= > " Elokuvataiteessa ekspressionismi sai vaikutteet ekspressionistisesta kuva- ja näyttämötaiteesta. Ekspressionistisista elokuvista on tunnetuin Robert Wienen ohjaama »Tohtori Caligarin kabinetti» (1919). Vaikka elokuvan ekspressionismi oli puhtaasti saks. tyylisuunta ja lyhytaikainen (1919–25), se on vaikuttanut vuosikymmeniä vars. monien elokuvien tummasävyiseen kuvaukseen ja psykol. kerrontaan."
niin en koe lopun muutosta t käännettä vesityksenä, vaan ajattelin - niin kuin elokuvan sisällä fasismi survoo myös elokuvan ulkopuolellakin, eli jos jokin tuotantotaho pelkää, että tässä on aivan hirveä hirviö fasisti manipuloija silmänkääntäjä joka itse asiassa oli Hitlerin ennakointia, ja päättää "vesittää", että kaikki "fasismi", manipulointi ja murhat on vain yksi hullujenhuoneen asukki kuvitellut, minä aina koin sen niin, että juuri näiden asioiden siis tietojen takia tuo ihminen on pantu mielisairaalaan - hän siis tietää vehkeilystä, ja hänet siis totuus on tukahdutettu, hiljennetty mielisairaalaan.
Pinnan alta: - Salaiset Kansiot (X-files) tv-sarja 1990-luvulla milteipä parodiaan saakka tutkivat hallituksen salaliittoja ufotutkimuksissaan.
Vuonna 1919 tapahtui muutakin: perustettiin Bauhaus -taideoppilaitoksen niin ikään Weimariin Saksaan, Joel Lehtosen romaani Putkinotkon metsäläiset ilmestyi, samoin kuin F. E. Sillanpään romaani Hurskas kurjuus. Pohjoisessa oli vallalla ankara realismi, naturalismi, ehkäpä juuri siksi koska olimme vasta itsenäistyneet, ja saaneet esimerkiksi äänestää, vaikuttaa asioihin, ettei arkielämämme olisi niin viheliäistä sietämättömissä oloissa puurtamista; mutta jotkin uhkarohkeat kurkottivat Georges Méliès nimisen hepun viitoittamana kuuhun...
Hän ohjasi elokuvan Matka kuuhun vuonna 1902, katso kuinka paljon tuo filmi on vaikuttanut esimerkiksi Smashing Pumpkins -orkesterin videokerrontaan. Mielestäni ns. hullujen tai maagisten tapahtumien pitäminen ns. hullujen kertomuksina, akkojen höpinöinä ei ole vesitystä. Kabinetin - sirkuksen - hullujenhuoneen tapahtumat [rikokset-murhat-huijaus] ei ole hullujen huoneen hourulan piipaa piipaa piripäitten sekoboltsien houretta, vaan totta. On itse asiassa pelottavampaa, eikä vesitystä, koska näiden hirveiden tapahtumien takia nämä ihmisraukat rauniot ovat joutuneet "hoitoon". Että on salaliittoja. Että virallisesti peitellään, tukahdutetaan, ja annetaan pahan jatkaa. Päästä puusta pitkälle.
Mistä tunnen mä goottilaisen taiteen?
1. Mene kirjastoon, ja ota hyllystä pikku kirjanen nimeltä Maria Gozzoli: How to recognize gothic art, Macdonald, 1978. Siellä on tuttuja kuvia: Chartres, Tower, Notre Dame, ja Venetsia. Bibliografiasta löytyy paksumpia opuksia. Sehän on sääli, että kaikki ovat vain työtätekevien kansalaisten selkänahasta revittyjä uskonnollisia rakennuksia, gobeliineja, patsaita ja maalauksia, ja vain miesten tekemiä. Näin ollen niistä puuttuu elämän kirjo, siksi Decamerone ja Canterburyn tarinat ens´alkuun antavat rehellistä kuvaa gotiikasta. Niissä ihminen on ihminen, niin hyvässä kuin pahassa, muttei niin yksipuolisesti yliluonnollisia höpötyksiä kuten edellä mainitut jähmeät veistokset jaa muu sälpä. Tutustu myös Päivi Setälän Keskiajan nainen kirjaan, ja myös Kaari Utrion kirjoihin, sekä faktaan että fiktioon. 2.Tutustu myös 1900-luvun groteskiin gotiikkaan: Hannah Wilke, Barbara Kruger, Louise Bourgeois, Frida Kahlo, Kalervo Palsa, Francis Bacon, Merja Aletta-Ranttila, Andreas Alariesto joka on mielestäni erinomaista ja introverttiä porautuessaan ihon alle, yhteen yksilöön [ kuin malaria-hyttynen ] joka toimii katsojan peilikuvana, kipupisteenä, kankaana jolle tuska maalataan orvaskesiä myöten; kuin varhaisempaankin: Johann Heinrich Fuseli, Philip Otto Runge, Caspar David Friedrich, Francisco de Goya, John Runciman, William Blake, joilla enimmäkseen kauhua tuotti maisema symbolineen, luonto hurjine myrskyineen, jotka tekivät leskiä, upeine täysikuineen, mytologiat kannibaaleineen, jossa taide oli moraliteetti joka opetti ettei näin väärin saa tehdä, tabun käsittelijä, tai perverssit sisätilat, jonka rikkoo jokin outo peikko.
Kauhuromantiikkaa ja selittämätöntä groteskia on käyttänyt visuaalisessa taiteessaan myös mm: Fritz Lang, Arnold Böcklin, Alfred Kubin, Roman Polanski, Stanley Kubrick; esimerkiksi Polanskin elokuvassa Inho esitellään Hullu nainen ullakolla -tematiikkaa siirtäen mielen hajoamisen olohuoneeseen ja keittiöön eikä piiloon ullakolle, tai Kubrick joka toisti kylmäsi Hohdon hyytävän mielen maiseman, ja eristyneisyyden pelottavan talon ympäristöön. 3. Toinen, painavampi tapa tutustua gotiikkaan on marssia Tukholmaan jossa myytiin massiivista Rolf Tomanin johdattelemaa kirjaa GOTIK ( Könemann, 2000 ) vielä plastiikit päällä alle 13eurolla.
Messevä teos yli viisine satoine sivuineen porautuu niin goottilaisen kuvataiteen, veistoksien kuin arkkitehtuurinkin salaisuuksiin. Teos oli kylläkin ruotsinkielinen - mutta det gör ingenting, ajattelin muistellessani erästä lobotomiavitsiä. Vaikka kirja painoi kuin naapurin synti, ja kuvittelin kulkevani Via Doloroosaa puhelintolppa selässä.
Mikä yhdistää goottien ja natsien yhteisen kirjasintyypin, fraktuuran?
Gootit, goottilaisuutta harrastavat ja goottilaisten elokuvien rekvesitöörit haluavat vanhan ajan fontin joka on olevinaan tai on aidosti keskiaikaa, tai ainakin reippaasti viktoriaanista aikaa vanhempaa kirjoitustyyliä. Natsit jatkoivat vielä 30-luvulla fraktuuralla kirjoittamista, suomalaisissa dokumenteissa lähinnä 1800-luku oli fraktuuran aikaa virallisissa papereissa. Siksi esimerkiksi Sisu-pastilliaski on silkkaa gotiikkaa.. "Hitler julisti fraktuuran ainoaksi puhtaasti kansalliseksi leikkaukseksi ja vastusti groteskin käyttöä Saksassa. Myöhemmin hän muutti mieltään ja kielsi fraktuuran käytön, koska väitti sen olevan juutalaista alkuperää." Jan Bohman, Åke Hallberg: Graafinen suunnittelu, Gummerus 1988.Kirjassa on präntättynä "Martin Bormannin vuonna 1941 Hitlerin käskystä levittämä kirjelmä" jossa ilmoitetaan kirjoitustavan olevan erheellisen saksalainen. Ilmoitusta ei oltu painettu goottilaisin kirjaimin... > Katso myös Sex Pistols elokuva... jossa tavataan "Martin Bormann"...... siellä minne natsit pakenivat eli Etelä-Amerikkaan...
Miten kirjoittaa aito post-modernin ironinen goottilainen romaani?
1700-luvun lopulta lähtien goottilainen romaani on ihastuttanut ja vihastuttanut kirjojen karjamarkkinoilla. Sitä on halventavasti pidetty alempiarvoisena - sekä naisten kirjoittamana että lukemana kirjallisuuden lajina, halpamaisena kauhuna, romanttisena viihteenä jopa pienen kauhu- ja fantasiagenren sisällä.Alun alkaen englantilainen kauhuromantiikka lainasi rekvisiittansa kaukaa barbaarisesta arkkitehtuurista, gotiikan kauden jyhkeiltä, majesteettisilta raunioilta, luostareista, tyrmistä ja linnoista. Suippokaarin ja korkein tornein gotiikka kohosi kaiken maallisen yläpuolelle.
Mysteeri, groteski ja kauhu toimivat elementteinä,
ettei lukija tuikkaisi kirjaa tuleen ts. ei heittäisi syrjään, tylsistyisi, nukahtaisi. Kirjasta on löydyttävä: [fanfaarit] hyvän ja pahan elementin kissa & hiiri -piirileikki, salaisia käytäviä, synkeitä loppumattomia kryptia, usean eri henkilön näkökulmasta kirjoitettuja viestejä [= kirjeitä sähkeitä ja päiväkirjan katkelmia], kahleita, miehiä [kreivejä, markiiseja, paroneita] joidenka pitkissä hulmuavissa mustissa hiuksissaan on valkoinen raita, synkeitä sukusalaisuuksia, outoja kirjelappusia, maanalaisia pakoreittejä, outoja ääniä, sadistisia munkkeja, kummallisia eliksiirejä, narisevia ovia, hulluja tiedemiehiä, lepattavia kynttilöitä, ullakolla kirkuvia hulluja naisia, rikottuja leluja, kirottuja tikareita, vaeltavia sieluja, seinäpeili johon voi upottaa kädet kuin vesipaljuun, kalpeita kasvoja, kiellettyä rakkautta, tipahtelevia kypäröitä, hengityksen höyrystyminen ennen niin lämpimässä huoneessa, salaisia laboratorioita, märkiä mutaisia kengänjälkiä, piilotettuja muotokuvia, noitien kattiloita, lötköjä, kaksoisolentoja, vaeltavia aaveita, iilimatoja, vampyyreita, hirviöitä, ihmissusia, mustia kissoja, zombieita, ghouleja, voodoonukkeja, liskonaisia, kärpäsmiehiä, cthulhuja, tappajatomaatteja, vrilejä, suuren oopperan kummituksia, ja ainakin yksi Candyman ja tapponukke Chuck.Ja tietysti se linna = sukukartano, hotelli tai mielisairaala, tuo pahuuden hiukkaskiihdytin jonka sisällä pahuus kuplii, kohta yli kuohuen. Se voi olla myös "home sweet home" - joka kuitenkin on rakennettu pyhälle intiaanien hautausmaalle kuten Poltergeistissä
[ = > "poltergeistilmiö, parapsykologiassa tapaussarja, jossa kokijain mukaan toistuu selittämättömiä fys. ilmiöitä, kuten koputusääniä tai esineiden siirtymisiä, tav. tietyn henkilön läheisyydessä. Poltergeistilla, »räyhähengellä», on tarkoitettu ilmiön aiheuttajana kansanuskossa pidettyä kiusanhenkeä." CD-Fakta 2002, WSOY ],
jossa heti alkaa tapahtua kummia. Tärkeintähän on, että tämän kaiken boullabaisen keskellä päähenkilö - syystäkin - epäilee, onko hän tulossa hulluksi. = >> klikkaa tästä 15 sekunnin musiikkiraita Queen: I´m going´slightly mad.
Gotiikan genreen kuuluu niin "hyvää" kuin "huonoakin" kirjallisuutta. Itse en jaa kirjallisuutta näin kökösti, tutkimani kirjallisuus voi olla kiinnostavaa kirjallisuutta tai sitten ei. Populaarin plussaa on se että se on kaikille tasa-arvoisesti saatavilla. Rahvaan ei tarvitse matkata kauas ja tuhlata aikaa metsästääkseen haluamansa kirjaa.
Miksi minua inhottaa televisiosta tuleva saippua verrattuna romanttiseen kirjallisuuteen? Mielikuvituksen puute. Yksinkertaisesti.
Kirjan voi lukea ja kokea kuten haluaa, kun taas televisiossa jatkuvasti pyörivä sarja tappaa kaiken ajatuksen tapaisenkin. Mutta ehkä nykyaikana naisella jolla on sekä ura että koti hän ei voi valita hetkeä jolloin pulahtaa vaahtokylpyyn joko parodinen kauhuromanttinen [ Rouva Oraakkeli, Vainola, Rebecca ] tai eroottinen trilleri [ Basic Instinct, Body of Evidence ] jne. mukanaan, koska hänellä ei ole muka aikaa lukea, eikä uskalla ostaa romanttista kirjallisuutta jota kutsutaan myös harlekiini-kirjallisuudeksi tuon Harlekiini-nimisen kirjasarjan kirjoja tarkoittaen.
Eskapismi ei ole sallittua vaan tympeä maalaisproosaa joka on yhtä laveaa kuin kuolettavan tylsääkin. Mutta tv sarja joka tulee joka saatanan arkipäivä pakottaa naisen tv:n ääreen pienen pieneen eskapismiin.
= > Paul Verhoeven: Basic Instinct - vaiston varassa.
" faustinen ihminen, Goethen »Faustiin» viittaava, Oswald Spenglerin vaikutuksesta käyttöön tullut nimitys, joka tarkoittaa pysähtymättä etsivää, kaikkien rajojen ylittämiseen pyrkivää, äärettömyyttä tavoitteleva länsimaista ihmistä. " CD-Fakta 2002, WSOY
Roskaromaanit? Mihin tässä maailmassa mennään kun tammikuussa 2005 tummelisarjassa Emmerdale käsite Romantic fiction käännetään suomeksi Roskaromaanit? Ai jai jai... Skarpatkaa nyt ihmiset vähän käännöstöissä ja arvotuksissa! Ei Emmerdale nyt ihan Decamerone ole!
Mistä muuten johtuu että Anni Polvan kirjat realismeineen ja haaveineen, sekä historialliset hyvin rakennetut romaanit uppoavat, mutten voi sietää katsoa saippuaoopperoita? Onko noissa jo parodiaksi ehtineillä halpojen pahvikulissien keskellä tyhjyyteen toljottavien aina vain samoja asioita vatvovien päivästä toiseen loputtomasti vuosista toisiin kaikkia tabuja rikkoen toimivat ihmiset lähikuvissa jähmettyvine kasvoineen iho paksun pakkelin alla jotenkin liian zombieta, elävää kuollutta, tyhjyyttä? Se, ettei siinä voi käyttää omaa mielikuvitustaan, joka on tärkeintä ns. romanttisessa viihteessä.
Nainen ei välttämättä ON/OFF -robottina halua virtuaalista seksiä jonkin kojeen kanssa, vaan eroottinen lataus toimii tuolla, vivahteikkaassa mielikuvituksessa, aistillisuuden valtakunnassa, joka on kevyt ja ylitse pursuava pakka raakaa silkkiä, jymisevä kauaskantoinen räjähdys, sitruunaperhosen lento, viiltävä terä, varpaillaan kävelyä jäisellä jyrkänteellä, syksyn kirpeys poskilla; tiedoksi vaan, suuremmassa sukupuolielimessä, eli aivoissa, ainakin naisilla.
Ja kuten Atwoodin kirjan päähenkilö kirjoittaa kirjailijana kirjan sisällä, kuinka hän tarkoituksella ei kerro hirveän tarkkoja detaljeja päähenkilöstään, johon jokainen nainen voisi lainata oman kasvonsa.. Atwood kirjoittaa muovailevansa kasvot kitistä, ja näin nyt menee ajatukset Golem -legendaan, kuinka savesta olento rakennetaan.
= > Atwoodin erinomaisissa runoissa kerrotaan myös savinaisesta. Kun ajattelee vanhan ajan viihdyttävää saippuaa, kuten Dynastiaa, tulee ikävä. Siinä oli kuin ikivanhoista saduista karanneena ja arkkityyppien rasitus harteillaan - joita onneksi kannatteli osiltaan myös valtavat 80-luvun olkatoppaukset - paha äitipuoli Alexis. Tämä Joan Collinsin antaumuksella esittävä noidan kaltainen tiukka liikenainen, vallananastaja, kiero miestennielijä, aikuinen nainen tummat silmät ruskea tukka, Alexis, joka lojui vaahtokylvyissä nuorten rakastajien kanssa shamppanjaa juoden ja puhelimella bisneksiään hoidellen samassa. Ja kuviossa oli prinssejä, ruhtinaita, sheikkejä, kidnappauksia - ja niin ollen perus-romanttinen gotiikalla maustettu, jännittävä potpuri.
Kun Dallasin väriskaala ulottui paskanruskeasta paskanruskeaan, oli Dynastia helmeilevän hopeaa, kristallinkirkasta, kimalletta ja luksusta. Ja olihan Alexiksen päävastustaja, entisen miehensä nykyinen marttyyri-vaimokin nimeltään Krystle, siis kuin kristallia. Heidän keskellään oli kissanhännänvetoa, ja joskus kissatappeluakin jossa olkatoppaukset pursuivat ja hyvin, hyvin kookkaiksi föönätyt ja lakatut hiukset tärisivät ja toinen heitti toisen uima-altaaseen jne. Paha Alexis oli tummahiuksinen siis paha, mutta nimeltään androgyyni ja neutraali. Kiltti & hyvä Krystle oli tietysti vaalea. Kun taas Dallasissa vain sikojen kaltaiset vanhat äijät pyörivät räntsillä vaaleanpunainen iho hohtaen ja silmät pikkuriikkisinä valkoisten silmäripsien alla. Ehkä Dynastian miljöö - Colorado - selitti sinisen ja hopean jylhät goottilaiset sävyt väriskaalassa.
Saippuaoopperat ovat selkeitä goottilaisia jatkumoita, joissa voi a) mitä tahansa tapahtua b) mitä tahansa tabua käsitellä. Sauppis voi kauhoilla mihin tahansa yliluonnolliseen suuntaan, fantasiaan, uneen ja takaumaan - vain käsikirjoittajat, budjetti ja aikataulut ovat rajana.
Toisaalta hyvin paljon saippuasarjat muistuttavat antiikin tragedioita, kun kukaan ei tiedä ketä ja miksi. 90-luvun saippuaoopperassa Melrose Placessa kohde- ja näyttelijöiden ikärakenne muuttui, nuoreni reippaasti, ja tuli realismin pariin. Tai realismin ja realismin - aika absurdia menoa voi olla, ja mitä juonenkuvioita maailmassa onkaan on tässä sarjassa sitä käytetty semmoisenaan t eri variaatioina. Mielenkiintoisin hahmo on ehkä sarjan koulutetuin nainen, lääkäri ja psykiatri Dr. Kimberly Shaw joka itse on mielisairas, hänellä on persoonallisuushäiriöitä, ja hän on yrittänyt murhata mm miehensä.
Hullu nainen on pelottanut ainakin Kotiopettajattaren romaanista lähtien, ja hän on varsin uskottava. Mielisairaala on paha paikka jonne laitetaan terve pariskunta - joka on Kimberlyä loukannut, nainen kun on nyt kyseisen hourulan johtaja...
Mutta mitä on romanttinen kirjallisuus?
Nostan esille kokoelmateoksen nimeltään Hertta - jokaisen pikkunaisen lehti VUOSIKIRJA 1969 painoksen, ja alan ahmia. Pienten lehtien kannet on piirretty romanttisiksi: niissä heterosuhteen toisilleen täydellisesti sopiva pariskunta kiiltää onnellisena; mies hiplaa naisen kaulakorua. Koska kannet ovat maalattuja hahmoja on samaistuminen lukijalle helpompaa. Hertta on tavallaan Sinä Minän, Reginan ja Suosikin hengenheimolaisia, jonka kohderyhmä on murrosikäinen tyttö, joka "elää joka solullaan mukana nykyajan rytmissä" kuten lehti markkeeraa, kun taas 13-vuotias lukija kertoo olevan "popista ja villistä menosta kiinnostuneen". Mikä ihmeen tarve tällä lehdellä on muokata tytöstä miestä tarvitseva, ja miehen kiinnostuksen ja katseen vuoksi kaikkensa ulkonäkönsä parantamiseen tähtäävä miellyttäjä??
Vaikka vuosiluku on 60-lukua on sillä paljon yhteistä nykymaailman kanssa - eivät naiset, edes hyvin nuoret murrosikäiset tytöt olleet ennen paremmin voivia ja itseensä tyytyväisiä olevia voikukan nyppijöitä, vaan heillä oli jatkuvasti ongelmia ulkonäkönsä kanssa. Lehdet koostuvat sarjakuvista, novelleista, lääkärinpalstoista, meikki- ja pukeutumisvihjeistä. LUKIJA-tytöillä on komplekseja, he punastuvat, ylösnouseminen on vaikeaa, SARJAKUVIEN ja NOVELLIEN tytöt kuitenkin ovat jo muuttaneet pois kotoa, ja asuvat boxeissa kämppäkavereitten kanssa, ja joutuvat välillä ylitöitten takia myöhästymään treffeiltä. Tarina loppuu 99% onnellisesti siveästi suudelmaan tai halaukseen. Kysymyspalstoilla taas lukijat ovat epätoivoisia minkä ikäisinä poikien kanssa voi olla silleen, ja milteipä jokainen kirjoitus esittää yllättävän seksuaalisen kokemuksen negatiivisena - tapauksena jossa poika lääppii ja tyttö joutuu pakenemaan.
Kun 15-vuotias lukija kysyy saako e-pillereitä hänelle vastataan, että tuskinpa noin nuori saa. Vaikka sarjakuvat, kansikuvat ja novellit tulvivat ällöttävän hygieenistä parisuhdetta jonka väliin ei nuppineulakaan mahdu - se on kaukana oikeasta elämästä. Maggien unelma sarjakuvassa brittiläinen konstaapeli univormussaan on sopivaa fetisisteille, mutta Maggie kirjoittaa erokirjeessään poliisilleen, ettei voi mennä tämän kanssa naimisiin, koska hänellä on menneisyys... Tämä tarina on siinä mielessä poikkeuksellinen - happy endiä ei ole. Tosin siihen viitataan jos Maggie palaa seudulle...
Hauskana yksityiskohtana on ihailijakuvat joissa poseeraa kauniit ihmiset: Peter Fonda Easy Rider -vetimissään, Catherine Deneuve ja Eero Raittinen. Harva muistaakaan kuinka uusi keksintö sukkahousut [ vrt. Pirkan niksit ] ovat, ja niinpä tämä lehti esittelee vihdoinkin yhden koon kaikille istuvat sukkahousut, joita paketista ottaessa ei tarvitse säikähtää koska ne näyttävät niin pieniltä ja ryppyisiltä...
Pelin säännöt nimisessä sarjakuvassa nuoret naiset - päähenkilönä on tummaverikkö - menevät baariin juomaan kahvia, ja ongelmana on miten saada pojat kiinnostumaan itsestään, ja miten pitää poikien mielenkiinto kun baariin astelee kilpasiskojaan joilla on lyhyemmät hameet.. Hirvein heistä on vaaleaverinen Bette Anderson, jota voi pitää samalla tasolla Sohvanvaltaajat komediasarjassa olevaa käsitettä Beverly Macca, jota naiset inhoavat ja miehet sanovat huh huh. Muissa tarinoissa tyttörukka pukeutuu bikineihin ja kiekistelee pihallansa, mutta naapurin viherpeukalo upottaa sormensa vain fiikuspurkkiin.
Goottilaisempaan kuvastoon pääsemme sarjakuvassa Rakkautta naamion takana, jossa on komeat vanhan ajan naamiaiset, ja ujo tyttö on pukeutunut upeaksi kuningattareksi. Naamio ja puku antavat mahdollisuuden muuttua toiseksi persoonaksi. Mutta Beth pakenee juhlista ennen kuin naamiot paljastetaan, ymmärtäen olevansa kuin Tuhkimo, ja suurimpana murheenaan on josko tanssittamansa kavaljeeri löytää toisen tytön! Romanttiseen kuvastoon kuuluu tietystikin vastakkaisen sukupuolen tapaaminen, tanssiaiset sinänsä on sopiva naamio tehdä tuttavuutta, tuon "ihanan" ja "ihmeellisen" kanssa. He siirtyvät terassille " jota lyhdyt valaisivat... " , ja suutelevat, ja Beth tuntee leijuvansa "tähtien joukossa... "
"Tämän herttaisemmaksi ei voi tulla!"
