Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

torstai 2. tammikuuta 2020

Teatterivuoteni 2019 syksyllä oli suuresti musikaalinen, kuuma, piinaava ja posthumaani: Notre Damen kellonsoittaja, Phantom, Pieni merenneito, Sapiens, Don Juan

Teatterivuoteni 2019: näin 121 näytelmää Helsingissä, Turussa, Tampereella, Riihimäellä, Seinäjoella, Jyväskylässä. osa syksyllä, eli tässä. Huh huh. Mitään suorituksen makua ei olut, kun tosiaan etukäteen valkkasin, milloin menen, ja minne. Monta kuukautta ennen kritiikkejä varasin, sain tai ostin piletin. Koska halusin. Teatterusyksyni alkoi avajaishumulla: 13.08. Helsingin kaupunginteatterin avajaiset, 14.08. Kansallisteatterin avajaiset, ja muistaakseni 20.08. Tampereen teatterin avajaiset. Mikäs siinä.

21.08. oli vuorossa - tädäm: Marc Gassotin ja Circo Aereo ja yhteisteattereiden Lion – The Weird And Magical Abracadabra Circus Show, Suomen Kansallisteatteri, Pieni näyttämö. Ja uusia jippoja oli mm se leveilevä mauton kasari skittakainalosyntsa Karl Sinkkosella! Ja sitten koitti nyyh nyyh, vika esitys eli 24.08. Lion – The Weird And Magical Abracadabra Circus Show. Siis tälle kaudelle.

Mutta kuulkas. Ensi kuussa 02/2020 seuraavat esitykset. Huh huh.

Seuraavana pänä könysin Tie Konyaan, vaikka puhelin ehdotti koko ajan, että tie Libyaan, ja se olisi muistuttanut muuten ihanasta leffasta paluu tulevaisuuteen jonka näin tuoreeltaan kasarilla, ja jossa ihku Crispin Glover puolustaa herkkänä ritarina, ja sarjakuvankertojana tulevaa vaimoansa lääppijöiltä ällötyksiltä, mutta siinon libyalaisia terroristeja, jotenkin rasistista. No - mistään tästä ei kerro tämä näytelmä tie Konyaan. Ja Taidehallin näyttelystä suoraan teatteriin - vaikka on sunnuntai! Meditoivien klovnien joukosta konusin tien Konyaan, toiseen meditatiiviseen kokemukseen, jossa Jari Virmanin eeppinen matka oli yllättävän koominenkin (saatana kun on kuuma) ja traaginen, jännittävä. Ja montakin muuta asiaa. Alussa - ja ennen - olin mukavuusalueeni ulkopuolella ateistina ja feministinä, ettei tämä olisi - taas - tylsä ja tyhmä hihhulimatka miehelle joka kulkee omia polkujaan kohti Suurta Henkisyyttä. Onneksi tämä vei sivuteillekin. Mutta sanoiko sydän niin... Virmania olin nähnyt siis kesällä, en keinussa kerran, vaan kahesti Suokissa Idän pikajunassa, jossa hän veti peräti kaks roolia. Vieraana oli mm Rosa Liksom, ja he joivat matkateetä kaasuhommasta pirtin pöydän äärellä. Jari oli kiinnostava myös kotimaisessa kauhu-mysteerisarjassa Hiljaisten palvelijat. Kansallisteatterissa, Willensaunassa, joka on Kansiksen paras näyttämö. Sääli, että se tuhotaan, ja päälle tulee jokin ällötyspaari. Yäk. Willensaunan tilalla oli, kuten nimestäkin kuuluu, sauna eli kotomainen kylpylä. Seepiansävyinen valokuvasuurennos on seinällä muistona entisestä ajasta. Joka ei enää palaa.

Seuraavana pänä eli 26.08. meill`oli bloggariklubi, jonka jälkeen mentiin katsomaan näytelmä Alina tuolla Omapohjassa, Kansallisteatterissa. Tuolloin teatterissa esikatselussa Elli Salon kirjoittama valkoisen minimalistinen Alina, jossa sisarrakkaus ei ollut Game of Thronesista. Onko empatia aina hyvä asia riippuvuudessa. Onko itsensä uhraaminen addiktia paapomisessa vain marttiutta? Erinomaiset näyttelijät: Pirjo Lonka, Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri. Alina oli teoksen niin vahva, ja hauras, kuin valkoista keramiikkaa taidenäyttelyssä. Ei mautonta vääräsilmäistä porsliinikissanluikkua, vaan abrstarktimpaa suurta patsasta, valoineen ja varjoineen. Tämän olisin halunnut nähdä uudellen. Todella. Harmi, ettei kiinnostavimmille näytelmille ole useampia esityksiä. Alina pisti silmään jo syyskauden avajaisissa.

Seuraavana pänä eli 27.08. oli Pieni merenneito -musikaali Helsingin Kaupunginteatterilla, jonka näin kultaposselipulla, ihme kyllä, sekä 31.08. oli päivänäytös klo 13 Pieni merenneito, se oli ennakko, jonak näin medialipulla. Oliha se suuren maailman menoa, ja vielä parempaa. Kotimaiset musikaalitkin ovat niin läheisiä, niissä on jokin tuttu kosketuspinta. Jossain muualla tuntuu areenat olevan niin suuria, ja tähtöset niin kaakana. Mutta Suomessa on sopiva matka näytelmiin. Mutta mikä saa kaltaiseni feministin ja disnin [vesitysten] vihaajan katsomaan tätä, musikaali. Ensiksikin ohjaaja Samuel Harjanne, jolta hyvää ja hurjaa työtä oli tämä Kinky boots -musikaali. Jossa myös päähenkilö itseään ja paikkaansa, hyväksytäänkö. Pieni merenneito hurmaa Helsingin kaupunginteatterilla ja innostaa lipumaan pyrstö vapaana kohti uusia väyliä, unelmia ja karikkoja. Onko Ariel kapeakatseisesti vain itsensä, itsenäisyytensä uhraava, ja rinssiin rakastuva pieni merenneito, vai onko syynä Arielin ihastuminen ihmisten maailmaan, minne haluaa kuulua itsekin.

No sitten seurasi syyskuu ja Arena-nättämöllä Täydellinen lauantai -farssi jonka näin ennakkoon 03.09. ja 04.09. Ja tietty ensi-illan 05.09. Ja norminäytöksenä 12.09. Huh huh, ennakkoliput tais olla avajaistarjouksia, enskariin sain medialipun. Mutta Pekka Strangia nyt katselee muiluusti ja putkeen. Koko kansan kaksikielinen ääni ja myös kinky pervo eli Pekka Strang taipuu, ja moneksi. Olis kiva nähä hitaalla valotusajalla hänen käsiensä liikehdinnät farssin aikana. Sopiva komedia jatsin elitilismistä ja omasta rauhasta teemalla Me, myself and I. Pikkujoulukausi alko.
      Isän ja pojan musiikigenreet törmää, vaikka pitäs olla täydellinen lauvantai: ihan issekseen istahtaa, kuunnella harvinaista jatsiälppäriä Me, myself and I. Sekä jazzin että pläkkiksen kustannuksella nauretaan, ja Strang on täysin pitelemätön herhiläinen ennakossa. Strang paranee kerta kerralta. Kasvoillaan Aleksis Kiven kärsimys, ja oman rauhan saavuttaneen suomalaisen miehen hetkittäine ilo omassa nojatoolissa kirpparilöydön harvinaisen jazzälppärin kera. Mutta ehdollistuin Instagramin Iniön mökkikuviin...  Aivan kuin omaa elämää seuraisi -

Lauri Maijalan ohjaama Riistapolku Hgin kaupunginteatterilla: Ostalgiaa ja keinokuitua elokuvan mittasessa Julia & Romeo -tarinassa jossa ekologinen sisustus ja lavastus. Taattua Maijalan laatua, jossa Paavo Kinnusen pinnanalainen raivo, ja turhautuminen löytää uusia väyliä, ja väreitä, Ella Mettänen erinomaisena, taas. Synkkään syksyiseen yöhön sopi #riistapolku #hktfi jonka käyn kylä katsomassa uudelleen. Enteitä Christiane F:stä, Manaajan teinitytöstä, Carriesta, muttei ollu kauhua. Riistapolulla Helsingin kaupunginteatterilla todellakin kohti lapsuuden ja viattomuuden loppua, 70-lukua. Huippukohtia - varsinkin kun elokuva-arkistossa pyöri Fassbinderin versio. Näin tämän myös toisen kerran, koska kohokohtia.

Sitten tuli 11.9. ja Sapiensin ensi-ilta, eli Kansallisteatterin ja Apinakorttelin suurella lavalla oli enskarissa tänää naamioitu Sapiens, kuin Yle Areenasta tuleva luontodokumentti, hengittävä dioraama, eli yks tarina tarinankertojista, lajikumppaneidemme Molieren ja Greta Thunbergin sanansäilästä, posthumaanilla otteella.

Sapiens sisälsi Viiruksen Den andra naturen -näytelmästä tuttuja
nudenaamioita, visuaalisesti sukulaisissamme oli jotain Dark Chrystallia ja Ronnie James Dioa. Selkeä opetus oli kuinka rakentaja huijaa - eihän leipomon rakentamista voi jättää kesken vaikka mafioso haluaa.

Vieraina bloggariklubilla maaliskuus oli tekijät Minna Leino ja Anni Klein, jotka tuovat tietokirjan suurelle näyttämölle: SAPIENS - tarina tarinoita kertovasta ihmislajista.







No sitten kellot kumajasivat kun tuli perjantai 13. päivä eli 13.09. Notre Damen kellonsoittajan ensi-ilta Tampereen teatterissa päänäyttämöllä. Np nyt on goottilainen tarina kohillaan - Notre Damen kellonsoittaja Tampereella. KOMEAA. KOMEAA. Erityisen ilahtunut olen, että suurella lavalla tapahtuu myös etualalla. Aina huikea ja innostava, vaatimaton ja Suomen parhaimmistoon kuuluva Petrus Kähkönen liikkui ja kiikkui kyttyräselkänä myös sutjakkaasti katon rajassa kuten Mike Monroe konsanaan... Ohjaaja Malviukselle kehuinkin Kähkösen lahjakkuutta syyskauden avajasissa.

Gotiikan ystävänä ja suurkuluttajana olen lavastukseen tyytyväinen:

Unohda disnin vesikidutus / vesitys  - mene Tamperelle. Nääs, eihän disneyllä näin tuhmaa nukketeatteria ollut eikä ruoskintaa. Olisikin. Narri Antti Lang on Suomen Sankari sukkahousuissa melbrooksin Robin Hoodi. Ihanat gargoilit, ja erityisesti heidän varpit! Myös elävät patsaat olivat onnistuneet.

Minulla oli paras paikka: viides rivi ja keskellä. Harvoin on ohjelmavihkoa tehty tällaisella pieteetillä - monta mehevää kohtaa Victor Hugosta! Kävin katsomassa myös harjoituksia elokuussa...


Ja heti seuraavana päivänä Turkusseen eli 14.09. oli Don Juan, Turku kaupunginteatteri. Ennen julisteita sai vain Suosikista ja Helpistä, nyt myös Turuust. Nami nami. Joskus suklaavälipala kuulosti kondomilta. Ohjaaja Pasi Lampela jatkaa dekadenttisia kamaridraamoja, ellei peräti sänkykamari-. Tosin olen vasta nähnyt julkan, mutta Eero Aho on Don Juan. Eeron tää Don Juan alko Jim Morrisonista, joko loikoilee ammeessa, rätti silmien päällä, tosin inha mielleyhtymä Morrisonin kuolemaan, mutta donjuanismi Eerolla vaihtui, ja siirtyi siirty Pentti Siimekseen, sieltä Loiriin ja matka on vielä kesken. Hänessä on epookin riikinkukkojen ja 70-luvun rocktähtien rokkukkojen feminiinisyys/maskuliinisuus. Ja mikä yleisö, vastaanottawainen. Haluan tuon ammeen. Saa sisältää kumianankat ja Don Juanin.

Turun kaupunginteatterissa herkutellaan Don Juanilla eli Eero Aholla, mutta myös erinomaisella Arto Hällströmin käännöksellä! Jos Eero Ahon ja Markus Järvenpään rodeo Hamletissa kuumotti, niin tsekkaas Ahon ja Markus Ilkka Uolevin kohtaus tässä...

5.10. näin Don Juanin seuraavan kerran,  01.11. oli niin ikään Don Juan. 11.10. oli teosavaus Don Juan, jossa ohjaaja Lampela ja pääosan Don Juan Eero Aho puhuivat:

Don Juan ei kadu mitään. Hän ei ole paha. Helvettiin joutuminen on vain uusi alku - parhaimmat piletsut ovat vasta alkamassa! Taiteessa on oltava ja säilytettävä vapaus, oltava vapaa moraalistisista x. Katsojalle jää tulkinta.

Miksi sekä Molièren ja Shakespearen teoksissa nimenomaan roistot puhuvat demokratiasta?



Sitten seurasi Tsehovin Lokin ennakot 15.09.-17.09. Lokki, Kansallisteatterin pieni näyttämö. Maria Kuusiluoman taiteilijajuhlan kunniaksi Tsehovin Lokki Kansallisteatterin näytäntökauden avajaisissa hehkui turkoosina, unelmana, haikeutena. Erityisen hieno on näytelmän juliste, josta välittyy näytelmän eri-ikäisten, lihallisten hahmojen tuska, toivo ja kaipaus. Ohjaaja Anne Rautiainen osaa soittaa katsojaa emotionaalisesti, koko naisen tuskan, toivon, intohimon, katkeruuden kirjo. Musiikin kylmät väreet ja tämä on vasta puolieräika, veistoksellinen Kuusiluoma. Mikä syy olla teatterissa maanantaina, ah.

Ensimmäisessä näytöksessä loistaa Aksa Korttila, toisessa Emmi Parviainen. Tsehovin Lokki ennakossa sekä myös esittelyssä Lavaklubilla. Maalla, näennäisen joutilaassa tapahtumattomassa tilassa, eristyksissä, ja arjen tuolla puolen, tapahtuu, suuria tunteita kuten oopperassa... ennakossa teos tarjosi vahvoja, aktiivisia naisia jotka tekevät valintoja, kipeitäkin, päihteitäkin. Ja eteerisiä, herkkiä miehiä kirjoitusvihkoineen, perhoshaaveineen, sihvereineen ja kyyneleineen. Mutta kävelikö Vesa Vierikko vetten päällä (Being there -viittaus)? Näin tämän myös valmiina teoksena mm 28.09. Lokki eli: Nenäliinat esiin! Emmi Parviainen nousi pianon päälle. Tsehovin #lokki ⭐⭐⭐⭐ ja neljä nenäliinaa.

17.09. oli vuorossa ShedHelsinki esittelyssä Metsän joulu, Helsingin kaupunginteatterilla. Teatterin, ja taiteen, monimuotoisuutta voi kasvattaa tekemällä esityksiä, osallistumalla  matalan kynnyksen kautta, kirjaimellisestikin, esteettömästi: teatteria kaikille. Metsän joulun harjotuksissa oli. erityislasten ja - nuorten intoa. Monimuotoisempaa musikaalia erityislasten ja -nuorten esittämänä, ja aiheena ilmastonmuutos, mutta teos on pakattuna niin, ettei aikuiset ahistu, mutta aikuiset oppii...


Seuraavana pänä eli 18.9. ja myös 9.10. oli vuorossa Kolmen kimppa; Hktfi. Liisa Mustosen ohjaksissa, ja ohjauksissa on sellane jännä monimuotosen Rakkauen ja seksuaalisuuen alaväre ja -vire, ettei katsoja aina tiä, millä asteikolla ja kosteikolla on. Ja millä saisi olla... Hengästyttävää, pirtsakkaa ja hottia #kolmenkimppa #hktfi koko rahan edestä, ja ylikin. Kuva harjoituksista avajaisissa.

Älyttömän hauska, ja näpsäkästi miksattu, ja ajoitettu komedia. Viimeks näin Olli Rahkosen pelkkä pyyhe yllä nousevan Törnävän lammesta suomen Fabiona Spämälotissa, nyt on sentään pullooveri kun on syys. Koko kolmikko näyttelee briljantisti. Ihminen on sietämätön laumaeläin ja sooloilija. Eikä tiedä haluaako mennä vai tulla. Erota vai olla yhessä.

Ei se mtn, olen nähnyt nyt syssyllä kaksi ranskalaista alkuperää
ollutta farssia, ensimmäisen #täydellinenlauantai neljä kertaa, toisen #kolmenkimppa vasta kaksi kertaa. Nerokkaasti tehtyjä, ei siinäkään mitään. Mites onnaa, onnasi Pasilassa tää Kolmen kimppa? Hyvin, hyvin liukkaasti. Farssin on oltava hyvä ja seko. Komedian pitääkin naurattaa. Niin, että ponsorina voisi olla Lady Tena. Milteipä #sceneframing Kolmen kimppaa tualla Studio Pasilassa.


No sitten tuli 20.09. ja Phantom Jyväskyläs. Tätä keksijän, muusikon, säveltäjän ja arkkitehti Kummituksen tarinaa kävin katsomassa syssyllä myös Jyväskylän kaupunginteatterilla. Musikaalin nimi oli the Phantom, ja se olikin ihan eri tarina, ja eri musiikki. Erik ja Christine ovat sopivan vastakohtaisia, kirjan mukaisia, lisää myöh. Tanssijoiden liikkeet ovat erityisen viehkeitä, ja uusista kasvoista Asko Vaarala nous eniten esiin - aasinpäällä ja ilman. Tähän synkkään ja kimaltelevaan syksyyn kuulu Jyväskylän kaupunginteatterin musikaali Phantom – Pariisin oopperan kummitus, jonne oli pakko päästä gotiikan ja Gaston Lerouxin suurkuluttajana.

Ja seuraavana pänä Turkusseen, ehtihän sitä kotona kävästä, ja jaksi tiimaa nukkua. Tai vaatteet vaihtaa: se on hankalaa kun käy maakunnissa teatterissa, että julkisilla pääsee Helsinkiin vain kerran yössä, 21.09. Amélie, Turun Kaupunginteatteri, päänäyttämö. Nunnakrokotiili, laulava kala Pörri, taivaasta laskeutuva Elton John, erityiset kauniit naisten pikkukengät, tuttu metrokuskin ääni (Marc Gassot), ja tämä on vasta välitauko. Elokuvana täysin sietämätön Amelie saa uuden mahdollisuuden Turuus. Minulle uusi tuttavuus Marketta Tikkanen on nimiroolissa mainio, yllättävä ja raikas. Aaro Wichmann ja Matti Leino pistävät parastaan, olan takaa. Wichmann on päivitetty, blondi versio pastori Sillistä, joka stalkaa, mutta on oikein hyvä... Leino pääsee väläyttämään välillä kunnolla.

Toisessa näytöksessä koreografia oli huikeaa. Mikael Saari oli 70-luvun kostyymissään vakava kuin Ian Curtis - mikäs siinä. Ianin elämänkertaa vois tehä myös musikaaliksi, tai edes 24 h party ppl... Ja itse #amelie oli mysteeri, joka laajensi kiltin prinsessan kuvaa. 11.10. näin uudelleen juuri tyttöjen päivänä Amelie, tuo ujo piimä, naapurin tyttö. Ja minä. Musikaalissa. Uudelleen.  Jokasessa näytelmässä sais olla ylhäyksistä laskeutuvia rinssejä! Onneksi niit on ny paljon. 25.10. näin uudelleen Amelien,

Yllättävän seksipositiivinen teos! Kun yleensä on kiltit tytöt jotka vain siististi unelmoi, kun muut prinsessat elävät ja kimaltavat. Mutta tässä Amelii laskee, kuinka monta orgasmia tällä hetkellä kaupungissa (TurkuPariisi) saadaan? 15? Joskus oli lähellä 16. Tarinassa kerrotaan myös yksinäisyydestä, miksi on helpompaa vetäytyä puutarhaan ja pois elämästä. Kuinka ei uskalla rakastua eikä tutustua. On itsemurhia ja tässäkin Notre Dame. Tai kun pelkää kaikkea, tai kun menettää kaiken. Kun menettää äidin. Kun menettää uskon ihmisiin. Kun perhe on kylmä ja kalsea. Kun lapsi on sairas. Mutta erityisen vetävät koreografiat ja puvustus. Saa hullutella. Hyvän mielen musikaali, joka ei ole lipuiltaan Suomen kallein...


Toisen terroristi on toisen vapaustaistelija... 24.09.-26.09. ja 8.10. Riivaajat iski paikassa nimeltä Teatteri Jurkka. Ja sitten 15.10. oli Riivaajien ensi-ilta Tampereen teatterilla, Frenckell-näyttämöllä. Minulle näytelmä ei ollut äärioikeiston yksittäisten midogyynisten poikien radikalismia, vaan Baader-Meinhof - tyyppistä anarkismia ja radikalismia, Kuka ellemme me -pohjalta. Vallankumous, jota osa toteuttaa rauhallisin, väkivallattomin aikein, opettaen. Klassikko on klassikko: vieläki ajankohtanen ja alusta uusille tulkinnoille. Kaikki me haluamme tulla hyväksytyiksi, huomatuiksi, rakastetuksi. Kuten elokuvissa Jokeri sekä Marian paratiisi. Ehkä. Huikeaa, ettei Dostojevskiä murhattu anarkisminsa vuoksi. Mustavalkoista ja ei niin mustavalkoista maailmaa, välillä mennään harmaan puolelle, ja punasen, hyvin punasen.  Järvenpään ja ohjaaja Rämön #Riivaajat on tämän poppoon toinen albumi, edellinen oli Rikos ja rangaistus. Keikalta tämä tuntuukin, hikiseltä, intiimiltä, punkilta. Mutta myös akustinen kitara on mukana. Se on samalla herkkä, mutta samalla siinö voisi lukea: tämä kitara tappaa fasisteja. Klassikko on klassikko, ja aina ajankohtainen. Dostojevskillä oli radikaali taustansa, oi nuoruus, ja romaanissa, ja oikeassa elämässä tapahtunutta murhaa pidetään sosialistisen vallankumouksen alkulaukauksena.

Onko Frenckellin näyttämö liekeissä? No on, sillä Markus Järvenpään monologi #Riivaajat -näytelmän palopuheet saavat roihuamaan, lisää. Punamustassa anarkiassa. Tampereella. Missäs muualla. Toisaalta on hyvin kiintoisaa, kun Riivaajissa salaseura anarkisteja kokoontuu parantaaksen maailman, jossa riistetään liikaa, ja kun puolelta ihmisistä uupuu äänioikeus, ja kun maaorjuus on vielä laillista. Niin salaseura kokoontuu, ja puhuu näistä kulmista. Jurkkahan sijaitsee Vironkatu numero 7 osoitteessa, jossa kokoontui oikeassakin elämässä anarkisteja. Aino Malmberg piti vallankumouksellista hovia ks hesarin juttu.

Olen katsonut Jokerin elokuvan useasti, samoin näytelmän #Riivaajat. Kummassakin on vallankumous kyseessä, sekä vastaanhangoitteleva johtotähti, Sankari. "Sergei Netšajev oli tilanomistaja Pjotr Jepiševin ja maaorjanaisen avioton lapsi. "" Kirjailija Fjodor Dostojevski kuvaa Netšajevin kannattajia romaanissaan Riivaajat.


28.09. oli Koiramäen historia, Kansallisteatterissa. Oopperamainen Koiramäen historia toimi matineassa, eritoten Tyttökuningas, Jagellonica, Kustaa III, kaikki HP:t ja Tapio Rautavaaralta kuulostava warhorse, sotahevoinen. Eteläisen Suomen historia ei olekaan nii umpitylsää, etteikö niistä läksyistä luistaisi. Korttilan oppilas mainio roolimalli tytöille. Kympin arvoinen!



30.09. ja 09.11. oli vuorossa Pelle, Willensaunassa. Magritten värinen klovni asettuu valokiillaan, myöhemmin musiikissa fellinimäisyyttä ja chaplinia. Romanttinen komedia tai fantastista realismia t hermeettistä rapsodiaa peloista ja ahistuksista oli Pelle ja dytyturbojumboripuli kreisipailausta.

Kaikenlaisia pelkoja tutkataan mutta entä klovnienpelko? Kuvassa avajaisissa Tomi Alatalo avautuu arasta asiasta ja harjaa hampaitaan. Mutta onko peiton alla Anna Ackerman? Pelle-näytelmän kantaesitys syssyllä Kansallisteatterissa.

Olen teatterissa nähnyt viikossa julmia komedioita: #Everstinna, Gabriel tule takaisin, Pelle ja Tsehovin Lokki.  Everstinnan ensi-illassa tunteet, muistot, historia risteilivät Kariniemen sinisestä ränsistyneestä huvilasta, musiikin kautta tän päivän fasismiin

Meditoivia klovneja, väreissä! Kun pellen, viihdyttäjän pitäisi olla 110% ON, eli päällä, hassuna hulluttelemassa, ja napinläpikukka täynnä vettä, niin tässä näyttelyssä punanenät ovat 110% OFF, eli vapaalla. Eikä kukaan vaadi heiltä mitään. Ugo Rondinone: everyone gets lighter -näyttely Taidehallissa, jossa kävi  pariin otteeseen





01.10. koitti uudelleen Gabriel, Willensaunassa, koska se on niin hyvä, ja koska en ollut muualla.

02.10. ja 04.10. Huikea, rankka, reipas ja hersyilevä Everstinna ensi-illassa ja sitten muuten vain. Jos on kyllästynyt spermassa liukastelun miesten tarinoiden miehiltä miehille -markkinointiin, niin tässä on vihdoin vitaalinen ja rehevä matka naisen seksuaalisuuteen - vittu ja vitun väki, alkuvoima, yhtä hurja, myyttinen ja pelottava kuin suo, kerroksellinen.


Everstinnan kaksijakoinen maailma tuntuu rimpuilevan pääkopassa standing ovation -taputusten jälkeenkin. Selviytymistarina on syystäkin turvakotien lukulistalla.

Tänään 4.10. #Everstinna oli vielä parempi, feministinen groteskius ja vapaus Lina Wertmullerin tyyliin, ja olihan siinä vaudevilleä, weimarin ajan kabareeta, sarjakuvaa ja erä maata. Ja koskettavampikin oli, jos mahdollista. Jaettu kipu ja ilo, tarina, selviytyminen.



3.10. koitti Piinan ensi-ilta, Tampereen teatterilla, Frenckellin näyttämöllä. Taidan olla vähän rakastunut Mari Turuseen, mutta ei se mitään. Piina hyytää Tampereen teatterilla. Lippuja on myynnissä maaliskuulle asti. Sopivasti kelirikon aikaan, kiäh kiäh...

Ja nyt vallan muualle. Stephen Kingin #Piina ja Jane Austenin Neito vanhassa tornissa. Kuinka vaarallista on kiihdyttävän ja kauhuromanttisen kirjan lukeminen. Tämähän tarkoitti, että naisten seksuaalifantasiat ovat jonkin patriarkaatin mielestä vaarallisia. Mitä tapahtuu kun ne kielletään. Käsikirjoitukset eivät pala... Ajalta ennen internetiä, pilvipalvelua ja varmuuskopiointia ykkösfani ja lempikirjansa tapasivat näin. Ehkä. Niskavuorelainen ja kokkolalainen versio Anniesta. Naiset riehuvat sytystysnestettä viskoen, kipeässä parisuhteessa, niin Everstinnan jykevässä näytelmäversiossa, kuin tässäkin. Miten toimii suomalainen versio?
 Sadomasokistisessa suhteessa ollaan oltu valkokankaalla. Siis - onko Anniella ja Paul Sheldonilla suhe? Siis ei pelkästään ykspuolinen. Muisto tuolta Tampereen teatterin avajaishulinoista, joissa ohjaaja Antti Mikkola kertoi, kuinka omakohtainen tämä näytelmä yllättäen on... P.S. Ja kovin on tutunnäköinen silhuetti videokankaan Miseryllä, eli sehän oli Anna Karenina eli Pia Piltz!

Mille saa nauraa, ja miksi, olen miettinyt viime päivien teattereita Piina, Everstinna, Pelle, Lokki ja tämä Jokeri. Sitten poliisit raahaavaat juoppoa jolta tippuu housut.

10.10. eli Aleksis Kiven päivänä meitä ilostutti Sara Mellerin suomeksi tulkitsema Lean loppumonologi (Suomea osaamattoman teatteridiivan ja suuren näyttelijän Charlotte Raan aksentilla )  Juha Hurmeen näytelmästä Making of Lea tuolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa ( SKS ).

"Aleksis Kiven päivän matineassa juhlistetaan Lea-näytelmän kantaesityksen 150-vuotisjuhlavuotta ja julkistetaan Kiven neljän pienoisnäytelmän uusi kriittinen editio: Yö ja päivä. Lea. Alma. Margareta. Kriittinen editio. Toim. Pentti Paavolainen (päätoimittaja), Sakari Katajamäki, Ossi Kokko, Petri Lauerma, Juhani Niemi ja Jyrki Nummi. SKS 2019. "


No se oli päivällä, ja illalla sitten oli 10.10. Vihainen leski näytelmän ensi-ilta, Helsingin kaupunginteatterilla. Tämä päivä 10.10.2019 se on ollu yhtä juhlaa, ja kuoharin kittaamista kili kili
kuplivaa! Aloitimme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalista, jossa Aleksis Kiven päivänä nostimme lasin kuoharia - siis kuohuviiniä, kuohari ei tässä tarkoita ammattia. Vaikka Kiveen liittyisikin. Näimme siellä mm Sara Mellerin spektaakkelinomaisen esityksen, Lean loppumonologin näytelmästä Making of Lea.

Vihainen leski pistää, ja panee haisemaan hotjoogaa, seksipositiivisuutta, ja elämäniloa ensi-illassa. Monimuotoista teatteria, pääosassa upea Riitta Havukainen seitsenkymppisenä Ulliksena. Oman ajan ottamista. Kritiikkiä soten yksityistämisestä ja vanhusten heitteillejätöstä. Mutta kuka on vanhus. Ikäihminen. Eläkeläinen. Nykyään. Mutta saako nykynäytelmässä laulaa karaokea ja soittaa ilmakitaraa?

Minna Lindgrenin romaanin 74 vee päähenkilö ei ole vanhus, vaan hotjoogassa lantionpohjalihaksiaan reenaava nainen, ei ole pelkkä äiti tai mummu, vaan vasta vapaaksi päässyt miehensä omaishoitajuudesta, kuin vankilasta. Mitäs nyt tapahtuu kun koittaa vapaus? Yleisössä erityisen hienoja nauruja, osasta musiikkia ja sovituksia kylmiä väreitä, vintagea ja saattohoitoa, omaishoitoa ja nostalgiaa. Ja nainen joka haluaa elää. Vihdoinkin omaa elämää.  Ja jo oli aikakin saada kotomaan teatterilavale Frankensteinin perilliset ja Igor - hieno äänimaailma sopi halloweeniin.
Ja asiasta puheen ollen:

12.10. koitti sit uudelleen Pikku vampyyri, TTT. Uudelleenkin nähtynä #pikkuvampyyri on oikein mainio ja kirjan henkinen kokemus, itse asiassa jopa enemmän. Bela Lugosin kryptasta Buffyyn tunnariin matkatelkkarista, ja muuallekin. Tosin tätä kirjaa on mahdoton tehdä väärin tai huonolla tavalla. Näytelmä on ihana, kauhuromanttinen, jännä ja hauska; goottilainen ja post-punk estetiikka, alakulttuurit, ja vampyyrien lajintuntemus on kohillaan, niin lavastuksesta Bela Lugosin arkussta, ja Toccata ja fuugan urkuihin. Ja Rudiger kuulosti Jussi Jurkalta... Estetiikka on siis kohdillaan: goottilaisuus, kauhuromantiikka, synkistely ja muu näkyy eri aikausien kuvituksina ja huvituksina. Sekä musiikissa, pukeutumisessa, taiteessa, kulisseissa: hautuumaalla, kryptassa, yön sinisessä pimeydessä, raunioissa. Olemme ajassa jolloin lapset tai esiteinit lukivat vielä kirjoja, ja lastenhuoneen viihde-elektroniikkaa edusti matkatv.

Anton Papunen (Juha-Matti Koskela ) on tavallinen poika, joka rakastaa yli kaiken vampyyrejä - niin kuin minäkin. On onnellinen sattuma, että naapuriin muuttaa vaivihkaa vampyyreitä kuten Rydiger von Schlotterstein (Antti Peltola ) ja Anna von Schlotterstein ( Eriikka Väliahde) komeine sukuineen. Mehevää ja surullista käännettä, vekkiä ja ryppyä tuo esim. koulukiusaajat, vampyyrintuhoajat ja tavikset. Koulukiusaus on erityisen osuvaa. Kuinka julmaa nykyään koulussa on.


Nappivalinta, voi kertoa muustakin toiseudesta, yksinäisyydstä, toisenlaisuudesta, pakolaisuudesta, vammaisuudesta, mielikuvituksesta. Me ja muut. Kuinka uusia ystäviä ja hengenheimolaisia löydetään. Millaisia yhteisöjä muodostetaan. Kuinka aikuiset ja/tai vanhemmat on niin pihalla, tai niin vain klikkiytyneitä omaan turvalliseen kotiin/ajatteluun.

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku Vampyyri -romaanit, lastenkirjat ovat mukavia löytöjä kierrätyskirjoissa. Koko sarjaa ei tarvitse haalia, vaan kaikki, ainakin tähän asti, ovat olleet mukavia lukuhetkiä kauhun ja ihastumisen kanssa, mukaan lukien ilkeämpääkin koulukiusaamista ja muuta hankalaa. Aikuisten tyhmyyttä ja niin edelleen.

No se oli päivänäytös, ja iltanäytöksenä 12.10. klokkan 19 oli Arkistiset leikit, Frenckellin näyttämöllä. Klemolan Arktiset leikit -näytelmässä leikki on päämäärä itsessään.. Klemola kysyi jo avajaisissa: Voittaako leikki kuoleman? Miksi yksin leikkivä aikuinen on hullu? Mutta miksi nykyään on niin haastavaa rakastaa kansaa...  avajaisissa 20.8. laajoilla reviireillä - kuten Klemolan kanssa ain.

Ei Lukas Moodyssonin Mammutti ole mitään Marja-Tertun
mursunhammas-wcpaperitelineen rinnalla... #Arktisetleikit jatkuvat Tampereen Teatterilla. Parhautta ja Heikki Kinnunen!







17.10. läksin sitten Maailman ympäri 80 päivässä, Kapsäkki. No olipa se seikkailu. Perskutaleijaa. Jules Verne oli 70-luvun suosikkejani kirjahyllyssä. Välittömästi tälle musikaaliselle näytelmälle lisää esityksiä, ja kaikkialle. Leskenpolttaminen ts sen yritys sai myös tässä raivon valtaan. Kuten myös piirretyssäkin. Barbaarit. Mutta ehkä myös brittiläiset kolonialistit. Tekijöinä Jussi Nikkilä ja lavalla kaksi nuarta suosikkinäyttelijääni: Olli Riipinen (Romeo Julia & Romeosta, Kauppamatkustajan kuolema) ja Anna-Sofia Tuominen. (Donkey Hot, Tohtori Jekyllin ja herra Hyden onneton tapaus )

Alkuperäisteksti: Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi: Jussi Nikkilä
Sanoitukset: Jussi Nikkilä
Musiikki: Työryhmä


21.10. Yksinäisten kaupunki, Kapsäkki. En muista uutista, jonka läpisävelletyn musiikkinäytelmän (Yksinäisten kaupunki) kirjoittaja Eppu Nuotio saksi talteen. Mutta Helsingissä oli vastaavia tapauksia. Kuultiin myös kunnollinen ja tiukka suomalainen tanko, jonka sanat todella tarkoittivat. Verratessa muihin tangoihin. Tänää Yksinäisten kaupunki Kapsäkissä, kaamoksen aikaan herätti, kosketti, nauratti, viihdytti. Elokuvamaisella musiikilla Chaplinin, Cherbourgin sateenvarjot, ja Schindlerin listan tyyppistä tunteenpaloa. Kitarassa soi myös slaavil. melankoliaa, mustalaismusiikkia ja jiihaa ameriikan latotansia


26.10. koitti Fröken Julie, eräs lempparinäytelmistäni, eli Neiti Julie, Tyäviksellä, Tampereen Työväen Teatterilla,  TTT, Eino Salmelaisen näyttämöllä. Naiset vallotetaan hyvällä tarinalla. Myös teatterissa. Palvelija trenki älykäs ja kunnianhimoinen Jean pukee ylleen kevlar-liivit neiti Julien kanssa. Fyysisen mustavalkoseen näytelmään astuu varottavaan keltaiseen mekkoon pukeutunut fröken Julie (Eriikka Väliahde). On juhannusaatto.

Aivan täydellistä teatteria. ststrindbergille on Tukholmaan pystytetty monta pystiä joita olen kuvannut. Miss Julie on eräs lempitarinoita, näytelmä, elokuva, teksti. Sadomasokismi, luokat, villi kesä yö, Shakespearen kesäyön unelma ja ABBAn Summer night city. Myös elokuva #midsommar. Mutta millainen oli tämä versio.

Miss Julien modernisointi ts meidän aikaamme siirtäminen ei onnistuisikaan, koska meillon oikeus vartaloihimme, ehkäisyyn, onneen, äänioikeuteemme ja valintoihin työ/koulu. Vielä ainakin. Miltä näyttäisi etelä-afrikan apartheidissä? Modernia voi olla puvut, lavasteet ja musiikki. #käsiohjelma kertoi jakoi lisää ja sai myös etsimään lisää. Yleensä Kirstin esitettäisiin vain kokkaamassa tai nukkumassa keinutoolissa. Tässä hän on läsnä, eikä vain korvana.


29.10. ja koko syksylle loppuunmyytyyn esitykseen sain yhen peruutuspaikan: Valehtelijan peruukki, KOM-teatteri. Puhdistavaa naurua ja hersyvää tragediaa, mutkattomasti ja myös kiharaisella tiellä. Hieman kiinnosti kuka oli kuka muisteluissa. Mutta sitten mentiin jo tarinassa uuteen kliimaksiin. Heini Junkkalan bravuureita, kuinkas muuten. Pirkko Saisio ja Marja Packalen ovat vedossa ja ironisia, ja kiertävät keväällä, myös hyvinmyydyillä kotimaisilla areenoilla. Kuinka mukavaa, ettei ole pelkästään miesten pönkitettyjä turinoita miehistä miehille, vaan laajemmin.

30.10. Pomo, Riihimäen teatteri. Pikkujoulukausi on avattu! Ei kopiohuoneessa piilolinssejä lattialta kontallaan etsien, vaan Riksussa oli Lars von Trierin  työpaikkakomedia Pomo. Kuinka tärkeää on miellyttää muita, pitää yllä kulisseja. Kaihdinta vasten. Ja ehkä pöytääkin vasten. Nopsakkaa toimintaa. ( Teksti Lars von Trier ja Jack McNamara )

Larsilta oon nähny kaikenlaist näil vuosikymmenillä, nyt teatterissaki. Näpsäkän tv sarjan rytmiin leikattu, myös musiikki. Eka puoliskolla yleisö haki yhteistä säveltä ja rytmiä, luultavasti. Että mihin tämän niputtaa. Mihin lokeroon kolahtaa. Antti ja Ilkka vetävät hyvin yhteen eli Rami (Antti Peltola) ja Kristo (Ilkka Heiskanen). Myös raitis brezshneviläinen tuulahdus Neukuista! ( Piti ironisesti kirjoittaa raikas)


31.10. ja 03.11.-04.11.  katsoin näytelmää Kolme sisarta. Koska se on niin hieno, ja laajenava, voi kiinnittää silmän ja korvan eri kohtiin kuin aikaisempina kertoina. Aikaisempana vuonna. Paavo Westerbergin näytelmä Kolme sisarta ja kun miehellä on tunteet...

Marraskuussa: Mitä, katsonko ma Viidakkokirjaa vai Tsehovia? Kansiksen Kolme sisarta vain paranee, repeilee, improilee viimeisillä vedoilla. Enemmän kyyneleitä ja nauruja, kummallaki puolen lavaa. Kaikki loppuu aikanaan. Westerbergin vinhaan pyörivä sisarusten talo on Venäjä, mullistuksineen. Kaikkine mullistuksineen. Kylläpä tää väittely tuli ihan puun takaa, huh huh. Versininin roolissa Riku. #kolmesisarta ties monennen kerran. Olis tää ny voinu atkua pitempään, mullekin. Uutta verta ja potkua. Silti olen aina samojen henkilöiden puolella, ja heille toivon mahdollisuutta onneen... Minulle #kolmesisarta  näytelmän Andrein teknojytke toi mieleen tämän WHS Teatteri Unionin esittämän dokun Neuvostoliiton teknon uranuurtajista, jota en ole nähnyt, enkä näe tänäänkään.



Eilen 8.11. oli kikkailematon, ja miltei musiikiton Pascal Rambertin Rakkauden päätös ensi-ilta Taistelutantereella Timo ja Katariina. Riisuttu esitys, lavalla vain kaksi ihmistä vaatteineen ja vesipulloineen. Ja virkistävä häiriö ja tilan ottaminen!

Tämä oli ensimmäinen näytelmä tänä vuonna, joka ei kolahtanut minulle henkilökohtaisesti, en tarttunut mihinkään, tai minuun ei tarttunut mikään, vaikkakin kuulimme bloggariklubilla, miten sitä on tehty. Näin kyllä miten se oli rakennettu ja kuulin kun yleisö huusi bravoo.

Upeat näyttelijät, mutta miksi aina käy näin. Ja tästä kulmasta.


09.11. Ihmisen ääni toimi minulle paljon, paljon paremmin, Omapohjassa. En kadu mitään, ajattelee laulaa kuuntelee Terhi Panula, ja Notre Damen palavat tornit sortuvat. Cocteaun ihmisen ääni -näytelmä sopisi myös Kiasmaan. Ohjaus Charles Gonzales.

Musiikillisesti Almodovarin ja Hitchcockin melodraamaa ja film noiria. Lavastuksessa ja videoilla goottilaisuutta, ihmissusi, täysikuu ja Kaunotar ja hirviö - jotka eivät kohtaa samalla ruudulla 9.11.




13.11. oli bloggariklubi ja harjoitukset näytelmästä Kartta. Sitte näin ennakon 16.11. Eläköön suomalaiset naiset jotka kirjoittavat kummaa komediaa, eikä asioita niin helpoiksi! Lähitulevaisuudessa viestintälaitteet ovat korvassa ja ranteessa, mutta ei olla viisastuttu, kuolemaa ei olla voitettu. Minna Nurmelin: Kartta ennakossa #välitaukotviitti.


Eilen bloggariklubilla kourassa oli siis #Kartta, vieraina kirjailija-ohjaaja Minna Nurmelin ja näyttelijä Kreeta Salminen. Näimme näytelmän pääharjoituksen Kansallisteatterin Willensaunassa.

Lähitulevaisuudessakin olemme valmiina ärsykkeille ja piippauksille tärkeistä asioista, ja viesteisttä, ja viestintälaitteet on pienempiä ja lähempänä ihoa, mutta voitammeko kuoleman, tabun, kaipauksen? Teos näytti hyvin skifiltä mm yhtenevien teryleenipukujen kanssa, mutta kertoi ihan meidän ajastamme, ja ajasta tuossa ihan nurkan takana. Miten kohdata kuolema, miten muistaa läheinen. Keitä me olemme, ja minne menemme.

Näiden esitysten välistä purjehdi Onnellisten saarelle, tuonne tunteita herättävään Lauttasaareen. 14.11. ohjelmistossa Onnellisten saari, ja paikkana Ryhmäteatteri. Näin tämän myös 10.12. tai niillä main. Harvoin sitä samaistuu näytelmän päähenkilöön niin kuin Onnellisten saaressa. Tapa keuhkota. Omista huudeistaan. Jaan saman inhon ja vihan mulkkuihin jotka parkkeeraa jalkakäytäville ja suojateille, kuin #onnellistensaari näytelmän päähenkilö... Eritoten Larussa. Asuin siellä kissojen kera. Hersyvää työtä kaikilta, sanojen nopeutta. #nimby #natiivi

( Yks Aamu miltei tuoksu napalm Ilmestyskirja.Nyt -trailerissa, joka ei kyll näyttäny 4K. Kurtsi ja Sheeni muistuttivat eilistä Santtu Karvista, joka myös tummaan vihreän ja mustan liejun peitossa oli pelastamassa Larua #onnellistensaari näytelmäsä. )

Miiko Toiviainen: kepeä elämäni Q-teatterissa 28.11. eks tempore sateen keskeltä. Miikon näin edellisen kerran vampyyrinä, ja Veikko Sinisalon Veikko Sinisalona. Viehättävä, näpäyttävä monologi. Ja eikun kritiikkiä naputtaan.

Olen todella tyytyväinen ja onnellinen, että sain tähän ostettua lipun. Todellinen lausuja ja mikä ralli, teos ja elämäntarina.


02.12.koitti sitten Kauppamatkustajan kuolema, Kansis, samoin 05.12. sekä 11.12. Dream a little dream of me... Hitsi. No niinhän teinkin. #kauppamatkustajankuolema sisältää virkistäviä polvihousuja. Miller ei ole millään muotoa suosikkejani, tässäki naisen rooleja on vain kaksi: miestä kaikessa tukeva vaimo ja iloluontoinen hutsu tai kaks. Kovin kosketti aidosti kun poika itki, ne pienet eleet ( Biffin roolissa Aku Hirviniemi). Miksi viimesen lainaerän maksettua kaikki brakaa. Nauroin 1. kerran replaa " rehdit amerikkalaiset, hyvät ihmiset. " Björkman on tässäki isä helvetistä, jonka tuunausta ja mielenliikkeitä seuraa. Välillä etäisyyden päästä, välillä läheltä, kuin omiaan. Liikumme parilla aikatasolla, mutta aina Björkmanin hahmo on pukeutunut harmaisiin, yhtä harmaaseen pukuun kuin harmaat seinänsä, tiiliseinät, kuin vankilta, kuin arki, joka kaatuu päälle, maksuerät.

Tänään 11.12. #kauppamatkustajankuolema on parhaimmillaan, svengi on löytyny. Myrkylliset miehenmallit siirtyvät isältä pojille. Puhumattakaan kapitalismista, joka nujertaa unelmat ja arjen. Hakkaa puut, ja rakentaa kerrostaloja joissa seinät paperia.

Viime aikoina olin elokuvien New Yorkissa, Gothamissa, Brooklynissä. Tuli mieleen Jokerin elokuva: poika nimeltä Happy, onko ihminen arvokas vain kuolleena. Tutkielma miehen syyllisyydestä ja ahdingosta, myös poikien kapeista rooleista ja odotuksista. Jokerin kässärissä yhtymäkohtia tähän teokseen: poika Happy (Samuli Niittymäki, taas täydellistyä työtä) joka melkein tanssii kuin Joker. Ja onko kuolemassa vasta arvokas. Alkuperäisessä Jokerin käsikirjoituksessa luki sense, mutta valmiissa elokuvassa oli cents, mikä oli parempi ilmaisu. Suosittelen. Siis kohta:

“I hope my death makes more cents than my life”

Päähenkilö miettii kuolemaa, on hän miltei sen kohdannutkin, muutaman kerran. Ja omaa vakuutustaan. Minkä arvoinen ihminen hän, vanheneva kaupparatsu on? Kun ei saa kaupaksi, ja kaikki pitää ostaa osamaksulla. Ja kun saa viimeisen erän maksettua, niin kone hajoaa.

Miehen kunnia ja häpeä, tarve menestyä, ja toisaalta huomata, ettei tule toimeen palkkapussillaan, joka vaatisi enemmän matkustelua, myyntiä, tuottoa.

Ainoastaan Willy Lomanin (Björkman) liian modernia salkkua kritisoitiin, mullekin se muistutti tulevaisuutta, Patrick Batemania. Se oli iso, kylmä ja kömpelö. Ehkä muinoin näytesalkku oli matkalaukun kokonen. Tai nailonit nyt sujahti mihin vain keissiin.





03.12. oli vuorossa  INTERNET tiedän mitä teit viime kesänä -näytelmä KOM-teatterissa. Kom-teatterissa tiedettiin mitä teit viime kesänä - jos olit levitelly sen naamakirjaan. "

Internet tiedän mitä teit viime kesänä " oli 116. tänä vuonna näkemäni näytelmä. Oliko se catwalk, turvakokkous neukkarissa, ufodisko vaiko dikitaalinen pikkujoulu?

Data on nykyään arvokkaampaa kuin öljy. Öljyn vuoksi on murhattu ihmisiä sodissa. Kumpaan suuntaan peukku menee tällä diktaattorilla?

#INTERNETtiedänmitäteitviimekesänä


(10.12. Joulupuuro, HKTfi, aiheena ainakin Humiseva harju, istuin parhaassa seurass joulupuuron ja Lauri Maijalan pöydässä )
(14.12. Veljekset ja Venla, Teatterimuseolla vierailivat 70-luvun Seitsemä veljeksen mieskaarta ja Venla )


17.12. Making of Lea, KOM-teatterissa, oli komein päätös teatterivuodelle, ja -vuorelle....

Teatterivuoteni 2019 päätti Making of Lea, tämä oli kolmas kokoonpano minkä näin. Hersyvän hauskaa, mutta myös surullista toteamista, niin alussa kuin lopussa, yksin oot sä ihminen. Virkistävää kielikylpyä ja piipahdusta eilisen kulttuurihistoriaan. Suolan makuisia konfetteja.








No siinä ne, yli 121 näytelmää, joita katsoin vapaaehtoisesti ja nautinnolla tahi mielenkiinnolla tänä armottomana vuonna 2019. Pidin teoksista jotka olivat suurta taidetta ts olisivat voineet olla ja taphtua esim Kiasmassa. Pidin farsseista ja kauhusta.


sosialistisesta mediastani:
sosialistisesta mediastani: