Naisen rajoitukset, mutta myös voimavarat eri aikoina. Millainen perhehelvetti, sukuhelvetti, matriarkat. Oikeiden ihmisten puhuma kieli, kulissit joita pidetään pystyssä, makso mitä makso.
Nuorten naisten suuret perheet, ja paineet, ja yksinäisyys maaseudulla. Milteipä Hitchcock - mainen / - maiset karmeat vanhat naiset... Dominoivat.
Näytelmässä oli upeaa peräkamarinpoika Norman Bates...
Vähä hassua oli olla kirjan ja kirjan pnä Hitchcockin Psykon luennolla, mutta olihan se mm Aution Pesärikko -näytelmässä
Kävin katsomassa Turun kaupunginteatterissa kiertävän pienen suuren näytelmän Pesärikko, jossa pääosassa Sara Melleri loisti, unelmoi ja kärsi. Suosittelen. Tämä Aution kirja oli löytökirja, joka tarttui matkaan kohti juhannusta.
Tunnistan nämä vahvat naiset ja heikot, väkivaltaiset miehet. Vaikka olemme eri murrealueelta.
Hurjat naiset kuorimaveitsineen, kirveineen, pesäpallomailoineen...
Aviomies raiskaa aviovaimon, oliko tämä rikos vuonna 1982? Miksi ei? Seksiin pakottaminen? Orvokki Autio: Kotipesä romaani ja Turun Kaupunginteatterissa vieraillut Pesärikko, pääosassa Sara Melleri
Toisaalta luin myös MIKI-pikkukirjaa eli Anna-Leena Härkösen romaania Ei, kiitos, jossa päähenkilöllä on samanlaisia onkelmia kuin Onslow'n puolisolla... Kun mies sanoo sängyssä ei kiitos. Lattialla ei kiitos. Keittiön pöydällä ei kiitos. Spontaanisti ei kiitos. Suunitellusti lukujärjestyksen mukaan ei kiitos. Ja pelaa vain tappopelejä. Verkkareissa.
Henkilön Valokuvaaja (@satuylavaara) jakama julkaisu
Kesämökille raahatut löytökirjat #Pesärikko näytelmästä tuttu Kotipesä ja Ei kiitos #hktfi näytelmänäki nähty. Naisen rajoitukset ja voimavarat eri aikoina. Ja Parnasso kirjastos #kirjaplokipic.twitter.com/nSfHZlavsd
Ihanaa nostalgiaa vuodelta 1997. Siinä on jo aiheita Anna-Leena Härkösen tulevaan teokseen Ei kiitos, jonka sain nyt pikku kirjana, ja jonka näin näytelmänä Helsingin kaupunginteatterissa.
Mutta hyväksyisinkö nyt tiedemiehen mansplainauksen - vaikka häntä näyttelisi itse Eero Aho... Seksismiä on kun miehet arvioivat yliajamaansa tai töytäisemäänsä naista että hyvännäköinen, 9 ja puoli pojoa. Äijillä on konttoreissa kalentereissaan nuoria alastomia naisia.
Onko nainen tasapainoton ja onneton kun haluaa mieheltä seksiä tai syliä. Miksi aina on väärä hetki... Temperamenttinen ja impulssiivinen Tiina Lymi on onnellisessa avioliitossa vai onko se vain kulissia.
On upeaa, ettei tässä sarjassa naisia hiljennetä.
Aikoinaan seurasin tätä sarjaa tiiviisti, koska se kiinnosti. Näyttelijöinä oli KOM-teatterilaisia ja ohjaajanakin KOMin Pekka Milonoff.
Useammalla sukupolvella on paha olo, keski-iän kriisiä, kolmikymppisten kriisiä. Niin - luultavasti Tiina Lymin hahmoon samaistuin ensin. Muistan BCR:n skottiruutuhuivit... Oikeasti.
Ja kuinka mukavaa oli kuvauspaikat - Helsinki ennen vuosituhannen vaihdetta. Sörkan metroasema. Lankapuhelimet, applikoidut neuleet, asiat jotka hoidetaan paikan päällä eikä verkossa. Vaikka ohjelman lopussa on htp ja muutama kenoviiva. Vuonna 1997 opiskelin ensimmäistä kertaa PhotoShoppia. Vai tuliko tämä ulos 1998? Silloinkin opiskelin graafista viestintää ja opetin luovaa kirjoittamista. Tuntui, että kaikki oli avoinna, uutta, ihanaa, auki ja mahdollista.
Sarjan ekassa jaksossa siis nostalgoidaan kun Lymin hahmo törmää vanhaan koulukaveriinsa Outiin - jota näyttelee Sari Mällinen - vahingossa Sörnäisten metroasemalla, jo lopulta tytöt lähtevät BCR:n konserttiin. Joka järjestetään että bändi tai sen rahoittajat menisivät nauraen pankkiin... Nostalgialla saa ratsastaa. Vai saako.
Radikaalia on, kun naiset puhuvat tippavuodosta ja valkovuodosta. Perheen äidillä on tapana neuvoa ihmisiä raittiiseen ilmaan ja sitten saunomaan makeasti. Näillä konsteilla raivo ja turhautuminen häipyy...
Yleensä kun vain miesten kirjoittamia miesten sanomia tulee pilvin pimein. Onneksi tässä ei.
1990-luvun lopulla viisikymppisillä ihmisillä oli varaa asua omakotitalossa, Helsingissä.
Miksei hyviä ihmisiä arvosteta tarpeeksi? Lymin hahmo sanookin, ettei uskollinen mies ole kiinnostava. Hm...
Pikamuistiinpanoja ilman internetiä ja oikolukua, 16.6.2018
10:09, nykyään pitää matkustaa että pääsee verkkoon....
Jo aiemmin tuli mieleen Crampsien konsertti mielisairaalassa v. 1978. En toki ollut paikalla mutta myyttinen tapahtuma on varmaankin särönä juutuupissa. Ja mehevänä anekdoottina. Toisen kerran näin tämän valmiina kokonaisena näytelmänä. Matinea lauantaina klo 14. Ryhmäteatterin versio Yksi lensi yli käenpesän, ja tässä näytöksessä pipi Bi-Bi-Bill on saanut uutta potkua!
Päällikkö Bromdenin yksinpuhelu, isällepuhelu toimii hypnoottisena. Se kuulostaa myös pohjoisen ihmisen puheelta, kevät, lumi, lohi. Ja voisi olla Suomen alkuperäiskansan puhetta.
Apropoo Tarinanmetsästäjät sarjan tuoreimmassa jaksossa eilen oltiin Rovaniemellä, romanttisen komedian merkeissä jossa alajuonteena oli Lapin luonnon tuhoaminen kaupallistamisella. Kun ainutlaatuisen näkymän päälle halutaan rakentaa luksushotelleja hyppyrimäkiä ja viihdekeskuksia. Ja kaivoksia. Kaivospisnes on vaarallista - ulkomaalaiset kaivoshirviöt haluavat muuttaa Lapin alueen Suomen Kongoksi. Tämä tarinanmetsästäjät jakso oli kokonaisuutena paras, siinä irroteltiin vapaimmin, oli popkulttuurin viitteitä Hohdon pelottavista kaksisista Veskuun. Rovaniemen kirjasto ei ole tarinassa mukana kuin vain taustalla. Se on sääli, sillä Rovaniemen kirjasto on ollut minun lapsenhoitajani kun vanhemmat ovat asioilla. Myös se Lappeenrannan jakso oli hiano, koska sillä oli pohjat seuraavaan näytelmään Muodonmuutos.
Mutta asiaan. Onko McMurphy oikeasti hullu ts psykopaatti? Teeskenteleeko hän vain päästäkseen lepokotiin, eli tänne mielisairaalaan raskaasta raadannasta pelloilla? Ainakin hän on egolomaaninen, erotomaaninen, peliriippuvainen piristysruiske jota näivettynyt osasto ( katsoja? ) tarvitsee...
Tai kuten pingviini sanoi Gothamissa olevansa se peräruiske jota tämä kaupunki tarvitsee. Tai ansaitsee... Pingviiniä näytteli tuossa Tim Burtonin Batman - paluu - elokuvassa Danny de Vito, jonka eka loistokas leffarooli oli Martini tuossa Milos Formanin versiossa Yksi lensi yli käenpesän...
Mutta mikä on oikeasti McMurphyn suhde seksiriippuvuuteen? Onko se liikaakin korostettu? Pistetään lisää anekdootteja, kun näin Robin Svartströmin ensimmäistä kertaa livenä niin ajattelin, että what a package... Olimme siis samassa postissa jonossa.
Näytelmässä on seksuaalinen vire, kirjoitin tästä edellisessä blogissa. Nuori hoitaja, nainen, ei sano ei McMurphyn flirttailuille ja kosketuksilla. Hän veljeilee potilaiden kanssa, polttaa pilveä kun on yksin työvuorossa yöllä. Veljeilystä vankien kanssa on hyvä esimerkki mainiossa musikaalisessa komediassa Huomenna La Scala! jossa oopperaryhmä tekee Sweeney Todd -produktiota vankien kanssa. Normaalien siis ei-vankien ryhmän bimbo veljeilee vangin kanssa eli on sillai. Hän olisi halunnut olla sillai kauneimman vangin kanssa joka on rikkinäisin, itsetuhoisin kaplea poika, joka vain lukee Sylvia Plathia, eikä anna. Huomenna La Scala! olisi ihana omistaa DVD:nä, mutta sen on kieltänyt säveltäjä Sondheim, joka ei tykännyt tulkinnasta.
Oksalla ylimmällä olevaa hoitaja Ratchediä sanotaan mm lepakoksi, eli haukutaan lesboksi. Professori Harding on joutunut, tai ajautunut hoitoon vaikean parisuhteen vuoksi.
Hän on naimisissa nuoremman miehen kanssa, könsikkään joka on entinen oppilaansa.
McMurphyllä on poliisien litaniaa, merkintää mm alaikäisestä prostituoidusta. Tarinassa vilisee maksettuja naisia ja transvestiittejä, eikä kukaan ole moksiskaan. Olemme luultavasti vuodessa 1975 ja cant get My Eyes Off of you soi.
Soiko se kirjassa, elokuvassa? Ainakin kauriinmetsästäjissä. Miten Vietnamin sota vaikutti ihmisen mieleen tuolloin? Tulevaisuuden toiveisiin?
Martini juputtaa päällikön jalkaa vasten. Ja esittelee itseään. Myös McMurphy on ekshibitionisti. Ja mikäs siinä, Robin Svartströmiä on mukava nähdä pyyhkeellä ja ilman. Apropoo, juhannuksena muisteltiin, kuinka sukulaismies oli ollut kylpylässä ja mennyt saunatakissa aamupalalle. Ja henkilökunta oli sanonut ettei tänne kylpytakissa saa tulla...
Popkulttuurissa mielisairaalan paikan on ottanut vankila, kuten Orange is the New Black ja Sons of Anarchy.
Miksi potilas saa koota pommia mutta ei katsoa tv:tä kuin vain tiettynä aikana. Ihmeellisiä sääntöjä.
Parissa kohtaa on aitoa Simpsons-huumoria, kuten kun McMurphy pitää hoitajien koppia nakkikioskina.
Jo ensimmäisellä kerralla arvasin purukumin olevan Juicy Fruit. En tiedä miksi. Olikohan maikkarilla joku hauska Juicy Fruit -mainos. Se sympoloi Amerikan menoa.
Crampsien keikka napaseudulla:
Ryhmiksen traileri:
Alice Cooper on kamppaillut pakkopaidassa ja aina voittanut - yleisön puolelleen.... ;
Cramps-tviitti:
The Cramps Play a Mental Hospital in Napa, California in 1978: The Punkest of Punk Concerts https://t.co/aLXOjhZWhc käyttäjältä @openculture
Seilin naiset: Saarelle perustettiin mielisairaala, jonne eristettiin loppuiäkseen rikolliset, mielenterveysongelmaiset ja seksuaalisen väkivallan uhrit https://t.co/S1EFC58FuM
Vaikeahan tästä on silmiään ottaa poies... Hyvän omantunnon saarekkeen, linnakkeen portille ilmestyi tuolin päälle noussut potilas joka kertoi tarkat säännöt miten käyttäytyä tällä mielisairaalavierailulla. Mielisairaala on myös amerikkalaistettu pikku-suomi pienoiskoossa. Varmasti tämä puhuttelee myös tämän hetkisen kylmän porvarihallituksen leikkauksia. Ryhmäteatteri jatkaa linjallaan, joka kiinnostaa, vaikka onkin laitosteatteri.
Eros-Tommin siis Tommi Erosen hahmo Martini on kuin Hugo Simbergin maalaama täysin hämmentynyt tonttu-ukko. Hän ei ole Simbergin piru parka ( eikä parka Rukka - kuten tuo viraaliiksi lirvahtanut Rukka-merkkinen takki mallia parka. ) ja köpöttelyssään on jotain Ozzy Osbournea - jonka töissä välin esiintyy mielisairaalat ja esim Soittakaa Paranoid. Hän on hieno suomalainen hullu. Eros-Martini. Kukkuu kukkuu, kuulin pari vuotta sitten kesällä sekä käen että Ozzy Osbournen kukkuvan. Ei tosin samaan aikaan.
Päällikön ( Robert Kock ) yksinpuheen rytmi on hypnoottista, ja pahaenteistä. Näin edellisen kerran yksi lensi yli käenpesän näytelmän 1980-luvulla. Siinä oli hurja Päällikkö. En muista enää edes, millä kielellä se esitettiin, ja onko sillä välilläkään - se on jossain luuytimessä. Tai ehkä herkemmässä paikassa.
Randall Patrick McMurphy. Jo nimikin on überahdettu machokönsikäs, joka voi olla hirmuisen rasittava, vastuuton lotjake, mutta toisaalta aika avoin kaikelle lakanoiden alla. Tai päällä. Robin Svartström ottaa kaiken irti, ja mikä ettei, niin pitääkin.
Näytelmä ja itse teos sisältää vastakkain asettelua: sisälle suljetut versus ulkomaailma. Hullut vastaan normaalit. Laitos versus vapaus. Vaika teos on tuttu kirjana ja leffana, sen haluaa nähdä. Seksuaalinen, sadistinen tai utelias jännite hoitajan ja hoidokin välillä. Hoidettavissa olevat ja toivottomat tapaukset.
Keissit joille ei anneta toivoa. Vajakit. Hoidokit.
Teos on surkuhupaisa ja traaginen esimerkki demokratiasta, jossa hullujenhuoneen asukit, osat, jotka ovat ihan pihalla, tai eivät voi enää kommunikoida lobotomian jne vuoksi joutuvat äänestämään. Demokratia. Vaikka suurten valtojen äijät eivät voi yhdessä äänestää rauhasta, ja siitä ettei siviilejä pommiteta, niin mielisairaat joutuvat äänestämään.
Miksi laitoksen sadismi, nöyryytys ja pilkun halkominen, ja rutiinit ovat hyväksyttyä?
Kun taas McMurphyn edustama rentous, spontaanisuus ja leikkisyys luokitellaan kapinaksi ja potilaille vaaraksi. Hoitaja Ratched jonka nimessä ja mielleyhtymissä yhdistyy rotta, rotta tönössä, rotta vajassa, wretched ja raapiminen, käyttää ryhmäterapiaa. Joka on näin toteuttuna potilaille vaarallista, epäpätevää ja ahdistavaa, ihmisarvoa loukkaavaa.
Mildred Ratched - jotain hyvin mautonta, peessiä, harmittoman harmaata on hänen etunimessään. Mutta se ei kuvasta kaikkea... Minna Suuronen on taas suuressa roolissa, ja mikäs siinä. Kun McMurphy kyseenlaistaa järjestyksen ja protokollan, niin hän samalla kyseenlaistaa sairaalan hoitokunnan pätevyyden, sekä naisen johtajana.
Suurosen hoitaja Ratched ei ole pelkästään hirviö, vaan hän antaa McMurphylle mahdollisuuden perääntyä.
no niin lainaus " Jack Nicholson rakensi McMurphysta ristiriitaisen hahmon, josta ei loppujen lopuksi tiedä, onko hän mielisairas vai ei. Louise Fletcher totesi, että Jack oli kuvauksissa eräänä päivänä udellut paljon tietoja hänen roolihahmostaan ja lopulta kysynyt tämän etunimeä. Etunimeä ei oltu mainittu käsikirjoituksessa. Kysymyksiin kyllästyneenä Fletcher oli tuhahtanut ensimmäisen mieleensä tulleen nimen, joka oli ollut Mildred. Joitakin päiviä myöhemmin kuvattiin terapiaistuntokohtausta, johon McMurphy saapuu saatuaan sähköshokkiterapiaa. Kun hoitaja Ratched kysyy, haluaisiko McMurphy osallistua istuntoon vai levätä, puhuttelee McMurphy häntä vastauksessaan Mildrediksi. Filmillä voi tarkkaan katsomalla nähdä, kuinka Fletcher punastuu tästä. " wikipedia.
McMurphy sanookin selän takaa Ratchedia hanheksi. Muitakin lintuvertauksia tulee, lastenlorusta kasvaa teoksen nimi, ja tekstissä lentävät kanadanhanhet - vaikka Suokki on täynnä valkopaskahanhia.
Mietitään kantaa itsemurhaan ja armomurhaan. Mihin vuoteen asti homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi, ja milloin mielisairaideksi. Suomessa. Osassa maailmaa homous on vieläkin rikos, ja osa normaalia seksuaalisuutta voi saada kuolemanrangaistuksen.
Miten valta turmelee, miten valta murretaan.
Kumpi on sadistisempi: hoitaja Ratched vaiko Billin äiti, joka on myös Ratchedin ystävätär. Äidillä on jokatapauksessa häiriintynyt suhde poikaansa, eikä hyväksy poikansa morsianta. Emme tiedä miksi.
Billiä näyttelevä Samuli Niittymäki popsahtelee Helsingin kulttuurielämässä kuten Pertin valinnan avajaisissa.
Amerikkalaisista kauhuista yksi suurimmista on itsenäisyyden ja persoonallisuuden menetys, pakottaminen laitokseen ja sääntöihin, milloin saa syödä, milloin nukkua ja milloin Ping pong... Siis tarkoitan normaalia pöytätennistä, en sitä, jossa ping pong-pallo poksautetaan suoraan .... sta.
American Horror Story: Asylum -sarja on koko kauden verran hullujenhuoneella. Sarja esittelee aina uudessa kaudessa uuden amerikkalaisen pelon. Tai siis kauhun.
Wanda Dubielin hahmo on koskettava, liikkeet ja toivottomuus tuttuja. Rikkinäinen nukke taiteessa, symbolina, roskiksessa, Alice Cooperin julisteessa 1970-luvulla.
Amira Khalifalla on myös tunnistettavia piirteitä, eleitä. Pakkomielteitä.
Onneksi lavalla ei ole pelkästään miespotilaita ja heidän tarinoita, vaan pakkaa on onneksi sekoitettu.
McMurphy on aikalainen pakansekoittaja, mutta alkuperäisessä tarinassa taisi olla vain miehiä sairaalassa. Naiset olivat vain hoitajia, äitiä ja huoria.
Onneksi ei enää.
Tiia Lousten hahmo Harding on professori, jolla suhde nuoremman opiskelijan kanssa, ja tämä opiskelija on sittemmin muuttunut aviopuolisoksi.
Mutta tyyppi eroaa Blanche DuBois'n hahmosta.
Vaikka tässäkin on kaksi tabua.
Mille nauretaan ja kenen kanssa?
Yllättävän vähän tehdään komediaa pillereistä, joita rapakon takana tyrkytetään jokaiseen vaivaan, ihan kolmivuotiaista alkaen.
Että rauhoitetaan, tyynnytetään.
Mutta ihminen ei saa lääkitä itse itseään, kuten pahuksenmoisissa pirskeissä, joissa saa olla vapaa.
Mikä on kanta lääkekannabikseen?
Sairaalan rutiinit, joista ei jousteta tippaakaan, tuntuivat typeriltä. Oikeastaan vain autistisilla lapsilla ja nuorilla pitäisi olla rutiinit ja sama hoitopaikka ja henkilökunta.
Nykyään kun kilpautetaan niin juoksetetaan autistista ihmistä halvimmasta paikasta toiseen vain rahan takia, eikä yhtään pysähdytä ajattelemaan, kuinka autistinen siitä kärsii.
Näytelmän musiikki kuulosti hieman John Carpenterilta ja Goblinilta, vahva 70-luvun proge ja syntsat. Kuulosti siis hyvältä.
Can't take My eyes off of You soi tiuhaan, ja vaikka se on rakkauslaulu, tai viisu ihastumisesta ja kuolaamisesta, niin silti se soi mollissa...
Sua kuunnellaan, sillä seinälläkin korvat on...
Ovatko vainoharhaiset olleet oikeassa alusta alkaen? Muistan mielisairaalasta karanneet asukin, joka oli ihan oolsprait kunnes katsoi kattolampusta näkyvää sokeripalaa. Että siellä on lähetin. Vaiko mikrofoni.
Se oli 80-lukua, eikä liittynyt KGB:hen. Me vain satuimme asumaan pohjoisen tienhaarassa jossa oli neljä väylään eri mielisairaaloihin.
Nykyään ihminen kuljettaa mukanaan orwellin isoa veljeä, joka pukkaa ilmoille sipsi-mainosta kun viaton ihminen rouskuttaa sipsiä. Vai oliko se kuntosalimainos.
Mikä merkitys mielisairaalalla oli Draculan tarinassa?
Äijien kirjoittamassa mielenterveydenhoidossa on kiinnostavinta naisten nymfomania ja hysteria... Mikä on normaalia, mikä ei. Kuten esim kirjan ja elokuvan Prinsessa päähenkilön ystävätär ( Krista Kosonen). Tai siis sellikaveri. Toveri potilas.
Tai otetaan komedia Hysteria, dildon keksimisestä.
Kiinnostavaa eli kauheaa oli Anna Kortelaisen tutkimuksissa olevat valokuvat naisista hullujenhuoneilla, miesten armoilla, vartalot kaartuneina kuin manauksissa. Naisraukat, myös Seilin saarella.
Katja Kallion kirjan ja esitelmän mukaan ennen muinoin irtolainen nainen voitiin sulkea mielisairaalaan loppuelämäkseen. Koska hän oli vapaa, sinkku, asunnoton, työtön ja mielikuvitusrikas seikkailija, jolla rikas seksielämä.
Vuoden sisällä mielenterveysongelmat ovat olleet tapetilla Kansallisteatterin näytelmässä Masennuskomedia, jossa viisikymppinen nainen sairastuu loppuunpalamiseen tässä oravanpyörässä joka vaatii liikaa, ainakin yli 49 vee naisilta. Kun kaikki mitataan rahassa ja tuotettavuudessa. Lypsetään tyhjiin. Välittämättä ilmastonmuutoksesta. Inhimillisyydestä.
Aleksis Kiven kohtaloa laitan tähän myös kuvina kirjoista. Kuinka aiheeton murskakritiikki saa aikaan kirjailijan epätoivon.
Helsingin pimeä puoli -kirjassa esitellään suomalaisia rikoksia, ja mm sitä kuinka Lapinlahden mielisairaalassa ensitöiksi ostettiin 26 paria jalkarautoja ja kohtuuton määrä pakkopaitoja.
Olin Lapinlahden mielisairaalassa, useammassa näyttelyssä tahi tapahtumassa. Ja koin valtavaa ahdistusta, sydämen tykytystä jne ja pystyin hengittämään vasta ulkona. Lapinlahti on rauhallisen kaunista aluetta - lähellä on sitten Hietaniemen hautausmaa, jossa Helene Schjerfbeckin hauta oli tuolloin sietämättömän huonossa kunnossa.
Lapinlahden lähde toimii nykyään positiivisella tavalla.
Juha Hurmeen näytelmän Hullu kävin katsomassa Jurkassa.
Kävin Aleksis Kiven huoneessa. Kuvia ehkä lisään.
Rummukaisten vanhemmat veljet ajavat traktorilla hullujenhuoneelle, ja kyydissä oli nuorempi veli, joka oli vissiin hullu kun ei puhunut tai muuta vastaavaa. Veli kuitenkin löytää morsion matkalla ja palaa kotiin sanoen, lämmittäkääpä akat sauna.
Teoksessa Siunattu Hulluus.
Oletko kärryillä? kysyttiin ennen vanhaan mielisairaalavitseissä.
Mielenterveys ja rajapersoonat popkulttuurissa
Ville Virtasen poliisihahmo finn noirissa pimahtaa, ja ottaa taksin Hesperiaan. Ryhmäterapiasta on hieno esimerkki elokuva World's End jossa itsemurhaa yrittänyt päähenkilö kertoo nuoruusmuistojaan, joissa soi hyvä musiikki ( Sisters of Mercy ja Suede ). Hän on ikäänkuin jäänyt paikoilleen, kulkee samassa pitkässä mustassa takissa mallia Andrew Eldritch, ajaa samalla kaaralla, ei ole naimisissa, eikä virallisissa töissä, vetää vielä kokkelia, ja elää kuten ennenkin.
Milos Formanin elokuvassa on mainio kokoelma sivunäyttelijöitä, eli luonnenäyttelijlöitä kuten Brad Dourif, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Vincent Schiavelli... Miehiä miehille kirjoitetuissa rooleissaan. Hurjia miehiä, rikkinäisiä miehiä, turtuneita, pelkääviä miehiä, epävarmoja miehiä.
Formanin Amadeuksessa hurjinta oli Salierin äänetön, kuuluva nauru kun häntä körrötään rokokoon ajan mielisairaalassa.
Viimeksi katsoin Jane Campionin ihanan vihreän elokuvan Angel at My table, joka kertoo runoilija Janet Framen tarinan. Hänet luokiteltiin skitsofreenikoksi, jota hän ei siis ollut, ja lukittiin mielisairaalaan vuosiksi. Vuosiksi. Mitä hullujenhuone tekee herkälle, köyhälle kirjailijalle?
Se kertoo hienosti, ja karkeasti, karmeasti miten kirjailija runoilija Janet Frame todetaan skitsofreenikoksi. Aiheetta.
Mikä se skitsofrenia on?
Mielisairaalouden sadismia edustaa mm Millenium -saagassa Lisbeth Salanderin lapsuus ja nuoruus, kuinka lääkäriäijä ja sossuäijä käytti häntä hyväkseen ja suoritti sadistisia "hoitoja".
Samoin myös elokuvassa Aaltosen elokuvassa Tuhlaajapoika. Patriarkaatin valta ja väkivalta. Rikkaiden valta. Titteleiden taakse piiloutuvien valta.
Girl, interrupted. Vuosi nuoruudestani. Tytöt hullujenhuoneella.
Mihail Bulgakov kirjoittaa, siis sanoo suorat sanat lääkäreistä jotka eivät kykene parantamaan. Lykkään tähän kuvat teoksesta Morfiini ja muita tarinoita. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan romaanissa on myös meheviä ja traagisia mielisairaala-kohtauksia ja -lukuja.
Hullujenhuoneella
Täällä teitä autetaan... Luen uudelleen Bulgakovin Morfiinia, jossa kritisoidaan aiheesta psykiatriaa ja mielisairaaloita, joissa ei auteta eikä hoideta. Pukki tuo minulle joka joulu uutta tai vanhaa venäläistä kirjallisuutta. Mikä on mukavaa. Toki.
Bulgakovin aiheellinen viha ja kritiikki psykiatriaa, psykiatreja ja mielisairaaloita kohtaan. Ja lääkärit jotka eivät mitenkään, mitenkään, mitenkään osaa auttaa sairasta.
Eivät mitenkään.
Harley Quinnin ja Jokerin kohtaukset Gotham Cityn Arkhamissa ovat myös meheviä - pahikset, sopeutumattomat.
Tohtori Caligarin kabinetti ja Tohtori Mabusen testamentti.
Kuinka saksalainen kauhu ennakoi suuren humpuukimestarin ja hypnotisoijan tuloa - ennakoiden hitleriä...
Hullut naiset ullakolla eli Kotiopettajattaren tarina ja Siintää Sargssomeri. Ja Sweeney Todd tarinassa Benjamin Barkerin viaton puoliso häväistään, jotta hän lopulta on hullu nainen kadulla, asunnoton, järkensä menettänyt.
Alice Cooperin lauluissa ja lavashowssa pelataan mielenterveydellä - jo 1970-luvulta: i wanna get out of here! Ja erityisesti From Inside -konseptialbumilla viinan kiroineen.
Elokuvassa Dark Shadows keskiluokan tyttö suljetaan mielisairaalaan nuorena vain koska puhui näkymättömän ystävänsä kanssa... Tuossa Tim Burtonin versiossa näyttelee myös Alice Cooper ja kuulemme klassikkoveisuja mielenterveydestä.
Ja tähän lopuksi sekä Gogol Bordellon Start wearing Purple, joka tulee nokkamiehen ja tyttöystävänsä riidasta, jossa mies sanoo naiselle että pukeudu sitten violettiin - kuten hullulla naisella naapurissa on tapana pukeutua vain violettiin. Kuvissa Jokeri.
Ja vanha viisu They' re coming To take me away ha-haa nykyaikaistettuna Heath Ledgerin Jokerin kuvilla, ja toisessa Sweeney Todd.
Kirjoitan tätä matkalla sietämättömässä melussa sekä huonossa verkkoyhteydessä eikä tekstinkäsittelyssä ole teksinkäsittelyä. lisään kuvat ja viideot myöhemmin jos jokin joskus toimisi.
Eräänä toukokuisena kuumana iltana, kun Viaporissa, Suokissa siis Suomenlinnassa oli harvinaisen lämmintä, tapahtui tämä. Ryhmäteatteri oli miltei valmis kesälaitumille, siis kesäteatteriin. Ken Keseyn klassikko, tai antiklassikko, romaani joka piti lukea aikoinaan, edustaen toisenlaista americananaa, nurjaa puolta, sopeutumattomia. Se on tietenkin amerikka mikrokosmoksessa, tai muu vastaava kapitalistinen länsimainen yhteiskunta. Kuten Samuel Fullerin vieläkin ihanassa ja karmeassa leffassa Shock corricor, Shokkikäytävä.
Harjoituksissa 30.5. oli vaikeaa valita kuka näistä höppänöistä ja hörhöistä suosikki. He edustavat laitostumisen eri asteita. Samalla on sekoitettuna sekä uutta että vanhaa näyttelijäkaartia. Sekoitetaan pakkaa...
Valta joka turmelee. Hoito joka turruttaa... Luin uudelleen Bulgakovin Morfiinia -tarinaa addiktioista, lääkäreistä, jotka hoitavat itseään. Kuten nykyään House. Bulgakov kirjoittaa alleviivaten, ettei lääkäri tai lääketiede auta...
McMurphyä nyt katsoo mielellään pyyhkeen kera.
Ja ilman.
Aiemmin tviitattua ja instattua:
uudehkot plakaatit ja afiisit merkkaavat muutamaa visiittiä Visporin kesäteatterissa... #yksilensiylikäenpesän.
Amerikkalaisista kauhuista yksi suurimmista on itsenäisyyden ja persoonallisuuden menetys, pakottaminen laitokseen ja sääntöihin, milloin saa syödä, milloin nukkua ja milloin Ping pong...
#mielisairaala on myös amerikka pienoiskoossa. Varmasti tämä puhuttelee myös tämän hetkisen kylmän porvarihallituksen leikkauksia.
Nyt on vaikea valita pikatuntumalla kuka hörhöistä ja höppänöistä on paras. Varsin onnistunut casting.... Ken Keseyn klassikosta, kunnianosoituksena, ehkä myös leffaversion ohjaajan Milos Formanin poismenolle. Varsin hauskaa, traagista ja sadistista.
Oispa jo kesä.... Hrrr kylmäävä hoitaja Ratched ja kuumoittiva pipopää lähdössä Viaporin vankileirille. Eikun kesä teatteriin!
Keseyn anarkistinen eli klassikkoromaani näytelmänä. Voi myös muistaa Milos Formania joka ohjasi elokuvaversion.
Kansallisteatterin näytelmä otetaan irti teatterista ja nostetaan museoon 05.04.2018. Tutut näyttelijät, vanhat parrat ja miljöönä Ateneumin taidemuseo. Ja siellä huone, joka pursuaa klassikoita. Jo vain pitkään poristaan Wienin kloseteista, jotka ovat siivottomassa kunnossa. Mikä wieniläisiä miehiä vaivaa? Taiteesta puhutaan ja paljon. Kritiikki on hyytävää, tuntuu ettei yksikään klassinen maalaus ylitä kynnystä ollakseen täydellinen... Yhden miehen silmissä.
Keitä miehet ovat? Kuka on kriitikko? Yksi on ainakin vahtimestari. Ja kuka tahansa on nykyään kriitikko...
Kuka tiiraa ketäkin? Näytelmässä kolme miestä, kaksi heistä ehkä herraa, toimii kriitikkona ja arvostelijana. Miten määritellä täydellinen taideteos, entä teoksen viat. Kuka toistaa kenenkin mielipiteitä. Nykyään tärkeämpää on, kuka saa tehdä taidetta, opiskella taidetta, kuka arvostella, kuka astua museoon - ei pelkästään enää etuoikeutetut valkoiset parrat, siis miehet.
Miksi tulla joka toinen päivä, paitsi maanantaisin, tiiraamaan yhtä ja samaa maalausta. Vuodesta toiseen. Sanonta joka toisena päivänä mutta ei maanantaina on silkka mahdottomuus. Voisi sanoa joka toisena aukiolopäivänä. Mutta mitä hän tekee niinä muina päivinä? Maanantaisin museo on yleensä kiinni. Museo saa hengähtää.
Hannu-Pekka Björkman tekee hienoja rooleja taide-elokuvien ( Rax Rinnekankaan Luciferin viimeinen elämä ) lisäksi myös keskinkertaissa elokuvissa kuten Vareksen stoorissa, jossa Björkman jyrää kuin berseelle ammutti Berserkki sellaisella potentiaalilla leffan läpi. Hän on tuttu myös Hovimäki-sarjasta ankarana pappina jolle ei kulleroita kerätä tuukin päälle eikä väkijuomia saa myydä - vaikka sillä kyläyhteisö vaurastuisi. Myös Hella W leffassa on inha rooli. Erityisen mainio on kotimainen herkullinen the Gourmet club. Kumman kaa -sarjassa hän rouskutti näkkäriä Ellun sänkykamarissa ja kysyi myähemmin baarissa, että vieläks lohkee.
Tässä Björkmanilla oli hienot, vetreät maneerit kun hän valmistui puhumaan.
Ja vannon, että Ateneumista löytyy herrojen kaksoisolennot - maalauksista. Björkman on ilmiselvä Hugo Simbergin pikkiriikkisen maalauksen nukkuva suuri tonttu - olihan hän koulupukkina elokuvassa.
No voihan piru, siinähän Björkman tiiraa omaakuvaansa Ateneumissa. Hugo Simberg: Tonttukuningas nukkuu, 1896, vesiväri ja guassi paperille, liimattu etsauspaperille.
Koko haastattelu juutuupissa:
Simberg ja symbolistinen narrin katse...
Ateneum kirjoittaa:
Taideteoksesta voi lumoutua niin, että sitä alkaa kantaa aina mukanaan. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania kuvataide on kuljettanut ympäri Eurooppaa, ja ikonit ovat vetäneet hänet Valamoon ja ortodoksisen kirkon syliin. Hänelle taide on myös hengellisen transformaation väline, säie ihmisen ja Jumalan välillä.
Hannu Kivioja on yksiä suosikkinäyttelijöitäni 90-luvulta, rankoista rooleista, kärsivänä tumman synkeänä miehenä. Viimeksi Kiviojan näin teatterissa Q teatterissa Prinsessa Hamletissa.
Markku Maalismaa on tuttu elokuvista mm Kuulustelu, Jättiläinen ja Pahan kukat.
Samalla lipulla pääsi myös näyttelyyn. Onhan siellä monta kestosuosikkia. Ja myös inhokkia.
Suosikkejani on Hugo Simbergin piruraukat, Helene Schjerfbeckin haastava, miltei kipeä katse.
Näytelmä sopii hyvin taidemuseoon. Kunhan ihmiset osaavat käyttäytyä. Toki väkimäärä on pieni. Milteipä alkoi tuolileikki. Paikalla oli myös arvostamiani näyttelijöitä - katsojina.
Näin kun Björkman saapui töihin, seisoin itse Ateneumin valtavilla portailla.
Näin kun herrat poistuivat lavalta. Ei niin kuin Las Vegasissa Elvikset, vaan kiireellä ja tyylillä.
Näitä näytöksiä saisi olla syssylläkin. Muissakin museoissa. Ehkäpä silloin ymmärtäisin. Enemmän. Näin tämän Kansallisteatterin lipulla, siitä kiitos.
Mikä ihmeen Tintoretton valkopartainen gubbe? Miksi se on valittu sadan maalaustaiteen mestariteoksen joukkoon?
Samaan aikaan oli Ateneumin taidemuseossa Adil Abidinin näyttely, jossa korostui taiteen kerrokset, merkitykset, ja myös vastuu. Nykyään. Totuuden jälkeisenä aikana. Sotien, puhdistusten aikana. Kuka saa tehdä taidetta? Nykyään sitä saa tehdä useampikin sukupuoli, eikä pelkästään etuoikeutetut valkoihoiset. Miehet. Mestarit.
Tintoretton valkopartainen herra,
Kunsthistorisches Museum Wien
:
Tekijäloota:
Näyttämö
Ateneum
Kesto
1 h 15 min
Ei väliaikaa
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa
Konsepti, dramatisointi ja ohjaus
Minna Leino
Suomennos
Tarja Roinila
Taiteellinen suunnittelu
Minna Leino ja työryhmä: Jari Kettunen, Kati Lukka, Kare Markkola, Heikki Nylund, Johanna Storm, Ville Toikka ja Auli Turtiainen
Wienin taidehistoriallisen museon Bordone-salissa on Tintoretton kuuluisa maalaus Valkopartainen mies. Maalausta tarkastelee arvostettu musiikkikriitikko ja aitouden ankara etsijä Reger. Regeriä taas tarkastelee kirjailija ja filosofi Atzbacher, jota puolestaan tarkastelee museon vahtimestari Irrsigler.
Teoksen on dramatisoinut ja ohjannut Thomas Bernhardin (1931−1989) samannimisen romaanin pohjalta Minna Leino, Kansallisteatterin dramaturgi ja monien kiitettyjen teatteriesitysten ohjaaja (mm. Kuningas kuolee ja Onnellisuuden tasavalta). Vanhat mestarit -esitys kantaesitettiin Kansallisteatterin ja HAM Helsingin taidemuseon yhteistuotantona 7.9.2017. Teatterin, musiikin ja kuvataiteen monitasoisesta kohtaamisesta syntyy elävä taideteos, joka nähdään itseoikeutetusti taidemuseossa. Esiintyjinä nähdään timantinkova näyttelijätrio: Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa.
Bernhardin Vanhat mestarit -romaani on ilmestynyt Teokselta suomeksi vuonna 2013.
Vanhat mestarit nähdään Ateneumin taidemuseossa Suomen taiteen tarina -kokoelmanäyttelyn yhteydessä. Esitysliput sisältävät pääsyn taidemuseon näyttelyyn ennen esitystä. Liput on lunastettava Kansallisteatterin lippumyymälästä. "
"MUSIIKKI
Johann Sebastian Bach: Die Kunst Der Fuge: Contrapunctus n:o 1 Esittäjä Grigory Sokolov (piano).
Johann Sebastian Bach: Die Kunst Der Fuge: otteita kappaleista Contrapunctus 2, 3, 4, 5, 6, 7, 9, 11 ja 12.
Esittäjinä Grigory Sokolov, Angela Hewitt ja Glenn Gould (piano).
TIETOA TEKIJÖISTÄ
Ohjaaja ja Kansallisteatterin vakituinen dramaturgi Minna Leinon viimeisimpiä ohjaustöitä
Kansallisteatterissa ovat olleet kiitetyt esitykset Onnellisuuden tasavalta, Kuningas kuolee ja
Maaninkavaara. Hän on työskennellyt muun muassa KOM-tekstissä, Yleisradiossa, perustamassaan
Ajoittain sumua -työryhmässä sekä Tampereen Teatterikesän taiteellisessa johdossa ja hänelle on
myönnetty Jussi Kylätasku -palkinto.
Suomentaja Tarja Roinila on kääntänyt lukuisia Thomas Bernhardin teoksia ja vuonna 2010 hän sai
valtion kirjallisuuspalkinnon Berhardin romaanien Hakkuu ja Haaskio suomennoksista. Roinila
suomentaa saksasta, espanjasta ja ranskasta. Hänelle on myönnetty viisivuotinen
taiteilijaprofessoriapuraha vuonna 2016.
Jari Kettusen viimeisimpiä Kansallisteatterin naamioinninsuunnittelutöitä on nähty muiden muassa
esityksissä Kuolema Venetsiassa, Onnellisuuden tasavalta, SLAVA! Kunnia., Maaseudun tulevaisuus,
Persona, Luolasto ja Kuningas kuolee. Hän on aikaisemmin työskennellyt naamioinnin suunnittelijana myös mm. Suomen Kansallisoopperassa, Svenska Teaternissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa.
Merkittävän uran eri teattereissa tehnyt Kati Lukka on ollut Kansallisteatterin vakituinen lavastaja
vuodesta 2003. Lukan viimeisimpiä Kansallisteatteriin tehtyjä lavastustöitä ovat muiden muassa
Macbeth, Onnellisuuden tasavalta, Luulosairas, SLAVA! Kunnia., Pohjalla, Kuningas kuolee, Vuosisadan rakkaustarinat ja Tumman veden päällä. Myös Kansallisoopperan Seitsemän veljeksen ja Robin Hoodin lavastukset ovat Kati Lukan käsialaa.
Kare Markkola kuuluu Kansallisteatterin vakituiseen henkilökuntaan. Hänen viimeisimpiä
valosuunnittelutöitään ovat olleet Juurihoito, Dreamteam ja Etnoporno.
Heikki Nylund on Kansallisteatterin naamioinnin päällikkö. Hänen suunnittelutöitään ovat olleet muiden muassa Vanja-eno, Kirsikkapuisto, Neljäs tie, Mr. Vertigo ja Pitkän päivän matka yöhön.
Äänisuunnittelija Johanna Storm on aiemmin vieraillut Kansallisteatterissa esityksissä Onnellisuuden
tasavalta, Täällä Pohjantähden alla 2011 ja Kuningas kuolee, josta Storm palkittiin Äänisäde-palkinnolla. Hän on työskennellyt myös muun muassa Zodiakissa ja Q-teatterissa.
Valosuunnittelija Ville Toikka on Kansallisteatterin valo-osaston päällikkö. Hänen viimeisimpiä töitään ovat olleet Kuolema Venetsiassa, Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja, Onnellisuuden tasavalta, Saiturin joulu ja Persona.
Auli Turtiainen on Kansallisteatterin markkinointipäällikkö ja pukusuunnittelija, jonka viimeisimpiä
teatterisuunnittelutöitä ovat olleet mm. Tabu, Alli Jukolan tarina, Petos, Kirsikkapuisto, Patriarkka ja
Mr.Vertigo. Turtiainen on saanut Jussi-palkinnot elokuvista Onneli ja Anneli sekä Tulennielijä.
Jukka-Pekka Pajunen on dramaturgi ja suomentaja. Hänet on palkittu muun muassa Mikael Agricola -
palkinnolla ja kirjallisuuden valtionpalkinnolla. Pajunen on aiemmin työskennellyt Kansallisteatterissa kirjallisena avustajana, Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtoryhmän jäsenenä jaTurun Kaupunginteatterin kirjallisena asiantuntijana.
Eva Buchwald on Kansallisteatterin vakituinen dramaturgi. Buchwaldin tehtäväkenttään kuuluvat muun muassa uuden kotimaisen draaman kehittämistyö sekä ulkomaisten tekstien kartoittaminen.
NÄYTTELIJÄT
Hannu-Pekka Björkman on tehnyt merkittäviä ja palkittuja rooleja niin teattereissa (mm.
Kansallisteatterissa Onnellisuuden tasavalta, Godota odottaessa ja Idiootti), televisiossa (mm. Maailma on valmis ja Kohtuuttomuuksia) kuin elokuvissakin (Jussi-palkinto parhaasta miespääosasta Eläville ja kuolleille ja Jussi-ehdokkuus Haarautuvan rakkauden talo). Näyttelijäntyön lisäksi Björkman toimii tällä hetkellä Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön professorina. Vuoden 2018 alusta hänet kiinnitetään Kansallisteatterin vakituiseen ensembleen.
Markku Maalismaa kuuluu Kansallisteatterin vakituiseen näyttelijäkuntaan. Hänen roolitöitään on nähty muun muassa esityksissä Onnellisuuden tasavalta, SLAVA! Kunnia., HOMO!, Kellariloukko ja Kuningas kuolee. Tänä syksynä hän ihastuttaa myös Juurihoidon pääroolissa.
Hannu Kivioja vierailee ensi kertaa Kansallisteatterissa. Hän on työskennellyt Q-teatterissa sekä
Kuopion, Espoon ja Kokkolan kaupunginteattereissa. Kivioja on tehnyt runsaasti elokuva- ja
televisiorooleja. Hänet on muun muassa palkittu Jussi-patsaalla pääroolistaan elokuvassa Isä meidän. "
vaan hyönteiset saivat olla rauhassa. Eilen kuumalla teatteri- ja kirjabloggaajien tapahtumassa Kansiksien parven lämpiössä oli paikalla ohjaaja Essi Rossi ja dramaturgi Iida Hämeen-Anttila. Heidän ensikohtaamisensa ja -työnsä teatterikorkeakoulussa ei suinkaan ollut auvoisaa yhteistyötä, vaan ennakkoluulojen jälkeen työ yhdessä sujui... Ohjaaja Rossi on käsitellyt ohjauksissaan mm väkivaltaa, feminismiä, fasismia ja post-humanismia. Ja elämä on jatkuvaa oppimista, Rossi on auki kaikelle, eri maailmoille. Teatterin näytelmien lajeista ei löydy sinänsä suosikkia, vaan laajemmin draama, kirjallisuus, elokuvat, näyttelyt koskettavat. Hän on tehnyt sekä laitosteatteria että kansainvälistä teatteria.
Dramaturgi Hämeen-Anttilan mielestä dramaturgin anti on eri alueiden keskustelu keskenään. Leena Krohnin teokseen Tainaron pohjautuva näytelmä sisältää huiman, kansainvälisen duon, kaksikon Kati Outinen ja Aino Venna. Enskari on sopivasti elokuun lopulla, siellä nähdään.
Teatterissa / elämässä ollaan jatkuvan kaaoksen äärellä, intuition, liikkuvan osan. Mikä on hallittavissa? Miten nuoret saadaan teatteriin? Mikä on teatteritaiteen tulevaisuus? verrattuna digitaalisaatioon. Rossille teatteri on paikka, tila, immersiivinen, pajatoimintaa. Teatterit kyllä kurottavat nuoria kohti. Kuuntelevat. Nuoret ovat myös mukana tekemässä teatteria. Vaikka teatteri on elististinen, kallis harrastus.
Tähän sanon väliin, että ei ole. Jos liput ovat järkevän hintaisia. Lipuissa voisi olla myös nuorisohinta. Nuoriso maksaa viikonloppuna elokuvalipusta esimerkiksi 14 euroa ja ostavat kalliin colan 3 euroa ja poppareita 5 euroa. Tästä tullee 23 egeä, ja mässyt vielä päälle. Sillä hinnalla pääsisi jo teatteriin... Jos ei sota tupakkaa eikä bisseä - no nuoriso ei saakaan ostaan. Eikä käy kahviloissa viiden euron kahveilla... Mutta mikä on nuorisoa?
Iida kertoi leffateattereiden tulleen takaisin, tarkoittaen luultavammin korttelikinoja ja muita kuin valtavirran suuria monopoleja. Teatteri on toista kuin Netflix, ja verkon tuhannet valinnat. Se on tämä ja tässä. Livenä, fyysisenä. Luultavasti myös ainutlaatuisena.
Tainaron on kirje, anonyymi. Ihmiskeskeisen vastakohta. Ajankohtainen, fataali. Mikä on vieras, vieraus, toiseus? Kiihko, aistivaltaisuus, Krohnin ajattelu, iloinen innostunut kieli, naiivi. Iida sai 10-vuotiaana oudon kirjamaun omaavalta sedältään Tainoronin. Ja tällä tiellä ollaan.
Monitaiteellisuus, miten näytelmä liikkuu muuallekin, skenografia plus videotaide plus musiikki plus installaatio. Toivoa pursuva dystopia! Hyönteisten valtakunnassa on paikka.... Post-humanismi ja kanssalajien arvo.
Muutos ei välttämättä ole kaiken tuho. Tai kaiken tuho ei välttämättä ole maailmanloppu. Tai maailmanloppu ei välttämättä ole... Paha. se, mihin olemme tottuneet.... Mitä tapahtuu muistille muodonmuuotksessa? Voiko muisti pysyä? Pitääkö sen? Mahdollisuus kuvitella muitakin elämänmuotoja. Ei-inhimillisiä. Ei välttämättä epäinhimillisiä...
"...i am human and i need to be loved just like everybody else does..."
Laitetaanpa tähän loppuun vähintäänkin ristiriitaisen Morrisseyn lainaus.
