Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

tiistai 22. toukokuuta 2018

Saatana häipyy Willensaunasta 18.05.2018 Mutta miten meille sitten käy?

Keväällä viruin KGB:n vankiselleissä Virossa. Naapurimaamme satavuotiseen itsenäisyyteen kuuluu myös tämä aika. Kylmäävää ja makaaberia olla sellissä, joka on turistirysä. Ja sietääkin olla. Historia on meidät tuomitseva, mutta meidän pitää muistaa historia. Ja kuka sen on kirjoittanut.

Käsinkirjoitukset eivät pala. KGB:n edeltäjällä OGPUlla oli visusti säilössä Bulgakovin teksti. Ainakin Valkoinen koira. Anarkistinen teos! Mutta Neuvostoliittolainen lääketiede pystyy ihmeisiin.

Maaliskuun ja huhtikuun näytöksissä yleisössä kuului mukavia hörähdyksiä, koska katsovat muistivat tuon ajan Neuvostoliiton jossa mikään ei pelitä ja hyllyt tyhjinä. Ehkä silloin vaihdettiin sukkahousuja votkaan. Sliippareiden ja Lenkkareiden Mato Valtonen sanoikin, että Neuvostoliitossa kaikki muu on paskaa paitsi kusi.

Kun mitään ei ole.

Mutta miksi Bulgakov kirjoitti Saatanan haluavan asua yhteisasunnossa?

Vaikka varieteetearterissa luvattiin plakaateissa seitsemän näytöstä, niin olen nähnyt niistä kahdeksan... Mutta. Mikä on Mestarin nimi?
Milloin Saatana ja sen posse vierailivat Moskovassa aiemmin?
Silloinko ei ollut vielä puhelimiakaan?
Eivätkä ateistit ole kärsineet jo tarpeeksi?

Nyt nähty yhdeksän kertaa. Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa. Kissalla on yhdeksän henkeä.



Woland yllättää joka kertaa. Huhtikuussa oli käärmemäiset käsieleet, välillä keppi elää omaa elämäänsä kuin Pelle Hermannin Kepakko. Jota lapset pelkäsivät.

Myös Begemotilla ( Juha Varis ) on pelivaraa, edellisellä kerralla hän letkeästi liikkui kuten Vesa Matti Ploiri. Ei siinä saiskos pluvan, vaan ravintola show.ssa, jossa lauletaan, että Säkkijärven polkka olisi tullut halvemmaksi...

Hella ( Maria Kuusiluoma ) myös vaihtelee kurssiaan, välillä hän on kierosilmäinen kummajainen, välillä kuten Punainen Kuningatar vaikkapa Tim Burtonin versiossa tarinasta Liisa Ihmemaassa. Joka huutaa: päät poikki!

Eilen Marc Gassotin Woland tuntui hehkuvan tuonpuoleista, kolkkoa valoa. Ja katsoja uskoi, että hänelle kaikki on mahdollista. Kirjassa siteerataan Faustia ihan alkua myöten. Millainen on sopimus paholaisen kanssa? Onko meillä sielua mitä menettää?



Aiemminkin hyvin vienosti viitattu lavasteissa taiteen maailman historiaan, kuten 90-luvulla Pariisissa, Louvressa oli se synkkä munkkien hautajaissaatto, en liitä nyt kuvaa kun olen muualla, Turussa, teatterissa.

Margarita ja Mestari syleilevät divaanilla toisiaan kuten Psykhe ja Eros.

Sonya Lindforsin koreografia on kaunista, ajoitus osuu nappiin ja otsaan. Viime kerroilla eleissä ja liikkeissä on tullut enemmän eroottisia viittauksia. Tangossa soi myös haikeus, ei pelkkä roihuava intohimo, rakastuminen ensisilmäyksellä.

Pahuksenmoisissa pirskeissä. 

Tiikerit muistuttivat Venäjän nykyisen diktaattorin keksittyjä sankaritarinoita. Sekä Sigmund & Freudin eikun mikäs lapsia lipsahdus tuli, siis tietenkin Siegfried ja Royn valkoiset tiikerit. Jotka raatelevat. Ja joiden paikka ei ole sirkuksissa.

Bakkanaalit, juhlat  ovat tuttuja jostain mitä luin, olikohan dokumenttia, elämänkertaa... Olikohan ne jotkin suurlähetystön kekkerit, en muista. Taisivat olla ikimuistoiset... Kun ei muista mtn.

Toisaalta tanssiaiset muistuttavat Angelika-kirjoja ja -elokuvia - elokuvateatteri Orionissa pyörii komea Angelika-leffojen sarja jota ei ole käytetty valkokankaalla 40 vuoteen...

Hullujenhuoneella.


Täällä teitä autetaan... Luen uudelleen Bulgakovin Morfiinia, jossa kritisoidaan aiheesta psykiatriaa ja mielisairaaloita, joissa ei auteta eikä hoideta.  Pukki tuo minulle joka joulu uutta tai vanhaa venäläistä kirjallisuutta. Mikä on mukavaa. Toki.

Bulgakovin aiheellinen viha ja kritiikki psykiatriaa, psykiatreja ja mielisairaaloita kohtaan. Ja
lääkärit jotka eivät mitenkään, mitenkään, mitenkään osaa auttaa sairasta.
Eivät mitenkään.



Teoksesta Morfiini ( Savukeidas ).



Eikä psykologia ole edes tiedettä 😂

Meillä jokaisella on taakkamme, ja piikkimme lihassa...


Jane Campionin ihana ja vihreä elokuva Angel at My table, kertoo hienosti, ja karkeasti, karmeasti miten kirjailija runoilija Janet Frame todetaan skitsofreenikoksi. Aiheetta.

Mikä se skitsofrenia on.

Minä aikana olivat kun silloin ei ollut puhelimiakaan... Kuka heidät manasi paikalle?

Miksi Mestari hylkää historian opettamisen?

Miten saavuttaa onni. Kenellä on mahdollisuus palata onneen. 


Kirjassa on paljon sattumia. Kun raaputtaa, voi voittaa. Rahaa jolla toteuttaa unelmiaan, kirjoittaa kirjaa.

Margarita hylkää tasapaksun onnellisen arjen. Minua huvitti kun kaupassa ihmiset ostivat jakso kimppua kukkia - jotka olivat levottoman keltaisia...

Oi Josef Josef palannut et koskaan. Hyvä niin. Joosef -veisu toistuu tarinassa, liittyen Josef Stalinin diktatuuriin. Samaan syssyyn tämän näytelmän kanssa näin Ryhmiksessä Ryhmisnuorten version 2081 Isoveli valvoo, joka perustuu kovin orwelliläiseen tarinaan, itse asiassa itsensä George Orwellin romaaniin, dystopiaan nimeltä Vuonna 1984, joka ilmestyi vuonna 1949. Kirja pohjautui Stalinin totalitarismiin. Vaikka Orwell oli aluksi sosialisti, niin Espanjan sisällissota sai hänet toisiin aatoksiin.

Elämme uutta totuuden jälkeistä aikaa. Uusia valeuutisia ja propagandaa. Ja meillä pitäisi olla aikaa seuloa mikä on totta, ja mikä esim tviitti ja sen levittäjä laiton, vihaa tihkuva.

Näytelmässä nauretaan myös mainoksille joissa naisille luvataan ummet ja lammet ja ikuiset kauneudet, sileät ihot ja hehkeät nuaruudet...

Mestari ja Margarita on hyvinkin dualistinen, siinä vierailee useampikin filosofi. Katsoin aamuyöllä Jesus Christ Superstar musikaalin noin vuodelta 2012. Jossa Juudaksella oli palestiinalaishuivi ja rastat. Jesua oli kiiltokuva. Andrew Lloyd Webber halusi sen edutettävän rock-areenalla. Koko shöy alkaa polttopulloilla, mustilla huppareilla ja poliisin väkivallalla - olemme keskellä vallankumousta, liikettä kuten Occupy Wallstreet. Mutta on ikävää että Magdalan Maria pyyhkii mustan huulipunansa. Minulle tuo satuhahmo jeesus ei ole koskaan ollut kiinnostava hahmo. Marttyyrit on niin pirun itsekkäitä egoisteja.

Brianin elämä ( Life of Brian ) kertoo hienosti miten hurahdetaan liikkeeseen ilman aivoja ja sydäntä ja palvotaan esim sandaalia. Hienoa leffassa on myös suhtautuminen terrorismiin, ja ryhmittymiin, jotka hajoavat hiusten halkomiseen.







Käsikirjoitukset eivät pala...


Useamman mieleen tuli myös hirveä skandaalinkäryinen lehtiartikkeli Roikut jo ristillä, Mukka. Kenellä on oikeus kirjoittaa vihapuhetta roskalehtiin 1970-luvulla?

Salama lyö useamman kerran. Ja muutos tapahtuu. Nukketeatteri toimii, se on kaunista, ja herkkää. Erityisesti tuo traaginen tarina, aikansa me too, jossa naiselta puuttuu koskemattomuus omaan vartaloonsa. Mikään ei estä äijiä, isäntiä, pomoja raiskaamasta työntekijöitään, piikojaan, orjiaan. Naisella ei ole mahdollisuus aborttiin. Nainen joka tappaa lapsensa.

Siinä on myös Frankensteinin tarinaa, kun Mestari kootaan eheäksi, musiikkimaailma ja efektit kuulostavat Rocky Horror Picture Showlta.

Miksi tarvitsemme humpuukimestareita? Voiko menneen, ja tulevan muuttaa? Kuka saa toisen mahdollisuuden? Tarinassa, dualistisessa kertomuksessa on monta pelastajaa. Mutta myös ihmisiä, jotka haluavat.

Kirjailijat ja kriitikot pitäisi kuulua älymystöön, mutta kirjoittavat kritiikkiä ilkeästi, ja kaiken huipuksi vaan mässäillä ranskalaisella ruualla. Ihmiset haluavat kohota yhteiskeittiön arjen yläpuolelle.

Mutta miten meille käy...
Kun he, mustan magian lähettiläät, sovittelijat, kaiken korjaajat poistuvat?




Teatterin lumoa 2017, eli valokuvasin Mestarin ja Margaritan live-teaseriä ;) Saatana saapuu Willensaunaan

Asiaan liittyviä ja liittymättömiä viisuja ja viserryksiä:

Teatterissa 2018 nautin minä -soittolistani juutuupissa sisältää musiikkia, trailereita, mielleyhtymiä ja ehkä showreelejäkin:


ja muut viisut:




Olin KGB:n selleissä, Tallinnassa. 7.4.18. Liittyy eiliseen iltaan, Mestari ja Margarita -näytelmään, ja samannimiseen Bulgakovin romaniin. Käsikirjoitukset eivät pala. Mutta kuka on valtion vihollinen? Ketä saa kiduttaa, kenet murhata, kenet karkoittaa Siperiaan? Harrastan välillä synkkiä, alakulttuuria sisältäviä,  ja / tai kauhuromanttisia matkoja tyrmineen kaikkineen. Tärkeintä on historia, ja muistamien, ei lakaista maton alle, vaikka - ja juurikin kun Viro viettää itsenäisyytensä juhlavuota. Osoitteessa  Pagari 1, tahi Pikk 59, Satu Ylävaara Photography:





klo
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

Haikeat jäähyväiset Pomppatillin Tompalle ja Kultamarjalle. Mutt´ LOTRailu jatkuu syssymmällä Turuus

Taru sormusten herrasta 19.05. 2018 Turun kaupunginteatterissa, kevätkauden vika näytös nyyh. Haikea oli kevään viimeinen näytös, koska Pomppatillin Tomppa ( Bombadil Tom ) ja Kultamarja esiintyivät yhdessä viimeistä kertaa tässä näytelmässä - syksyllä heidät korvataan. He olivat myös Legolas ja Arwen. Mikä on sääli. Anna Victoria Eriksson näytti jo luonnostaan keijulta. Tai siis haltijalta. En vieläkään käsitä miten hyvin Legolas onnistui ampumaan ne nuolet. Teatterimaailma on magian ja silmänlumouksen maailma.... Olli Rahkonen näytteli myös seitsemässä veljeksessä Turuus, Eriksson puolestaan vuorotteli Sarahin roolissa Vampyyrien tanssi -musikaalissa Helsingin kaupungilta.

Kamalaa. Pitää odottaa syyskuulle, että näkee seuraavan kerran.

Näin tämän proggiksen nyt neljättä kertaa. Vaiko viidettä? No, ei meillä lasketa. Edellisessä näytöksessä Pompadillin Tomppa oli erityisen vekkulilla tuulilla - roolin voi ilmeisesti jättää hymy huulilla.

Mutta täyttääkö tarina Bechdelin testin vaatimukset? No ei.

Eikä alkuperäistä tarinaa voi muuttaa liiaksi. Kuinka vihasinkaan pakolla tehtyä genreä "poikienkirjat" ja seikkailut joissa oli toimijoina vain poikia. Meillä maalla korvessa syrjässä ei ollut niin rajoitettua seikkailut. Äiti kyllä varoitti kun hypittiin ikkunoista, että varo ettei tule salmonellaa... Hypittiin vissiin lintujen ruokintapaikan päälle. Viisikossa viduddi tyttö joka joutuu tiskaamaan. Pojat ei.

Onneksi oli Peppi. Ronja ryövärin tytär. Sekä Petronella, aktiivinen prinsessa joka pelasti itse itsensä, kun prinssi oli laiska vätys.

Kuumalla lavaklubilla oli Beyond Bechdel seminaari taannoin josta bloggaan myöhemmin. Mikä on tarinan tasapaino? Kuinka monta naista pääroolissa? Miten jakautuu repliikkien määrä?

Lauantaina immeiset, luultavasti, kokkoontuivat  katsomaan kuninkaallisia häitä. Kuninkaan paluussa Aragornin ja Arwenin spektaakkeli pesi ne täysin...

Klonkku on tarinan sankari. Tai antisankari. Tai pahis. Tai opas. Klonkku, rikkinäinen, miltei järkensä menettänyt. Siinä olemme samaa mieltä Klonkun kanssa kuinka kauhea on auringon räkötys. Hyi, kamalaa, sattuu silmiin...

Ikävää Tolkienin saagassa on naisten poissaolo,  ja  luokkakeskeisyys, herrojen etuoikeus - sekä Sami että Klonkku kutsuvat Frodoa herraksi.

On hauskaa huomata kuinka hobitit käyvät Turun kaupunginteatterin Lippiksen kahvilassa ostamassa reissumiehiä - niitähän ovat itsekin. He pystyvät ostamaan tiskiltä - eivät seiso maitolaatikon päällä. Taikka dynamiittilaatikon, siis saippualaatikon.

Koska hobiteilla on aina nälkä ja koko ajan jano, kun eivät ole ensimmäistäkään aamiaista saaneet, saatikka toista, niin näytelmässä on peräti kaksi väliaikaa.

Minä kävin väliajalla syömästä evästä ulkona ja pikkuruinen hämähäkki yritti kivuta käsilaukkuuni. Otin sen pois, ja millään se ei olisi suostunut laskeutumaan kädeltäni. Voihan sen väliajan  niinkin käyttää... Leikkiä hämhäkin kanssa.

Näytelmässä on suuri kohtaus jossa tapaamme hirviön nimeltä Lukitari, harvoja naispuolisia hahmoja, muuten. Siinä on mukana sekä Ed Woodin tekemää  halpista, joka kuitenkin oli modernia multimediaa ja mosaiikkia, montaasia joista elokuva koostuu. Siinä on myös King Kongin saaren jättisuuria otuksia kuin 1950-luvun skifiäkin, kauhua, joka syntyy kun ihminen keksii atomipommin ja säteilyn, säteilytyksen - mitä hirviöitä, ihmisraunioita ja kaupunkien raunioita niistä syntyy. Myös rasistisissa ja kolonialistissa Tartsan-leffoissa oli jättikokoisia hirviöitä. Ainakin yksi hämähäkki. Tarzan-kirjat taas ei olleet rasistia eikä kolonialistisia. Seksismiä toki kummassakin.

Kaiken huipuksi vuorella Kaupunginteatterin vieressä on komea valtava hämähäkinverkko, julkinen taideteos nimeltä Network, suomennettuna verkosto, verkossa tehtävä ns työ. Ja yksiä lemppariveistoksiani Turuus. Se on Outi Sarjakosken ympäristötaideteos - ja jos aa sanoa, ja sanon siitäkin huolimatta, se on just jetsulleen oikealla paikaalla..





Gandalf sanoo, ettei tämä ole mikään huviretki, piknikki, eväsretki. Välillä puolituiset, hobitit ovat kuin pikkulapsia joita pitää kaitsia ja kieltää kaikesta. Erityisesti Pippin on nuori, tyhmä ja viaton kuten koiranpentu, joka ei vielä tiedä maailman pahuutta. Hän töppäilee kaikessa - koska hän ei tiedä, että mihinkään ei saa koskea,  tulta ei saa sytyttää, uusia ihmeellisiä kapistuksia ei saa sörkkiä.

Gandalfissa on paljon velhoa nimeltä Merlin, ja hobiteissa samaa kuin pyöreän pöydän ritareissa.

LOTRailua Kalevalassa


Varsinkin tässä versiossa Gandalf on hyvinkin Väinämöisen kaltainen, varsinkin veneessä. Tarinan alussa seppä takoo, luo Sormusten sormuksen. Kuten Ilmarinen tarinassanne Kalevalassa. Mutta Sampo on mystisempi ja monipuolisempi kuin sormus.

Louhen kaltaista vahvaa itsenäistä naista tarinassa ei sinänsä ole, vaan Arwen, ja Éowyn, tuo Rohanin Valkea Neito. Ja Galadriel.

Onko Ruusa Tölli vain tyttöystävä vaiko myös toivon symboli? Rauhan, kodin, yhteiselon, tulevaisuuden.

Mutta onko Louhi havaittavissa noissa tummissa linnuissa, lentävissä hirviöissä? Gallen-Kallelan töissä, ihan Helsingin kaupungin museon kattomaalauksissa Louhi on vanhempi nainen, itsenäinen harpyija. Naisen vanhenemisen merkit ovat ikävällä tavalla kuvattu, kuten kauhussa, jota rakastan ja kulutan. Vaikka Väinämöinen on veneessä, niin hän ei seksuaalisesti lähentele Louhea kuten Aino-parkaa. Tuostahan tuli kohua, että pitäisikö tuo seksistinen maalaus poistaa Ateneumista. Samalla pitäisi naisten alastonpatsaat poistaa. Ja pukea ainakin kuten miehet kurkkuun asti napitetut Leinot, Lönnrotit, istuvat presidentit.

Onko tässä teoksessa Kullervon kirousta? Vaikka suomenpystykorvaa ei näy jaloissa pyörimässä.

Peter Jacksonin leffaversiossa hobitit ovat miltei beatleja. Mikko Koukin versiossa heissä on kotimaista, mukavaa junttiutta, kuten Rummukaisen veljeksissä, ja Seitsemässä veljeksessä.

Hobittien hahmoissa on sekä savolaisuutta että karjalaisuutta, jos englanninkielisessä versiossa, tahi alkuperässä on irlantilaisuutta ja walesilaisuutta.

Hobittien elämä on kuin eilisen ajan suomalaisilla kesälomalla, jolloin vain nautitaan kävellä paljain, isoin jaloin nurmikolla, piippukessua kenties tuprutellen, ilman kiirettä, ilman ruuhkaa... Kuin Junnu Vainion Käyn kesälaitaa, ilman paitaa.... Ei estä kukaan kun matkaa teen.

Suomalaiset syövät hyvin. Sitten saunovat ja sitten syövät iltapalaa. Hobitit eivät sauno, mutta minulla on todisteita, että pesevät ainakin nassunsa. Ja Rivendellissä myös muutakin 😂👍



Nämä ihnisenpesuaineet. Tahi hobitin pesuaineet ostin halvalla Sveduista pari vuotta sitten.

Hobittien elo on rauhan aikaa. Suuria ongelmia ei ole. Välillä Suomenlinnassa kuvaan hobittien asuntoja jotka ovat piilossa ruohon alla. Miltei. Vaikka ne oikeassa elämässä liittyvät sotaan ja puolustukseen.

Mutta miksi Taru sormusten herrasta nähdään juuri nyt Turuus pääteoksena, vaikka on sisällisodan vuosijuhla? Jostain syystä Tolkien väitti kiven kovaan ettei tarinansa ole allegoria.

Haltijat ja kääpiöt kinastelevat vähän väliä. Heidän toransa on vanhaa perua, vaikka ovat miltei veljeksiä, tai ainakin naapureita, samalla puolella. Hyviksiä. Vapaita olentoja.

Kun taas örkit ovat jatkuvasti toraisia, täynnä vihaa, miltei syntymästä saakka. Jos he eivät ärjy eivätkä taistele tunteettomasti, niin he eivät pärjää edes hengissä. Bad To the bone? Pahuus asuu luissa ja ytimissä? Tolkienin saagassa örkit esitetään pelkästään pahoina ja jännittyneinä.

Tykkäsin paljon John Carpenterin leffasta Ghost of Mars, jonka näin Night Visions festivaalilla joskus vuonna 2001. Siinä ollaan avaruudessa, tarkemmin sanottuna tulevaisuuden Marsissa, jossa avaruuden örkit terrorisoivat, johtajanaan Big Daddy Mars naamaläviatyksineen. Heitä vastustaa feministit, harvinainen matriatkaatti. Leffan DVD:ssä on ekstroissa on hauskaa turinointia kuinka leffan statistit hilluivat hurjina pimeässä yössä keskellä aavikkoa - kuin oikeat örkit...

Sauronin silmä, kaikki näkevä silmä, Isoveli valvoo.... Tässä versiossa silmä on tulipallo, häntäänsä syövä käärme, kettu tulenhäntä kainalossa...

Kouki on epäilemättä omat Japperwokkinsa ja muut Pythoninsa tiirannut.

Edellisellä kerralla huomioon kuinka kauniit kädet sekä Sauronin suulla että Sarumanilla on. Sarumanin kädet olivat staattiset kun taas Sauronin suulla hyvinkin liikkuvat, kuin omaa elämäänsä elävät. Niin kuin Crispin Gloverilla elokuvissaan. Goottilainen hahmo Sauronin suu muistutti Vampyyrien tanssi -musikaalin Kreivi von Krolockia komeassa puvussaan. Vampyyrien tanssi -leffa taas tuli mieleen kun örkit marssivat öristen ja sapeleita kolistellen eteemme - ja hännän huippuna on kaksi örkiksi naamioitunutta hobittia. Kuin poika  ja professori vampyyrien tanssin tanssiaiskohtauksessa.

Goottilaisuutta on myös linnan luurangot, portaat, rauniot, joista aistii jotain Mario Bavan mustavalkoista, tehokasta goottilaisuutta, pahuutta ja toiseutta kuten elokuvassa Paholaisen naamio, joka näytettiin elokuvateatteri Orionissa taannoin jotta pääsin sitä kuolaamaan. Näin Musta peili nimisessä perin pätevässä kauhuelokuvan käsikirjassa siitä kuvia 1980-luvun puolessa välissä ja siitä lähtien olen halunnut sen suurella kankaalla nähdä.

Hobittien puolinaamioihin hieman petyin, vaikka ymmärrän, että elokuvaan voi maskeerata örkkiä neljä tiimaa ja sitten kuvataan, ja mokailut, blooperit poistetaan. Tai pistetään blu rayn ekstroihin, yllätysmuniksi. Elokuvassa kohtauksen voi aina uusia. Mutta teatterissa ei. Leffassa örkit voivat olla myös mykkiä ja äänen lisätä myöhemmin.

Aragorn nyt vaan on niin huikea. Vaatimattomuudessan ja painiessaan ongelmien kanssa, miksi rakastua haltijaan, tuleeko minusta hyvä kuningas.

Ja entit. Puuparrat. Puuhaltijat itkettivät taas eniten. Vaikka loppukumarruksissa useammankin silmä kostui - myös lavalla. Miksi metsiä tuhotaan? Metsä on rauha, keuhkot, virkistäytyminen, ainutlaatuinen paikka.

Kuten teatterikin.






Loru sorbusten herrasta oli hauska parodia aikoinaan, tässä uusi kansi




Oho. Onko Tolkien lukenut myös Kiven Seitsemän veljestä? Kovasti kuulostaa tutulta aarre, precious, peikko....



Oikein hyvvää Tolkienin synttäriä! Tiesitkö, että meillä oli Vesiraukka kuten tässä Ante Aikion Aigi-sarjassa jo kauan ennen Klonkkua. Čáhcerávga eli Vesiraukka saamelaisesta mytologiasta.


LOTRailua ja hobitteja:


Jouluna 2016 telkkarista tuli hobitti-elokuvia, jossa on mainio kattaus joulusyömiseen: rohmuavat sottaavaat hobitit versus vegaanit haltijat! ;)
klo
Tunnisteet: , , , , , , , , , , , , , , , ,

torstai 17. toukokuuta 2018

Säpinää Helsinginkadulla: Isoveli valvoo Ryhmisnuoria 2081 Ryhmäteatterissa. Enskari 16.5.

Kunnianhimoinen ja kansainvälinen Ryhmisnuorten 2081 - Isoveli valvoo -näytelmän enskari oli eilen 16.05.2018 Ryhmäteatterissa, Helsinginkadun näytämöllä. Monikulttuurinen esitys koostui puoleksi ns. kantasuomalaisista, ja puoleksi maahanmuuttajista, jotka olivat opettelemassa Suomen kieltä, tai siinä jo pitemmällä. Kielenä oli mm suomi, englanti, espanja, arabia.Kaikkia en tunnistanutkaan.

Paikoitellen tekstistä ei saanut selvää, kun taustaäänet, musiikki, möykkä tms oli liian kovalla, toisinaan ääntämisestä ei saanut täysin selvää, ja joskus puhe oli liian nopeaa. Kun on tottunut kotimaiseen artikulaatioon, ja armeijassa huutavien palleahengitykseen. Mutta tämä ei luultavasti haitannut - muissakin kotimaisissa produktioissa ääni välillä hukkuu taustamökän - tai komeasti soitetun torvimusiikin alle kuin linssikeitto afgaanimattoon.

Kokoonpanon kansallisuuksia on valittu mukaan tasapuolisesti, ja ohjaaja haluaakin puhua monikulttuurisuudesta sekä rikkautena että voimavarana. Osan näyttelijän taustoista ja perheistä on kokenut oikeata terrorismia, kidutuksia, murhia, totalitarismia. Tämä koskettaa monella tasolla. Ja monia.

Kulissit olivat osin edellisen Ryhmiksen näytelmän Muodonmuutos jäämistöä. Osa tekstistä oli myös samaa, niin toistui aktiivimalli kuin sotekin. Ja tietysti koulutuslupaus - eli tuo oikeiston valehteleminen, ettei koulutuksesta leikata. Ja sitten oikeisto leikkasi koulutuksista. Eli tulevaisuudesta. Tulevaisuudestamme, verojemme maksajien tulevaisuudesta ja valinnoista. Unelmista. Arjesta. Kaikesta. Oikeisto.

Mukana oli me too ja muutkin ajan ilmiöt - olimmehan totuusministeriössä. Oikeassa elämässä, eli valitettavasti vuonna 2018, juuri nyt,  käytännössä natsipuoleen jäsen oli plagioinut gradussa yli 30% jonkun toisen alkuperäisestä tekstistä - myös kirjoitusvirheineen, ja kirjoittanut suomen pienellä! Ja kun tätä rikosta tutkitaan, niin tämä plagioija syyttää ajojahdista, ja aikoo aloittaa oikeustoimet!

Elämme, valitettavati, dystopiassa minkä George Orwell kirjoitti vuonna 1949.


Orwellin kaksoisjattelu
"Sota on rauhaa / vapaus on orjuutta / tietämättömyys on voimaa. " Wikisitaatit


Päähenkilömme Winston Smith on jämpti Totuusministeriön virkamies, joka alkaakin kyseenalaistaa systeemiä, Isoveljeä, joka on tietenkin rikos. Ajatusrikokset saadaan pois uutiskielellä.

Kun kirjoitan uuskielen uutiskieleksi:



Ajatusrikokset saadaan pois uuskielellä ( newspeak ).

Ja kun oikoluen uuskieltä wikistä, tuleekin ilmoistus - myös Googlen ja Wikipedian privacy policy muuttuu. Mikä on enää omaa, yksityistä? Mikä jaettavissa. Totta. Tärkeää.


Orwellin uuskieli wikipediassa.

Hirvittävä englanti valtaa näyttämön. Työelämässä englanti on vallaannut tittelit kuin ripuli. Tai jokin muu leviävä, tauti. Äijät keksivät nykytyöelämässä mitä hullumpia titteleitä iselleen, vain että saavat kyltin jossa lukee President of.

Kun 80-luvulla äidinkielessä ja kirjoittajapiireissä kitkettiin svetisismiä, niin nyt rikkaruoho-Enklanti on äänessä. 90-luvulla oltiin äidinkielessä ja kirjoittajapiireissä huolissaan kielen köyhtymisestä, että kahvilassa sanottiin: Tosta toi. Eikä sanottu: yksi aleksanterinleivos, kiitos. 2000-luvulla meillä ei ollut enää varaa kahviloihin, emmekä tienneet miltä leivokset näyttivät. Saatikka maistuivat.

Emma Goldstein näyttää Lady Dominalta ja vahvalta bond-tytöltä, siis Famke Janssenilta, joka kyllä pärkää. Goldstein johtaa vastarintaa hallitusta vastaan. Työväenluokan on saatava vallankumouksensa.

Ohjelmavihkosessa lainataan Vuonna 1984 kirjan esipuhetta ( Vesa Sisättö ), jossa kerrotaan, kuinka Orwell sai vaikutteita dystopiaan suoraan Stalinin ajan Neuvostoliitosta. Vaikka Orwell itse kannatti sosialismia, kuten jokainen järkevä ihminen, niin Espanjan sisällissodan kokemukset herättivät hänet.

Totalitarismi on myös tätä. Laibach on hieno orkesteri joka peilaa / pelaa totalitarismilla. Laibachia ei tässä kuulla, mutta mikä ettei.

Tässä Laibach esiintyy ensimmäisenä länsimaisena spektaakkelina Pohjois-Koreassa. Tästä tehty dokumentti on katsomisen arvoinen! Itse asiassa katsoin sen Night Visions -festivaaleilla kahdesti. Toisella kerralla mukana oli alkuperäisen Laibachin jäseniä yks kappale...

Näin.

Toisaalta, karmivaa kyllä, George Orwellin synkkiä näkymiä ja keksintöjä on jo käytetty. Sekä totalitarismissa että länsimaisessa demokratiassa.

Mutta mikä sitten on epälänsimainen demokratia?


Goldsteinin kätyrinä on sadistinen hullu suikkapää, erinomaisesti näytelty, ja jos bond-kuvastossa ollaan, niin itäblokin Rosa Klebbin ( häntä näytteli Kurt Weillin työpari ja puoliso upea laualaja Lotte Lenya ) tai vastaavan tyyppinen bond-vihollinen / bond-tyttö. Joka voisi olla myös Iron Sky -elokuvasarjan seuraavassa osassa. Tai kumpikin voisi olla.

Kun aika on... -teema soi soittorasiassa, ja myös eri kielillä laulettuna. Se tuo vedet silmiin, siinä on Seija Simolan poismeno, sekä Romeon ja Julian tarinan ydin.

Tarinan Julia on itsenäinen sankari, vapaustaistelija, aktivisti, kapinallinen, jolle vihreä aate on tärkeä. Luonto, metsät. Vähän hän tuo mieleen elokuvan Warm Bodies naispääosan, eli Julian. Tuo mainio romanttinen elokuva on zombieajan versio Romeosta ja Juliasta...

Ekosoturi-Julialla on arvomaailma siis kohdallaan, hän kirjoittaa vihreään lehteen, sillä pitää itseään maltillisena aktivistina.

Koreografia on etenkin poikien tansseissa ja muuveissa huikeata. Ruutuhousuinen rento heppu, itse asiassa dandy, kuin suoraan Bret Easton Ellisin kirjoittama hahmo juppeilemassa etuoikeutettuna.


Suomessain ollaan matkalla Orwellin dystopiaan...


2010-luvulla oli kirjallisuudessa,ja sittemmin myös elokuvissa hurja suuntaus, nuorten dystopiat. Termi isoveli  bigbrother on kulutettu miltei loppuun vastenmielisessä samannimisessä tosi tv - ohjelmassa. Minulle Orwellin vuosi 1984 on tuttu muun muassa sekä Bowien että Eurytmicsien kautta. Eurythmicsien albumi 1984 (For the Love of Big Brother).

Bowie halusi tehdä siitä version, mutta ei saanut, niinpä hän loi Diamond Dogs -konseptilevyllään oman dystopiansa. Any day now.... Vieläkin se tuntuu. Satiinihousuissa.

Kirjana sitä luin 1980-luvulla, samaan syssyyn Keseyn Yksi lensi yli käenpesän, ja Vonnegutin kanssa. Puhumattakaan enemmän undergroundista ja feminismistä. Nyt kuin sitä e-kirjana englanniksi. Yle näytti kanavallaan leffan, joka on rujo, lohduton, ja John Hurt nimensä veroinen...

Juutuupin soittolistassani on lisää Hurtin haastatteluita aiheista 1984 ja V kuten verikosto.

Mielenkiintoista onkin, miksi oikeassa maailmasta halutaan jakaa kaikki virtuaalisesti, huikeat huippukohdat, hassuimmat kömmähdykset palveluissa, joka syynäävät tarkasti kulutustottumuksia, arvomaailmaa ja mahdollista uhkaa... Halutaan kulkea tuo isoveli taskussa, tai nyttemmin kourassa, kaikkialle. Mutta millä hinnalla?

Olen nyt ollut ilman puhelinta sekä ilman kotona olevaa internetiä useamman viikon - ja tuntuu pirun hyvältä. Niin kuin ennen vanhaann ;) Olen aivan kuin Mobile Horror -teoksessa näyttelevä Pertti Sveholm, jolta matkapuhelin tipahti hyysikään. Tai muuten pimeni viikonlopuksi IT-kuplan puhjettua kuin mätäpaiseen.

Kunnon teatteri jonglööraa myös poliittisella korrektisuudella ja kulttuurien omisella: valkoisessa päähineessä tulee lavalle Kekkosen perillinen. Tarvitaanko nyt Eri-Keepperiä? Miksi taide kuten teatteri ei saisi käyttää keinoja, sitä tai tätä.



Tässä tuo taustakuva Kekkosesta ja rauhanpiipusta, lainattu Iltalehden sivulta, jossa voi jakaa muistelunsa Kekkosesta linkissä.


Isoveli valvoo Ryhmisnuoria 16.05.2081 eikun 2018. Näin tämän vaparilla, tattis kuuluu Ryhmikselle.



Tekijäloota:


Ohjaus ja sovitus: Jonna Wikström
Lavastus ja pukusuunnittelu: Paula Koivunen
Äänisuunnittelu ja musiikin sovitus: Markus Bonsdorff
Valosuunnittelu: Mia Jalerva
Videosuunnittelu: Vilma Vantola
Koreografiat: Kaari Martin
Ohjaajan assistentti: Siiri Karjula
Tuottaja: Noora Lattunen

NÄYTTÄMÖLLÄ

Deka Abdi, Qaali Mohamud Abdulahi, Alba Valderrama, Ali Saad, Manar Asad Al-Samarrai, Amos Bonsdorff, Annamaria Kaatonen, Wahedullah Gahlarzeh, Janette Hirvonen, Jesse Gyllenbögel, Julia Von Lerber, Mariel Helovirta, Milana Novokmet, Farhan Muhammed, Javad Nabizada, Nella Backman, Niilo Lahtinen, Adnan Rahim, Roosa Vuokkola


Lainaus Ryhmiksen sivulta:

"Ryhmäteatterin nuortenteatteri tuo yhdessä maahanmuuttajanuorten kanssa Helsinginkadun näyttämölle George Orwellin hyytävän dystopian!

Orwell – Saarakkala:
2081 – ISOVELI VALVOO

"Suuryritykset, raha ja kansakunnat ovat olemassa vain mielikuvituksessamme. Ne ovat tarinoita, jotka olemme keksineet palvelemaan meitä. Tarinat ja kuvitelmat eivät ole pahasta. Ne ovat elintärkeitä. Tarinat ovat kuitenkin vain työkaluja. Niistä ei saisi tulla tavoitteitamme eikä mittapuitamme emmekä saisi uhrata elämämme niiden palvelemiseen?" Harari, Homo Deus

2081 - Isoveli valvoo on RyhmisNuorille sovitettu esitys, joka pohjautuu Janne Saarakkalan näytelmäsovitukseen George Orwellin teoksesta 1984. Esitys on hyytävä dystopia, jossa päähenkilö Winston Smith on töissä totuusministeriössä ja kuten asiaan kuuluu, muokkaa totuutta keksimällä valheita. Se on jäinen ja ajankohtainen tarina totalitarismin, nationalismin, yksityisyyden tuhoavan valvonnan ja sensuurin vaaroista sekä välinpitämättömyydestä luontoa kohtaan. RyhmisNuorten sovituksessa kuullaan myös nuorten ajatuksia tulevaisuudesta. Esitys on osa ESR:n rahoittamaa Porukalla pääosaan -hanketta, joka tukee maahanmuuttajataustaisia nuoria taiteen, kulttuurin ja koulunuorisotyön keinoin. Ryhmässä on mukana 10 kantasuomalaista teatterin harrastajaa ja 10 maahanmuuttajanuorta.

"Vähitellen ihminen on vain mykistänyt eläin- ja kasvikunnan. Maailmasta tuli yhden ihmisen show. Ihmiskunta seisoi yksinään tyhjällä näyttämöllä, puhui itsekseen, ei neuvotellut kenenkään kanssa." Harari, Homo Deus

George Orwellin klassikkoteoksesta ”Vuonna 1984” dramatisoinut: Janne Saarakkala

"


16.5.2018
18:32 Tältä näyttävät Ryhmisnuoret juutuupissa:

Zombieajan Roomeoo ja Juuliaa, eli Warm Bodies:

Seija Simola teki tunnetuksi kotimaisen version:

Nino Rotan haikea sävellys:

Orwell ja John Hurt:

Nineteen eighty four:

Bowien dystopia:

ja ja 1984 ja orwellilaisuus tviiteissäni:
1984 orwellilaisuus katutaiteessa ja graffitissa:
ja lisää:

Silti mua valvotaan, joku elämä[ä]ni arkistoi...
Suakin valvotaan, joku suakin vartioi...
Systeemi valvoo ja ihmisiä kortistoi....
Systeemi valvoo....

Pelle Miljoona dystopiaa 1970-luvun lopulta:



 



 Systeemi valvoo:



  




Ja sitten Ryhmisnuoret puhuvat tulevaisuudesta.
klo
Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,

maanantai 7. toukokuuta 2018

Pelasin kerran keskitysleirillä shakkia. Eikun risteilijällä. Eikun teatterissa. The Chess Player Kansiksessa

Jokainen näytelmä jossa mainitaan Bela Lugosi, on kassomisen arvoinen. Paitsi, että ikonisen unkarilaisen, anteeksi, transylvanialaisen  kauhunäyttelijän nimi oli kirjoitettu väärin tekstissä, ohjelmavihkosessa, A4:ssä.

Mutta pelata shakkia keskitysleirillä? Onneksi ei Ping pongia sentään!

Minua kiehtoi matka Täbyyn katsomaan maalausta jossa Kuolema pelaa shakkia - tämä innoitti Ingman Bergmanin tekemään elokuvan Seitsemäs sinetti ikoniset kohtaukset. Sitten näin viehättävän dokun Täbyn lähiöstä. Onko niin klassisella paikalla lähiöitä?

Tänne näytökseen tulin kuitenkin säkki päässä - mikä on paras tapa tulla teatteriin. Säkki kannattaa ottaa pois ennen kuin näytelmä alkaa.

Kun on ensin minimaalisesti tutustunut näytelmään, ja löytänyt sieltä jonkun elementin, tutun nimen, oudon lähestymistavan - tai muusikon. Jotain joka puhuttelee, kysyy, haastaa, ärsyttää tai innostaa, häiritsee, suorastaan ärjyy. Haluan että näytelmä vie, ja viettelee. Opettaa tai viihdyttää.

Kuten lintumaailmassa uros luottaa tekemäänsä optiseen illuusioon - jota sukupuutto ei tulisi, jotta naaras olisi myöntyväinen ja tyytyväinen, että uros on loistoyksilö, älykkäin, nokkelin tai vahvin. Sisältäen parhaimmat geenit... Oikeassa maailmassa, meillä ihmisillä, kumpikin sukupuoli saa tehdä optisen illuusion. Tai kaikki sukupuolet saavat. Onhan meitä enemmän kuin hihhuleiden kaksi sukupuolta: alistajan ja alistetun.

Asiaan.

The Really Small Theatre Company esitti näytelmän shakinpelaaja. Onko se monologi? Yksi näyttelijä tulee ja vetää kaikki roolit. Erityisen nopeat vaihdot ovat  mieleltään järkkyneestä vangista SS-upseeriin. Yleisökin saa osallistua.ei kidutuksiin vaan kannustushuutoihin - shakinpeluussa.


Itse pelaan mielummin neljän suoraa ja tammea.

 Stefan Zweig on kirjailija jota en ole lukenut. Siitäkin huolimatta Wes Anderson on viehättynyt hänen teksteistään elokuviensa verran.

Richard McElvain tekee hurjaa työtä, pelottaa, säälittää, inhottaa, viihdyttää. Lavastus on niukkaa, kuten kiertävissä esityksisä yleensä.

Esitys oli käymässä Kansallisteatterissa, itse asiassa Willensaunassa, ja epäilin, että sänky oli suoraan Mestari ja Margarita -näytelmästä lainassa. Mikäs siinä, tukeva rautasänky mielisairaalasta....

Näin tämän Kansiksen medialipulla, kiitos siitä. Esitys oli 20.04.2019 keskellä kiivainta Night Visions genre-elokuvien festivaalia Back to Basics.



Lue lissää


The Really Small Theatre Company: Home Two Performances Only!
20th and 26th April, 2018 @ 19.00
Willensauna Stage, Finnish National Theatre, Bergbominkuja 2, Helsinki

Kansallisteatterin sivulta:

Straight from Edinburgh's Fringe Festival!

 " Based on Stefan Zweig’s classic novella The Royal Game (Schachnovelle) A stolen book of chess games becomes a lifeline for a prisoner in a Nazi jail. Held in solitary confinement, he clings to sanity by dividing his mind between two feuding chess masters. After he escapes, he dares to skirt a volcano of madness by challenging the greatest chess player in the world to a match. Richard McElvain reimagines Stefan Zweig’s classic story as a 75 minute journey exploring the powers of imagination and the pitfalls of obsession. ”Using Zweig’s brilliant story as a springboard, the play explores the power of illusion and how it distinguishes us from all other beasts, how it frees us and at the same time traps us.” – McElvain Richard McElvain is an award winning actor, director and playwright from the United States. He also teaches at Fitchburg State University in Massachusetts. McElvain has created successful stage adaptations of the works of Edgar Allen Poe, Washington Irving, O. Henry and Saki, as well as his own version of Sophocles’ Antigone. The Chess Player is coming to Helsinki from its successful run at the 2017 Edinburgh Fringe Festival. Written and Performed by Richard McElvain "
klo
Tunnisteet: , , ,

Haikeat jäähyväiset Jukolan julleille: Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa 4. kerran

29.04.2018. Toisen näytöksen alku on harmoninen, nainen muinaispuvussa kertoo rauhallisesti. Näytelmässä on näyttelijöiden joukossa vain yksi nainen ( Ulla Koivuranta ) joka muuntuu sutjakkaasti moneen rooliin. On aina mukavaa nähdä yleisön reaktiot kun juhlapukuinen Rajamäen rykmentti seilaa yleisössä. Jonka joukossa on ilo nähdä mm Q-teatterilaisia.

Itse näytelmän alussa lavalle astuu vanhempi mies ( puhelin ehdotti että vanhempi velho! Kuinka tarkasti oikeassa olikaan: veljesten isää ja kovasti kirjailija Aleksis Kiven näköistä miestä näytteli Petri Rajala, joka oli myös Valkoinen Saruman Turun kaupunginteatterin LOTRauksessa ) isukki / kertoja Aleksis Kivi  tulee lavalla pimeydestä. Ja puhuu.

Sitten seuraa näkymä, traditionaaliset 7 veljestä lyövät keppiä maahan, riitasoinnut soivat, että korvat tärviöllä, ja olemme jotenkin 70-lukulaisessa yhteiskunnallisessa teatterinäytöksessä. Lauri Maijala pyörittää sittemmin myös muita genrejä, David Byrnen videotaidetta, tsekkien Myyrä ( Krtek ), Karhu-kaljan logon näköistä kontiota, ja ties mitä.

Maijalalle tärkeää on se, että on koto, koti,  yhteisö. Kun oppii, niin ei jalkapuita eikä häpeäpaaluja tarvita. Kun on mahdollisuuksia. Valintoja.

Sauna paloi koska niin ennustettiin, ja saunottiin väärin. Häirittiin saunan rauha, pyhä...
Rikottiin saunan rauha.

Kuinka ihanaa on tulla susien kynsistä lämpimään pirttiin, jossa saa lämmintä juomaa ja villasukat - kenties neulottu 7 veljestä -langasta ;) Simeoni saa mustat sukat - vähän niin kuin Bela Lugosi katkaisuklinikalla tuossa Tim Burtonin mainiossa elokuvassa Ed Wood.

Testosteronia tihkui joka näytöksessä. Hyvä niin.



Lavasteista muistuu elävästi 70-80-luvun jonkun kaverin isoveljen reenihuone, hikinen, keinonahkainen penkki, absoluuttisesti sinisen värinen, ja kummalliset painot ja podipilding-härvelit joiden kanssa ähistä. Ja ehkä karhun lenkkarit. Tässä kuva isäni suunnittelemasta ja piirtämästä juoksukilpailun mainoksessa on karhulenkkarit. Se on maantieteellisesti poikkinainnin seudulta, siksi myös ruotsalaiset värit. Poikkinainti tarkoitti siis myös Suomen ja Ruotsin rajajoen ylittävää - avioliittoa.



Seitsemän veljeksen tarinassa puhutaan innokkaasti naimisesta, siis naimisiin menosta. On aivan turha tapella Venlasta. Antaa tytön itse päättää...



Pojat käyvät monen mankelin läpi. Heidät puetaan sileään pukuun, tukka on kammattu ja öljytty pomedalla tai kenties heillä on vesikampaus. Veljet osaavat tanssia, liikkua, he ketkuttavat, ironisoivat, kokeilevat. Mutta sulavasti.

1990-luvun poikabändit oli miehiä aukomassa suutaan dattinauhan päälle. Kukaan heistä ei soittanut instrumentteja eikä säveltänyt, eikä varsinkaan sanoittanut. He olivat tuotteita. Heidät oli poimittu ja koottu.

Itse en ole koskaan sellaisesta feikkitouhusta välittänyt. Ainoa poika"bändi" video, jonka sietää katsoa on Backstreet's back, jossa on kauhuteema. Suomalainen XL5 esiintyi myös Andy McCoyn kanssa. Poikabändien naurettavaa imagoa myös ironisoitiin oikeiden bändien videoilla kuten Neljä Ruusua: Popmuseo, ja Red Hot Chili Peppers: Dani California, jossa kummassakin käytiin läpi eri vuosikymmenten musiikkityylejä. Itse en feikeistä välitä - vaikka kuuntelen Sex Pistolsia ja Monkeeseja. Ja aiemmin jopa Bay City Rollersia kun olin lapsi... Pai pai pai peipi.

Ja sitten me ryypättiin...
It's a sin on niin sydäntä riipaiseva, että. Siinä on monikerroksellinen kielletty rakkaus. Elämäntapa. Persoona.

Ja mikä tahansa on "syntiä" ahdasmielisten kaposassa mielessä. Takarivin poikien poikabändin liikkeet alkavat muistuttaa hiihtoliikkeitä - vähän kuten Full Montyn vaikea liike jota miehet eivät oikein osanneet tehdä - vaikka se oli suoraan jalkapallon huipulta. Kun jokin joukkue voitti jonkun cupin ja sit ne tuuletti samaan tahtiin.

Oppimisen ylistys mutta myös käsitaidon - ei saa olla kädetön vaan oma torppa on rakennettava.
Tämän  voi ymmärtää, että sekä lukioita että ammattikouluja tarvitaan, sekä ammattikorkeakouluja että yliopistoja. Opiskelua ei saa leikata eikä kilpailuttaa.

Laajemmin ja humaanimmin ajateltuna, esimerkiksi kehitysmaissa, lapsilla pitää olla oikeus kouluun, eikä tarttua aseisiin.

Näytelmässä soi lyhyesti ja lujaa punainen marssi, kun pojat taistelevat tuulimyllyjä, eikun suurta tankkia vastaan.

Kiusaus, siis Simeonia kiusaavat viinan kirot, mutta myös veljekset kiusaavat toisiaan.
Pikku-Eeroa kiusataan, mutta myös Eero kiusaa, pistelee kuten Simeoni sanoi. Eero päästelee verbaalisti läppää, kun muut ovat fyysisen kiusimisen puolella. Mutta kiusaamisella on rajansa - kuten karhunpennut leikkivät purren veljiään - vain oppiakseen elämäntaitoja...

Rakastin myös yksityiskohtia, kuten Simeonin ristiinnaulitsemista ja Myyrän esiintymistä. Pikku saunaa jossa luki KAASUPULLOT.

Taannoin kävin kuuntelemassa Helsingin kaupungin museossa Jarkko Sipilän tapahtumassa Helsingin pimeä puoli, jossa käytiin läpi samannimistä kirjaa, jossa on pääkaupungissamme tapahtuvia rikoksia. Yksi rikos on Lapinlahden mielisairaala, jonne ostetaan 26 paria jalkarautoja.
Ensimmäisenä hankintana.



Kirjassa on myös mainittu Aleksis Kivi, kuinka hän joutui mielisairaalaan, miten vastenmielisen Ahlkvistin kirjoittama aiheeton kritiikki oli vain vihatekstiä. Ei oikean kriitikon kirjoittamaa oikeata kritiikkiä. Tuosta tapahtumasta purjehdin viivana Vallilan kirjastoon jossa odotti hurmeinen iltapäivä Juha Hurmeen kanssa. Hurme kertoi myös tuolla tuosta "kritiikistä". Puolen tunnin sisällä olin taas Kiven kovassa maailmassa.





Traagista oli kuulla Lapinlahden mielisairaalassa: Aleksis Kiven vesikauhusta. Nyt lainaan: Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi -romaania:




Simeonin kuussa käynti on aina huikea tapahtuma. Ostin kirjamessuilta kahdella eurolla Markku Tantun kuvittaman pienen  kirjan, jossa on Seitsemän veljekset poikien tarinat ja unet kuvitettuina. Laitan niitä tähänkin.

Simeonin matka on aina kiehtonut minua. Hän ehti ennen Neil Armstrongia. Varmasti ehti ;)

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin lisuke nimeltä Linnan hirmuinen isäntä, jossa veljesten tarinoita ja unia, kuvitettuina. Kuvitus: Markku Tanttu, SKS, SKSkirjat. Tämä pikku kirja maksoi 2€, kirjamessuilta 2017.

Pidän kirjoista joissa on kuvituksia. Pidän kirjoista myös missä ei ole kuvituksia.

Tämä on erikoinen opus, koska se sisältää Jukolan jullien kertomat tarinat, sadut ja unet.

Mikä ihme on saapasnahkatorni... Tässä Simeoni matkalla kuuhun itsensä Lucifeeruksen siivellä:



Kiven alkoholismia sivutaan. Uutta tässä Maijalan  sovituksessa oli hihaan vetäminen.  Aiemmin esim Ryhmiksen versiossa Eero ja Simeoni palaavat Hämeenlinnasta kuten minä Gunnareiden keikalta - ilman päällyshousuja ja silmiklasit lornjetteina.

Hiidenkiwi on ravintola, jossa on valkiat pöytäliinat. Silti se muistuttaa Hiivaria, tuota Vuosaaressa ollutta räkälää. Jossa ei ollut ehkä tuukeja pöydillä. Mutta jonne aikoinaan jäi ihmisiä saarroksiin 😂
Kuulemma.

En tosin ymmärrä, miksi veljekset Kiven kirjassa menevät sisälle lehmihakaan joka on täynnä vihaisia härkiä. Kivi toki tunsi Homeroksensa, poikien odysseiassa on yhtymäkohtia... Siinä pyörii niin Kreikan mytologian minotaurukset kuin viittaus Bodomjärven telttamurhaan. Härkien omistaja on cowboy-karikatyyri, hänessä on sekä Kalervo Palsaa että Ponantsaa.

Parhaimmat miesten kirjoittamat komediat alkavat kulkea kun mies yrittää tai ajattelee itsemurhaa kuten Housut pois, I Hired a contract Killer, World's End, Trainspotting ja Filth, ja  se yksi Chaplinin pätkä, ja moni muu. Ja kuten tässäkin versiossa pojat ovat morat omilla kurkuilla. Kun ulospääsyä ei ole. Kun on tullut tehtyä jotain ylitsepääsemättömiä tolloiluja.

Ja Juhanilta tulee parku. Saa itkeä. Itkeminen on ihan okei. Pillittäminen auttaa. Television jokseenkin musiikkiin liittyvässä sarjassa kaikki itkevät. Koska tuntevat. Ja ilmaisevat tunteitaan.

Olen kirjoittanut uudesta miehestä, joka saa olla epätäydellinen, sellainen kun on, vaikka vähän reppanakin. Mutta naisvihaa ei saa levittää eikä ylläpitää. Uusi mies on kuten Klonkku Turun kaupunginteatterissa, hyljeksittynä pimeään, pakkomieleensä ajamamana.  Tai Stig tuolla Viking XPRSS Tallinnanlaivan yökerhossa iltapäivällä. Tai pelkoa tuntevat Simon Pegg elokuvassa Shaun of the Dead sekä Johnny Depp. Päähenkilö ei tarvitse olla täysin peloton ja tunnoton sankari, vaan myös muutakin.

Vilenin Juhana oli tällainen, hyvin suomalainen, ja Neil Hardwickin suosikkihahmo sarjasta Tankki täyteen. Muutama päivä sitten istuin raitiovaunussa Juhanan kaksoisolennon vieressä. Kalpean peessi asu ei vaikuttanut cosplayltä.

Risto Jarvan Loman lökäpöksyt ja työnarkomaanit. Rummukaisten veljesten nuorin joka ei menekään hullujenhuoneelle, vaan löytää morsmaikun ja käskee akkojen laittaa saunan lämpiämään. Homer Simpson ja Aku Ankka raivonsa ja kimpaantumisen kanssa.

Seitsemän veljestä kööri sisältää myös näitä epätäydellisiä, ei stailattuja kolleja, jolle toivoo hyvää jatkoa...

P.S. Ryhmiksen Kari Heiskasen versiossa 2017 Simeoni on kuin Asterixin bardi, kun taas Maijalan versiossa Timon ( muusikko, laulaja Joel Mäkinen ) laulaminen yritetään aina kieltää. Paitsi jouluna! Timo laulaa tietenkin Timon laulun, makeasti oravainen.... Heiskasen veljeksissä Simeoni oli kuten bardi Asterixissa - hän ei saanut aloittaa saarnaansa.... Maijalan veljeksissä Timon lauluhalut hiljennettiin - paitsi tuolloin, kun oli joulu.

Jälkikirjoitus,
olen tahallani jättänyt kirjoittamatta kohtaa kuolema Aleksis Kiven lauluissa. Se voi olla hellä tuutulaulu kuolleelle lapselle. Ylistys luonnolle, sen vääjäämättömälle kiertokululle, ruoho kasvaa, sammal valtaa. Kuolema voi olla helpotus, siellä ei tunneta toraa, ei riitaa, ei sotia, ei vastenmielisiä kriitikkoja, ei penseitä pelkureita kustantamoissa, ei mielisairaalan suljettua ovia, ei omia demoneita ja viinapulloja. Kauaksi jää kavala maailma.

Ja voi kauhia paikka, onko Tolkien lukenut myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä romaanin? Aivan selkeästi siinä seisoo, että peikko ja luola ja aarre. Klonkku, precious, LOTRaus, LOTRailu ( = Taru sormusten herrasta ) katso vaikka:



joo-o.

Kiven patsasta olen tiirannut monasti, sisällä ja ulkona.

Kerran Ateneumissa oli Rodin'in Ajattelija, joka oli sopivasti ikkunan edessä - mutta selin, kun Aleksis Kiven patsaas seisoi, tai siis istui vastarannalla. Tai siis -kadulla... Kansallisteatterin edessä.


Toivotimme, ja toivoimme rauhaa Syyriaan. Aleksis pysyi mietteliäänä. 


aiemmat kerrat, bloggasin tästä näytelmästä:

Turun kaupunginteatterin 7 veljeksessä aineksia monenlaiseen soppaan, pataan ja piirakkaan 16.11.17

7 veljestä huippuvireessä Turun kaupunginteatterissa 14.3.

Maijalan ohjaus on todellisen oppimisen ylistys: Seitsemän veljestä 21.03. Turun kaupunginteatterissa




 Tviittasin aiheesta ja aiheen vierestä: Markku Tantun kuvittamia seitsemän veljeksen unia ja tarinoita:


ja ne mielle- yms yhtymät juutuupista: ja muuta Kiveä: Kari Heiskasen ohjaama Seitsemän veljestä Ryhmiksessä:
Soittakaa Paranoid1!
Eli Froikkareiden Metsänpoika, jota ei näissä näytelmissä kuultu. Valitettavasti: Sydämeni laulu, runoja: Jukka Bros ja joulu: Housut pois: Mainiossa elokuvasa This must be the place on tämä David Byrnen videotaodekohtaus, musiikki yhtä lepskua kuten aina, mutta visuaalisti, liikkenä toi mieleen Maijalan lavakuvaelman lähelle tulon:
klo
Tunnisteet: , , , , , , , ,

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Se on kyllä no thank juu. Ei oo, ei tuu. eli Ei kiitos Studio Pasilassa

Lainasin sanoja suomalaisesa viisusta, jossa nainen kieltäytyy. Se on kyllä no thank juu. Ei oo, ei tuu. Se jos mikä on harvinaista suomalaisessa, miesten tekemässä iskelmässä. Että nainen sanoo ei. Osa pitäisi lailla kieltää, nämä seksuaalisen häirinnän kotimaiset laulut kuten Severi Suhosen  kuti kuti kut, ei sua ei sua, jossa mies vain jatkaa ja jatkaa häirintää, jot kutsutaan huumoriksi. Tai Lazzarella. Jossa myöskään ei kunnioiteta kun nainen sanoo ei.

Entä kun mies sanoo parisuhteessa ei kiitos.

Vaikeasta aiheesta ronskilla huumorilla. Herkällä huumorilla. Kun mies ei anna vaan näplää vain tappopelejään. Miksi, oi miksi. Tähän voisi laittaa joystick-vitsin vai mikä härveli se on. Itse vihaan tappopelejä, tietsikalla IBM Kreivi Aptivalla pelaan vain flipperiä, jona tuntuu oikealta baaripeliltä eli peliluolan fyysiseltä laitteelta.

Mies ei anna. Onneksi on tarjolla saksankielen oppilas, itseriittoinen slushaava elokuva-alan aloittelija. Vaihteeksi näin päin. Hän kyllä antaa. Varmasti.

Anna-Leena Härkösen romaaniin pohjautuen. Siinä on voimakas kansi: punaiset rintsikat vapaalla... Aiheeseen on tarttunut Helsingin kaupunginteatteri.

Vaikea teksti myös kirjoittaa. Toisaalta ymmärtää hyvin päähenkilön ( Vappu Nalbantoglu ) turhautumisen ja paineet. Mikä minussa on vikana? Miksi nainen ei saa olla aloitteentekijä? Kun viimeisestä kerrasta on kuukausia, päiviä? Vaikka ei meillä lasketa.

Mikä mättää? Notkea ja näyttävä Heli pitkine säärineen kärvistelee puutteessa.

Eikä meillä ole enää laatuaikaa? Tai yhteistä aikaa? Onko typerää kostoa hakea hyvää seksiä muualta?

Ystävät ovat tärkeitä, he voivat pitää salaisuuksia, mutta myös kyseenalaistaa toimintaasi. Onko se reilua?

Miten parantaa parisuhdetta?
Mutta matkat ulkomaille ovat vain halpoja laastareita parantaa parisuhdetta. Lomaseksi tapahtuisi oman arjen ja oman asunnon ulkopuolella hotellihuoneessa, jonka joku toinen siivoaa. Tai korjaa. Tai vaikkapa vanhan talon portaissa voi antautua lemmen vietäväksi. Nykyään on vain enemmän teollisia valvontakameroita sekä ihmisten puhelimia, ettei omaa rauhaa ole... Hiekka  voi olla ikävä ihmisen paikoille..

Mutta seikkailu uusissa, oudoissa ympyröissä voi ryydittää... nostaa, innostaa?

Meneekö mies, suomalainen mies terapiaan puhumaan haluttomuudestaan? Seksiterapeutille?

Ei kiitos on helposti lähestyttävää komediaa, osin romanttista komediaa, osin tragikomediaa. Josta kuitenkin jää mieleen nakertamaan.

Menin katsomaan tätä näyttelijöiden vuoksi.

Näin tämän Studio Pasilassa jonne on helppo mennä. Ratikka 9 pysähtyy oven edessä, kävellen näkee myös Pasilan ilahduttavia muraaleja.

Antti Timonen on aviomiehen roolissa, ja tuttu ainakin musikaaleista.  Mianioita rooleja veti teoksissa Vampyyrien tanssi ja Shrek. Lisäksi hän on ollut sujuva supliokki-ihminen kun tulevia teatterinautintoja esitellään.

Vappu Nalbantoglu puhui viimeksi vapaapäivänä Työväen vappujuhlassa. minisarjassa Punainen kolmio hän on näytellyt Hertta Kuusista pääroolissa. Teatterissa hän oli pääroolissa näytelmässä Kultainen vasikka  - mm Minna Parikan sydän-korkkareissa. Ja sitten Suomen hauskin mies näytelmässä kylmäävänä Kalmin, tuon lahtarin puolisona, joka hyvinkin olisi sopinut kolmannen valtakunnan tärkeimpiin ja kylmäverisimpiin natseihin, edustusfrouviin...

Pyry Äikää oli upea Helena tuossa Ryhmiksen näytelmässä Kesäyön uni. Ja Turun kaupunginteatterin Lauri Maijalan ohjaamassa seitsemän veljestä -tulkinnassa. Oikein hekumallisena siinäkin ;)



Tekijäloota:

Anna-Leena Härkönen – Heikki Paavilainen
EI KIITOS

Terävä komedia iskee suoraan parisuhteen arkaan paikkaan

STUDIO PASILA – Ratamestarinkatu 5
Ensi-ilta 7.2.2018

Mira Kivilä
OHJAUS

Tuomas Lampinen
LAVASTUS JA PUVUT

Johanna Elovaara
KOREOGRAFIA

Teppo Saarinen
VALOSUUNNITTELU

Ari-Pekka Saarikko
ÄÄNISUUNNITTELU

Milja Mensonen
NAAMIOINTI JA KAMPAUKSET

Helsingin kaupunginteatterin sivulta: "Heli rakastaa aviomiestään Mattia, mutta Mattia kiinnostaa nykyään enemmän tietokone kuin vaimo. Heli yrittää kaikkensa, mutta Matti ei innostu. Kuin tilauksesta turhautunut Heli tutustuu nuoreen Jarnoon, jota kyllä kiinnostaa.

Villi sivusuhde avaa Helin silmät myös avioliittonsa todellisuuteen. Näytelmän räväkkä huumori naurattaa taatusti ja päivittää parisuhteen kuvauksen raikkaasti tähän päivään.
Anna-Leena Härkösen suosittuun romaaniin perustuvan komedian on dramatisoinut Heikki Paavilainen."

Sokerina kulhossani ja kirsikkana annoksen päällä tällainen dobermanni-versio:

Henkilön Panda Storm (@pandastorm) jakama julkaisu
Henkilön Panda Storm (@pandastorm) jakama julkaisu

Traileri juutuupissa:
klo
Tunnisteet: , , , , , , , , ,

Hirviö tilittää monologia Teatteri Jurkassa: Pekka Laiho ja Ylpeys

Aluksi kattaus on minimalistinen, jopa liiankin riisuttu lavastus. Sillä lailla pöyhkeilevä. Se kulkee kyllä hyvin mukana kiertueella. Tällöin on pakko luottaa näyttelijän olkapäihin. Ja karismaan. Riittääkö se? Näyttelijänä on Pekka Laiho, joka myös kirjoitti tämän yksinpuhelun, jonka ohjasi Pasi Lampela. Kamuja ollaan Camus´n kanssa, ja tarina on yhtäällä hyvinkin universaali ja toisaalla Helsinki-keskeinen - Helsingin paikat, asunnot ja niiden koot, aluieden ja huudien tyyli ja meno, luokkajärjestelmä sitovat tämän realismiin.

Mitkä ovat ne kasvot jotka tuijottavat pimeästä? Kenelle kerrotaan. Ja miksi? Mustarastaan lauluun viitataan. KOM-teatterin aulassa näin Soivion Mustarastaan, kahdesti. Ennen ensimmäistä kertaa olin Eiran kauneimman ja goottilaisimman kummitustalon edessä. Ja oksalle pyrähti mustarastas. Joka pysyi hiljaa.... Sitten kerran rautatieaseman akkunalaudalla mustarastas lauloi sydämensä pohjasta. Banaalisti kuvasin sen viideolle, ja menin varaamaan teatterilippuja.

Ylpeys on rikostarina, rikollisen tarina. Hirviön kertomana. Mutta millaisen hirviön? Tarina voi olla myös tragikoominen kertomus pojan kasvusta, sekä romanttisia komedian aineksia yhdistettynä draamaan, ja kohtaloihin, johon päädymme. Tai hakeudumme. Siinä on ilveilyä, Mysteerio Buffoa ja jopa Jussi Jurkan imitaatiota. Vaikka tekijät puhuivat jälkikäteen paljon Camus´n vaikutuksesta, ellei peräti lainoista, niin myös Genet on läsnä, mutta rujommin, suomalaisemmin.

Väkivalta ja päihdeongelma. Mikä väkivalta on oikeuttua?

Lampelan ja Laihon yhteistyönä oli aiemmin Kenraali ja Casanova, Casanovaan viitattiin tässäkin teoksessa. Kertomuksen keinoissa on sipulinkuorintaa, mutta kuoriminen jätetään myös kesken. Ja valitaan korista toinen hedelmä...

Virkistävää - ja hirvittävää - kuulla, kun mies kertoo kuinka häntä on nuorempana seksuaalisesti ahdisteltu vanhemman ällön miehen toimesta Ja sitä on koko muu ryhmä nauranut. Sattumalta entisiä työkavereita tavattaessa, ne tai yksi nostavat esiin häirinnän. Ja nauravat sille lisää. Ikään kuin se olisi uhrin syy. Miksi seksuaaliseen häirintään ei puututa?

En voi ymmärtää ihmisiä jotka inhoavat dekkareita ja murhienratkaisuja. Mutta silti katsovat samat uutiset 12 kertaa päivässä. Eivätkä ole millänsäkään sellaisten, toistuvien hirveyksien perässä, jotka alkavat olla tilastotiedettä. Totutaan, että jossain kohtaa maailmaa murhataan uskonnon vuoksi, tai nimissä. Tai öljyn. Tai kolonialismin.

Tämä ei kuitenkaan ole dekkari. Itse pidän dekkareista, koska niissä murhat ja väkivalta selvitetään. Syyllinen löydetään. Oli sitten kyseessä lakia noudattavat poliisit, yksityisetsivät, lakinaiset, toimittajat, vakuutustarkastajat tai amatöörit naiset kuten Neiti Etsivä, Marple ja Murhasta tuli totta - sarjan Jessica. Ja lain ulkopuolella toimivat sankarit, kostajat kuten Lisbeth Salander, Dexter, ja vaikkapa Batman.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus on aina mainiota ja ahdistavaa tutkailua, mihin olemme valmiita. Mihin olemme pakotettuja.

Mutta esim tv kanava Frii esittää pelkästään True crimeä, minusta oli ihanaa, että Suomen kirjakaupoista se osuus loisti poissaolollaan. Kanava mässäilee sarjanurhaajilla,mutta väärin motiivein. Katsoin piruuttani pätkän, jossa ällö vanha äijä oli naimisissa 8 nuoren naisen kanssa ja tehtaillut 48 lasta noista "liitoista". Koska uskonto salli äijille sen. Hyi olkoon. Ei ihme, että yksi vaimoista pisti kylmäksi ukon. Oliko tuo kylmästi sanottu?

Mutta palataan Ylpeyteen. Tekijät ovat tutustuneet luultavimmin sarjamurhaajaelokuviin, ainakin Laiho nostaa esille Hopkinsin esittämän hahmon, kannibaali Hannibal Lecterin. 1990-luvulla tuli hyviä sarjamurhaajatarinoita, joista Seitsemän ( 7even ) pureutui kuolemansynteihin...

Tärkeintä on mehevä tarina, opetti Lampela näytelmässä Kenraali ja Casanova. Kuinka tärkeää on välittää, puhua ja kuunnella, kerrankin.

Taide saa mennä sinne, minne me emme. Tai joudumme vastuuseen. Tai sinne minne meidän ei tarvitse mennä...

Olin kutsuvieraana Teatteri Jurkassa, joten näin tämän heidän pistooamana - naisen eurolla ei niin usein teatteriin pääsekkään... Kiitän siitä.

Kun edellisen kerran olin Jurkassa niin komea, kehystetty Ylpeys juliste rämähti seinältä pianon päälle pianon - jolle onneksi kukaan uuno ei ollut jättänyt juomiaan. Tai jäänyt harjoittamaan sukupuolihaureutta Vanhan malliin ;) Ylpeys käy lankeemuksen edellä... Mutta mikä on Ylpeyden vastakohta?


Tässä kuvassa herra Laiho kertoo miten treenasi väkivaltaista kohtaa kotosalla - akkuna auki ja naapurien kenties kuulemana... 

04.05.2018 oli myös keskustelutilaisuus näytelmän jälkeen, tässä tiivistelmä:

Ei turvonneita klassikoita, vaan Laihoa, itseään. Näytelmä sisältää Camus -lainauksia, päähenkilön nimi on Lajunen eikä Pekka Laiho.

Miltä murhaajasta tuntuu? Ohjeen mukaan tapa kärpänen ikävästi, niin tiedät.

Taiteilijan ei tarvitse masturboida taiteessaan. Taide voi olla yleisesti jaettavissa, ei kuitenkaan arkipäiväistä. Arjen tuolla puolen kuten Dostojevski ja Camus. Shakespearella oli hulluja, murhaajia, sekopäitä. Jotka menevät rajan yli. Me [ normaalit ihmiset ] emme.  Laiho kertoo Hopkinsin olevan kauhea, mutta hirveän hauska ja sympaattinen [ elokuvassa Uhrilampaat ].

Ylpeys - nöyrtyminen. Kieltää itsessään negatiivisia tunteita.  Huijaripoliitikot, miksi ihmiset äänestää? Omia aggressioita ei kohdata

100% varma teksti on luonnollisella tavalla esitetty, jännitteet tulevaan, teksti tarkkaan rakennettu, teemaan johdattelu...

Pekka Laiho teki 5-vuotiaana ensimmäisen monologin, ja nyt heti perään, kesken eläkeelläolon,  toisen yksinpuhelun.

Lampelalla ja Laiholla on ollut viisi yhteistä projektia. Tähän asti. Entäs tuleva.....








Tekijäloota:


TYÖRYHMÄ
Käsikirjoitus ja näyttelijäntyö: Pekka Laiho

Ohjaus: Pasi Lampela
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Tuotanto: Teatteri Jurkka ja työryhmä


Teatteri Jurkan sivulla sanotaan: "Mitä tapahtuu, kun mies, jonka elämästä ei ole puuttunut huippuhetkiä eikä katastrofeja, joutuu 75-vuotiaana viimeistä kertaa toden teolla tekemään tiliä itsensä, tekemisensä ja tekemättä jättämistensä kanssa? Miten kalliisti voi joutua maksamaan siitä, ettei ole myöntänyt todellisia tunteitaan, edes itselleen?

Pekka Laiho muistetaan viime vuosilta Albert Camus’n Putoamisesta (Teatteri Jurkka, 2015) ja Pasi Lampelan Kenraalista ja Casanovasta (HKT, 2016). Nyt veteraaninäyttelijä yllättää jälleen; hän on kirjoittanut luihin ja ytimiin menevän yhden miehen näytelmän Veikko Antero Lajusenniemen matkasta läpi koko sodanjälkeisen Suomen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä."



Tviittejä ja instoja
haltioitumisistani:
klo
Tunnisteet: , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)