Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

tiistai 17. marraskuuta 2020

Helsingin kaupunginteatterin Toinen pullo cavaa on jatko-osa suomalaisen 60+ naisnelikon taideyhteisöstä etelän lämmössä

Helsingin kaupunginteatterin TOINEN PULLO CAVAA on jatko-osa suomalaisen 60+ naisnelikon taideyhteisöstä etelän lämmössä. Female gaze, naisen katse seuraa kun Joel Hirvonen tulee joogasta ilman housuja, ja lämmöllä naisten solidaarisuutta, kehollisuutta. Yleisö nauraa eriäänisesti, koronan keskellä.

Yleisö tuli Hakaniemen Arena-näyttämölle viihtymään ja viettämään laatuaikaa. Onko etelässä olo pelkkää päivänpaistetta ja kippis kuohuvaa. Eikö tule ikävä routaa, ja kun työn jälkeen vielä joutuu toiseen työvuoroon eli kotiin ruokaa laittamaan ja siivoamaan. Näillä naisilla ei.

Naisen katse on lämmin. Toinen pullo cavaa 05.11.2020.



Helena Anttonen

TOINEN PULLO CAVAA

komedia naisten ystävyydestä ja unelmien vanhainkodista




Arena-näyttämöllä on Helsingin miellyttävimmät tuolit istua, kun teattereita vertaa. Itse näyttämölle valikoituu farssi tai komedia. Yleisö tietää mitä hakee. Nauruja. Muttei tyhjännauramista. Eikä naurujoogaa. Oikeaa naurua kasvomaskin takaa. Oli mukava kuulla erilaisia nauruja.

Myös miesten.


Inka, Vonne, Anita ja Tuulia. Naiset.

Tämä on toinen osa, ja toinen pullo cavaa. Puhelimen muistion oikoluku kirjoitti, että caca. Mutta eihän tämä caccaa ole. Tälle on selvä tilaus. Kuten ensimmäisessä osassa Pullo cavaa, niin tässäkin on neljän erilaisen ja samankaltaisen naisen, aikuisen naisen yhdessäoloa etelän lämpimässä. He ovat vapaalla, mutta eivät lomalla, vaan muuttaneet vaikkapa Portugaliin, jonne myös Aki Kaurismäki karkasi. Akia ei tässä mainita, mutta Rosa Liksom mainitaan - onhan tyttöporukassa Everstinnaa näytellyt Heidi Herala. 

Sekä Hansun ja Pirre - duuon Eija Vilpas. Ja miestennielijänä viimeksi Aikuiset-sarjassa toiminut Jaana Saarinen, joka oli myös leffan Äiti pääosassa. Sekä Aino Seppo, joka viineksi oli Millerin näytelmässä Hinta kaupunginteatterilla.

Jaanaa lukuunottamatta muu kolmikko on vetänyt Hgin kt:n lämpiössä kirjailijakeskusteluja ennen koronaa.



Palataan esitykseen. Neljä vapaata naista on eronnut, eläköitynyt työstä, eikä enää joudu passaamaan miestä eikä kakaroita, vaan elää itselleen. Kotimaisessa pitkässä kaamoksessa kituneet kuusikymppiset itsenäiset  naiset haluavat toteuttaa unelmaansa: taideyhteisöä etelässä. Mutta sujuuko kaikki kun rasvattu, kun päivät ovat pelkkää päivänpaistetta.


Aivan alussa ön erityisen virkistävää, ja hätkähdyttävää kun Joel Hirvonen tulee lavalle ilman housuja, uimalelun - vai oliko se uimapatjan hädin juurin paljaan kehonsa peittämänä... Hän on näytellyt mm näytelmissä Syntipukki, Donkey Hot, Liikunnan ilot, sekä leffoissa Yksittäistapaus, Tottumiskysymys, ja tv:ssä M/S Romantic.


Välillä homma tuntui muuntuvan haahuiluksi kun naiset hakevat sopivaa kirjailijaa ja häneltä sopivaa tekstiä esitettäväksi pönötettäviin, yleviin vappujuhliin. Joka tuntuu nurinkuriselta. Kun vappu on yleinen hiprakkainen karnevaali, jossa iloitaan fetsit vinossa.

Sitten tulee uusi kukko. Ei suinkaan kanalaumaan eikä pukiksi kaalenpäitä vahtimaan. Uusi mies ( Eero Saarinen ), vanhempi varteenotettava mies saapuu paikalle sekoittamaan pakkaa.


On vähintäänkin tärkeää, tarpeellista ja aiheellista, että yli 50-vuotiaille naisille riittää monipuolisia, ja kompleksisia rooleja. Elokuva-alan seksismistä tämän verran: Mari Rantasila haki elokuvalle rahoitusta, mutta rahoituksesta päättävät miehet sanoivat: eihän ketään kiinnosta 50-vuotias nainen pääroolissa. Vähänpä nuo ukkelit mistään tietävät. Rantasila muunsi tarinansa näytelmäksi ja siitä tuli suosittu Masennuskomedia-niminen näytelmä kun koko ikänsä, jo lapsesta asti työelämässä hyvin pärjännyt ahkera suomalainen nainen kokee burnoutin. Eli näytelmät, lyhytelokuvat sekä suoratoistojen sarjat ja leffat ovat vähemmän seksistisiä, ja sisältävät enemmän diversiteettiä kuin valtavirran blockbusterit valkokankaalla, ne timantin kovat äksönit ja muu pullistelu. 

Näin siis ennen koronaa.


On hyjerryttävää, hykerryttävää seurata kun aikuinen ihminen ihastuu, rakastuu, huomaa olevan yhä seksuualinen. Muttei yhtään tiedä, miten nykyään käyttäytyä, mitä termejä, onko ne tinderit, vai grinderit, vai tok tikit. 

Mistä hakee seuraa, mitä termejä käyttää, ettei käy niin kuin netflix & chill -käsitteen kanssa. Tai munakoisojen ja persikoiden. 

Miten voi tuntemattomaan luottaa. Koomisuutta tuo myös mahdollinen ristiriita etelän eläköityneiden viriilien komistusten kanssa, että miten pelata, ja mihin kulttuurieroihin törmää, jos törmää.


Toinen pullo cavaa on tehty viihdyttäväksi. Mutta siinä on myös kaihoa, luopumista. Siinä voi soida biisi, joka itkettää. Tai se johtui hormoonihäiriöstä. Tai miksi naisen pitäisi selittää tunteidensa ilmaisua jollakin tavoin, että kuumat aallot, ja pms, ja smp.


Siinä soi myös naisten solidaarisuutta korostava yhteislaulu. Ei pelkkää shamppakaljan lipitystä, eikä vain pulppuavaa naurua, vaan myös luopumista. Ja sukuriitoja perinnön suhteen. Mustasukkaisuutta. Vanhija kaunoja. Uusia kaunoja. Ongelmia, joita voi ratkaista. Ratkaisuja josta nautitaan. 


Niin henkisen kuin fyysisenkin.



Lavasteet eivät vaihdu paljoakaan, huonekalut liikkuvat sen sijaan. Tunnelma luodaan valaistuksella. Jaanan sifonkiset liihottavat perhosasut kiinnostaisivat minuakin - tosin kylmemmissä sinisävyissä.


Onko tämä neljän naisen tulevaisuuden vanhainkoti? Minkälaisia taide-, ja joogakursseja pitää järjestää, että saisi kulut maksettua. Kuka siivoaa kenenkin jäljet. Kuka on marttyyri, kuka on hutsu, kuka on tiukka kurinpitäjä, kuka uskaltaa, kuka on kovaääninen, kuka hissukka.

Mikä on minun roolini, mikä on minun paikkani. Pitääkö minun pysyä samana minänä kuin Suomessa. Miksi minun pitäisi muuttua, muuntua, sopeutua, avautua. Hiljentyä. 



Näytelmää katsoessa ei tullut mieleen yhtään esikuvaa. Näin jälkeenpäin se oli jotain Tyttökullat ja Sinkkuelämää -sarjojen välimaastosta, mutta ehdottomasti suomalaisilla keinoilla. Ja osin eurooppalaisillakin. 

On hyvin vaikea sanoa ihmisten iästä, koska nykyään näytetään niin paljon nuoremmalta, terveemmältä kuin ennen.



Suosittelen elämänjanoisille ihmisille turvallisena pikkujouluna.


Näin Helsingin kaupunginteatterin medialipulla. Kiitän siitä.










Tekijäloota:


Milko Lehto

OHJAUS


Katariina Kirjavainen

LAVASTUS


Sanna Levo

PUKUSUUNNITTELU


Paavo Kykkänen

VALOSUUNNITTELU


Jaakko Virmavirta

ÄÄNISUUNNITTELU


Ari-Pekka Lahti

DRAMATURGI


Hanna Piispanen

NAAMIOINTI



Näyttelijät:


Heidi Herala

Jaana Saarinen

Aino Seppo

Eija Vilpas

Eero Saarinen

Joel Hirvonen






Raileri:




Lue lisää Hgin kaupunginteatterin sivulta:

"Lämmin ja oivaltava komedia naisten ystävyydestä ja unelmien vanhainkodista.


He tekivät sen! Kuka olisi uskonut, että tuo hiukan epävireinen kvartetti – Inka, Vonne, Anita ja Tuulia – toteuttaa unelmansa: remontoi portugalilaisen antiikkitalon ja perustaa oman vanhainkodin idylliseen vuoristokylään.


Oikeastaan Villa Santa Catarina on nelikon yhteisöllinen mutta myös yksilöllinen taiteilijatalo, jossa he voivat viettää sisarellisen ja vapaan loppuelämän. Vai voivatko sittenkään? Riittävätkö cavan innoittamat, alkuhuumassa laaditut vanhat säännöt ohjaamaan yhteiseloa, kun Vonnen rahat ovat lopussa ja Inka ryhtyy siivoojaksi kuukausimaksuja vastaan?


Entä kun Tuulian keramiikkaharrastus johtaa hänet arvaamattomiin suhteisiin ja jostain ilmestyy Sami, työtön ja asunnoton lapsenlapsi? Netti heittää vielä kuorman päälle algarvelaisen golffarin ja Anitan deittiheilan Lassen, josta uhkaa tulla naisluostarin asukkaiden riesa – miksei ilokin. Sietää kysyä, mistä loppuelämä alkaa…


Uusi näytelmä on itsenäinen teos, joten Toisen pullon cavaa voivat mainiosti nauttia hekin, jotka eivät ensimmäistä siemailleet.


Esitysoikeuksia valvoo Agency North"








sosialistisesta mediastani:


perjantai 13. marraskuuta 2020

Halloween alkoi tänään Lahden kaupunginteatterin kauhuromanttisessa JEKYLL & HYDE musikaalissa. Kiitän siitä

Jekyll & Hyde
musikaalissa Lahden kaupunginteatterilla 23.10.2020. Tuolloin näin matineanäytöksenä tämän kauhuromanttisen musikaalin uudelleen. Joel Mäkinen on sopivan hymytön ja sadistinen päärooliin ensin inhimillisenä, sitten hulluna tiedemiehenä. Sekä myös seksikkäänä ja arvaamattomana herra Hydenä. Muodonmuutos ei tapahdu niin suurena spektaakkelina kuin mykkäelokuvan John Barrymorella ( Tohtori Jekyllin salaisuus, 1920, siis sata vuotta sitten), vaan nykäyksittäin, ja sykäyksittäin, kuin addiktilla. 

Halloween alkoi tänään 23.10.  Lahden kaupunginteatterin JEKYLL & HYDE musikaalissa. Joel on erittäin liekeissä, alun Jekyllin tuutulaulusta, jossa haluaa parantaa mielisairaan isänsä, tuonne herooiseen tiedemieheen, ja lopulta sieltä Hydeen. Mascara saisi olla vedenkestävää, istuimet kastuu myös muuten... ( istuimet kastuu on viittaus suomenkieliseen Rocky Horror Show:hun jossa humoristisesti väitetään, että myös naiset innostuvat...)



Mutta nyt menen asioiden edelle. 
Musikaalin alussa on tohtori Jekyll ja hänen pyörätuolissa istuva isänsä, joka on mielisairas. Poika haluasi parantaa isänsä. Aikuinen poika on ennakkoluuloton idealisti, hyväntekijä, ja kokeilunhaluinen, tulevaisuuteen suuntautuva lääkäri, joka voisi parantaa mielisairaat, ja poistaa ihmisestä pahuuden. Mutta hän tarvitsee tälle radikaalille kokeilulleen, hankkeelleen rahoittajan. Kukaan laitoksen johtokunnan jäsenistä ei usko hankkeeseen, vaan pitää hölynpölynä. Taikauskonq. Humputteluna. Pelottavana jumalanpilkkana. Ei edes tuleva appiukko tue, miksi. Ahdasmieliset tilaat ja etuoikeutetut eivät uskalla ottaa riskiä.

Jo mainittu lullaby, tuutulaulu on erittäin koskettava, koska Henryn isä ei ole enää entisensä.Voiko hänet parantaa?




Leslie Bricusse – Steve Cudden – Frank Wildhorn
JEKYLL & HYDE

Kauhuromanttinen musikaali hyvän ja pahan taistelusta



kuvasin herra Hydeä loppukiitoksissa 23.10.




Tapaamme Henry Jekyllin mielitietyn, Emman, jota näyttelee Anna-Sofia Tuominen, joka on ollut aiemminkin tässä tarinassa mukana, nimittäin Valtimonteatterissa 2019 helmikuussa näkemäni Tohtori Jekyllin ja herra Hyden eriskummallinen tapaus. Tuolloin kaksi naista näytteli kaikki roolit. Se, miten Hyde tuossa näytelmässä ilmestyi, oli pelottavaa, istuimme hämärässä, vain diskonjytke soi. Ja sitten Hyde koskettaa olkapäätäni. Pimeässä. Se oli ennen koronaa. 

Palataan Lahden kaupunginteatterin esitykseen. Koska Jekyll ei saa rahoitusta, on hänen pakko kokeilla litkuaan itseensä. 

Edinburghissa kokkaili ja keitteli muinoin Tohtori Jekyll, ja sitten nämä herrat Trainspottingista. 

Mutta tämä tarina on sijoitettu Lontooseen. 



Esityksen voi jakaa kolmeen osaan tunnelman vuoksi. Ensin on harras tunnelma, kun isä ei ole enää entisensä. Hänen järkensä on poissa. Hän on lamaantunut, tai lamautettu. 


Sitten on viktoriaaniset kulissit ja kaksinaismoralisten ajan siisti fasadi, jossa rikkailla ja etuoikeutetuilla on niin hauskaa pidoissa, joissa on selkeät käyttäytymissäännöt. Naiset saavat olla rauhassa. 





Sitten on ne synkemmät kadut.

Lähteekö tohtori Jekyll harhailemaan niille polttari-iltanaan, ja minkä vetämänä?



Punaisen rotan kapakan / bordellin laulu- ja tanssiesitykset punamustine korsetteine, viktoriaanise nauhasaapikkaineen, samettisine chokereineen, kaulapantoineen on varsinaista fetisistä iloa kinkylle silmälle. 

Mutta surullista historiallisesti: kuinka naisia käytettiin hyväksi: siinä sutenöörin ja asiakkaiden välissä.

Yksi naisista on ylitse muiden. Häneen Henry tutustuu. Lucyyn (Miila Virtanen).

Häneen tutustuu myös Edward Hyde. 




Heidän sadomasokistinen ja muuntuva suhde on vastapainoa Henryn ja morsionsa puhtaalle suhteelle, joka kestää päivänvaloa ja ilkamia porvarisperheissä.





Mutta mikä on goottilainen tarina. 


Yksi määritelmä on:

Nainen menee vanhaan taloon ja häneltä tippuu pöksyt. 

Kurt Vonnegutin lausetta " A Young woman goes into an old house and gets her pants scared off. " voidaan pitää kauhuromantiikan määrittelemättömänä määritelmänä. Miksi pöksyt putoavat? Jännityksestä? Katsojan miehistä heterosilmää miellyttäen? Katsojan lesbista silmää miellyttäen? Tipahtaako pöksyt ihan omasta valinnasta? Hedonisti? Ekshibitionisti? 

Vonnegutin teos oli Aikajäristys, Timequake. Määritelmä on niin hieno ja vekkuli, että sitä voi jaanata ja naarata loputtomiin. Itse koen kauhuromantiikan näin. Itse asiassa se määrittelee itsensä ulos kirjasta, joka ei ole gotiikkaa. Onko näin.


Toinen goottilaisuuden määritelmä on tämä: päähenkilönä on nainen jolla on kaksi miestä: hyvä ja paha. Tämä toimii mm Bram Stokerin Draculassa. 

Tässä tarinassa on päähenkilönä mies, jolla on vähintään kaksi puolta. Hänellä on myös kaksi naista: hyveellinen ja paheellinen. Luokkaerojen vuoksi. Kumpi heistä on vapaampi ja itsenäisempi? 

Olen kirjoittanut kauhuromantiikasta viime vuosituhannelta lähtien. Tähän en niitä kaikkia ymppää. 








Musikaalin niljakkain tyyppi on sutenööri Lukki  ( Tomi Embuska, kuva Lahden kt FB) jolla on 70-luvun glamrockin look, verkkosukkahousut ja hotpantsit (mikroshortsit), maksitakki ja tavattoman pitkä sulka hatussaan. Hän kävisi myös musikaalin Into the Woods, siihen suden osaan. 

Henryn kilpakosija hyvin vaalea (Jon-Jon Geitel) sopisi myös kalpeaksi pahikseksi Harry Potterin musikaalin.







Lokakuussa loppukiitoksissa kumarsivat sekä Tohtori Jekyll että mister Hyde. Lahden kaupunginteatterin Jekyll & Hyde musikaalissa, joka sopi hyvin Halloweenin viettoon.


Musikaalista nauttii, kun ihmiset osaavat, ja tämä esitys varsinkin oli niin täynnä latinkia ja surua. 

Ja kun suomalainen on tosissaan, ja tarkoittaa todella mitää sanoo, ja mitä laulaa, se on on hyvin uskottavaa. 

Itse asiassa nämä Lahessa näkemäni kerrat kuulostavat paremmilta, persoonallisimmalta kun mitä kuuntelen juutuupissa samaisesta musikaalista. 

Lahden kaupunginteatterin goottilainen Jekyll & Hyde musikaali sopii oikein hyvin viktoriaanisuuteen hurahtaneille, Robert Louis Stevensonin romaanin omistaneille, fetisisteille, eskapisteille, ja pikkujoulun  / pikkujoulua / uuden vuoden aattoa / alkua turvallisesti viettäville.

Näin tämän medialipulla, kiitoksia siitä. 










Taustaa omasta kirjahyllystäni:


Tohtori Jekyllin ja Herra Hyden tarina on eräitä lemppareitani. Jo useammalta vuosikymmeneltä.







Päivän 8.7.2020 klassikkona oli Robert Louis Stevensonin Salaperäinen ovi, eli tohtori Jekyllin ja Herra Hyden eriskummallinen tappaus. E-kirjana. Omistan myös erikoisina painoksina kierrätettyinä mm mielisairaalan kirjastosta. Siinä ol myös komea kansi. Tuttu eri vuosikymmeniltä


 



julisteissa herra Hyde on ironisesti unelmien poikamies... 




Tekijäloota:






TAITEELLINEN SUUNNITTELU
SUOMENNOS Kari Arffman
OHJAUS Jukka Keinonen
MUSIIKIN SOVITUS ja JOHTO Antti Vauramo
LAVASTUS Minna Välimäki
PUKUSUUNNITTELU Sari Suominen
KOREOGRAFIA Jouni Prittinen
VALOSUUNNITTELU Kari Laukkanen
ÄÄNISUUNNITTELU Lauri Malin

Esitysoikeudet Musical Theatre International (Europe)



ROOLEISSA
Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Anni Kajos (vier.) / Miila Virtanen, Jon-Jon Geitel (vier.), Joel Mäkinen (vier.), Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Elina Ruti (vier.), Anna-Sofia Tuominen (vier.) sekä Aleksis Kyrö ja Aarre Reijula
TANSSIJAT Antti Kyllönen ja Sonja Pälli
ENSEMBLE Väinö Riihimäki (Tamk) , Anton Avela (Tamk) , Leea Lepistö (Tamk), Olga Lepistö (Tamk), Emilia Keskivinkka (Tamk), Inka Mantsinen ja Veera Peltola / Iiris Terävä


KESTO
2h 40 min., sisältää väliajan.






Taustaa teatterin sivulta:


Leslie Bricusse – Steve Cudden – Frank Wildhorn
JEKYLL & HYDE

Kauhuromanttinen musikaali hyvän ja pahan taistelusta


“JOS KAIKEN TUON VIHAN VAIN
VOIS SAADA POIS
EI MURHIA OIS OLLENKAAN
JA IHMISTEN VÄLILLÄ
RAKKAUTTA VAAN
EI SOTIA OIS LAISINKAAN”


"

Musikaali Jekyll & Hyde kertoo intohimoisesta tohtorista, joka myöhästyy omista kihlajaisistaan. Tohtori Jekyllillä on nimittäin tärkeämpääkin tekemistä: hän aikoo poistaa pahuuden maailmasta. Hän on kehittänyt laboratoriossaan kemiallisen aineen, jolla ihmisen pimeät voimat saataisiin hallintaan.

Mutta kun Jekyll ei saa työlleen tukea, hän päättää altistaa itsensä uhkarohkealle ihmiskokeelle. Riippuvuutta aiheuttava aine jakaa hänen persoonansa kahtia, ja pian 1800-luvun Lontoon pimeillä kujilla väijyy sarjamurhaaja, herra Hyde. Vaarallinen kostaja saa koko kaupungin kauhun valtaan.

Tohtorilla on yksi uskollinen ystävä ja rakastava morsian, mutta jaksavatko parhainkaan tahto tai puhtainkaan rakkaus voittaa vihan voiman?

Luvassa on hyytävää jännitystä, yltäkylläistä romantiikkaa, rosoista erotiikkaa ja upeaa musiikkia. Vetävää tarinaa siivittää ikuinen aihe, hyvän ja pahan välinen taistelu.

Pääroolissa tohtori Jekyllinä ja herra Hydenä nähdään Joel Mäkinen. Edellisen kerran Joel vieraili Lahden kaupunginteatterissa musikaalissa Love Me Tender vuonna 2017.

ENSI-ILTA 5.9."




kuvasin viktoriaanisia loppukiitoksia 






Ajatuksiani edellisestä syyskuun näytöksestä:



Ennen näytöstä:

Kohta tulossa kauhuromanttiikkaa, silinterihattujaja dandyjen kävelykeppejä, ja edinburhilaista litkujen läträilyä ja keittämistä - paljon ennen Trainspottingia ja Breaking badiä . 

Lahden kt:n Jekyll & Hyde näyttää viktoriaanisen kaksinaismoraalin, mitä rikkaat, sivistyneet teki julkisesti. Ja varsinkin mitä salaa. Korruptoituneet piispat, ahdasmieliset boardin jäsenet eivät anna tukea tri Jekyllin kokeelle poistaa pahuus. 

Joel Mäkisen katseessa on pahuutta.

Ah. 




Lahden kt:n Jekyll & Hyde näyttää viktoriaanisen kaksinaismoraalin, mitä rikkaat, sivistyneet teki julkisesti. Ja varsinkin mitä salaa. Korruptoituneet piispat, ahdasmieliset boardin jäsenet eivät anna tukea tri Jekyllin kokeelle poistaa pahuus. Joel Mäkisen katseessa on pahuutta.







Sosialistisesta mediastani:


edellisestä esityksestä syyskuussa:

Märta Tikkasen kohuromaani Miestä ei voi raiskata, eli Män kan inte våldtas, Lilla Teaternissa. Menkää ja katsokaa

Män kan inte våldtas, Lilla Teatern 04.11.2020. Suosittelen Märta Tikkasen kohuromaaniin Miestä ei voi raiskata perustuvaa näytelmää Lillanissa. Puhelimen THEA-sovellus kääntää näytelmän suomeksi, jos epäilee ruåtsinkiälentaitojaan. Kuten itse kirja, ja tarina, ja myös Jörkan leffa on rankka, niin on tämäkin. Mutta myös hillitön, koruton ja hauska aikamatka 70-luvulle. Rekvisiittaa ja kulisseja on minimisti, lavalla on vain viisi näyttelijää. Emme tarvitse muuta. Upea, söpö, vimmaisa ja luotettava Minttu Mustakallio näyttelee pääosassa yhtä roolia. Hän on Tova Randers. Muu ensemble näyttelee loput roolit. On vuosi 1975. 


70-luku soi jo lämpiössä, kun kuulee biisejä Killing me softly with his song, se taisi olla ruåtsinkielinen versio, sanat kuitenkin karmivasti, ehkä, teemaan liittyen. Myös toinenkin sopiva biisi soi, nyt en muista mikä. Se olikin Stop breaking my heart. 


Osa henkilökunta tanssii biisin tahtiin, huomaamattomasti ja humoristisesti. Myös ennen näytelmää, ja paikoin näytelmän aikana seiskytluku soi, myös beyond retro mainoksissa. Irwin mainostaa purkkaa ja Lada syöksee meidät avaruusaikaan! Osa yleisöstä nauraa tutuille muistoille. Osalle, nuorille, ne ovat vain viihdettä juutuupista. Ehkä. 


Miten retrosra aikakaudesta muistot, ja iskelmät, ja poppi on hömppää, mutta millaiset lait olivat silloin. Saiko nainen edes käydä baarissa yksin. Oliko aviomiehen aviovaimolle avioliitossa tekemät raiskaukset rikoksia. Mikä oli me too silloin. Mikä oli häpeä silloin. 

Olivatko lääkärit ja poliisit, juristit ja tuomarit asiallisia ja ammattitaitoisia tuolloin. Miksi lait ja säädökset laahasivat jäljessä. Miksi yksityisasunnossa tapahtuneet rikokset olivat yksitysiasia. 



Tässä ei mässäillä. Paitsi ehkä banaanilla.



Märta Tikkanen sai kirjan aiheeksi, ja nimeksi uutisen lehtileikkeestä, jossa poliisi ei uskonut, että mies on raiskattu. Eihän miestä voi raiskata. 


Useasti olen miettinyt, kuinka paljon tämä teos on vaikuttanut Lisbeth Salanderin kostoretkeen nordic noir -genressä, tuossa Millenium-saagassa, joka alkoi nimellä Miehet jotka vihaavat naisia. Kirja käännettiin englanniksi ja väännettiin englanninkieliseksi nimellä Girl with the Dragon Tattoo. Eli englanninkielinen populäärikulttuuri ja elokuvateollisuus on niin misogyyninen, että ei voi antaa kirjan alkuperäisessä nimessä, ja suomennoksessa, ollutta miesten naisiin kohdistuvaa vihaa, vaan nainen, nuori nainen esineellistetään rajuksi tytöksi jolla on lohikäärme tatueerinki.


Palaan Lillaniin. Lilla Teaternin tiloissa, Helsingin kaupunginteatterin rutosinkielisessä esityksessä on selkeä ajankuva, on leveät lahkeet, on tietyn mittaiset hameet, on lankapuhelimet. Koemme myös hupaisia hetkiä kun ihmiset skoolaavat, halusivat tai ei, hienoon eleen kera. Myös ihastumisen ja kuumotuksrn kohde Kari tulee selväksi. Kari, ah. 


Näytelmän keltamustassa trailerissa Minttu Mustakallio syö banaania. 

Näytelmät julisteet ja flaijerit ovat samaa keltamustaa, varoittavia värejä. Ehkä myös kauhun italialaisalkuinen genre giallo on myös taustalla, kun ne veriset tarinat painettiin pokkareiksi kirkuvine kansineen - tuolla värikoodilla. Mutta ei tämä kauhua ole, tietenkään. Vain osin. Keltainen liittyy myös keltaiseen lehdistöön, jotka mässäilevät kauheuksilla. Roskalehdistö, klikkiotsikoita, törky. Henkilökohtaisen hädän paljastus. Myös lööpit painetaan keltamustalla. Lööpit jotka huutavat kaupan kassoilla. Lööpit jotka huutavat kipsan ikkunoissa.


Miksi Märta Tikkasen kirja oli " mauton shokkiromaani". Mistä olisi pitänyt vaieta. Mistä ei saa kirjoittaa. Ainakaan nainen.


Olen kyllästymiseen asti teatterissa, kirjoissa ja leffoissa törmännyt raiskauskohtauksiin, ihan Tessin tarinasta tuonne Humisevaan harjuun, Viettelysten vaunua unohtamatta. Nero Anna Paavilainen teki tästä näytelmän PLAY RAPE, jonka näin onnekseni loppuunmyydyssä esityksekssä Helsingin kaupunginteatterilla, olikohan vuonna 2016. 

Siis vuoitta ennen me too -liikettä.

Play rape muuntautui toisenlaiaseksi verisoksi, sisin tietenkin pysyi, myös samannimiseksi lyhytelokuvaksi Yksittäistapauksia teissarjaan, ja myös leffaan Tottumiskysymys. 



On nainen, yksinhuoltaja, kirjastossa töissä, ja on hänen syntymäpäivänsä. Ja on mies, joka ei usko sanaa ei.


On se jännää, ja karmivaa, että vielä 2020-luvulla saa vääntää lakia suostumuksesta. Ja kuinka lakia, ja suostumusta vastaan on puole, jonka sisällä istuu ja toimii useampikin raiskaaja, mies. Kertoo laajemmaltikin naisvihasta, jota levittävät natsit, persut, uusnatsit, äärioikeistolaiset, ulkomaan äärioikeusto, alt rightit, pröud boysit, trollit. Miehet.


Eivät kaikki miehet. 



Katson digiboksista ruåtsalaista jännityssarjaa Modus, jossa on myös yhtenä aiheena me too ja naisiin kohdistuvan väkivallan seminaarin aikana tapahtuva naisiin kohdistuva väkivalta, seksuaalinen. 

Jännää kyllä, tämän näytelmän Män kan inte våldtas toinen dramatisoija on Lo Kauppi. Joka myös näyttelee tuossa sarjassa MODUS. 

Asiaa on käsitelty hyvin mm suoratoistossa, en nyt muista sarjan nimeä. Ai niin, Netflixin tositapahtumiin perustuva Unbelievable-sarja.



Palaan Lillaniin. Lapset on näytelty hyvin. Uskottavia mankujia. Myös kun näyttelijät siirtyvät aikuisrooleihin, vaihto käy sutjakkaasti.


Mitä syvempää tarkoitusta tällä on, miten poikia kasvatetaan. 



Kaikkien katseet porautuu Robert Kockiin, joka on näytelmän raiskaaja, tavallinen mies. Hän näyttelee myös Tovan toista poikaa. Hän myös vastaa teoksen musiikista. 



Milloin kosto on valmis, milloin kosto tyydyttää.

Kun sekä lääkäri että poliisi eivät uskoa miestä, joka sanoo, että hänet on raiskattu. Eikä naista, joka sanoo raiskanneensa miehen. Millaisena uhri koetaan. 


Mikä on uhrin rooli. Mikä on kostajan rooli. 




Olen viime aikoina lukenut, ja katsonut teatterissa ja valkokankaalta monenlaisia hyväksikäytön tarinoita, tämän lisäksi Pianonsoittaja, Pianonopettaja, Vanessa, Kirjava lintu - The Painted bird, Tommi Kinnusen uusin hurja romaani joka Finlandia-ehdokkaanakin, MODUS, ja Babylon Berlin 3. kausi.



Kuinka vahvoja uhrit ovatkaan. Varsinkin mediassa, omilla kasvoillaan. Koska asia on tärkein. 



Märta Tikkasen kohuromaani Miestä ei voi raiskata,  eli Män kan inte våldtas, Lilla Teaternissa. Menkää ja katsokaa. 

Kun vielä voitte.





Enää seitsemän settiä jäljellä: Miestä ei voi raiskata. 


Märta Tikkasen kohuromaani Män kan inte våldtas Helsingin kaupunginteatterilla, Lilla Teaternissa. Menkää ja katsokaa. 


Suosittelen täysin - paitsi en piimää.










Tekijäloota:

Sara Giese

REGI & DRAMATISERING


Lo Kauppi

DRAMATISERING


Sven Haraldsson

SCENOGRAFI OCH KOSTYM


Robert Kock

MUSIK


Ulriikka Heikinheimo

KOREOGRAFI


Ville Aaltonen

LJUSPLANERING


Milja Mensonen

MASK


Niklas Lundström

LJUDTEKNIK




Näyttelijät:

Aktörer:


Minttu Mustakallio

Robert Kock

Pia Runnakko

Joachim Wigelius

Ulriikka Heikinheimo

Alexander Wendelin






Taustoja:

Mitä Helsingin kaupunginteatterin sivulla kerrotaan:


"Helsinki 1975. Tova Randers, tavallinen kahden lapsen yksinhuoltaja, kävelee Fredrikinkatua pitkin kotiin töistä kaupunginkirjastossa. On lempeä kesäilta ja Tova täyttää 40, joten hän päättää juhlia vaatimattomasti lankkupihvillä ja lasillisella punaviiniä. Ravintola Vanhassa Maestrossa hän tapaa Martti Westerin, joka pyytää hänet kotiinsa. Ilta päättyy, kun Martti raiskaa Tovan.


Tova ei halua olla uhri. Hän janoaa kostoa. Mutta miten kostaa?


Märta Tikkasen ikoninen romaani esitetään nyt ensimmäistä kertaa lavalla Suomessa. Kun Miestä ei voi raiskata julkaistiin 1975, se herätti voimakasta keskustelua ja Märta Tikkasta vihattiin ja uhattiin. Tänään Tikkasen “mauton sokkiromaani” on kansainvälinen klassikko."







Traileri:

  



 





Sosialistisesta mediastani:

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Tyttöjen päivän viettäminen jatkuu Kansallisteatterissa, jossa Koiramäen Suomen historiassa tyttökuningas Kristiina miekkailee ja pukeutuu miten haluaa!

Tyttöjen päivän viettäminen jatkuu Kansiksessa, jossa Koiramäen Suomen historiassa tyttökuningas Kristiina miekkailee ja pukeutuu miten haluaa! Mm sirkuksen, nukketeatterin, oopperan ja hokemien avulla historiasta tehdään kiinnostavaa. Myös tytöille.

Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia Kansallisteatterissa 17.10.2020. 
 



Näkymä on silkkaa silmäkarkkia, neonvaloa ja hattaraa, mutta hyvin tehtyä lastenteatteria, joka mitä luultavimmin innostaa uusia sukupolvia kirjojen ja teatterin pariin. 

Sekä historian. 


Käsiohjelma on makea, siinä on tarroja. Joita voi liimata käsiohjelmaan, ei esim uuden keittiön seinille. 






Mutta palataan näytelmään. 

Pääosassa tuntuu olevan nuori koululainen, rastapäinen tyttökoira Alix ( mainio Aksa Korttila ), jota ei tippaakaan kiinnosta tylsä hissa, eikä hän ole tehnyt läksyjään. Tai niin ainakin tuntuu kun hän saa historian kokeesta hylätyn. Plääh. Hissan maikka ( niin ikkään mainio Hannu-Pekka Björkman ) kuitenkin antaa uuden mahdollisuuden, lukea tuo Suomen historian jakso uudelleen, ja sitten tulee koe, kysely. 

Eräältä tasolta näytelmä tuo tipan kyynisemmänkin teatterikatsojan silmään, sinä et ole surkea surkimus, sillä aina voi kokeen uusia, tai hyvittää. Mutta kyllä välillä läksyt pitääkin lukea. 



Jossain yhteyksissä, ennen tätä, Mauri Kunnaksen koirahahmoja on kritisoitu, että ne on aina vain poikia tai miehiä. 


Tässä proggiksessa tyttökoiria on hyvissä roolissa, ei sivussa katsojina eikä vain mahdollistajina, vaan myös aktiivisina toimijoina. Kuten koululainen. Ja sitten myös kuningatar Kristiina. 


Jottei näytelmä olisi tylsä, jossa vain ihminen lukisi läksynsä. Niin historiaa myös väritetään. Mitä luultavimmin olemme Ruotsin vallan ajassa, miten se nyt mitataankin. Olemme Kustaa Vaasan ( Harri Nousiainen ) ajassa, 1500-luvulla. Ja mikä ilmestys on sipsuttava perhoskoira Katariina Jagellonica ( uhkea ja ylhäinen Paula Siimes ). Torille pyrähtää Mikael Agricola ( Björkman ) ja Birgitta Agricola ( Karin Pacius ), monenlaista tavaranmyyjää ja juhlien suunnittelijaa sekä kaksi hevosta. 


1600-luku on kuningatar Kristiina ( ilmiömäinen, raikas ja anarkistinen Marja Salo ) n juhlaa. Ajattelen, siis olen, ja syön kermavaahtoa. Muistutetaan mitä kaikkea tyttökuningas Kristiina sai aikaan! Traijasi ylistetyimmät filosofit kylmään Pohjolaan! Pukeutui miten halusi! Komeaa on myös miekkailukohtaus, ja Peppimäinen anarkismi ruokapöydässä. 


Naisen voimaa näemme myös 1600-luvun noitavainoissa, jossa yrttejä keräävä nainen, parantaja, itsenäinen toimija, pelottaa rikasta patriarkaattia, ylhäisöjä ja kirkonäijiä. Noidan tapaaminen sumuisella suolla on myös pelottava ilmestys, kun tulee teatterisavua, joka maistuu hattaralta, ja musiikki on jännittävää. 


Aikuisia naurattaa se, mitä tapahtui Vaasa laivalle, ja miksi. 

Ja sitten naurattaa 1700-luvulla myös kun Kustaa III ( vallan mahdoton Heikki Pitkänen ) näppäilee [ vanhaa ] harppua. ( Vaikka oikealla kunkulla taisi olla siinä ongelmia - ainakin jos muistaa Jonas Karlssonin tähdittämän elokuvan Gustav III:s äktenskap. )




Näistäkin huolimatta koko näytelmä on lapsille sopiva, ainakin kouluikäisille lapsille, ja koko perheelle. 




Välitauon jälkeen lavalla tytöt soittaa kitaraa - tai ainakin yksi ameiccalainen opossumi. 

Oli hienoa huomata ihan näytelmän alussa, ensimmäisen laulan alettua, mikä vaikutus sillä oli lähistöllä istuvaan katsojaan joka alkoi myös jammailla spontaanisti. 

Osa yleisöstä voi olla liian vaisua verrattuna välituntihuutoon, ehkä lapsia on kielletty riehumasta, mutta ei opetettu, milloin saa taputtaa, milloin viheltää. Hyysikästä ( puucee ) kurkkaava kunkku ainakin sai röhönaurut aikaan. 





Minä näin tämän nyt toisen kerran, tällä kertaa bloggaajan ja ahkeran somettajan ilmaislipulla, ja kiitän siitä.

Enskari oli syksyllä 2019 (Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 7.3.2019), ja kyllä tämä toimi toistamiseenkin. Nyt näyttämö oli siis iiiiiso näyttämö, turvavälit kuulutettiin ja maskisuositus oli. Paljon tyhjiä paikkoja, tarkoituksella. 

Vahtimestari myös sanoi lapsille, että vahtii aikuisia, että noudattavat sääntöjä....




Elämme korona-aikaa, pesemme käsiämme, desinfioimme ja yritämme pitää turvavälit. Minä kuljen teatterissa ja elokuvissa. Kaikissa pelataan samoin säännöin. Jotta taidetta olisi tulevaisuudessakin. 







Minulla on myös tämä Kunnaksen Koiramäen Suomen historia omana, ostettuna äänikirjana, ja kesällä mökillä siitä oli mukava kuunnella yhdeesä pätkä pär ehtoo, ja sen jälkeen oli visailua, aiheeseen liittyen ja aiheesta poiketenkin. Oli kummastelua, oli ihailua. Vaikkapa saunan jälkeen. Verannalla. Takan äärellä. Tai myrskysäällä. ( Elisa Kirja, Otava, lukijana Kuisma Eskola )



Käykää vain katsomassa, vielä on esityksiä jäljellä, ja herratun aika, meinasi unohtua tuo unissakulkija herra Hakkarainen, joka kävelee läpi esityksen omalla unen logiikallaan, ja sirkusmaisiin asentoihin nukahtaen! 




Kuvat Flickristä: Koiramäen Suomen historia 2




















Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Rooleissa
Hannu-Pekka Björkman / Tuomas Rinta-Panttila, 
Aksa Korttila, 
Petri Liski, 
Harri Nousiainen, 
Karin Pacius, 
Heikki Pitkänen, 
Marja Salo ja 
Paula Siimes

Tanssija
Ninu Lindfors


Ohjaus
Irene Aho

Dramatisointi
Eva Buchwald

Lavastus
Annukka Pykäläinen

Pukusuunnittelu
Merja Levo

Musiikki ja musiikin toteutus
Timo Hietala ja Risto Kupiainen

Valosuunnittelu
Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu
Ville Leppilahti

Koreografia
Irene Aho ja Ninu Lindfors

Naamioinnin suunnittelu ja peruukit
Petra Kuntsi ja Minttu Minkkinen

Tarpeiston suunnittelu
Sanna Sucksdorff

Miekkailukoreografia
Kristo Salminen









Koiramäen Suomen historia


Kruunupäät teatterissa!

MAURI KUNNAS



Lue lisää Kansallisteattrin sivulta:


"Kuka oli Kustaa Vaasa? Entä kuningatar Kristiina? Miksi suomalaiset saivat oman aapisen? Oliko Suomessa noitia Ruotsin vallan aikana? Taisteltiinko Nuijasodassa todella nuijilla? Mitä tapahtui Vasa-laivalle, kun se lähti neitsytmatkalleen? Millaista luonnontiedettä Suomessa harjoitettiin 1700-luvulla?

Näihin ja muihin jännittäviin kysymyksiin saadaan vastaus, kun Mauri Kunnaksen rakastetut hahmot heräävät eloon Kansallisteatterin näyttämöllä!

Kunnaksen kuvakirjaan perustuva näyttämöteos kertoo Suomen historian vaiheista Ruotsin vallan ajalta 1500-luvulta 1800-luvun alkuun. Koiramäen Suomen historia on valloittava teatteriesitys, joka muistuttaa, ettei historia ole vain lista vuosilukuja ja nimiä, vaan ennen muuta toinen toistaan kiehtovampia hahmoja ja tarinoita menneiltä ajoilta. Kunnaksen tarinoissa valokeilaan pääsevät niin aikansa suurmiehet ja suurnaiset kuin myös tavallinen kansa. Luvassa on hauska ja vauhdikas, näyttävä ja musiikkipitoinen aikamatka, josta nauttivat sekä lapset että aikuiset."



" Esitystä suositellaan erityisesti kouluikäisille ja kaikille Koiramäen ystäville. "





pääsiäismunasta tuli juhannus-koiramäki










sosialistisesta mediastani: