteivät pedot veisi, hirviöt hätyyttelisi...

Näin tämän Kansallisteatterin vapaalipulla, kiitos siitä.


Tekijäkaarti:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Rooleissa
Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo

Muusikot
Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Ohjaus
Juha Hurme

Lavastus ja pukusuunnittelu
Heini Maaranen

Musiikki
Petra Poutanen-Hurme

Valosuunnittelu
Kalle Ropponen

Koreografia
Saara Hurme

Taistelukoreografia
Seppo Kumpulainen

Naamioinnin suunnittelu
Laura Sgureva

Ohjaajan assistentti
Ines Kakkonen

Tässä Kansiksen kuvia Flickrissä: Lemminkäinen vaaka Kuvassa Tomi Alatalo ja Marja Salo. Kuvaaja Tommi Mattila.

Ja muuta matskua: Nätti poika Radu cel Frumos
Radu cel Frumos of Wallachia 2.png
By Unknown - http://royalfavourites.blogspot.com/2011/04/royal-favourites-r.html, FAL, Link


Naisen väki ja sen voima:
13. soturi ja kulttuurinvaihto ennen muinoin:


Videomatskua:¨



Jari Halosen Kalevala Uusi aika:
Rauta-ajan doku:
Sampo, 1959:
 
Ior Bock louhi, etsi Lemminkäistä vuoresta - apunaan firma nimeltä Lemminkäinen... : Ior Bock ja Lemminkäisen temppeli Elävässä arkistossa: Retki Gumbostrandiin Julkaistu: 16.7.1990 Ohjelmasta: A-studio Kuva: Ior Bock (1990) / Yle kuvanauha

torstai 1. maaliskuuta 2018

Rakkaudestani Aragorniin ja Klonkkuun eli Taru sormusten herrasta Turun kaupunginteatterissa

Turun aika -lehden kannessa on Klonkku kansikuvapoikana! Ja esittelee Turun kiehtovampaa puolta - sitä pimeää! ;) Klonkku / SméagolMiska Kaukonen ) on välillä surullinen hahmo, jonka ylitse kaikki kulkevat. Pimeässä viihtyvä kaitaluinen erakko. Hänet on orjuutettu ja hänellä on vain yksi nautinto, päämäärä, pakkomielle. Aarre. Sormus. Sormusten sormus. Näytöksen jälkeen 21.2. Klonkku sai suurimmat taputukset. Klonkku on huikea hahmo, hänessä on yhtä kolhoa kauneutta kuin Richard O'Brienissä Riff Raffina. Traaginen, surkea, ilkeä, hyljeksitty. Asunnoton mies jolla ei ole paljoa kiinnekohtaa elämään. Ei sukua. Ei koulutovereita. Kenties avohoitoon hylätty rukka, parka. Josta kuitenkin tulee tärkeän seikkailun merkittävä jäsen: opas. Klonkku on hyvin suomalainen eksentrikko, joka vihaa auringonvaloa, toisin sanoen kärsii jatkuvassa kaamoksessa D-vitamiinin puutteesta, kun kauhia auringonräkötys sattuu silmiin.... Hän on osin muuttunut sammakkomieheksi, tai pojaksi, jaloista ainakin, ja ruokatottumuksiltaan hän on aika villieläin.

Klonkku kutsuu Frodoa herraksi. Mutta Klonkku on komea ja kuvaava nimi, klonkuttaa, nilkuttaa huonoryhtisenä. Klonk klonk. Välillä Klonkku on Touretten syndrooman vallassa, välillä autistinen.
Klonkku on kuin hylätty lemmikki ja nälkää näkevä katulapsi, jonka haluaa pukea puhtaisiin ja istuttaa juomaan leikkiteetä. Pieneen koriin pistäisin a koriin kuljettaisin.... Hän ei käy runobloggaajien piknikillä eikä kuntosalilla.

Pitäisikö hänen?


Klonkku kansikuvapoikana, Turun aika

Tolkien oli kova poika varastamaan, ja Klonkku onkin enämpi tai wähempi suora lainaus saamelaisten mytologian Vesiraukasta (Čáhcerávga). Vesiraukka tuli tutuksi Ante Aikion Aigi-saagasta. Antea olen käynyt kuuntelemassa kirjastoissa, juurikin etelän vetelisissä kirjastoissa, joissa hän on tästä kertonut. Pasilassa oli myös näyttely, jossa oli komeat kuvat saamelaisten mytologian hurjimmista hahmoista. Ei liene oppineelle opettajalle vaikeus löytää Vesirukkaa Pohjoisesta, ja liittää omaan saagaansa. Löysihän Tolkien myös Kalevalan tarinat ja erityisesti Seppä Ilmarisen takoman... Sammon. Joka tässä on sormus.

Ante Aikion Aigi-saagassa esitellään Vesiraukka

Nelituntinen näytelmä on rytmitetty sopevaksi. Kävin äsken 28.02. Kalevalan päivänä Turun kaupunginteatterissa tutustumassa kulissien taakse, ja katsomassa, ihailemassa keijujen kampauksia ja teräviä korvia... Peruukit ja korvat pysyivät hyvin paikoillaan kaikessa temmellyksessä ja täytyy sanoa kuinka hienoa käsityötä on ihan alusta ensimmäisest ähiuksesta viimeiseen maissinlehteen asti.

Käsityö on oikeata käsityötä, eikä tällaista työntekoa mitata tunneissa - paitsi kun pitää mitata kauanko kestää tuhansien maissinlehtien kiinnitys...



Kokonaisuus on leikattu, maustettu, valikoitu hyvin, ja virkistävää oli nähdä Tom Bombadil!



Hobitti-combo oli myös mainiosti valittu, ihan käsin plokattu. Valittu Frodo ( Stefan Karlsson ) hiuksineen jotka muistuttivat 70-luvun pop- ja iskelmätähtiä, pitkätukkia! Kuten Salomon ja Sammy Babitsin. Samin kuontalo ja presenssi oli kuten Jukolan jukuripäillä. Muutenkin hobitti-nelikolla oli hieno suomalainen painotus mukanaan, siinä oli Rummukaisten veljeksiä jotka nahistelevat ihan turhasta, mutta silti ovat seikkailussa viemässä veljeään hullujenhuoneelle traktoreineen. Taru sormusten herrasta satu tai legenda on myös matka. Mutta millainen matka...

Matka Helsingistä Turkuun on kuin seikkailu Mordorista koti-Kontuun. Onnibussilla matka taittuu aina kauniissa keväisessä säässä, jossa näkymä ikkunasta on riipaiseva luin postikortissa...

Menemme usean tunnelin lävitse, kallioihin on louhittu autostrada. Ja lumiset kalliot sijaitsevat kummallakin puolella tietä. Lumen peittämät jyrkät kulmat ovat valokuvauksellisia, niihin muodostuu monenlaisia kasvoja, kivikasvoja, örkkejä... Maisema virittää täysin tunnelmaan.

Turku on monella tapaa #tarusormustenherrasta kaupunki.. Johon matkataan Mordorista, ehkä. Matinparrat, oi nuo jääpuikot hurjat valkoiset Sarumanin parrat ja harmaat Gandalfin parrat vuorien pinnoilla. Monen tunnelin lävitse on hakattu autostrada... #LOTRailua...

Rakastan suomalaista sanaa örkki. Englannin orc on niin pliisu! Kuvasin joulun aikoihin orkideaa jonka äiti oli heittänyt roskiin. Se näytti täysin örkiltä, Se oli örkkidea ;)

Roskiin heitetty orkidea sai uuden elämän valokuvataiteena. Luonnon moninaisuus on ihmeellistä ja miten orkidea houkuttaa hyönteisiä...

Mikä olisi Taru sormusten herrasta kolmessa sekunnissa?
Jos Frodo vastaisi sormusten viennille, että:
- Vie itte!
Tai:
- Emmie kehtaa.



Minulla oli Taru sormusten herrasta teokseen viha/rakkaus -suhde. Luin sen, joskus kauan, kauan sitten. Sitten Loru sorbusten herrasta ilmestyi suomeksi ja suomeksi sillä oli maailman paras nimi ja vääntö. Luin sen pitkästä aikaa pokkarina jonka dyyklasin jostain. Taitaa olla aarre ;) mutta kannessa on erehdyttävästi Elijah Woodin näköinen höpitti. Eli tuo taitaa olla uus painos. Sitte, ilmestyi Jacksonin leffa, ja Christopher Lee tuli Suomeen.

Aah,mikä päivä Se oli!



Luin uudelleen Tarun, mutta nyt minua ärsytti Gandalfiinon siis Gandalfin jatkuva natiseva nariseva opetus.leffassa Sir Ian McKellen taas oli humaanisempi ja vekkulimpi. Hän ehkä pössytteli enemmän ;)



Tavattoman nuorten ja viattomien hobottien hartioille sysätään suunnaton vastuu. Ettei maailmanloppua tule. Tai että maassa ja maailmassa pysyy rauha.

Hobitit. Hobitit eivät käy sotaa. Pojilla on ikuinen loma, he eivät täytä veroilmoituksia, eivätkä leikkaa alennuskuponkeja. Hobitit viettävät myös leppoisia eläkepäiviä, ovathan he pitkäikäisiä...

Hobittien kylässä ei ole vanhainkoteja, ei kotihoitoa, joka hukkaa asiakkaan avaimet ja jättää ravinnotta ja lääkkeittä. Siellä ei ole leipäjonoja, ei nuorisovankiloita, eikä lasikattoja - vaikka enimmäkseen miehet saavat äänen ja vuorosanoja. Merkittäviä tehtäviä ja kommeita miekkoja.

Leppoisa kansa ei tuskaile asunnonhintojen kanssa, eikä rakenna ydinvoimaloita. Peter Jacksonin nerokas elokuva Braindead opettaa, ettei Uudessa-Seelannissa ollut ydinvoimaloita 1980-luvulla. Vai oliko?



Ainoa ikävä piirre hobiteillakin on luokkajako - tätä en ymmärrä, miksi Tolkien halusi kirjoittaa hobitti-pojat eri arvoisiksi. Sam kutsuu Frodoa Frodo-herraksi. Herra ja puutarhuri. Kaverukset.

Kuten ennen muinoin brittiläisissä yliopistoissa oli etuoikeutettuja rikkaita valkoisia nuoria miehiä, jotka pääsivät opiskelemaan, ja tekemään jekkuja, törkeyksiä ja mitä tahansa - ja henkilökohtainen palvelija palveli nurisematta. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset...

Ensimmäisellä kerralla ihan eturivistä katsottuna oli huikeinta tuo jousella ampuminen. Juuri tuosta kulmasta,suuren  näyttämön reunalta katsottuna jousella ampuminen näytti aidolta. Tarkemmin sanottuna hetki, jolloin nuoli osuu.

Kaikki taistelut olivat hienoja. Onneksi niitä suuria taisteluita oli karsittu. Näkyi kyllä, että treenattu oli ja pitkään! Miekkailusta nautin myös. Ja paljon.

Lukitari muistuttaa Ed Woodin elokuvien mahdottoman suuria hirviöitä, ehkä Taru sormusten herrasta -trilogian ohjaaja Peter Jackson halusi leffassaan käyttää vanhan ajan kauhua kuten King Kongin saarella käyskentelevästä jättihämähäkistä. King Kong ilmestyi muistaakseni 1933 keskellä suurinta lamaa ja ahdistusta. Jacksonhan teki oman version joskus 2006. Millainen Lukitari oli kirjassa?

Kivipeikko oli Tim Burtonin ja Monty Pythonin henkeen vedetty hahmo.

Hienoa oli normaalien näyttelijöiden lisäksi akrobatia- ja sirkusihmisten määrä.  Seinille kiipeiltiin ja vaijerilla roikuttiin. Pidin myös Rakastunut Shakespeare -näytelmän miekkailusta.

Minua ehkä arvellutti, miten näkymättömyys näkyy teatterissa  😂
Lainaus: en nähnyt näkymätöntä miestä tänään. Toivon että hän häipyisi.




Ensimmäisellä kerralla Aragorn oli syy, miksi olin varannut jo useamman piletin tähän näytelmään - silloin kun lippujenmyynti alkoi... Markus Järvenpää tarttuu vaihteeksi miekkaan eikä kirveeseen kuten Raskolnikov... Hän on osin itseironinen, osin -riittoinen sankarihahmo, jossa on paljon suomalaista hiljaisuutta ja vaatimattomuutta. Koska hän on vain ihminen... Eikä ikuisesti nuori ja kaunis keijujen keiju...



Purppuran ja verenpunaisen sävyisessä sotisivassa.

Ah.



Onko sovituksessa tarpeeksi feminismiä? Arwenia saisi olla enemmän. Upea upea upea Galadriel - häntä olisin äänestänyt hallitsijan vaaleissa! Toisenlainen tulkinta kuin Catella.

Tolkien lainaa myös Shakespearea, Macbethiä, mutta hieman muunnellen. On hirviö jota kukaan mies ei voi voittaa...



Aluksi pettymyksekseni hobitien jalat näyttivät liian pieniltä. Mutta tarvitseeko niiden valtavia klowninjalkoja ollakkaan?



Hobitit ovat lupsakoita kuten savolaiset ja saamelaiset. Heidän tavoissaan on jotain hyvin suomalaista, ollaan yhdessä, lämpimässä tuvassa,  ja syödään oikein hyvin. On jatkuva kesä, kävellään paljain jaloin, nurtsia pitää leikata. Elo on leppoisaa eikä kelloa vilkuilla.

Samalla, vaikka on kesä, niin vietetään Kekriä ja Joulua, kaikille riittää sapuskaa, ja aikaa. Ja piippuseen pössytettävää... Hobotit ovat kuin Käyn aholaitaa -laulun lapsia lomalla koulusta. Ja ehkä matkalla aikuisuuteen...



Ensimmäisellä kerralla Gandalfin näyttelijä ( Mika Kujala ) muistutti Christopher Leetä. Ja Sarumanin näyttelijä ( Petri Rajala ) muistutti Peter Cushingiä [ jo yhdessä Seitsemän veljestä nöytelmän kohtauksessa ]. Mukana on myös muita hienoja  Hammer studio-viittauksia, klassinen on näkymä jossa hirviö ottaa kraivelista kiinni ja kuristaa nostaen ilmaan samalla - kuten Leen näyttelemät Frankensteinin luoma hirviö ja muumio.



Jotain junttiutta ja kotikutoisuutta on, mutta se vain rikastaa tekstiä, ja elämystä. Mitään hävettävää ei todellakaan ole. Musiikissa ei saa haahuilla postmodernisti kikkaillen, vaan kirjasarjan paksujen opusten tarinat täyttävät tilan.



Suomalaisuus, kuten Rummukaisten veljesten riita sinapista, on saman tyyppistä nahistelua kuten tässä hobiteilla tai kääpiöillä. Mutta niistä selvitään. Tai aina voi yrittää puhua ja setviä. Olla hiiltymättä eikä vatvoa vanhoja kaunoja. Me ja muut.



Kohtaukset toimivat. On eri asia että kohtaukset toimivat elokuvissa kun aina voi ottaa uusiksi ja pilalle löperölle menneet panna osioon bloopers kun teatterissa pitää asioiden toimia. Toinen on työturvallisuus. Kaikki ovat ammattilaisia ja kulissien takana ähkivät rehkivät tekijät luovat onnistuneen elämyksen. En oikeastaan kaipaa aikoja jolloin yksi vaikea huippunäyttelijä kuten Klaus Kinski häipyy omilleen kuvauksista vuorille polttamaan peyotea, ja rietastelemaan kantaväestön kanssa. Täyteen tekeminen on muuttunut kurinalaiseksi ja yhteistyöksi...



Kohtaukset ja härvelit vaihtuvat tiuhaan mutta varsinkin alussa esitellään Kontu ja kuinka paha vitsaus mammonan haluaminen ja kullanhimo, kapitalismi on. Selvää trumpismia ja putinismia on havaittavissa. Valta turmelee...



Miksi nuoret pojat lähetetään matkalle jolta ehkä eivät ehjinä, viattomina tai hengissä palaa?



Kaunis ohjelmalehtinen kertoo Tolkienin kirjoittaneen saagaansa sotien ja muiden tragedioiden runtelemana. Tai ainakin vaikuttuvana.



Entit pysäyttävät humaanisuudellaan. Ja muistuttavat mieleen Koijärvi-liikkeen. Nykyaikana jatkuvasti joku on yrittämässä tuhota metsiämme. Tähän on puuttunut mm Leonardo di Caprio, joka oikeutetusti jakaa Instassaan Greenpeacen ja vastaavien graafisia kuvia. Miksi luontoa pitää tuhota? Ikea yritti pistää tuhannen... kappaleiksi muuten Kakevalan runomaita, olikohan vuonna 2009?



Örkkien kaivostoiminta myös kestää kritiikkiä, ihan Talvovaarasta alkaen ja ydintuhoon mennen. Katsoin hienon ja hyytävän elokuvan kotimaisen nimeltä Jättiläinen - suosittelen, suosittelen myös Juha Hurmeen Lemminkäinen -näytelmää katsottavaksi rinnalla Yle Areenasta löytyvää dokumenttia elektroniikkaromun salakuljetuksesta.

Heidi Hautala kirjoitti jo vuonna 2002 Suomen luonnossa, ettei Lapista saa tehdä Suomen Kongoa.
Vaarallinen kaivosbuumi on pysäytettävä.

Mutta Taru sormusten herrasta ei saarnaa. Ehkä siitä poimii osia jotka sopivat, kuuluvat omaan elämään. Se on viihdyttävä matka, jota aion käydä kokemassa myös ensi syksylläkin!

Näin tämän eeppisen matkan 17.02.2018 omalla rahalla ja 21.02.2018 Turun kaupunginteatterin vapaalipulla - kiitos siitä! Kirjoitin haltijakielellävihreälle A4:lle ensitunnelmat mustalla musteella, mutta ne ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ehkä myöhemmin lissää...



Oli muuten hauskaa kun minut ohitti rekka jossa luki Lord of the Onion Rings ;)



Tässä muutamia tviitauksia:



Henkilön Valokuvaaja (@satuylavaara) jakama julkaisu

En päässyt katsomaan Väänästä Klonkkuna kun istuin koko kesän konttuuriss vakuutusasiakirjoja pyöritellen..

torstai 22. helmikuuta 2018

KOM-teatterin Veriruusut 20.02.2018 ja bloggaajatapahtuma sitäkin ennen

Teatteri-ilta alkoi bloggaajatapaamislla entisessä KOM-ravintolassa, nykyisessä ravintola Pontuksessa. Paikalla oli tapaksia ja Anneli Kanto, jota olen kuunnellut useammissa tapahtumissa niin SKS:n tiloissa, kuin Akateemisessa kirjakaupassa, ja elokuvateatteri Orionissa. Kanto kertoi Veriruusut-romaanin tyttöjen olleen varhaisfeministejä, ja suuresta vihasta, huorittelusta ja raiskausuhkauksista, joita nainen saa vain aukaistessan suunsa. Nykyään. Koska tätä romaani ei oltu vielä kirjoitettu niin Annelin piti tehdä se. Veriruusut julkaistiin romaanina vuonna 2008 ilman suurta haloota - nyt haloo on suuri. Kirjastoissa on hurjat lainausjonot ja ei ihme, että asia, aate, historia - sadan vuoden takaa kiinnostaa. Harrastelijateatterit olivat nopeita kiinnostumaan, sitten viiveellä suuremmat laitosteatterit. Näyttelijä Vilma Melasniemi myös piipahtaa joukossamme kertomassa produktiosta, sitten hänellä on jo kiire lähteä letittämään muita tyttöjä. Solidaarista!

Sitten sisälle KOM-teatteriin, jonka seinillä on jo näytelmän rekvisiittaa. Astua tunnelmaan.

Lavasteet vaikuttivat ensin pettymyksiltä, mikäs Moskovan keskikokoinen sirkus täällä esiintyy.

Mutta ohjaajana kun on Lauri Maijala, joka vinhasti pistää shown pyörimään. Kiitos siitä. Kanto sanoi Maijalan dramaturgiaa nerokkaaksi. Mutta näytelmän tekemiseen Kanto ei halunnutkaan osallistua eikä projektiin puuttua. Hänestä oli mukavaa nähdä omat ihmisensä.

Näytelmä alkoi klo 18 koska kesti pitkään, joten karsimisia oli tehtävä. Esim Tampere-osuus on poistettu ja parin henkilön nimiä oli yksinkertaistettava, selkiytettävä.

Ohjelmavihkonen on painettu voimapaperille, omin sormin saa tuntea painetun paperin persoonan, ja kuvituksena on aitoja historian kuvia punavangeista, nuorista tytöistä, joita kidutettiin ja murhattiin. Teinejä ja nuoria naisia housuissa, ja lyhyessä tukassa. Vapaina. Itsenäisinä. Hurjina.

Nämä hyvin nuoret naiset olivat vapaita, irtolaisia, lapsettomia, osin lapsia itsekin. Miten aatteeseen hurahdutaan!? Ja millä vimmalla koetaan vapaus, saadaan suurempaa palkkaa, parannetaan maailmaa. Olen lukenut myös Rosa Liksomin romaania Everstinna, jossa päähenkilö hurahtaa fasismiin ja vanhaan väkivaltaiseen äijään, jolla on valta. Tuon naisen esikuvana oli kirjailija, toimittaja, eräkävijä, eläimiä kunnioittava Annikki Kariniemi, jonka luona olen myös vieraillut. Ja joka on vieraillut meillä.

Feminismi on hyvin läsnä, lahtarit eli valkoiset, ja porvarit, tehtaanomistajat, jotka raiskasivat teinityttöjä tehtaissa. Koska kukaan ei puuttunut, eikä uskaltanut - ettei menetä työtä. Näin epävarmana aikana.

Tyttöjä syytetään huliganismista, tämä on viittaus 2000-luvun Pussy Riot -liikkeeseen, jota venäläinen fasistinen hallitus rankaisi huliganismista, joka sopii moneen humaanin humanistin, aktivistin ja toisenajattelijan hiljentämiseksi, ja jonka venäläiset keksivät miten rangaista esim naista. Voima-lehden uusimmassa numerossa on hieno juttu, tsekkaa vaikka linkki: PUSSY RIOT KUUSI VUOTTA MYÖHEMMIN.

Yksi näyttelijä on yli muiden eli tuore tuttavuus Inka Reyes - hänen jokaista ilmettään ja ilmettömyyttään seuraa tarkkana. Mukana on muitakin nuoria näyttelijöitä. Ja KOMin konkareita. Lainassa on mm Ursula Salo.

Kirjoitan lissää kun taannun. Täällä Turun kaupunginteatterin aulassa nimittäin pyörii Markus Järvenpää, ja herpaantuuhan siinä jyrkempikin ihminen ja konseptit ja suklaa sulaa sormille.... Evästä syödessä.

Eräs vappukuva:

Tässä voimaa:

Tässä erään punakaartilaisen, naisen haastattelu Elävästä Arkistosta. Haen lisää mm Finnasta kuhan ehtii... "En ole koskaan katunut" (Lempi Kymlander, Pori) Julkaistu: 1977 Ohjelman tekijät: Haastattelija Teuvo Rasku. Kansan Arkiston kokoelmat. Ote elämäkertahaastattelusta. Esiintyjät: Lempi Kymlander, os. Päivärinta, s.1897, Turku Kuva: Punakaartin sairaanhoitajia (1918). / Kansan Arkisto.

Lahtarin orsiilla tavataan, vai mitä Suomen hauskin mies?

Miksi tämä on vain pienellä näyttämöllä? Näin ajattelen aina tuskaisena, kun mielestäni parempi, kinkympi tai haastavampi teos saisi olla suurella! Mutta kuitenkin pienen näyttämön intiimiys - siinä on sitä jotain. Istuin ihan ensimmäisell rivillä, paikalla 13. Ajast aikaa 15.02.2018. Lipun olin ostanut jo viime syksynä, kun aikaisempiin näytöksiin ei ollut varaa, eikä ehtinyt muutenkaan. Tuona päivänä 15. helmikuuta suurella näyttämöllä marssi Mannerheim ja saksalainen suudelma, siis valkoiset ja lahtarit. Kun taas pienellä näyttämöllä ääneen pääsi punaiset vangit. Olen Marskin nähnyt, ja Asko Sarkolan tulkinta oli kiehtovaa. Samoin Svenkan esittämä Hjalmar Linder oli riipaiseva ja tärkeä - tuo kotomaamme Suamen rikkain mies oli ainoa porvareista, joka tuomitsi punavankien kidutukset ja kuolemanleirit, ja kirjoitti siitä ihan julkisesti yleisönosastolle Huvudstadsbladetiin. Linder kuoli keppikerjäläisenä, muttei unohdettuna, vaan suvereenina kartanonherrana, ehtoisana isäntänä, ja bi-seksuaalina, suurrellisena maailmanmiehenä.


Suomen hauskin mies taas kertoo hirtehisesti komediana, millaista oli olla punavankina, näyttelijänä Iso-Mjölön saarella, ei kaukanakaan herrojen Heltsingistä. Oliko Suomenlinnan vankileiriltä nouseva ruumiiden löyhkä joka kantautui mantereella, parin kilometrin päähän Helsinkiin?

Vangit, näyttelijät, joutuvat tekemään komediaa yleisölle, joka ampuu joukon, jos ei naurata.
Katsoin tämän näytelmän omalla lipullani ja rahallani. Kirjoitan lisää kun näen produktion uudelleen bloggaajana.

Vappu Nalbantoglu on erityisen kylmäävä valtakunnan ensimmäisenä naisena, puolisonsa saapastelija Rauno Ahonen on myös hieno hahmo, ensin piin kova, sitten vain saksaa osaamaton pölkkypää.

Martti Suosalo. Tarviiko muuta sanoa. Näköjään pitäisi. Nautin tästä näyttelijästä. Näin hänet Roomeona Ryhmiksen kesteatterissa, sitten aiemmin tv:ssä Matkalaukkukostajana ja vaikka minä. Oliko hän Nyhjää tyhjästä porukassakin.

Suosalon itserakas ja -ironinen, kyyninen ja suuren suuri näyttelijä pitää itseäänkin kusipäänä. Siinä mielessä hän on kuin nykyajan länsimainen satndup-koomikko. Joka uskaltaa rikkoa tabuja ja rajoja.

Monenlaisia huumorin keinoja käytetään: on mustaa komediaa, jossa yleensä mies yrittää itsemurhaa tai vastaavan kovan edessä, on puskafarssia, on Shakepearea, on keskikaikaista ilveilyä kun markkinoille saapuivat näyttelijät esittävät  arvelluttavia tarinoita kuninkaallisia, on slapstickiä, on Terry Gilliamin Tohtori Parnassuksen kiertävää sirkusta. On ehkä myös Ingmar Begmanin Neidonlähdettä. Sekä Roberto Benignin keskitysleirikomediaa.

Näyttele henkesi edestä.

Kansallistetaterissa pyrii näytelmä Toinen koti, jossa on näyttelijöin ja muusikkoina maahanmuuttajia, pakolaisia, irakilaisia, iraniaisia, ihmisiä. Yksi heistä ei ole saanut lupaa, joten hän on vaarassa, että palautetaan kotimaahan, jossa hänet murhataan. Tämä on suomi 2018.
Suomi 1918 on merkittävä juhlavuosi. Tai on makaaberia puhua juhlasta. Muistamisen ja oppimisen vuosi. Historiallinen vuosi. Minulle tuli ylläyksenä, että myös Torniossa oli kuolemanleiri. Vankileiri.

Paljon lahtarit ovat yritettääneet piilottaa, murhata ja unohtaa papereita ja ihmisiä, ihmiskohtaloita. Olen ollut Helsingissä niin SKS:n kuin Opistotalon tilaisuuksissa, ja kirjakaupoissa ja elokuvateatteri Orionissa, joissa on käsiteltyä uunituoreita tai jo 2008 vuonna ilmestyneitä romaaneja ja tilkintoja tuosta sisällissodasta. Dokumenttielokuvia punaorvoista. Synkkiä, suuria lukuja.

Myös teatterissa kuhisee: olen käynyt katsomassa Erottaja 1917 1918, Kangastus 38 ja nyt tämä. Ja pari päivää sitten oli KOM-teatterissa Veriruusut.

Elokuvia olen katsonut digipoksista, Yle Areenasta ja Elisa Viihteen Aitio-palveusta: Lupaus 1918, Raja 1918 ja Näsilinnan valtaus. Iltapäivälehtien historia-erikoisnumeroissa on julmia kohtaloita. Hesarin Teeman kannessa poseeraa Martti Suosalo. Vakavana.

Silmälasit höyryää saunakohtauksessa - kahdestakin syystä. Koheltavassa menossa on ristiinpuketumista - Ranta-Hese eli Rakastuneen Shakespearen päähenkilö Heikki pukeutuu tässäkin partaan ja mekkon. Muutenkin lavalla on paljon Rakastuneen näyttelijötä.

En tiedä, miten tuleva elokuvaversio Suomen hauskin mies näyttää. Paleface vaan keikallaan paljasteli, että oli ilo olla ilman viiksiä. Siitä päättelin, että näyttelee viiksillä leffassa. Koko näyttelijäkaarti ei ole samaa kuin näytelmässä, mutta murehdin siitä vasta kun olen nähnyt elokuvan ;) Vai oliko ilo.

Mutta.
Mikä on Iso-Mjölö nyt? Turistirysä. Sehän olisi vallan hirtehinen paikka pittää kesäteatteria ;) Alhaalla tviittejä aiheesta.


Teatterin lumoa eli illuusio ilma p:tä ;)

Valokuviani teattereiden avajaisista, herkkupaloja, avoimia ovia, kulissikierroksia, tekijät avoimina ja muita kohtaamisia. My photography on finnish theatre plays´openings, meetings greetings.

Ja myös kirjallista bloggausta..

lauantai 17. helmikuuta 2018

Helsingin kaupunginteatterissa Arthur Millerin Hinta

Arthur Millerin Hinta tapahtuu mööbeleiden, ja muistojen, syytösten, kaunojen keskellä. Poliisi ( Santeri Kinnunen ) saapuu ullakolle, niin psykologisesti kuin fyysisestikin. Pieni tila on täynnä isän jäämistöä, komeita vanhoja huonekaluja - ja yks vanha harppu. Jonkun mielestä turhaa roinaa, kalua ja kolpaa. Toisen mielestä antiikkia, antiikkia. Joille voi laskea kovan hinnan. Toisen mielestä arvotonta, roskaa. Josta pitää päästä eroon. Paikalla puuskuttaa antiikki antiikkikauppias ( Esko Salminen ), arvioimaan jäämistöä, kuolinpesää. Joka on ollut hylättynä jo kauan. Sitten seuraan liittyy poliisin vaimo ( Aino Seppo ), ainoa naisrooli näytelmässä. Naisten roolien vähyys ja ahtaus, olla kaunis, olla vaimo, olla juoppo, ehkä, olla ahne, ehkä. Sitten toinenkin velipoika lääkäri ( Eero Aho ) astelee paikalle salakavalasti kuin Dirk Bogarde. Soutaminen, huopaaminen, ja karikolle jääminen.

Poliisi on katkera, koska hänen piti elättää isänsä eikä päässyt opiskelemaan haluamaansa alaa. Kun vain toinen veljistä pääsi opiskelemaan, elitistiseksi lääkäriksi... Tämä on pitkä kauna. Se kalvaa, kun muistaa, ahdistuu, miten toisin olisi voinut olla. Pitääkö vanhempiaan tai vanhempaansa elättää? Kenen pitää ottaa vastuu ja lusikka kauniiseen käteen. Eikä niin hopeinen lusikka.

Muistamme pörssiromahdusta, rapakon takana kun kaikki meni, ja kaikki meni mullin mallin. Kun edellisen kerran amerikka mäni nurin. Koska edellisen kerran amerikka oli hukassa.

On huvittavaa, ja hirveätä tietää, etteivät amerikkalaiset kaikki edes tiedä mistä maa on saanut nimensä, Amerigo Vespuccin mukaan. Koska amerikka löydettiin 1500-luvulla. Vaikkei amerikka ole koskaan hukassa ollutkaan. Paitsi nyt - trumpin diktatuurissa, ja vuosien 2008 ja 1929 pörssiromahduksissa, joita kaikkia näytelmä peilaa.

Vuona 1929 epätoivoiset ihmiset hyppäsivät Wall Streetin ikkunoista varmaan kuolemaan. 2000-luvulla aasialaisen hikipajan katolta ylityöllistetty orja hyppää kuolemaan surkean palkkansa kanssa. Hikipajassa tehdään äpplen älypuhelimia joita rikkaat ja tyhmät kuluttajat länsimaiset näpläävät vuoden ja vaihtavat uuteen malliin. Ilman syytä. Välittämättä seurauksista.

Oma puhelimeni hajosi, joten olin ilman puhelinta useamman viikon. Jo oli ihanan rauhallista! Täysin ilman vihapuhetta ja roskapostia! Kuin ennen vanhaan matkustin herätyskellon kanssa - Turkuun.

Menin katsomaan näytelmän Santeri Kinnusen ja Eero Ahon takia. Kierosilmäisenä mietin, että hyvä, että näen kerralla kummankin. Uskaltaako ihminen toteuttaa unelmiaan? Kuka saa valita?

Veljeskateus, marttyyrisyys, unelmien myttääminen, itsensä toteuttaminen... Mitä valintoja teemme, mitä saamme tehdä, mitä voimme tehdä, mitä uskallamme tehdä, mitä vaikutuksia niillä on...

Ohjaaja Paavo Westerberg ja näyttelijä Eero Aho -kombinaatio tuli tutuksi edellisen kerran Espoon kaupunginteatterissa Seuraavat 500 vuotta.

Analogisena entisaikana tämä vielä oli sopivan pitkä kolmen tiiman näytelmä, mutta nyt, nykyaikana keksi-ikäisenä,😉 sattui selkään. Teattereissa pitäisikin olla kidutusvälineitä, venytyspenkkejä, jossa saa selkää venytellä... Naisten vessan jonot pienillä näyttämöillä ovat myös aikaa vievät vaikka juo vain vettä. Niissä voisi olla puolapuut tai edes leuanvetomahdollisuus… Taukojumppaa tai ainakin venyttelyä.


Näin tämän medialipulla 16.02.2018 Helsingin kaupunginteatterissa, kiitämme siitä.






Tekijäkaarti:


Tekijät

Eero Aho
WALTER FRANZ


Santeri Kinnunen
VICTOR FRANZ


Esko Salminen
GREGORY SOLOMON


Aino Seppo
ESTHER FRANZ

Aleksi Milonoff
SUOMENNOS

Paavo Westerberg
OHJAUS

Antti Mattila
LAVASTUS JA PUVUT

Kalle Ropponen
VALOSUUNNITTELU

Aleksi Saura
ÄÄNISUUNNITTELU

Tuula Kuittinen
NAAMIOINTI JA KAMPAUKSET



Traileri:


Asiaan liittyvät ja liittymättömät tviitit:




Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu

lauantai 10. helmikuuta 2018

Toinen koti näytelmä Kansallisteatterissa veti hiljaiseksi. Ja äänekkääksi

Ensimmäinen näytös esittelee tämän porukan taiteilijat, näyttelijät ja muusikot joukkona, ryhmänä, paperittomana tai maahanmuuttajana, iraikilaisena, iranilaisena, kurdina, suomalaisena. Toinen näytös vapauttaa persoonallisuuden, ja nostaa esiin yksilöllisyyden, millaisia painotuksia taiteessamme teemme. Pienen näyttämön intiimissä tilassa Toinen koti - other home käytti aineksinaan vanhan ajan kotimaisia iltamia ja leikkiä rikkinäinen puhelin, ja muitakin ilmaisemisen, laulun keinoja.

On hirvittävää, että yhdelle tämän produktion esiintyjistä uhkaa karkoitus - hetkellä minä hyvänsä. Näyttele, laula henkesi edestä. Kuka määrää, määrittelee, koska on turvallista palata kotiin tai "kotiin"? Kun sukua on murhattu ja kidutettu, miksi minulle / sinulle olisi turvallista sinne palata?

Olemme samojen kysymysten äärellä kuin Kaupunginteatterin näytelmässä Suomen hauskin mies. On traagista ja hirtehistä myös se, että taiteilija / näyttelijä / laulaja lopettaa taiteen tekemisen, oman intohimonsa ja lahjakkuutensa, että säilyisi hengissä, tai koskemattomana. Älä ole enää näyttelijä. Miten sellaista käskyä voi totella?

Toinen koti näytelmä Kansallisteatterissa, Willensaunassa, veti hiljaiseksi. Vakavaksi. Ja äänekkääksi



Ohjelmavihkossa tai paperinivaskassa on tärkeä kuvateksti: tuon farsin kielen tekstin kääntänyttä ihmistä ei päästetty Suomeen... 








Tässä kuvia tuotantokauden esittelyistä ja muista häppeningeistä: Kiertunäyttämön Toinen koti esitys Kansallisteatterissa:






Kansallisteatterin tuotantokauden avajaiset 15.8.17






Tekijät:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ


Näyttämöllä
Islam Al-Badri, Haider Al-Mashhadani, Youssef A., Farqad CJ, Jalal Hajali, Kareem Haritani, Bakr Hasan, Jihad Nihad, Terhi Panula, Ali Saed, Harith Raad Salih, Walid Saheb, Sanna Salmenkallio, Soroush Seyedi, Faed Shakarchi ja Sabah Shukrallah

Ohjaus
Jussi Lehtonen

Esityskäsikirjoittaja
Kati Kaartinen

Lavastus ja pukusuunnittelu
Kati Lukka

Musiikki- ja äänidramaturgia
Sanna Salmenkallio

Valosuunnittelu
Harri Kejonen

Naamioinnin suunnittelu
Laura Sgureva

Videosuunnittelu
Ida Järvinen

Tuottaja
Maarit Kakkonen

Projektiassistentit
Jarkko Mikkola ja Jalal Hajali

Kuinka leikkisä toteutus ja hullu, inspiroiva ja vapaa äänimaailma! Tove Janssonin Sommarboken Lillanissa 10.02.2018

Tove Janssonin henkeä kunnioitettiin, ja tätä saaristolaiselämää oli feministinä hauska seurata. Kolme vahvaa naistaa, kolme kolmenlaista naista... Traagistakin ja jännittävää. Äänimaailma oli siis huikea, lapsekas, live kuten keikka ja poikkitaiteellinen, mutta ei suinkaan huumoria unohtamatta. Hanna Mikanderin äänisuunnittelussa, äänikokeilussa ollaan post-punkissa ja lapsuuden vapaudessa, ilman karsinoita, ja iloisesti tuotetaan. Mutta kesä ei ole kesä ilman myrskyjä, ilman aikuisia jotka ovat poissa, kireinä tai hylkäävät.

Näytelmä kesti yhden kesän, mutta toisaalta myös naisen elämän, myrskyineen. On hauskaa, ja haikeaa, näillä kovilla pakkasilla lukea Kesäkirjaa, ja katsoa, kokea tämä näytelmä. Kesä, lapsuus. 

Ruotsinkielen kanssa oli ongelmia vain merilintujen nimissä, mutta se oli pientä. Kuinka haikeaa on hylätä kesä, ja kasvaa ikävään aikuisuuteen.... Jessica Grabowsky on aidosti kokeva lapsi, nuori tyttö. Sue Lemström hyvin tovemainen ihminen, nainen. Iäkkäämpi ihminen, jolle seikkaileminen sattuu jäseniin, ja välillä pitää vetäytyä rauhaan polttamaan huuliharppua...

Sommartiden hej hej -renkutus ei sovi tähän loppuun, vaan ehkä huokaus. Talven jälkeen seuraa aina kesä...

Kuinka leikkisä toteutus ja hullu, inspiroiva ja vapaa äänimaailma! Tove Janssonin Sommarboken Lillanissa 10.02.2018. Näin tämän Helsingin kaupunginteatterin vapaalipulla, kiitos siitä. 


Tekijäkaarti:


Aktörer:

Jessica Grabowsky
SKÅDESPELARE

Sue Lemström
SKÅDESPELARE

Hanna Mikander

LJUDDESIGN


Jakob Höglund
REGI & KOREOGRAFI

Sven Haraldsson
SCENOGRAFI & DRÄKTER

Paavo Kykkänen
LJUS

Helsingin kaupunginteatterin sivulta:
"Sommarboken är en av Tove Janssons mest omtyckta böcker. Denna dramatisering gjord av Pipsa Lonka tar fasta på den spirande vänskapen mellan en liten flicka som har livet framför sig och en mycket gammal kvinna som har livet bakom sig. Jessica Grabowsky spelar den lilla flickan Sophia som efter sin mammas död tillbringar somrar på ön tillsammans med sin aningen barska farmor som spelas av Sue Lemström.

Tove Jansson beskriver ön och omgivningen genom att beskriva ljuden som hörs. I föreställningen gör man på samma sätt – ljudet har en central roll när det gäller gestaltaningen av ön, havet och av naturen. Ljudet görs på scenen, synligt för publiken och på det sättet leker de båda skådespelarna fram världen tillsammans med ljuddesignern Hanna Mikander."

Sommarboken videoita, trailereita, haastatteluja: "Sommarboken är en av Tove Janssons mest omtyckta böcker. Denna dramatisering gjord av Pipsa Lonka tar fasta på den spirande vänskapen mellan en liten flicka som har livet framför sig och en mycket gammal kvinna som har livet bakom sig. Jessica Grabowsky spelar den lilla flickan Sophia som efter sin mammas död tillbringar somrar på ön tillsammans med sin aningen barska farmor som spelas av Sue Lemström. Tove Jansson beskriver ön och omgivningen genom att beskriva ljuden som hörs. I föreställningen gör man på samma sätt – ljudet har en central roll när det gäller gestaltaningen av ön, havet och av naturen. Ljudet görs på scenen, synligt för publiken och på det sättet leker de båda skådespelarna fram världen tillsammans med ljuddesignern Hanna Mikander. Uppföranderätt: Agency North/ Moomin Characters. "

Ja Muumimaailmasta:
"Moomin.com pääsi jututtamaan Lilla Teaternin Kesäkirja-esityksen ohjaajaa Jakob Höglundia, joka kertoi meille muun muassa erikoisesta suhteestaan muumimukeihin. Video, kuten esitys, on tekstitetty suomeksi."


Ja ohjaaja Jakob Höglund kertoo lempikirjastaan - Tove Janssonin Kesäkirjasta: