Phantom of the Oopperan kummitus: Brian de Palman Aavemusa. Why Phantom of the Paradise (1974) by Brian de Palma was never such a cult-hit as Rocky Horror from the same period of time? Miksi Brian de Palman Aavemusa ei koskaan kohonnut samankaltaiseksi kulttifilmiksi kuin samalta aikakaudelta oleva Rocky Horror? Olisko jo aika saada näyttämölle? Roolitus tullee olemaan hankala....
Mutta eikö oikea kulttifilmi olekin juuri tuollainen – määrittelyjen ulkopuolella. Emme kaipaa eliitin porvarin tähteytystä! Emmekä Status Quota! Onko William Finleyn Winslow Leach liian nörtti ja kynnysmatto?
Tietysti Rocky Horror oli rakennettu ensin näyttämölle, ja siinä oli täydellinen mätsäys, taiminki, eli mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa..
Mutta myös Aavemusassa rakennetaan täydellistä miestä - ja juuri konserttilavalla: näemme saksalais-ekspressiiviset kieroutuneet, vinoutuneet kulissit graafisen mustavalkoisina ja rock-bändi, joka symbolisoi puoliksi glamrockia, puoliksi heavy metallia, joka oli maalannut kasvonsakin saksalaisen ekspressionismin mukaan mustavalkoisiksi, muistuttaen niin miimikkoja kuin Ziggy Stardustin länsimaihin lanseeraamaa japanilaista kabuki -teatteria.
Tämä kauhubändi koukkii asemaisilla (lähinnä hilpari tai lihakirves) kitaroillaan yleisön seasta ihmisen paloja, joista ommellaan tuo täydellinen mieslaulaja Beef kerubin kasvoineen, joka tepastelee Mick Jaggerin askelin, katkoo mikrofonitelineen jalan kuten Freddie Mercury ja kirkuu itsensä yleisön pöksyihin pulleana egoistisena ja narsistisena androgyyninä...
Ja tietysti oopperan kummituksen kaltainen väärinymmärretty, nöyryytetty, hyljätty ja petetty musiikillinen nero Winslow Leach elikkä The Phantom, itse asiassa muuttuu kostavaksi Phantomiksi kivuliaan metamorfoosin kautta, ja iskee neonsalaman Beefiin, ja yleisö tulee entistä villimmäksi...
Vaikka koko touhu näyttääkin hölmöltä ja campilta, niin silti tiukka ja ilkea satiiri - kyllähän tämä suhmurointi, valehtelu, varastaminen ja muu törkeys jatkuu näinäkin päivinä. Jessica Harper on huikea, kuten aina, vaivatonta näyttelemistä. Tai saa näyttelemisen näyttämään iisiltä.
Brian de Palman tuorein – Musta Dahlia - taas ei kulttifilmiksi pääse. Vai pääsekö? Arvostelut, ainakin Suomessa, antavat nihkeästi tähtiä sekä kässärille että toteutukselle. Mutta sehän on juuri omiaan filmille josta tulle kulttikamaa...
Mitäköhän de Palma on halunnut sanoa… Haluammeko me verta ja väristyksiä? Kokonaisvaltaisia seksuaalisia hurmioita? Kidutuksia?
Aavemusan yliaampuva ja herkkä hutjake Phantom eli Winslow Leach (William Finley, tuttu myös filmeistä Musta Dahlia, yllätys yllätys) on muuten juuri samanlaiset metallihampaat ja violettia huulipunaa 1970-luvulla kuin Marilyn Mansonilla 2000-luvulla.
Ja onkohan Mansonin huskynsininen piilolinssi peräisin ihastuttavalta musikaalin Phantom of the Opera itseltänsä ihanalta ja joidenkin mielestä kaikkein aidoimmalta kummitukselta Michael Crawfordilta? Tsekkaa vaikka kauhuromanttisen mahtipontiset videoinnit teoksista The Music of the Night, ja Point Of No Return…
William Finley in Phantom of the Paradise (1974) imdb
Phantom of the paradise - aavemusa
Gerrit Graham, Phantom of the Paradise (1974)
Jessica Harper & Paul Williams, Phantom of the Paradise (1974)
Täytyy todeta, että Kevin Greenlaw on kyl kuuma Oopperan kummitus, huh huh, oopperakiikarit on huurussa, eikä vertigoa tunne. Täydellistä Halloweenin viettoa Helsingissä. Tänne Oopperan kummitus kuuluukin, ja millä lailla. Alkuperäinen englanninkieli on ainoa tapa esittää tätä kokonaisuutena. Kevin Greenlaw is hot O.G.
The Point of no return on oikeasti intohimoinen, pakahduttava, ja traaginen laulu. Espanajalaiset tuliset elementit pidetään hallussa, ettei tehdä turistirihkamaa, myös tämän kohtauksen täydellisestä koreografiasta olen pitänyt aina.
Visuaalisesti suuren oopperan kummitus pitää kuuluakin entisaikaan. Jos siitä tehdään moderni Voice of underworld niin se on tehtävä pienessä teatterissa. Salakuvaukset jne mukana. Mutta oopperassa kaikki kuulostaa ja näyttää suurelta, aidolta ja komealta. Erityisesti torvet soivat komeasti, kummituksen miehisyyttä korostaen. Ongelma on mihin orkan sijoittaisi muualle kuin monttuun - joka pitää esityksen yleisöltä kaukana. Mutta soittajia ei voi harjoittaa kun kapellimestariin pitää olla selkeä näköyhteys. Mitä jos orkesteri olisi lavan takana - mitä äänelle silloin tapahtuisi?
Onneksi tämä on oopperassa. Eilinen näytös oli paljon parempi kuin 2015 näkemäni.
Mitä tapahtuu kun oopperassa on loppuunmyynti? Mitä tapahtuu kun johtaja hylkää laivan, oopperan ja karkaa Ruotsiin, de va kucku de. Mitä tapahtuu kun uudet johtajat - roskametalilla rikastuneet uusrikkaat omistajat astuvat lavalle - ymmärtämättä taiteesta ja oopperasta pätkääkään. Miksi vanhat rikkaat äijät tirkistelevät nuoria tyttöjä orjattaren niukoissa asusteissa.
Tarinassa on monta kiinnostavaa kohtaa ja kannanottoa, ironiaa. Kuten diivat ja narsismi. Kuinka oopperan aiheet liittyvät seksuaalisuuteen. Aina ollaan rysän päällä ja ristiinpukeufutaan, naamioita käytetään, ollaan valepuvuissa, ihastutaan, petetään, muttei ikävystytä.
Miksi naiset nauravat ja kirkuvat miehelle joka kertoo kammottavia taikalasso -tarinoita heidän oopperassaan olevasta Kummituksesta - joka on oikeasti ehkä sarjamurhaaja. Naisten naurattaja.
Naiset nauravat. Naiset nauttivat. Voi myös miettiä, mikä on kuristamisen merkitys siinä hekuman hetkellä. Ei ehkä tässä teoksessa mutta esim leffassa Armomurhaaja.
Mutta ei, oopperan kummitus on kiltti tarina. Alun perin. Mutta alitajunta ja muu lisää kierroksia intensiteettiä ja kerroksia. Nyansseja.
Kaunotar ja hirviö. Pygmalion. Tähtivalmentaja ja uusi kirkas löytö.
Kummituksen tarinaa voi ajatella myös oman historian kautta. Se ei ole me too -tarina, vaan miten itsekin on ollut vastaavassa tilanteessa, oli se sitten taiteilija tai professori.
Miten esittää tyhmän ja ilkeän diivan rooli kiinnostavasti tai koomisesti. Miten laulaa sietämättömästi? Kun kyseessä on oikea oopperalaulaja.
Miten esittää Christinen rooli kiinnostavasti? Olla puhtoinen ja tuore.
Kaunotar ja hirviö -tarinassa nuori, hoikka nainen ja vanhempi, seksikäs, synkkä, traaginen mies, opettaja, meedio, välittäjä, media.
Toisaalta kuten goottilaiseen tarinaan, kauhuromantiikkaa kuuluu, että hyveellisellä neidolla on aina sutinaa sekä hyvän että pahan pojan kanssa. Hyvä poika on rikas, säntillinen aatelinen, nuoruuden rakastettu, joka kyllä palvoo ja antaa kodin ja turvan, mutta rajoittaa taiteellista ilmaisua. Oopperan lavalla on niin krinoliiniä kuin korsettiakin valtavina lavasteina muistuttamasta naisten rajoista ja rajoituksista.
Kun taas paha poika, oopperan kummitus, hyljeksitty friikki, epäsikiö jota lapsena tuijoteltiin tivolissa, asuu nyt oopperan alla pimeässä, ei välitä noraalisäännöistä eikä etiketeistä vaan elää vain taiteelleen.
Ei ole sattumaa, että Christinen laulu kohoaa korkeaan kirkaisuun, orgaaniseen kliimaksiin.
Rakastan myös naamiaisia, jolloin kaikilla on konventionaaliset naamiot. Ja Kummitus tulee Punaisena surmana.
Mutta mikä on Madame Giryn ja Kummituksen suhde? Onko se vain myötätunto, kun Giry näki Erikin häkissä tivolissa. Katsokaa Saatanan lasta. Yksinäistä pikkurukkaa. Likaisilla oljilla.
Tätä kohtaa ei oopperassa näytetä mutta esim Joel Schumacherin v. 2004 elokuvassa se on. Oopperassa tivoliin vain viitataan. Mitä se tekee lapsen psyykkeelle. Elokuvassa Giry sanoo kummituksen olevan nero, säveltäjä, arkkitehti, maagikko.
Kun Christine on isänsä haudalla, ja Erik lymyilee groteskien gargoylien, vedensyöksijöiden takana. Tuo hautakohtaus tuo mieleen aina kun Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley ja runoilija Percy Bysshe Shelley kohtasivat Maryn äidin haudalla. Maryn äiti oli esifeministejä ja julkaisi ensimmäisen feministinen manifestin - 1700-luvulla.
Mutta Kevin. Kääk mikä Kummitus. Orfeus.
Puvustollaan ollaan lähellä musiikkimaailman goottirockia kuten Sisters of Mercyä, ja hatullista Cheap and Nastyä ja Damnedin videota Alone again or. Mustaa kostajaa länkkäreistä. Sekä Zorroa. Ja metallimiestä. Kevin ei häpeile olla Kummitus. Ei häpeile olemassaoloaan. Välillä hän muistuttaa liikkeellä ollessaan David Tennantia, kun taas pysäytyskuvissa myös Ryan Goslingia. Oikein, oikein sopeva valinta.
Seuraava Kummitus minulla onkin Rusanen... Jatkan raporttia sitten kunhan tokenen. Kevin Greenlaw kuuma O. G.
kuvia Oooperabaletin sivulta, pistin ne mustavalkoisiksi
paitsi tätä goottilaista luolaa en, huh huh, urut ja punaiset satiinilakanat, kyllä niissä kelpaa..... harjoittaa laulua
oopperan promokuvissa Ville Rusanen, joka kummittelee tuonnempana...
Oopperan kummitus Oopperalla Halloween aikaan 2018
Oopperan kummitus / The Phantom of the Opera (Suomen Kansallisooppera / Finnish National Opera) virallinen traileri:
Täydellisen Kevin Greenlawin tumman kostajan korea kostyymi muistutti tätä kaunista Damnedin videota eilen Kansallisoopperassa:
The Damned - Alone Again Or (1987):
The Point of No Return, Schumacherin versio:
Masquerade/Why So Silent
Earl Carpenter oli eka kummitukseni, toki paljon ennen tätä
Miksi hirviö-mies kiinnostaa? Koska hän on uniikki, itsenäinen, oman tilanteensa herra eikä kumarra ketään. Hän ei tee veroilmoitusta eikä kiillota hopeaa. Hän ei luultavasti pese sukkahousuja.
Hirviö on yleensä aatelinen: kreivi, paroni, markiisi ja ylpeä juuristaan. Juuri tämä yläluokkaisuus herättää rappion tunteen - hän on taatusti turmeltunut ja eipä aikaakaan kun sinut vietellään. Hirviö on kokenut eikä hän epäröi.
En ole kummitus - olen rotta.
Tässä elokuvassa hirviö on hylkiö - hän on elänyt koko elämänsä ilman ihmiskunnan tukea. Hänen ei sallita / sallittu edes pysyvän hengissä. Hän oli epäsikiö, jostain syystä.
Phantasma on vaikea sana kääntää suomeksi. Se ei tarkoita pelkästään "fantasiaa" vaan on laajempi käsite tyyliin sanaparilla haave-aave
Julian Sands in Il fantasma dell'opera (1998), imdb
Vaikkei Argenton Oopperan naisitus + miehitys ole aivan Fellinin absurdismin luokkaa, niin silti löytyy lihavaa naista ja kääpiötä. Niin perin juurin italialaisen temperamenttinen ohjaaja Argento on kuin Pekka Puupää samettifarkuissa ja reistailevassa historiallisessa peruukissa. Visionäärin tytär Asia Argento näyttelee Christineä yhtä aikaa tuoreella ja kornilla tavalla. We are family.
Suomalainen "Kaunotar" eli näytelmän [ Kaunotar ja hirviö] Belle kritisoi Bettina S puheohjelmassa sadun Kaunotar ja hirviö Kaunottaren nimeä, koska alun perin se oli Belle, oikea nimi - ei ulkonäköluokitus.
Himojeni kylmiä väreitä - virvatulia ja patetiaa oopperassa
Dario Argenton verisen goottilainen, näpsästi gore-pitoinen elokuva Oopperan kummitus sijoittuu vuoteen 1877, ja Pariisin oopperaan [ elokuvan kuvauksissa käytettiin upeaa Budapestin oopperaa ]. Argento on oikeutetusti surrealistisen kauhun ja fantasian oppi-isä ja elokuviensa genreä voisi sanoa - ei spaghettiwesterniksi vaan spagetinkastike- eli suomeksi splatteri.
Dickensmäinen huono alku lapsuudelle kohtaa elokuva tärkeätä henkilöä - hirviötä. Hänet hylätään vauvana pajukoriin ja annetaan virran vietäväksi.
vrt. myös Tim Burtonin Batman-elokuvassaan keksimä Pingviinin karu lapsuus joka alkaa samalla tavalla, paitsi kyseistä hirviötä hoitavat eläintarhan antarktisimman osaston elukat
Onneksi rotat pelastavat hirviövauvan.
Varttuessaan messeväksi aikamieheksi tämä nahkahousuinen ja pitkähiuksinen paheellisen seksikäs, goottilainen moderni hirviö ei kulje naamari naamalla - eihän kauniita piirteitä tarvitse piilottaa. Hän yksinään voisi olla sekä kaunotar ja hirviö. Mutta pitäähän näyttämölle tulla kaunis, viaton, laiha tyttö kaunottaren osaan. Hirviö kuuluu alamaailmaan: hän asuu yksin ja liikkuu sulavasti katakombeissa kuin kotonaan - hän on kotonaan. Hän kuuluu pimeyteen, varjoon, luoliin ja viemäreihin. Ei parrasvaloihin. Hirviö väijyy kauniine kasvoineen ja lihaksikkaine varsineen mustan nahkaviitan kätkössä ja katsoo kun hupakko kaunotar Christine laulaa yksin oopperan lavalla valkoisessa korsetissa. Hirviölle Christinen ääni on kuin jumalaista valoa. Ennen vahvaa seksuaalista jännitettä näiden kahden välillä kuvaan tulee vahva telepaattinen yhteys.
Hirviötä näyttelevä Julian Sands on tuttu niin fantasia- ja kauhuelokuvista kuin tylsästä taide-elokuvasta ohjaajina á la Tavianin pojat. Herkullisimmillaan Sands on Ken Russellin Gothic - klassikossa, jossa hän näyttelee romanttista, dekadenttia runoilija Percy Shelley´ä, [ lordi Byronin intohimoista kollegaa ja turmion jakajaa, ja tietysti Frankensteinin äidin Mary Shelleyn rakastajaa ja tasavertaista, vaan ei yksinoikeudella uskollista puolisoa ] joka kiihkeästi palvoo sinisten salamoiden värittämää synkkää yötä lihaksikkaan alasti kartanon katolla huseeraten.
Epäsiistit pitkät hiukset sekä musta nahkaviitta kuin syntien taakka harteillaan - hirviö on sankari - antisankari jolla on suuri Meduusa-kuvioinen sormus.
" En ole kummitus - olen rotta, " lausuu hirviö.
Hän on poikkeuksellinen oopperan kummitus - hänellä ei ole naamiota eikä epämuodostuneita kasvoja sen alla. Vai onko?
Pelottaako hän sitten ollenkaan?
Miksi hirviön pitäisi rakastaa muita ihmisiä? Hehän ovat hänet hyljänneet - aivan vaippaikäisenä. Rotat toimivat goottilaisissa kauhuelokuvissa ennen degeneroituneen kauhun ja inhon likaisina elementteinä, sittemmin punkin ja goottirockin aikakautena rotat muuttuivat lemmikeiksi jotka kulkivat aina mukana - symboloiden eläintenoikeuksien vähättelyä, ja kiinnittäen huomion koe-eläinten asemaan.
Juuri kun saan esseeni valmiiksi huokaisen ja hyppään kirpeään lontoolaiseen pakkaseen ja katson aukiota jossa pyörii iloinen tivoli, joulu on jo ovella, ja goottilaisten käsien kaltaisten riippaoksaisten lehdettömien puitten lumisten lonkeroitten lomasta näen suuren elokuvamainoksen: The Phantom of the Opera - ja nyt Schumacher tekee tai siis on tehnyt jo. Taas lisää pituutta tutkimukseen eikä loppupistettä näy. Huokaisen kaksi kertaa ja kietoudun tiukemmin venäläiseen takkiin.
Minä joka annoin sinulle sieluni
Carmen [ joka itsekin oli sekä kaunotar että hirviö, tavallaan ] - oopperassa lauletaan sopivasti, että rakkaus on kuin virvatuli..
Ehkä se symboloi rakkauden tunnetta joka tulee kuin varkain - välittämättä luokkarajoista. Tie hirviön kynttilöiden valaisemaan romanttiseen lemmenpesään satiinisine tyynyineen kulkee labyrinttien lävitse, ja maan alaisen mustan joen ylitse - kuin siirryttäessä Manalaan tai paremmin lakeuksillemme sopien eli Tuonelaan hirviö kuljettaa veneellään. Ja kaunokki ylittää rajan. Oopperassa juoni kehkeytyy väärinymmärrysten ympärille - myös esitysten välissä.
Erinomaisesti lavalla esitetään myös Faustia ja Christine esiintyy itsensä antaen pyörryksiin saakka - hän paljastaa hirviölle: " Annoin sinulle sieluni. " Kilpakosija paroni Raoul ei saa Christineä mielestään edes maksullisissa orgioissa bordellin tapaisessa kylpylässä, jossa myös keskustellaan huvittavan kiivaasti kirjallisuudesta - kumpi nyt on parempi: Rimbaud vai Baudelaire..
Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa
puhtaus - rappio
valo - pimeys
päivä - yö
hento tyttönen valkoisessa korsetissa - lihaksikas mies mustassa nahkaviitassa
sosiaalinen kulttuuririkas seurusteluelämä - yksinäisyys katakombissa rottien kera
sivistynyt - alkukantainen
Yhtä kaikki he rakastavat toisiaan ja musiikkia.
Jäntevä alaston pitkätukkainen hirviömies massiivisine, mutta oikeine hauis- ja reisilihaksineen ja pakaroineen rakastaa Christineä useasti - eikä pelkästään lähetyssaarnaajamaisesti.
Romeon ja Julian tarina symboloi myös kaunottaren ja hirviön rakkaustarinaa - he eivät saisi rakastaa toisiansa, hyi kauhia.
Kun hirviö jättää kaunottaren lemmenpesäänsä mieleen tulvahti Cyndi Lauperin Girls just wanna have fun -laulu, jossa isä tai puoliso piilottaa maailmalta kauniin tyttönsä. Mutta - tytöt haluavat välillä kävellä auringossa ja pitää hauskaa. Ei tukahduttaa burkhan tai kuonokopan alle. And damned it feel good! [ Katrina and the Waves: Walkin´on sunshine ]
rakkaus ja viha on yksi ja sama
Kaunotar, nainen, valo, hyvyys [ = tyhmyys, helppouskoisuus?? ] kohtaa hirviön, miehen, pimeyden ja pahuuden [ = alkuperäinen peto, viidakon laki ?? ]
kuten tanssinäytelmässä Pessi ja Illusia, ja laulussa Päivänsäde ja Menninkäinen.
Hirviön ja Christinen " rakkaus ja viha on yksi ja sama." Tästä sadomasokistisesta suhteesta ei puutu yllätyksiä. Mitä sitten kun Christine näkee hirviön fetissin, josta ei varmaankaan koskaan luovu? Kuinka pitkälle mentäessä se on tervettä, piristettä parisuhteeseen? Niin - se iljettää, mutta mitä sitten? Olisiko poroporvarillisen luotettava ja yllätyksetön Raoul sitten parempi vaihtoehto?
Christine risteilee kahden rakastamansa miehen välillä - hirviön ja unelmavävyn kuten Mina Harker Draculan ja Jonathan Harkerin välillä - [ varsinkin Bram Stokerin Dracula elokuvassa, jossa Oldman ja Reeves ottavat toisista mittaa sekä vuoden 1931 Draculan Bela Lugosin seksikäs itäeurooppalainen puhetapa ja sulava käytös ] Mukaan voisi ympätä Muumion jossa ihastuttava persoonallisuus Zita Johann on modernin puoleksi egyptiläinen ja tietysti egyptiläisen muinaisen prinsessan re-inkarnaatio, johon vetoaa vuoroin Boris Karloffin näyttelemä muumio Ardath Bey ja vuoroin ns. sankari ja unelmavävy. Huh huh, oli elokuvat 30- tai 90-luvuilta hirviötä näyttelevät miehet saivat nailonit pyörimään. Ja flaksi kävi. Häveliäisyyssyistä en jatka tätä osiota pitempään - lakinaiseni neuvosta mummon vaan en vaarin ottaneena panen stopin.
Onko hirviö Christinelle vain pelkkä seksilelu? Useasti toistuvan hetken huumaa?
Hirviö istuu katolla yksinäisyyteensä ja nahkaviittaansa kietoutuneena yön lapsena - liikkumattoman kuin kiviset kaltaisensa gargoulit jotka pelottavat tunkeilijoita basilikan katolla.
Miksi hirviö-mies kiinnostaa?
Goottilaisena pikanttina: erästä näytelmää esitetään upeassa teatterissa nimeltä The Drury Lane Theatre Royal, jonne väkeä on lappanut esityksiä katsomaan jo vuodesta 1663 lähtien, mutta mikä mielenkiintoisinta, teatterilla on ihastuttava oma kummituksensa: Man in Grey.
Virallinen traileri IMDBstä
Kaikki elämäni Ooperan kummitukset...Oopperan kummitus, miksi naiset aina rakastuvat hirviöihin, osa 3
Kuka Erik on? Gaston Leroux'n teoksessa Suuren oopperan kummitus esitettään ooppera Faust, joka sopii oikein hyvin kuvaamaan yliluonnollisen lahjakasta säveltäjä Erikiä…. Erik? Säveltäjä Erik?? Siinä oli jotain tuttua… Jo sivulla 39 alan aprikoida Erik Satien vaikutusta hahmoon… Kopioin tähän suoraan Hilkka Pellikan Erik Satie –sivuilta maininnan tässä enimmäkseen Pariisissa sopivana ajankohtana (1866-1925) asuneen säveltäjän omista sanoista: "Hänen musiikkinsa on järjetöntä & saa ihmiset nauramaan & kohauttelemaan olkapäitään." Pellikka kirjoittaa Satien elämäntapojen ja musiikkinsa pidetyn kovin kummallisena..
Hm.. Ja kun plaraa ees kahtaale Leroux'n teosta ei löydä sanaakaan Kummituksen oikeasta nimestä, se halutaan pitää visusti salassa. Nimi ”Erik” on tullut matkan varrelta… Satie homepage – hänen kotisivuilla kerrotaan tästä eksentrikosta, joka antoi kummia nimiä teoksilleen, jotka olivat ilkkuvia ja naurettavia… (vapaa käännös puumerkin tehneen)
Heikki Saureen Etelä-Suomen Sanomissa julkaistussa artikkelissa vertaan Satien loppuunmyytyä tekstuuraa Muistinsa menettäneen muistelmat toisen äkkiväärän ja kulmallisen neron Daniil Harmsin absurdeihin päästöihin. Saure kirjoittaa, ettei Satie ” päästänyt asuntoonsa ketään 27 vuoteen. Hänellä oli vain yksi naissuhde, ja sekin päättyi onnettomasti. Kun Satie kuoli jatkuvan juopottelun aiheuttamaan sairauteen, hänen asunnostaan ei löytynyt juuri mitään muuta kuin piano, sävellyksiä, käsikirjoituksia ja kaksitoista täysin samanlaista pukua. ”
Wikipedian suomenkielisiltä sivuilta pääsemme Suzanne Valadonin tekemään muotokuvaan Satiesta , ja sivuilla sanotaan: ”Eksentrikkosäveltäjä Satien kanssa Valadonilla oli lyhyt intiimi suhde vuonna 1893. Satie ehdotti avioliittoa jo ensimmäisenä iltana heidän tavattuaan.” Suzanne Valadon onkin lempitaiteilijoitani, ajalta jolloin boheemi tarkoitti vielä aidosti --- Naisen täytyy olla aika akrobaatti selviytyäkseen kovassa Montmarten myllytyksessä… Suzanne toimi mallina mm herralle nimeltä Edgar Degas – hän taas on tuttu mm ballerinatauluistaan, joihin viitataan häveliään puolihuolimattomasti myös Schumacherin filmin ekstroissa. Sen sijaan Dario Argenton teoksessa The Phantom of the Opera esitetään selkeämmin, ja rehellisemmin nämä vanhat äijät, jotka balleriinoja tiirailivat.
Erik Satien muotokuva
By Suzanne Valadon - Originally from en.wikipedia; description page is/was here. Original uploader was DW at en.wikipedia. 2003-01-10 (original upload date), Public Domain, Link
No piru vie, löydän tekijöiden Noctiluca & Pikku Lotte loihtimat Ooperan kummitus –verkkosivut, joissa tarkemmin osiossa Gaston Leroux ja hänen mahdolliset inspiraationsa Oopperan kummituksen kirjoittamiseen perehdytään, miksi juuri Erik Satie olisi sopeva ehdokas Kummituksen esikuvana…
Ja muistutetaan demonisesta viuluviikarista nimeltä Niccolo Paganini (1782-1840); elokuva-arkistossa taannoin näytettiin mehevän erotomaaninen Kinski Paganini (1989), jossa luova Klaus Kinski ”näytteli” vimmaisaa viulistia. Parempi verbi olisi ”eli” vimmaisena viulistina. Eli oli pani soitti sävelsi.Tällä hetkellä (2009 ) sattanan sontaluukun digipuolella näytetään Kinskin vai olikohan se ohjaaja Werner Herzogin sarjaa? Sama se, sehän näkyy vain rikkailla… kannattaa tutustua myös suomenkielisiin Oopperan kummitus –sivustoon… jossa kerrotaan mm Erikin alkuperästä, esimerkiksi pukusuunnittelija Maria Björnsonin sanoin… Maria Björnsoniin törmätään toistuvasti Schumacherin filmin ekstroissa – tuo pohjoisen noita loihti Louhena harvinaislaatuiset puitteet Andrew Lloyd Webberin –musikaaliin…
Palatakseni Faustiin - Thomas Mannin päänsisäisen barokkinen romaani Tohtori Faustus: saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana (1947) ahdistelee työ- ja yöpöydälläni, hänen poikansa Klaus Mann kirjoitti teoksen Mefisto (1936), josta tehtiin elokuva Mephisto (1981), sopivan äkkiväärä, ettei sitä hyväksytty rockvideo- eikä taide-elokuvapiireissä… Pääroolissa oli Klaus Maria Brandauer, joka on näytellyt makoisia dekadentteja rooleja tyyliin Otto Preminger, Oscar Wilde, Karen Blixenin puoliso, Lenin, Rembrandt, Cyrano von Bergerac, keisari Nero, Julius Caesar, ja onhan hän ollut Bond-seikkailussa Älä kieltäydy kahdesti…
Miksi Leroux'n teoksessa ooppera Faust sitten on niin ilmiselvä tausta kiihkeälle luomistyölle? Eikö nerokas ihminen voi tuottaa huumaavia, kuolemattomia elämyksiä ilman vihtahousun avustusta? Onko kyseessä valkoisen pergamentin ja nuottipaperin kammo?
Joel Schumacherin ja Andrew Lloyd Webberin yhteistyössä taas korostetaan teosta Don Juan Triumphant, joka on tietenkin Erikin verellä, sappinesteellä ja kyyneleillä tehty magneettinen ooppera.
Katsomme oopperan lavalla tapahtuvaa tärkeätä, yksinkertaista ja dynaamista kohtausta, joka on flamenco-liikkeineen ja –kuvioineen kiinnostavaa kissa ja hiiri –leikkiä… Flamencossahan on selkeät rajat miesten ja naisten liikehdinnällä, liike ja vastavaikutus, joka muistuttaa lämminveristen hevosten kaarevaa liikehdintää… Samaa asetelmaa on käytetty mm. John Woon filmissä Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible, 2000) kohtauksessa, jossa näyttelijänä onneton Tom Cruise miltei tanssii Thandie Newtonin kanssa… Schumacherin hehkuvan punaisessa kohtauksessa demonisen synkkä Kummitus (Gerry Butler) kaappaa tartsanina syliinsä Christinen, ja he syöksyvät dramaattisesti lattian lävitse helvettiin lavasteliekkien hehkuessa ja hulmutessa kovinkin loppua enteilevänä…
Kate McMullanin lyhennelmässä, kuin itse alkuperäisteoksessakin alleviivataan, kuinka Erik tahtoo vaimon – kuten kuka tahansa. On riipaisevaa lukea Erikin tunteiden ilmaisusta, kun tämä on ensikertaa suudellut ihmisolentoa… Gerry Butlerin esittämä vuoden 2004 traaginen Erik / Kummitus puolestaan antaa ymmärtää ahdistuvansa, koska häneltä on rujona epäihmisenä kielletyt kaikki lihan karnevalistiset ilot – oi mitä ironiaa, sillä tuoreessa filmissä 300 herra on pääroolissa piiskannut itsensä niin timmiin kuntoon (partansa alle), eritoten tarkoitan pyykkilautavatsaansa, josta voisi mieluusti raastaa juustoa.
Huvittavaa kyllä, miesten kirjoittamissa kotomaisissa leffa-arvosteluissa, ainakin NYTissä, filmiä arvuutettiin ja heitettiin ilmaan laiskoja letkauksia liian kauniista vähäpukeisista miehistä, homoerotiikasta ja Tom of Finlandista. Aivan kun ne olisivat negatiivisia asioita!
Lienee aivan turha sanoa, että kuulu kotomainen Tom of Finland niin uniikki taiteilijana kuin omalla sarallaan onkin, on hyvin, hyvin kaukana 300:sta. Tai mikä siinä.
Mielestäni sarjakuvataituri Frank Millerin uhkeat, ja uhmaavat urokselliset maisemat ovat aivan eri tyylisuuntaa juuri Tom of Finlandin kanssa. Sanoisinko, että korostukset ovat toisaalla..
Hyvin harvoin sitä saa taidokasta / viihdyttävää pläjäystä nähdä, jossa minimaaliseen sotisopaan sonnistautuu maukkaat näyttelijät... Te saitte ihailla Barbarellaa ja Raquel Welchiä aikoinanne, antakaa meidän [naisten] kerrankin ihailla vastakkaista sukupuolta! Ei, meille ei riitä pelkkä Aleksanteri, jossa silmä kyllä lepäsi Jared Leton, ja Jonathan Rhys Meyersin täydellisillä, kuumaverisillä hipiöillä… Puhumattakaan herroista Colin Farrell, Tim Pigott-Smith, ja Christopher Plummer…
Muistatteko muuten Hei me lennetään filmistä kohdan, jossa Captain Oveur intoutuu gladiaattorielokuvien gladiaattorielokuvasta Ben Hur? Pikkuruisista lannevaatteistaankin ja hurjista kilpa-ajoista kuulun pitkähkön spektaakkelin päähenkilö Charlton Heston höpöttää valitettavasti nykyisin niin pyssyjen kanssa, ettei siitä sen enempää, mm. Michael Mooren dokuissa…. Milläköhän apinoiden planeetalla Hestonin herra kuvittelee asuvansa.
Koska tv:ssä näytetään säännöllisen usein Ben Hur (1959), en ole koskaan nähnyt sitä DVD:nä, jossa kuulemma internätin mukaan koekuvauksissa aikoinaan ihan varppina, ja vakavissaan on ollut mm itse farttifarssien kruunaamaton harmajapiä Leslie Nielsen juuri Messalan roolissa - Nielsenhän ”tähditti” juuri tuota tollokomediaa Hei me lennetään… Kuka siis pilkkaa ja ketä?? Mutta palatakseni paljasreitisiin gladiaattorifilmeihin, ja juuri sarjaan Rooma, jota esiteltiin ja mainostettiin eroottisin gladiaattorein – koska heitähän ökyrikkaat naiset tulivat…. katsomaan. Nii-in Fitz ratkaisee sarjasta, tuttu mitä suurin afrodiisia on taas tapetilla. Vaaran tuntu, koska mikä tahansa hetki voi olla viimein, kill or be killed… Ja mitä tärkeintä – ellet viihdytä tarpeeksi, niin sinulle näytetään peukkua, alaspäin…
Ben Hur filmissä Messalan roolissa sai sopevampi herra nimeltä Stephen Boyd, joka näytteli lapsuuteni käsittämättömässä suosikkifilmissä – vai olikohan se tarinassa - Fantastinen matka ( filmi Fantastic Voyage, 1966; se löytyi vast´ ikään 20th Century Classicsin julkaisemana DVD:nä alekorista, kuinka ihanaa… Isaac Asimovin tekstuuraan perustuen.). Stephen Boyd on ollut valkokankaalla tietystikin Graf Dracula, ja filmeissä mm. Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964)
Palatakseni takaisin polulle, ja homoerotiikan ja väkivallan pariin. Puhumattakaan filmistä Spartacus (1960), jossa Tony Curtis on että huh huh. Vaikka kaikkein maukkaimmat kohtaukset leikattiin sensuurin vuoksi. Taisi olla juuri se upea kylpyläkohtaus.
Vanity Fairissa (12. helmikuuta 2007) Tony kertoo vapaasti kääntämänäni: ”Tapoin Kirk Douglasin The Vikingsissä, ja hän tappoi minut Spartacuksessa” – tsekkaa asialliset stillkuvat netistä… Mikä miekka! [Viikingit - The Vikings, 1958].
” After the bath, Laurence Olivier was hot for me.”
Syy miksi uppuoduin gladiaattoreihin, orjiin ja vähäpukeisiin muskeleisiin oli Gerard Butlerin valinta Kummitukseksi.
mutta olihan hän myös Dracula 2000 ja sai aikaan monelaisia väristyksiä paikallisissa itäeurooppalaisissa pikkukylien tavernojen mamsellien miehustoissa ja muhveissa.....
Tai jos sittenkin palaisin helvettiin, ja Kummituksen esittämään Don Juaniin - Andrew Lloyd Webberin musikaalin lyriikoissa Kummitus halajaa salaa taivaaseen, vaikka hänet on tuomittu helvettiin. Leroux'n kirjassa mustasukkaisen Raoulin tarpeeksi vastausta kinutessa Madame ”Mamma” Valerius vastaa neron [ Kummituksen] asuvan Taivaassa.
Schumacherin filmissä ainakin oopperan sisäkatto on maalattu kauniiksi taivaaksi.. Kaikista eniten nuoren aatelisen Raoulin saa epätoivon valtaan epätieto, missä tämä Musiikin Enkeli oikein antaa yksityistunteja hänen rakkaalle Christinelleen… ”Mamma” Valerius kertoo neron soittaneen Christine Daaélle teosta The Resurrection of Lazarus tämän isän, virtuoosi Gustave Daaén haudalla, tämän viulullaan….
Kreivi Raoul de Chagny hakkaa päätään seinään. Kirjaimellisesti.
Mutta en jää tässä ostamaan vokaaleja, vaan käväisen Mozartin Don Giovannissa, jossa on tärkeä kohtaus, jossa tämä Don Juan saa palkkansa… Myös Miloš Formanin elokuva Amadeus (1984) on jättänyt lähtemättömän jäljen, miltä tuo Commendatoren kohtaus tulisi näyttää – yhdistettynä vihaiseen isään, jolle mikään ei tunnu riittävän… Mutta hulluahan olisi jos Amadeus olisi jatkanut aikuisenakin opetettuna apinana…
Lapin Yliopiston sivuilla taidehistorian professori FT Tuija Hautala-Hirvioja kertoo osiossa Pohjoinen, taideteollisuus ja nykytaide taidehistorian näkökulmasta: ” 1800-luvun romantiikassa nerokultti oli keskeinen, mikä heijastui taidehistorian kirjoitukseen. Taiteilijaa pidettiin suorastaan yli-inhimillisenä olentona, ja vain hänellä oli pääsy luovuuden syvimpiin ja salaisimpiin kerroksiin. Antiikissa genius, nero oli jokaiselle vapaalle miehelle kuuluva suojelushenki.”
Olenkin miettinyt miten termin Angel of Music kääntäisi? Koska ”enkeli” kuulostaa typerältä, aivopestyltä ja riihikuivatulta nöyhdän palaselta. Musiikin henki taas on jotenkin… Kaukana, ja ei niin persoonakohtainen….
Musikaalissa Raoul huudahtaa, ettei tuo mies, tuo olento ole isäsi, Christine…
Muodin orja Raoul ei siis usko reinkarnaatioon, eikä siihen, että rakastettunsa isä lähettäisi taivaasta maan päälle Christinelle oman Musiikin Enkelin, Musiikin Hengen.. Oikeastaan sana enkeli sopiikin Suomenkielessäkin – langennut enkeli….
Promovideon Sarah Brightmanin & Steve Harleyn duetossa The Phantom of the Opera on muuten pikkasen eri sanat kuin myöhemmin itse musikaalissa.
Persoona versus naamio
Mutta palatakseni Christineen persoonattomuuteen (naamiottomuuteen??) ja vaasin kaltaisuuteen – yleensä kun päähenkilöä ei hirveän tarkasti kuvata saa itse muodostaa ja muokata tätä. Christine ei jostain syystä yhdessäkään teoksessa saa aikaan minussa rodeohuutoja eikä stetsonien ilmaan heittelyä – maahan innokkaasti ampumisesta puhumattakaan – niin, muuten Gaston Leroux on yksiä lempikirjailijoitani, ja arvoisia kolleegojani – hänhän aina uuden kirjan julkaistuaan asteli parvekkeellensa ja ampui ilmaan…..
Tunteeko jokainen näyttelevänsä paremmin Christinen roolin?? Jääkö Christine tarkoituksella aina kesken???
DVD:n ekstroissa muistutetaan, kuinka Christine esitetään miltei aina jonkun toisen vaatteissa / rooleissa. Hän on taustatanssija tai pukeutuneena Carlottan uhkeaan rokokookläninkiin, ja onpahan hän sitä ennen jopa [mykkäroolinen] paashipoika Il Muto oopperassa… Puhumattakaan elokuvan ja musikaalin kohtauksissa, joissa Christine näkee kaksoisolentonsa eli morsiusnuken Kummituksen luolassa…
Onko Christine vain instrumentti?
Toisaalta – kun kirjassa mietitään, valitsisiko Christine heti Erikin jos tämä olisi virheettömän komea…. Mutta sitä ei mietitä, saisiko Christine tällaisia yksityistunteja jos olisi ruma…. Kimppuaisiko varakreivi Raoul silloin hänen helmoissaan? Mutta sellaistahan kaunotar ja hirviö tarinaa ei ole jossa mies ei olisi ruma…. Itse asiassa Lerouxin tekstissä kummitus on hyvinkin graafisesti polvillaan Christinen edessä. Ja noista kohtauksista saisi hienoja kuvituksia….
Mustasukkaisen Raoulin reaktioista ei pääse selville, miksi hän ei hyväksy Christinen uraa oopperan primadonnana, jonka satiinikengistä mesenaatit irvistämättä ryystäisivät haaleaa shamppanjaa…
Eikö Raoul hyväksy taiteilijan uraa? Eikö hänen sukunsa hyväksy nuorta boheemipiirien naikkosta, joka elää arveluttavassa suhteessa arveluttavan mentorinsa kanssa?
Lerouxin tekstissä Raoul itse asiassa alkaa halveksia Christineä – kun tämä on Kummituksen mahdollisesti tahraama.. Kuinka tuo pohjoisen oikullinen pikku keiju on huiputtanutkaan häntä! Häntä pitää rangaista…. Vai sääliäkö pitäisi, pikku orpoa?
Lerouxin tekstissä uhataan toistuvasti ampuma-aseilla, nimenomaan pyssyillä, että lukija odottaa kiihkeätä kaksintaistelua, mutta elokuvassa Erikin ja Raoulin miekkailukohtaus on kiinnostavaa – jos ajattelee kaksintaistelua, ja sen romantiikkaa – kuinka tuo kuoleman läheisyys ja oikea vaara taas toimivat afrodiisiana…
Miehet kaksintaistelevat pistooleillaan jatkuvasti, niin Pushkinin omassa, traagisessa elämässä kuin suoran teoksessaan Onegin, ja muistamme myös mestariteoksen Valmont (eikä pelkästään Colin Firthin kastuneen läpikuultavan röyhelöpuseron vuoksi! Colin toisti, hänelle syvö kiitos, tuota märässä puserossa kävelyä sittemminkin...
muuten – tuskin koskaan en ole kaivannut niin kipeästi Heimlichin otetta kuin istuessani rattoisassa intialaisravintolassa, jonka ovelta Firth kurkkaa yllättäen sisälle…)
Kaksintaistelu aseilla sopii hyvin elokuvan loppuun, yleensä, mutta jos elokuvanautintoa haluaa pitkittää, siihen sopii miekkailu mainiosti. Kuten vaikka Bond -teoksessa Kuolema saa odottaa (Die Another Day), jonka tunnarin Madonna esittää – videon värikäs mustavalkoisuus puvuissa kantajaansa symboloiden goottilaisen dualistisena tai dualistisen goottilaisena:
hyvä / paha nainen / minä ulkoisesti / sisäisesti
- on tietenkin perujaan elokuvasta, jossa Madonna myös näyttelee kiinnostavassa [tähän jos mikään sopisi luonnehdinta bi-curious] kohtauksessa, jossa miekkailunopettaja Maddun suojatti, nuori miekkamestari ottelee intohimoisen raivokkaasti ja haasteellisesti…. Toby Stephensin esittämä pahis goottilaisine nimineen eli Gustav Graves tietenkin ottaa haasteen vastaan säilät säihkyen…
Stephensin miekkailusta olen naputtanut näille sivuille muuallekin, mm. Pushkinin runoon perustuvassa filmissä Onegin.
Mukana teoksessa Kuolema saa odottaa on niin ikään kiinnostava korsettikohtaus, jossa James B. kiristää käskystä neito Cicconen mustia nyörejä.
Erinomaisessa eli taas kerran vähäpukeisessa ranskalaisessa pukudraamassa (onko niitä toisenlaisiakaan??) Ridicule - olemisen sietämätön naurettavuus (Ridicule / Ranska 1996) sännätään myös kaksintaisteluun, mutta Impromptu – Rakkauden sävel elokuvassa on se vasta hupaisa kaksintaistelu on…
Miksi Christine ei saisi kasvaa naiseksi? Miksi ei saisi puhjeta kukkaan laulajana eikä tasavertaisena puolisona? Haluaako Raoul laittaa lapsuutensa läheisimmän ystävän, rakastettunsa kultahäkkiin, piilottaa maailmalta?? Kuten Gwen Stefani The Sweet Escape World Tour kiertueellaan / videoillaan tai aiemmin Cyndi Lauper biisissään Girls Just Wanna Have Fun:
“And hide her away from the rest of the world”
Lerouxin romaanissa huipentumana on tietystikin oopperan naamiaiset - mikä on paradoksaalista, koska ei tiedä, haluaisiko Erik / Kummitus edes yhtenä iltana vuodessa olla ilman naamiota – tässä käydään myös Batmanin ja Catwomanin psyyken puolella, jotka molemmat tulevat naamiaisiin Tim Burtonin elokuvassa ilman maskeja…. Tarvitseeko Erik naamiota ollenkaan? Hienosti Edgar Allan Poen teokseen Punaisen surman naamio mennään kumartaen kun Erik hehkuu Punaisena surmana…
Verkossa keskustellaan tiuhaan, koska tehdään oikea ja aito Oopperan kummitus…. Moderneissa versioissa Erikin kasvot Gerry Butlerilla vuonna 2004 näyttävät olevan kuin tulipalon jäljiltä, samoin ihastuttavan Claude Rainsin kasvot tärvellään millä lie kehityslitkulla vuoden 1943 filmissä… Ehkä näinä vuosina olemme niin fasistisen pinnallisia haluinemme täydellisestä ihmisestä, ja eritoten virheettömästä alabasterihipiästä… Claude Rainsin versiossa tuskaa lisää tieto, kuinka säveltäjäneron konsertto varastetaan… Kuinka joku voi ottaa teoksen omiin nimiinsä, väittää säveltämäkseen….
Mukana on myös eräs lempisäveltäjistäni eli Franz Liszt, häntä näytteli enemmän intohimoisesti ihastuttava Julian Sands teoksessa Impromptu – Rakkauden sävel (1991), Sands muuten näytteli oopperan kummitusta vuonna 1998, ja hänen muita kauhuromanttisia tai muuten äkkivääriä teoksiaan on Gothic, Alaston Lounas, Boxing Helena, Leaving Las Vegas, The Loss of Sexual Innocence (1999), Stephen Kingin Rose Red, Legenda Nibelungin sormuksesta, ja piipahtaminen L-Koodissa, 24:ssä ja Aavekuiskaajassa…
Tässä täytyy myöntää, että Oopperan kummitus DVD:n suomennokset ovat upeat, kerrankin DVD:tä katsoessaan on kääntäjä paneutunut niin tekstiin, kuin subtekstiinkin, että mikä ilmaisu sopii kenellekkin, että kiitos vain, ja tui tui!
Kaikista eniten Lerouxin kirjassa pelätään hulluksi tulemista.
Aiheeseen, pelkoon palataan tiuhasti. Raoul pelkää, että Christine on tehnyt hänet hulluksi. Christine taas ei tiedä, palatako pimeyteen, ja minkä helvetin tai paratiisin hän on jättämässä.
Lerouxin kirjassa tirkistellään, kuunnellaan salaa, ymmärretään väärin ja juorutaan niin näyttämöllä, kuin kulissienkin takana. Leroux onkin rakentanut teoksensa kuin oopperakappaleen, jota pidetään hyvinkin ylevänä, mutta jossa kuitenkin liikutaan mitä alhaisimmissa tunteissa… Kuten oikeassakin oopperassa. Emme ole kaukana teoksista Peeping Tom, Taivaansilpoja ja Psyko.
Raoul tirkistelee / kuuntelee salaa Christineä pukuhuoneen seinän takana, toisen seinän takana Christineä tirkistelee / kuuntelee salaa Erik. Raoulin tunneskaalassa tapahtuu, kun hän kuulee Erikin esittävän Hääyön laulua Christinelle Romeosta ja Juliasta… Raoul-paran mietteet heittelehtivät ääripäästä toiseen.
Raoul ei usko Erikin ansaitsevan Christinen rakkautta, Christine kuvaa suhdetta sellaiseksi, jossa mies on roisto, ja nainen houkka. Raoul hinkuu jatkuvasti kuolemaa, ja kaksintaistelua – hän haluaa tavata Kummituksen pistoolit vastakkain. Kummitus taas uhkailee lukijaa ruutitynnyrillä. Mutta kumpi näistä kiihkeäverisistä rakastaa Christineä enemmän? Christine tietää varmasti, että Erik jopa murhaisi hänen puolestaan. Raoul kysyy mahdottoman kysymyksen: jos Erik olisi hyvännäköinen, rakastaisiko Christine Raoulia ollenkaan??
Raoul pelkää yksin makuukamarissaan yössä hehkuvia, loistavia silmiä… Hän hamuaa revolveriaan…. Onko Erik mies, nero vai Kummitus? Onko hän inhimillinen ollenkaan?
Pitäisikö hänen edes olla?
Suuri peili on kulkuväylä, portaali, Kummituksen ihmemaailmaan, kun sen kynnyksen yli toiseen maailmaan astuu, tullee tytöstä nainen, hyväkäytöksisestä hiirulaisesta vapaa olento, aikamoinen kissa, mutta myös mahdollisesti kontrolloimaton ja utelias Eeva / Pandora / tai peräti oi joi joi Delilah….
Lerouxin kirjassa Erikin ”luola” eli ”piilopaikka”, jokin mikä on hyvin lähellä englanninkielistä kauhuromanttista sanaa ”lair” kuitenkin ilmaistaan sanalla ”huone” tai ”huoneisto”. Yhtä kaikki – siellä ei ole yhtään peiliä. Oopperan Kummitus kuten Draculakin välttää noita turhamaisia kapistuksia….
Christine pitää Erikiä hyvine erikoisena nerona, joka tekee juttuja, joita kukaan muu ei tee, tai joita kukaan muu tässä maailmassa tiedä… Se, mihin Erik tarvitsee rahaa niin suuria määriä jää epäselväksi.
Erik on eräänlainen Orfeus, joka soitti [ antiikin mytologiassa ] niin kauniisti, että muistaakseni aika pysähtyi, vuoret itkivät ja joetkin kiirehtivät hänen lumoavaa soittonsa kuulemaan. Erik ei kuitenkaan ole Väinämöinen, vaikka Lerouxille, tuolle Suomenkävijälle Kalevala tuskin oli outo taikka yhdentekevä tekele… Orfeus manalassa on kirvoittanut Offenbachin säveltämään samannimisen teoksen.
Tarinan tärkeintä kohtausta pohjustetaan Othellon ja Desdemonan duetolla – Christine repäisee naamion Erikin kasvoilta. Kummitus tuntuu menettävän kasvonsa, menettävän luottamuksensa, menettääkö Christinen kiinnostuksensa, Erikin pelko herää, samoin viha, katkeruus…
Raivostunut kummitus käskee Christinen katsoa kunnolla, ahmi oikein näin hyvännäköistä sälliä, itse Don Juania!
Se, mikä kirjassa on helppo toteuttaa, ja mikä tuntuu fyysiseltä, ja aidolta, onkin aika vaikea toteuttaa filmillä tai varsinkaan näytelmässä – Erik pakottaa Christinen raapimaan kasvojaan – oikeassa elämässä Kummituksen maski, jonka tekemiseen kuluu joka päivä useita tunteja, hajoaisi, ja paljastaisi näyttelijän kiinnostavat oikeat kasvot…
Erik purkaa raivonsa ja pettymyksensä intohimoiseen ja pakkomielteiseen luovaan työhönsä – mitä muuta voi tehdä? Juuri tällä hetkellä töllöstä menee hölmö kotimainen, mustavalkoinen [ sanan kummassakin merkityksessä ] musiikkikomedia Maija löytää sävelen ( 1950, ohjaaja: Matti Kassila ), jossa nainen on tietenkin piika, ja rikas nuorukainen säveltäjä. Työläiskorttelin kasvatti pyyhkii pölyä Beethovenin tuimilta, kuuroilta kasvoilta kiharapäisen nuorukaisen tälle luennoidessa musiikista… Säveltäjän nimikin on Erkki!
Niin, miksi näissä kaunotar ja hirviö –tarinoissa nainen valitsee aina porvarillisen elämän, eikä Oopperan Kummitusta eikä Saksikäsi-Edwardia?
Valitako valaistu lava, vai pimeä tyrmä? Entä jos nuhteeton aviomies kieltää kummatkin?
Vai annetaanko täysi vapaus lukijalle, kuuntelijalle, katsojalle, nauttijalle...
asiaan liittyviä tviittejä:
"If a great number of shared eccentricities are any indicator of a relationship’s success, then Erik Satie and Suzanne Valadon should have been regarded as the ultimate power couple. That, or their frenzied affair should have lasted decades longerhttps://t.co/i9Fukgy2Xa
”Oopperan kummitus todella oli olemassa.” Kaunotar ja hirviö-tarina kohtaa - ei niinkään Pygmalionin - vaan tähtivalmentajan. Orfeuksen. Nuoren taiteilijanaisen seksuaalinenkin kasvu. Kauhuromanttinen, goottilainen kuvasto, jossa nuori nainen on hädässä - mutta silti ehtii vehdata sekä kiltin että pahan pojan kanssa. Tässä Gaston Lerouxin romaanista Suuren oopperan kummitus, lemppareitani, sekä Joel Schumacherin elokuva. Sekä mietteitä oliko Kummituksen, Erikin esikuva Erik Satie. Don Juan ja Faust on myös esillä. Elikkä 1800-luvun romantiikan nerokultti...
Onko " Antiikin genius, nero oli jokaiselle vapaalle miehelle kuuluva suojelushenki.” kuten Lapin Yliopiston sivuilla taidehistorian professori FT Tuija Hautala-Hirvioja kertoo osiossa Pohjoinen, taideteollisuus ja nykytaide taidehistorian näkökulmasta. Onko tämä termi "Angel of Music" ”enkeli” vaiko daimoni? Langennut enkeli?
Tässä kuitenkin Lon Chaney elokuvassa Suuren oopperan kummitus (1925) ja kuinka kiduttava tuo silmiä laajentava rauta olikaan
Oopperan kummitus on itse asiassa vaikea rooli. Hänen on oltava salaperäinen, romanttinen, rikkinäinen yksineläjä, jolla silti on vanhan ajan herrasmiehen elkeet. Hänen valtakuntaansa, luolaansa, livutaan maanalaista järveä pitkin kuin konsanaan Tuonelaan. Kun astuu kynnyksen yli, hänen maailmaansa, on jätettävä entinen. On hyvin vaikeaa tehdä roolista oikea, ettei se olisi camp, tai naurettava, kuten esimerkiksi Will Farrellin komediaversio. Huvittavaa kyllä, en pidä Kummitusta näytelleestä näyttelijästä, kun hän riisuu maskin, siis kokonaan maskin, kuten esimerkiksi Earl Carpenter, jonka näin Lontoon Her Majestys Theatren musikaalissa…. Toisaalta olen ihmetellyt – vaikka kummitus asuu piilossa maan alla, eikö tapaa ketään, niin silti oih tuo langennut enkeli pukeutuu naamioon….. Tai mitä sitä valehtelemaan, tottahan toki pidän. Mutta minä en vaatinut häntä poistamaan naamiota, enkä edes repäissyt. Piippuhyllyn piippuhyllyltä on niin pitkä matka.
Let her mind wander poto my thing The Phantom of the Opera earl carpenter GIF, lissää: gfycat
phantom of the opera gif Earl Carpenter Rachel Barell, pinterest
Earl Carpenter is the man behind the mask, walesoneline
Oopperan kummitus on vahvan sensuaalinen, ja naisen mahdollisimman korkealta kirkumista ei oikeastaan erota varsinaisesta kliimaksista... On hauskaa huomata, kuinka aina vanhempi kokenut mies johdattaa nuorempaa naista – niin syvälle taiteen syövereihin kuin seksuaalisuuteenkin, kuten surrealistisissa teoksissa tyyliin Tyttö ja moottoripyörä, jossa uuden maailman eli 1960-luvun pop-, ja hippimaailmassa nainen matkustaa prätkällä nimeltäänkin Nollan kansankynttilä-aviomiehensä kylmästä vuoteesta öisin vanhemman rakastajansa luokse, monenlaiset rajat ylittäen…..
Itse asiassa kaikki kiinnostavat kaunotar ja hirviö –tarinat kertovat siitä, kuinka päähenkilönainen ei tiedä, kumman miehen hän valitsee: hyvän vai pahan. Haluaako hän umpitylsän poroporvarillisen elämän aina niin luotettavan aatelisen lapsuutensa sydänkävyn, komean Raoulin kera, vai haluaako hän astua arvaamattomaan, uuteen ja kiehtovaan boheemielämään, ja muuttua kokonaisvaltaiseksi taiteilijaksi, naiseksi ja itsenäiseksi….. antaessaan Erikin, tuo raamikkaan kummituksen, tuon musiikin hengen johdattaa häntä syvemmälle, deeper and deeper, alamaailmaan, tuonpuoleiseen….
Ei tarvitse kovinkaan pinnan alle mennä, niin huomaa Andrew Lloyd Webberin musikaalin kertovan suuren goottilaisen rakkaustarinan – niin Kummituksen kuin viattoman Christinen, kuin myös musiikillisesti kokeneen Andrew Lloyd Webberin ja rakastettunsa, aloittevan Sarah Brightmanin tarinan… Kuka onkaan muusa, kuka ohjaaja…. ja mitkä pakkomielteet ja intohimot ajavat meitä…
Voin luvata että ensi jouluna tätä taas laulaa koko perhe sherryklasin äärellä. Ja tunteella...
Kannatti vallan ostaa alle kympillä The Phantom Of The Opera: Special Edition (2005) iskemätön dvd, jossa on ihastuttavan Joel Schumacherin ohjaaman elokuvan lisäksi kaksi levyä täynnä bonusta… joissa vanhan hipin rauhallisuudella ja vanhan intiaanin kaukokatseisuudella Joel Schumacher ja kumppanit panostavat filmiin sielunsa, kaikkensa… Joel Schumacher ja Andrew Lloyd Webber olivat suunnitelleet elokuvan tekoa 15 vuoden ajan, ja vasta 2004 kaikki natsasi….
Minä pidän monesta Oopperan kummituksesta, Gaston Lerouxin alkuperäisteoksesta Le Fantôme de l'Opera (1908) aina musikaaliin, ja Claude Rainsiin (1948) ja Lon Chaneyhin (1925) asti….
Bonuksissa kerrotaan, kuinka Gaston Leroux ja Lon Chaney tapasivat….
Kuinka ollakaan minulla on sattumalta matkalukemisena Sax Rohmerin dekkari Keltainen kynsi (1915), jossa seikkailee Gaston Max –niminen etsivä….. Ja takakannessa lukee:
”” Menestyskirjailija Henry Lerouxin työhuoneeseen hoipertelee turkkiin kietoutunut tuntematon nainen….”
Olenhan aina rakastanut anagrammeja ja anekdootteja….
Bonuslevyltä löytyy ihastuttava Phantom of the Opera promovideo, tuo nerokkaan räikeän Ken Russellin omintakeinen ohjaustyö, jossa pääosassa aikakaudelleen 1980-luvulle sopivan egolomaaniset ja ylinäyttelevät Sarah Brightman & Steve Harley. Valitettavasti glamrockiin sopivan laiskasta dekadenttista Steve Harleystä ei tehtykään varsinaisen musikaalin kummitusta, vaan hänet korvattiin Michael Crawfordilla, jonka valintaan nuristiin pitkään lahjakkaan esiintyjän komediataustoista johtuen…. Molempi parempi…. Pidän kummastakin…
1990-lopulla tuntui soivan Steve Harley & Cockney Rebel orkesterin riemastuttavan loppusoinnuton biisi Make Me Smile (Come Up and See Me), jokaisessa hienossa ja rempseässä brittifilmissä, kuten Housut pois ja Velvet Goldmine, jossa herra tietysti esitti mainitun lallattavan biisinsä, ja lisäksi antoi ”nuorison” esittää omat versionsa sävellyksistään Sebastian ja Tumbling Down… Filmissä Saving Grace - Pelastakaa Grace voi kuulla sieltä paksun pilviverhon takaa myös Make Me Smile (Come Up and See Me)n…
Oi kuinka nautin, kun videonauhuri keksittiin ja Suomen telkkarissa näytettiin Ken Russellin filmejä, kuten Tommy, Lisztomania, Valentino ja Intohimorikoksia, sekä myöhemmin Muutostiloja, ja tietysti unohtumaton ja äkkiväärä Gothic eli impivaaralaisemmin Yövieraat, jonka perään näytettiin miltei yhtä räikeä musiikkivideo, Alice Cooperin Poison… Lady Chatterleyn rakastajana kiusoitellut Sean Bean löysi myös tiensä… kokoelmiini. Sittemminhän hän tansautti mm Anna Kareninaa.
Ekstaattinen, runsas, yltäkylläinen ja pakahduttava Oopperan kummitus
Joel Schumacherin kiinnostavimpia, tummempaa puolta kaukoluotaavia filmejä hyllystäni tai alitajunnastani: The Lost Boys, 8MM, Batman & Robin, Batman Forever, Phone Booth ja Veronica Guerin (2003), tuossa ihastuttavassa tosielämään pohjautuvassa feministisessä, sananvapautta ja uralle uhrautumista tutkailemassa filmissä, jossa saamme tutustua Ciaran Hindsiin – taas pahana poikana…. Joel Schumacherin The Phantom of the Opera (2004) filmissä mainitulla Ciaran Hindsillä on naamiaisissa sopivasti kullatut pässinsarvet päässään, ja jätealalla, anteeksi romumetallilla rikastuneella aisaparillaan Simon Callowilla (Amadeus, Neljät häät ja hautajaiset, Rakastunut Shakespeare, Angels in America, ja vähintään neljästi hän on ollut Charles Dickens eri produktioissa..) on kukonpää…
Nämä naurettavat vanhat herrat juoksevat tanssityttöjen perässä – eivätkä suinkaan homehdu toimistossa, jossa oopperan uusina johtajina taatusti kuuluisivat enemmän kuin lavalle – takahuoneista puhumattakaan… Hinds ja Callow ovat tepastelleet yhdessä myös tv-sarjassa Rooma…. Ja Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) filmissä olivat namikat vastakkain Hinds ja Gerry Butler....
phantom of the opera 2004 movie | Tumblr
Joel Schumacherin Oopperan kummitus - The Phantom of the Opera (2004) spesiaalin DVD:n de luxen ekstroissa kerrotaan sukkelasti, millä eri nopeuksilla eri maissa Andrew Lloyd Webberin musikaaliversiossa kristallikruunu pudotetaan – mm Australiassa vauhti on nopein, ja raskas kristallikruunu jää killumaan juuri ja juuri arvostelijoiden yläpuolelle… Mukavaa, että Steve Harley on saanut suunvuoron, eikä suinkaan mitenkään katkerasti ainakaan enää ollenkaan konsanaan penseästi suhtaudu liian lyhyeen roolisuoritukseen oopperan kummituksena – lähinnä musikaalin promovideolla.
Kate McMullanin adoptoima – hetkinen, mikäs sana se olikaan adaptoima, helppolukuisen englanninkielinen lyhennelmä Gaston Leroux'n alkuperäisteoksesta The Phantom of the Opera julkaistiin Step-Up Classic Chillers –sarjassa, jolle en kannattaisi olla penseä (kirja maksoi 30 penceä). Kirjan on kuvittanut Paul Jennis, perin kiehtovasti… Eritoten kulahtanut, rappioitunut värikansi on niin Gaston Leroux'n klassikon kuvaaman Oopperan Kummituksen kaltainen, että se näyttää jo oudolta, kun me postmodernit pullamössöprometheukset olemme niin tottuneet popkulttuurin pulp -virtaan, joka syöltää silmillemme jatkuvalla syötöllä sattumia, oi noita valmiita kuvia, jotta edes hetkeksi kuvittelisimme olevamme onnellisia, tai edes olemassa.
Paul Jennisin kannessa Kummituksen silmät hohtavat keltaisina kuin rikki, ja naamio peittää luonnollisesti hänen luurangon kasvonsa, joilta on turhaa kookasta aatelisnenää etsiä… Jennisin muita kuvituksia näkee mm. teosten Tuulen viemää ja Dracula houkuttelevissa kansissa – Harlekiineista eli Harlequin Temptation kirjoista nyt puhumattakaan. Jennisin romanttisissa kansissa nykyajan rakastunut viikonloppumatkalla oleva pari on juuri syleilemässä toisiaan taustanaan jylhät maisemat, tai sitten kanervan peittämillä nummilla humisee, ja olemme viktoriaanisessa Skotlannissa - taustalla häämöttää uhkea muinaislinna, ja kauniiseen aprikoosin väriseen musliinipukuun pukeutunut tummaverikkö on riuhtaisemillaan heleän akvamariinin sinistä paitapuseroa lihaksikkaan rakastajansa yltä, rakastajansa, joka on pukeutunut kiinnostavaan, Sex Pistolsitkin mieleen tuovaan karmiinin punaiseen kilttiin, joka miltei lehahtaa tuulessa paljastaen pitkät mustat sukat, tallimestarin pohkeet, ja palan paljasta reittä…
Tämä siis paljon ennen Outlanderia ;)
Tai sitten olemme nostalgisessa menneessä kuten Huckleberry Finnin seikkailuissa ja fantasiassa kuten Ihmemaa Oz.
Ennen kaikkea Paul Jennis – epäilyttävää kyllä - rakastaa teatterin magiaa, oopperaa, pukuja, valaistusta, ja soittaa koskettimia. Kuin oopperan kummitus ikään!
Kate McMullanin teksti tuo Kummituksen lähelle – onhan se minämuodossa kirjoitettu.. Mutta palatakseni alkuperäisteokseen Gaston Leroux'n The Phantom of the Opera englanninkieliseen pokkariin (Wordsworth Classics, 1995, maksanut hulppeat 1,50 euroa uutena), jossa on järkyttävän kaukaa haettu kansi; teoksen aloittaa kirjailija alkusanat: ”Oopperan kummitus todella oli olemassa.”
Leroux'n Oopperan kummitus jättää jälkeensä monta kysymystä, kuten miksi Erik ”Kummitus”, teeskenteli Madame Girylle viihdyttävänsä naisia aitiossaan?? Oliko siellä todella naisvieraita? Valehteliko Madame Giry Kummituksen ”Erikin” puolestapuhujana ja ystävänä virkavallalle, että naisvieraita oli? Leroux jättää lukijansa inhottavalla tavalla epäilemään, oliko Erik / Kummitus aiemmin sarjamurhaaja. Mitä Erikin naisille tapahtui?
Joel Schumacherin filmissä Oopperan kummitus Madame Giryllä eli upealla Miranda Richardsonilla on upea rooli – Schumacher naurahtaa tunteneensa olleensa itse kuulustelussa tai koeluvussa, ja Miranda myöhemmin ilmoitti, hyväksyisikö hän Schumacherin elokuvan, eikä pain vastoin kuten on yleensä..
Gaston Lerouxilla on tekstissään maantieteellisesti mukavia seutuja, kuten Upsala, ja goottilaisesti tietenkin Gothenburg - onhan herra itse käynyt jopa Suomessa. Andrew Lloyd Webberin musikaalissa nuoret rakastavaiset muistelevat lapsuuttaan, ja kuinka kuulivat pohjoisen synkeitä taruja…. [”dark stories of the North”]
Palatakseni aitiopaikalle: miksi Erikillä ylipäätään piti ehdottomasti olla oma aitio?? Jännityksen kannalta, tietenkin… Vaikka Erik Kummituksena pystyi liikkumaan suvereenisti huomaamatta, ja mustan kissaeläimen tavoin äänettömästi joka puolella oopperaa – hänet olivat huomanneet vain pikkutytöt ja juopot – kuka heidän todistuslausuntojaan ostaisi….
Juopoista puheen ollen – kovin ruokkoamattoman törhö näyttämötyöläinen Joseph Buquet (jonka kohtaloksi koituu [punjab] lasso *) kertoo mukavasti DVD:n ekstroissa, kuinka sliipatun näköinen luuli roolihahmonsa olevan. Sitten hän selittää, kuinka kovaa työtä ja aikaa vaativaa oli tehdä hänelle raskas meikki punottavine nenineen ja poskineen. Tai ei nyt ihan joka aamu..
Häntä näytteli Kevin McNally, herra näyttelee suhteellisen samannäköistä törkyistä merimiestä Pirates of the Caribbean trilogiassa, muuten. Hyytävässä kartanoelokuvassa Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, 2001) hän oli Unterstaatssekretär Martin Luther, kyseessähän oli Wannsee -nimisen järven rannalla huvilassa kovin salassa pidetystä konferenssista, jossa miehet yksintuumaisesti päättivät juutalaisten kohtalosta. Kevin McNallyn muita tuttuja filmejä on mm Sliding Doors, ja 007 - rakastettuni (jossa oli myös Jaws eli Richard Kiel) ja tietysti tuossa ihanassa 1970-luvun sarjassa Ross Poldark – Nuoren miehen tie hän oli Drake Carne eli Demelzan velipoika.
Tuo rivo näyttämötyöläinen Joseph Buquet muuten pelottelee ja naurattaa morbidisti samoin kuin Screaming Lord Sutch naisyleisöään Jack The Ripper teoksensa filmatisoinneissa kymmeniä vuosia sitten.. Niin ollen – luin tässä teoksen Hullu nainen ullakolla tuosta mainiosta Fitz ratkaisee sarjasta, ja tässäkin kirjassa, kuten teoksessa Kun taas sua kaipaan muistutetaan kuoleman vaaran tunnun olevan mitä suurin afrodisia…
Andrew Lloyd Webberin biisissä Angel of Music nainen kirkuu niin kovaa ja korkealta, että böömiläiset pikarit ovat vaarassa hajota sen tuhannen sirpaleiksi, taiteillen nimen oman hyvän maun ja mauttomuuksien rajalla, ylevän ja banaalin, pelon ja uteliaisuuden, kivun ja nautinnon…. Tässä kauhuromanttisessa dualismissa on selkeä jako: musta-valkea, opettaja-oppilas, helvetti-taivas, mies-nainen, iltarusko-aamunkoitto, naamio-paljas otsa, valaistu porvariskoti-himmeä maanalainen luola…
→ Joel Schumacherin filmissä jää ihmettelemään Andrew Lloyd Webberin toistuvia sanoituksia, joissa neuvotaan Kummituksen salaiseen, kosteaan luolaan syöksyviä vihaisia miehiä tulisine soihtuineen (aika selkeä allegoria), että pitää kädet silmien tasolla…. Tällä tarkoitetaan, asiaan vihkiytymättömille ja muille uusille pakanoille, että silloin heitä olisi vaikeampi yht äkkiä lassota, ja niin ollen hirttää..
Phantom of the Oopperan kummitus: Brian de Palman Aavemusa. Why Phantom of the Paradise (1974) by Brian de Palma was never such a cult-hit as Rocky Horror from the same period of time? Miksi Brian de Palman Aavemusa ei koskaan kohonnut samankaltaiseksi kulttifilmiksi kuin samalta aikakaudelta oleva Rocky Horror? Olisko jo aika saada näyttämölle? Roolitus tullee olemaan hankala....
