Yleisö tuli Hakaniemen Arena-näyttämölle viihtymään ja viettämään laatuaikaa. Onko etelässä olo pelkkää päivänpaistetta ja kippis kuohuvaa. Eikö tule ikävä routaa, ja kun työn jälkeen vielä joutuu toiseen työvuoroon eli kotiin ruokaa laittamaan ja siivoamaan. Näillä naisilla ei.
Naisen katse on lämmin. Toinen pullo cavaa 05.11.2020.
Helena Anttonen
TOINEN PULLO CAVAA
komedia naisten ystävyydestä ja unelmien vanhainkodista
Arena-näyttämöllä on Helsingin miellyttävimmät tuolit istua, kun teattereita vertaa. Itse näyttämölle valikoituu farssi tai komedia. Yleisö tietää mitä hakee. Nauruja. Muttei tyhjännauramista. Eikä naurujoogaa. Oikeaa naurua kasvomaskin takaa. Oli mukava kuulla erilaisia nauruja.
Myös miesten.
Inka, Vonne, Anita ja Tuulia. Naiset.
Tämä on toinen osa, ja toinen pullo cavaa. Puhelimen muistion oikoluku kirjoitti, että caca. Mutta eihän tämä caccaa ole. Tälle on selvä tilaus. Kuten ensimmäisessä osassa Pullo cavaa, niin tässäkin on neljän erilaisen ja samankaltaisen naisen, aikuisen naisen yhdessäoloa etelän lämpimässä. He ovat vapaalla, mutta eivät lomalla, vaan muuttaneet vaikkapa Portugaliin, jonne myös Aki Kaurismäki karkasi. Akia ei tässä mainita, mutta Rosa Liksom mainitaan - onhan tyttöporukassa Everstinnaa näytellyt Heidi Herala.
Sekä Hansun ja Pirre - duuon Eija Vilpas. Ja miestennielijänä viimeksi Aikuiset-sarjassa toiminut Jaana Saarinen, joka oli myös leffan Äiti pääosassa. Sekä Aino Seppo, joka viineksi oli Millerin näytelmässä Hinta kaupunginteatterilla.
Jaanaa lukuunottamatta muu kolmikko on vetänyt Hgin kt:n lämpiössä kirjailijakeskusteluja ennen koronaa.
Palataan esitykseen. Neljä vapaata naista on eronnut, eläköitynyt työstä, eikä enää joudu passaamaan miestä eikä kakaroita, vaan elää itselleen. Kotimaisessa pitkässä kaamoksessa kituneet kuusikymppiset itsenäiset naiset haluavat toteuttaa unelmaansa: taideyhteisöä etelässä. Mutta sujuuko kaikki kun rasvattu, kun päivät ovat pelkkää päivänpaistetta.
Aivan alussa ön erityisen virkistävää, ja hätkähdyttävää kun Joel Hirvonen tulee lavalle ilman housuja, uimalelun - vai oliko se uimapatjan hädin juurin paljaan kehonsa peittämänä... Hän on näytellyt mm näytelmissä Syntipukki, Donkey Hot, Liikunnan ilot, sekä leffoissa Yksittäistapaus, Tottumiskysymys, ja tv:ssä M/S Romantic.
Välillä homma tuntui muuntuvan haahuiluksi kun naiset hakevat sopivaa kirjailijaa ja häneltä sopivaa tekstiä esitettäväksi pönötettäviin, yleviin vappujuhliin. Joka tuntuu nurinkuriselta. Kun vappu on yleinen hiprakkainen karnevaali, jossa iloitaan fetsit vinossa.
Sitten tulee uusi kukko. Ei suinkaan kanalaumaan eikä pukiksi kaalenpäitä vahtimaan. Uusi mies ( Eero Saarinen ), vanhempi varteenotettava mies saapuu paikalle sekoittamaan pakkaa.
On vähintäänkin tärkeää, tarpeellista ja aiheellista, että yli 50-vuotiaille naisille riittää monipuolisia, ja kompleksisia rooleja. Elokuva-alan seksismistä tämän verran: Mari Rantasila haki elokuvalle rahoitusta, mutta rahoituksesta päättävät miehet sanoivat: eihän ketään kiinnosta 50-vuotias nainen pääroolissa. Vähänpä nuo ukkelit mistään tietävät. Rantasila muunsi tarinansa näytelmäksi ja siitä tuli suosittu Masennuskomedia-niminen näytelmä kun koko ikänsä, jo lapsesta asti työelämässä hyvin pärjännyt ahkera suomalainen nainen kokee burnoutin. Eli näytelmät, lyhytelokuvat sekä suoratoistojen sarjat ja leffat ovat vähemmän seksistisiä, ja sisältävät enemmän diversiteettiä kuin valtavirran blockbusterit valkokankaalla, ne timantin kovat äksönit ja muu pullistelu.
Näin siis ennen koronaa.
On hyjerryttävää, hykerryttävää seurata kun aikuinen ihminen ihastuu, rakastuu, huomaa olevan yhä seksuualinen. Muttei yhtään tiedä, miten nykyään käyttäytyä, mitä termejä, onko ne tinderit, vai grinderit, vai tok tikit.
Mistä hakee seuraa, mitä termejä käyttää, ettei käy niin kuin netflix & chill -käsitteen kanssa. Tai munakoisojen ja persikoiden.
Miten voi tuntemattomaan luottaa. Koomisuutta tuo myös mahdollinen ristiriita etelän eläköityneiden viriilien komistusten kanssa, että miten pelata, ja mihin kulttuurieroihin törmää, jos törmää.
Toinen pullo cavaa on tehty viihdyttäväksi. Mutta siinä on myös kaihoa, luopumista. Siinä voi soida biisi, joka itkettää. Tai se johtui hormoonihäiriöstä. Tai miksi naisen pitäisi selittää tunteidensa ilmaisua jollakin tavoin, että kuumat aallot, ja pms, ja smp.
Siinä soi myös naisten solidaarisuutta korostava yhteislaulu. Ei pelkkää shamppakaljan lipitystä, eikä vain pulppuavaa naurua, vaan myös luopumista. Ja sukuriitoja perinnön suhteen. Mustasukkaisuutta. Vanhija kaunoja. Uusia kaunoja. Ongelmia, joita voi ratkaista. Ratkaisuja josta nautitaan.
Niin henkisen kuin fyysisenkin.
Lavasteet eivät vaihdu paljoakaan, huonekalut liikkuvat sen sijaan. Tunnelma luodaan valaistuksella. Jaanan sifonkiset liihottavat perhosasut kiinnostaisivat minuakin - tosin kylmemmissä sinisävyissä.
Onko tämä neljän naisen tulevaisuuden vanhainkoti? Minkälaisia taide-, ja joogakursseja pitää järjestää, että saisi kulut maksettua. Kuka siivoaa kenenkin jäljet. Kuka on marttyyri, kuka on hutsu, kuka on tiukka kurinpitäjä, kuka uskaltaa, kuka on kovaääninen, kuka hissukka.
Mikä on minun roolini, mikä on minun paikkani. Pitääkö minun pysyä samana minänä kuin Suomessa. Miksi minun pitäisi muuttua, muuntua, sopeutua, avautua. Hiljentyä.
Näytelmää katsoessa ei tullut mieleen yhtään esikuvaa. Näin jälkeenpäin se oli jotain Tyttökullat ja Sinkkuelämää -sarjojen välimaastosta, mutta ehdottomasti suomalaisilla keinoilla. Ja osin eurooppalaisillakin.
On hyvin vaikea sanoa ihmisten iästä, koska nykyään näytetään niin paljon nuoremmalta, terveemmältä kuin ennen.
Suosittelen elämänjanoisille ihmisille turvallisena pikkujouluna.
Näin Helsingin kaupunginteatterin medialipulla. Kiitän siitä.
Tekijäloota:
Milko Lehto
OHJAUS
Katariina Kirjavainen
LAVASTUS
Sanna Levo
PUKUSUUNNITTELU
Paavo Kykkänen
VALOSUUNNITTELU
Jaakko Virmavirta
ÄÄNISUUNNITTELU
Ari-Pekka Lahti
DRAMATURGI
Hanna Piispanen
NAAMIOINTI
Näyttelijät:
Heidi Herala
Jaana Saarinen
Aino Seppo
Eija Vilpas
Eero Saarinen
Joel Hirvonen
Raileri:
Lue lisää Hgin kaupunginteatterin sivulta:
"Lämmin ja oivaltava komedia naisten ystävyydestä ja unelmien vanhainkodista.
He tekivät sen! Kuka olisi uskonut, että tuo hiukan epävireinen kvartetti – Inka, Vonne, Anita ja Tuulia – toteuttaa unelmansa: remontoi portugalilaisen antiikkitalon ja perustaa oman vanhainkodin idylliseen vuoristokylään.
Oikeastaan Villa Santa Catarina on nelikon yhteisöllinen mutta myös yksilöllinen taiteilijatalo, jossa he voivat viettää sisarellisen ja vapaan loppuelämän. Vai voivatko sittenkään? Riittävätkö cavan innoittamat, alkuhuumassa laaditut vanhat säännöt ohjaamaan yhteiseloa, kun Vonnen rahat ovat lopussa ja Inka ryhtyy siivoojaksi kuukausimaksuja vastaan?
Entä kun Tuulian keramiikkaharrastus johtaa hänet arvaamattomiin suhteisiin ja jostain ilmestyy Sami, työtön ja asunnoton lapsenlapsi? Netti heittää vielä kuorman päälle algarvelaisen golffarin ja Anitan deittiheilan Lassen, josta uhkaa tulla naisluostarin asukkaiden riesa – miksei ilokin. Sietää kysyä, mistä loppuelämä alkaa…
Uusi näytelmä on itsenäinen teos, joten Toisen pullon cavaa voivat mainiosti nauttia hekin, jotka eivät ensimmäistä siemailleet.
Esitysoikeuksia valvoo Agency North"
sosialistisesta mediastani:
