Kom-teatterin Rikkaruoho 14.03.2023. Lava on kokonaan vihreän eri sävyissä, myös betoniosat. Ehkä. Keinonurmi on vihreää. Näyttelijöiden vaatteet vihreitä. Valaistus on välillä normaalia, välillä valo on vihreä, välillä punainen. Tai neon fuksiaa. Teos on tragikomedia, näytelmäversio Otto Gabrielssonin romaanista, joka on suomennettu vuonna 2020 nimellä Rikkaruoho. Alussa on vihainen teini, Otto Gabrielsson, joka shättäilee koneella. Nimimerkki näyttää Ted K:lta, ubabomberilta.
Olemme rannalla, ei, vaan ruohikolla. Olemme saaressa. Olemme Längtan efter pappa -retriitillä. Kaikki osallistujat ovat nimeltään Otto Gabrielsson. Ottoja on eri-ikäisinä. Tragikoomista retriittiä tahi psykologista viikonloppua vetää myös psykologi Otto Gabrielsson. Oikean elämän Otto opiskelee psykologiaa kirjansa kirjoittamisen aikoihin. Hän on Jörn Donnerin avioton poika.
Lavalle lävähtää Donnerin Mammutti. Tragikoomista.
Joulunvietto voi tuoda mieleen Helsingin kaupunginteatterilla pyörinyt Fanny ja Alexander näytelmän. Ave Maria laulu on sovitettu uusiksi, ja se tuo mieleen tuoreimman Batman elokuvan, jossa Aave Mariaa soi hylätyssä orpokodissa, kun miljunääri Wayne unohti maksaa mm ylläpidosta. Riddler eli arvuuttelija likaisessa, hylätyssä orpokodissa soitti tuota poikakuoron hymniä. Hylättynä poikana. Mutta tässä Ella Mettänen tanssii sen tahdissa hetken flamencoa, tehden varjoteatteria.
Muutakin varjoteatteria nähdään. Nykyteatteria. Niin, oliko yhtään kreikkalaista tarinaa onnellisesta perheestä?
Ella Mettäsen laulu koskettaa, linkittyy, larger than life. Väliaika.
Kirja on oikeasti kirje isälle, joka hylkäsi. Otto Gabrielsson: Rikkaruoho, 2020. Luen lukenut vasta 10 %. Mutta jo siinä alussa olevia lauseita käytetään tässä.
Esitys toi sisällöltään mieleen Mia Hansen-Løven elokuvan Kohtauksia eräältä saarelta (2021, Bergman Island) jossa elokuvia tekevä pariskunta matkusti töihin Fårön saarelle, turistikohteeseen, mekkaan, jossa Ingmar Bergman eli, ja teki töitä, ja kuinka elokuvien rakastajat palvovat yhäkin Bergmania, mutta saaren asukkaat taas eivät.
Kuinka Bergman pystyi tekemään niin monta elokuvaa ja näytelmää? Hänen ei tarvinnut huolehtia lapsista joita teki 6 naiselle yhteensä 9 kpl. Vai miten se menikään. Miestaiteilijan vapaus.
Jörn Donner, Jörkka, ei ollut Suomessa sketsihahmo, vaan helposti tunnistettava karaktääri, imitaattorin matskua. Jalustalle nostettu mies, joka on toisaalta pyhä, siis koskemattomissa, kahtaalta paha. Kun Milonoff imitoi eli näyttelee Jörkkaa nojatuolissa, on hän selin yleisöön, ja graafinen hahmo muistuttaa seksistisen tv sarjan Mad Men hahmoa nojatuolissa.
Ehkä myös vähän Kummisetää.
Uudet komilaiset Ella Mettänen ja Miiko Toiviainen sopivat mainiosti ensembleen.
Saako tällaisen kirje-romaanin tehdä? Saako siitä tehdä näytelmän, esityksen? Totta kai!
Onko tässä liikaa tirkistelyä? Ei. Lukija ja katsoja on hyvien puolella. Jörkkaa ei ole känseloitu. Kaapin päälle nostettuna pönöttävänä tahi laiskasti istuvana miestaiteilijana, mammuttina, sen taantumuksellisessa muodossaan. Miten mammuteille kävi.
Hylätty mammutinpoikanen piipittää yksin. Se on osin itseironinen, mutta selkeä kirje, viesti, taidetta.
Poika, aikuisena, keski-ikäisenä miltei, sanoo mammuttia papatiksi. Se on pehmeä vanhus paappa papatti. Joka ehkä papattaa.
Teos ei ole isänmurha, viittauksena Niko Saarelan Hamletinkoneeseen, joka nähtiin Kom-teatterin aulanäyttämöllä jokunen vuosi sitten.
Kuinka tunteisiin tämä meni, menee. Jörkka tanssii, tanssi Rakkautta ja anarkiaa elokuvajuhlien railerissa Chisun kanssa kuten Pulp Fictionin twist-kilvassa, ehkä stunttiakin käytettiin, Jörkka sanoi railerin lopussa Tehkää ite perässä. Ehkä.
Viimeksi näin Jörn ja Rafael Donnerin vuonna 2018 Akateemisessa kirjakaupassa, kun heitä haasteli Pekka Strang. Paikka oli tuupaten täynnä, sain huonoja kuvia, ja kuulin hädin tuskin mitään. Jörkka oli heittänyt provon aiemmin mediassa.
Lavalla viskotaan Mammuttia, Jörn Donnerin omaelämänkertaa.
Ihmettelin miksi julkaistaan miesten kirjoittamia yli tuhatsivuisia järkäleitä.
Laura Mattila on ohjannut tämän kunnioittavan ja raikkaan teoksen, joka välillä tuntuu kolmen minuutin ajan Voice of Finlandialta, erinomaisessa lauluesityksessä.
Niko Saarelan vihreälle kynsilakalle erikoismaininta.
Vilma Melasniemi näyttää Pussy Riotilta kun mustien hiuksien seassa on sinisiä raitoja, hän myös tarttuu mikkiin.
Vihreä on toivon, kevään ja kasvun väri. Samoin kateuden ja rahan. Kaksi jälkimmäistä liittyy kustannustoimintaan. Ainakin Ruåtsissa. Toisaalta Suomen kustannusmaailma on rohkeampi, ja julkaisi kirjan Rikkaruoho. Ruotsalaiset eivät uskaltaneet.
Sain lipun, kiitoksia. Tämä muhii mielessä pitkään.
Tekijäloota
Näyttämöllä Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen
Otto Gabrielssonin kirjasta (suom. Laura Kulmala) dramatisointi ja ohjaus Laura Mattila
Lavastus Julia Jäntti
Pukusuunnittelu Mirva Mietala
Valosuunnittelu Veli-Ville Sivén
Äänisuunnittelu Jani Rapo
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Ohjaajan assistentti Tiiu Poikonen
Yleisötyö Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo
Lue lisää KOMin sivulta :
" Millaista jälkeä tulee, kun hylätty poika päättää lainata kansakunnan provokaattorina tunnetun isänsä kirjallista otetta ja kirjoittaa armottoman, julkisen jäähyväiskirjeen kaikkien suomalaisten tuntemalle isälleen?
Yllättävää kyllä, siitä syntyy kipeän lisäksi kammottavan hauskaa teatteria, joka nauraa kirpeästi sille, miten pieniä ihmisiä me kaikki tahoillamme olemme.
Otto Gabrielssonin kirja Rikkaruoho: Viimeinen kirje isälle (S&S, 2020) kertoo katkeran totuuden lähisuhteesta, jota ei koskaan ollut. Vuonna 1981 Tukholmassa syntynyt Gabrielsson sai äitinsä sukunimen. Henkilötietoihin ei merkitty isästä mitään, sillä vastasyntyneen lapsen isä oli tahollaan naimisissa, äiti ei. Isän nimi oli Jörn Donner.
Rikkaruoho on hylätyn mammutinpoikasen piipitystä pimeydestä, pienen kirpun puheenvuoro suurmiesten selkien takaa.
Rikkaruohon sovittaa ja ohjaa Laura Mattila (s. 1990), turkulaissyntyinen nuoren polven teatteriohjaaja. Näyttämöllä poissaolevien isien kanssa varjonyrkkeilee koko KOM-teatterin ensemble Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen. "
