Kitkeä, nyppiä, pöyhiä multia, vaihtaa ruukkua. Rakkautta ja substraalia. Charlotte Brontë julkaisi tämän rakastetun klassikkoromaanin vuonna 1847.
Kuinka kaunista on katsoa kahden ujon ja vaatimattoman ihmisen ihastumista! Ja onhan tässä huumaavat määrät kukkia!
Goottilainen, leikkisä, groteski, villi ja freesi Jane Eyre ( Kotiopettajattaren romaani ) Åbo Svenska Teaterissa Onpa ihana, goottilainen, liikkis, groteski ja villi Kotiopettajattaren romaani #väliaikatviitti Jane Eyren lapsuuteen ja tyttöyteen on paneudettu sellaisella pieteetillä että katsomossa vois istua sekä Jane Campion että Dame Darcy.
Ja millainen Mr Rochesterin otsa!
Saavuin Turkuun läpi niin tiheän sumun, että miltei odotin Thornfielfin valtiaan ilmestyvän. Pelkkiä hevosia näin. Pahus, olinko myöhässä?
seuraavaksi hullut naiset ullakolla. Tähän asti kaikki huippua - twerkkaamista lukuunottamatta - Janen kilpailija on niin törkee bimbo.Wichmann kurtistelee, mutristelee kulmien alta kuten Jason Momoa (Game of Thrones, Conan, Bad Batch). Hän muistuttaa myös keikaria 90-luvun barokkimaisen ruåtsalaisen bändin jäsentä, joka nykyään on ääliö naistenvihaaja, joten nimeä en mainitse.
Wichmannin Edward Rochester ei siis ole naistenvihaaja, hän rakastaa naisia, ja haluaa poimiaa heistä useammankin. Miksi hän hairahtuu useamman pinnallisen kottaraisen suuntaan, vaikka Janesta saisi tasa-arvoisen kumppanin, niin leikissä kuin takkatulen loimutessa - lukiessa. Rochester on kaunis / komea mies, vaikka Jane teoksessa vastaakin, että ei, et ole kaunis / komea. Parrakkuus on sekä muskettisoturien jäänne, että osa metsuriseksuaalin ironisoitua, ja ikonosoitua käsitettä, jota laajennetaan, sillä leikitellään.
Kun alkuperäisessä teoksessa Edward on sarkastinen, ylpeä ja byronilainen sankari, niin Wichmannin tapauksessa ei tiedä, onko hän Byron, Shelley vai Polidori... Tarvitseeko sitä tietääkään.
Viimeisin yrmeä Rochesteri jonka näin oli tv elokuvassa Jane Eyre (1997) Ciarán Hinds, jolla on meriittinään pitkä liuta goottilaisia rooleja, mutta myös hirviöitä (The Weight of Water, The Woman in Black, Oopperan kummitus, Mary Reilly - isäntänä tri Jekyll, Kokki, varas, vaimo ja rakastaja ). Yrmeitä, vakavia Rochestereja on videoillani ollut myös mm: Toby Stephens (2006) ja Michael Fassbender (2011).
Tässä ei niinkään yrmyillä, vaan Edward laajentaa maskuliinisuuden ja miehekkyyden käsitettä, hän on turhamainen, koska hänellä on aikaa ja rahaa olla. Hän kuitenkin ratsastaa ja luuhaa pisneksissä missä sattuu maailmalla. Hänessä on myös feminiininen puolensa, ja Janessa maskuliininen, jos näitä käsitteitä pitää käyttää, ja luulla tietynlaisen toiminnan olevan vain yhdelle sukupuolelle tarkoitettua. Mikä on höpöä, turhaa. He täydentävät toisiaan, haastavat.
Janen sukunimi Eyre lausutaan Er tai Eeer, joka kuulostaa mietinnältä, tuota, tai virheeltä, sanalta jonka Andy Warhol kerran sanoi. Tuota tuota. Jane kuitenkin on hengenpelastaja, lähihoitaja, sairaanhoitaja, vaaratilanteessa toimija, opettaja, lastenkasvattaja, seikkailija.
Jane Eyre on kirjassa vaatimattoman näköinen tyttö, mikä tarkoittaa, ettei hänellä ole meikkiä, hän ei keimaile, hänellä ei ole kauniita pukuja eikä tarvetta keimailla niissä. Rakkautta hänkin kaipaa.
Jane on näyttämöllä ainoa henkilö, jolla ei ole meikkiä - mahdollisisa pisamia lukuunottamatta. Hän on puhdas, viaton, konstailematon, luonnollinen.
Orpotyttö olisi pitänyt saada rakkautta jo lapsuudessa, eikä lukittavaksi komeroon. Tuulin versio Janesta laajenee tutkielmaksi, tai muistutukseksi, mitä koulukiusaus, haukkuminen ja leikeistä pois jättäminen merkitsee pienelle tytölle. Käsitellään myös rasismia vaikka aiemmin elokuvissa Janen roolin on näytellyt aina valkoihoinen nainen. Viimeksi vain Humiseva harju - uuden leffaversion, jossa Heatcliff sai olla rodullistettu, koska hänet olikin kirjoitettu mustalaiseksi, romaniksi, äpäräksi ja mitä muita rumia sanoja hänestä olikaan äpärän lisäksi.
Ruth Wilson (2006), Mia Wasikowska (2011) ja Samantha Morton (1997) ovat olleet mieleenpainuvia Jane Eyrejä. Kun taas Tuuli Heinonen on piristävä lisäys ja poikkeus listaan, hän ei ole Eloveena-tyttö, miksi suomalaisen naisen tarvitsisikaan nykyaikana olla. Hän ei ole myöskään pikkuruinen hissukka, jonka ulkonäen miehen katse ja mainosmaailma, jopa hollywoodin elokuvat, määrittävät. Nuo laihat, nälkiintyneet naisraukat ilmestyvät kohta katukuvaan bussipysäkeille irvokkaina joulumainoksina alusvaatteisillaan. Sitä hetkeä en odota.
Tämä Rochesteri ( Aaro Wichmann) on puettu huumaava petroolin siniseen samettitakkiin ja kullankeltaiseen vivahtaviin kiharoihin. Wichmanin käsityötä seuraa erittäin mielellään - miten kädet kommunikoivat kun hän on ahdistunut, nurkkaan ajettu, rakastunut. Tai hairahtanut twerkkaavaan kimallebimboon. Hän on kaunis keikari, joka vaivautuu kähertämään viiksensä hedonistiselle kaarelle.
Hänen ja Tuulin yhdessäoloa katsoo myös mielellään, miten homma etenee. Vai eteneekö.
Kun matkustin Turkuun, oli sankka sumu. Juuri sellainen sumu, jossa Rochesterin hevonen säikähtää Janea.
Näytelmässä käytettiin sekä upeaa, groteskia meikkiä ihmisillä jotka olivat kokonaan pahoja, tai osittain pahoja, tai joilla oli mahdollisuus pahuuteen, koulukiusaamisessa ja muussa sadismissa.
Samuel Karlsson on mm Berthan veli herra Mason, mutta mikä hänen motiivinsa on? Ei varmasti Berthan hyvinvointi? Samuel tekee hienon roolin myös Maria Templenä. Mutkaton siirtyminen naisen rooliin, ohjaksia pidellään hallitusti sekä koomiseen että traagiseen suuntaan. Elämässä pitäisi olla enemmän miehiä jotka nauttivat laittaa huulipunaa..Sen sijaan hihhulina ( S:t John Rivers ) hän ja systerit ovat pukeutuneet beigeen, valkeaan ja vaaleansiniseen, mieleen tuli True Blood -sarjan uushihhulit, jotka taisivat lähetyssaarnata, tai yrittää lähetyssaarnata vampyyreita, tai jotain tehdä lähetyssaarnajan asennosta käsin vampyyrien kanssa, vai peräti heitä vastaan. Kahvipöydän koreografia hurmaa.
Bertha Antoinetten roolissa hurja Amanda Nyman taipuu yhtä hurjille kaarille kuin 1800-luvun mielisairaaloihin suljetut, hiljennetyt nöyryytetyt naiset. Joita miehet, patriarkaatti, lääkärit valokuvasivat.Ja sitten osioon: hullut naiset ullakolla eli mad women on the attic -nimellä on tehty kirjallisuudentutkimustakin. Miksi nämä 1800-luvun naiset suljettiin mielisairaalaan?
Anna Kortelaisen Levoton nainen -teos (Hysterian kulttuurihistoriaa. Helsinki: Tammi, 2003) on masentavaa luettavaa. Ja varsinkin katsottavaa. Kuinka miehet, patriarkaatti, lääkärit keräsivät valokuvia naisista mielisairaaloissa keho vääristyneenä mielettömälle kaarelle.
Amanda Nyman tässä Berthan roolissa taipuu yhtä hurjille kaarille, hän kävelee nurinpäin hämähäkkinä Manaajan Reganin tyyliin. Hänessä on myös 2000-luvun alun modernia japanilaista kauhua - valkoisessa yöpaidassa haahuileva tummahiuksinen nainen tukka auki - a la Ringu. Ja Alice Cooperin ja Calico Cooperin lavashowta - kauhurockin mielisairaalakuvaelmissa.
Blanche Ingram on kaikissa filmatisoinneissa yhtä epämiellyttävä pyrkyri, joka yrittää kilpailla. Hänen ei tarvitse tehdä työtä - muuta kuin ulkonäkönsä eteen. Kenties hänellä ei ole muuta kuin ulkonäkönsä.
Ymmärsin miksi twerkkausta käytettiin, pahuksenmoisissa pirskeissä, mutta miksi nainen joutuu pyörittämään persettä vinhasti miellyttääkseen. Tiedän kyllä taiteilijoita, rodullistettujakin, jotka twerkkaavat omilla videoillaan, koska nauttivat omasta kehostaan, ja heidän kehonsa kuuluu vain heille.
Twerkkausta feikkisaamenpuvussa. Kiasmassa oli esillä Jenni Hiltusen vuonna 2012 tekemä videoteos Grind, joka liittyi tekijän ilmoittamana jamaikalaisesta dancehall-kulttuuri, katso Kulttuurikoktailin artikkeli Kun Kiasma kompastui saamenpukuun.
Kiasmaa arvostellaan feikkisaamenpukuvideon ostamisesta YLE uutiset. Saamelaiset kuvataitelijat arvostelevat kovin sanoin Kiasma-museota feikkisaamenpukuvideon ostamisesta. Kiasman kokoelmaintendentin mukaan Grind-niminen videoteos ei käsittele saamelaisuutta.
Sami Yaffan musiikkiuraa olen seuraanut kaitpa jo Suoposta lähtien ( ja Pelle Miljoona Oy, Hanoi Rocks, New York Dolls ) ja tv:ssä on pyörinyt hänen sarjansa Sound tracker, jossa on harmittavan vähän naisia musiikin säveltäjinä ja sanoittajina. Yhdessäkin jaksossa oli tuota perseen pyörittämistä, jonka kelasin ohi, tai jätin käyttämättä, katsomatta. Meistä on paljon muuhunkin.
Stella Laine taipuu myös moneen rooliin. Aluksi hän paneutuu salaa Neiti Etsivä -kirjaan vihamielisessä Lowoodin "koulussa" roolissaan Helen Burnsina. Elizabeth Gaskell englanninkielisessä wikipediassa kirjoittaa Brontën sisaruksista, että Helen Burns oli " 'an exact transcript' of Maria Brontë, who died of consumption at age 11." On vaikea asennoitua tähän, millaista elämä oikeasti oli, ei pelkkää romanttista ihastumista salskeaan kartanonherraan.Näytelmässä erityisen ihanaa oli paneutuminen lapsen maailmaan, Jane ja kaverinsa Helen olivat oikeita lapsia. Harvassa elokuva- tai minisarjaversiossa on Janen lapsuuteen ja tyttöyteen päästy näin käsiksi. Hienoa, että näytelmässä annettiin sille aikaa. Silmät kostuivat jo toisen väkivallanteon aikana.
Turun ruotsinkielisen teatterin kuvapankista alkuperäisistä kuvista tein fänitaidetta puhelimella tällä PhotoLab sovelluksella. Ruotsinkielinen Kotiopettajattaren romaani oli goottilainen, leikkisä, groteski, liikkis ja freesi tulkinta, jossa kaikki osui nappiin, ja mentiin ylikin.
Valitsin nämä valmiit lintukehykset koska Kotiopettajattaren romaanissa ja oikeassa elämässä naakat lemmikinsinisine silmineen ovat lemppareitani. Tässä näytelmässä niitä ei ole, ja Jane sanookin, ettei ole lintu. Muuta onko Bertha paratiisilintu?
Ainoa mitä jäi puuttumaan oli naakat! Nuo goottilaiset, lemmikinsilmäiset linnut, jotka ovat jokaisen teljetyn, unohdetun naisen ullakkoakkunan tuntumassa säksättämässä. Mutta Jane ei halua olla lintu.
Jane Eyre haluaa olla Jane.
Adèle Varens on elokuvissa tehty hyvin pinnalliseksi tyhmäksi tytöksi, josta kasvaa äitinsä kaltainen ranskalainen hempukka. Hän ei halua opiskella, hän haluaa vain kauniita nukkeja ja pukuja joissa näyttää kauniilta nukelta. Rochesteri hukuttaa hänet lahjoihin ja tuliaisiin. Hän laulaa ranskaksi sopimattomia lauluja, joita Jane ymmärtää, mutta Mrs. Alice Fairfax, taloudenhoitajatar ei. Tässä turkulaisessa vertauksessa on myös viittauksia tähän, ehkä.
Adèle myös liikkuu kummallisissa asennoissa kuin hämähäkki kuin ennakoiden Berthaa.
Hullut naiset ullakolla ja hylätyt, kaltoinkohdellut ja väärinkohdellut pikkutytöt pimeässä komerossa. Naisen elämän kaari. Luokkayhteiskunta.
Tarinassa on monta aavetta. Itsekin luulin näkeväni aaveita vanhassa, kaunissa teatterirakennuksessa, kun valkoiseksi puuteroitu hovisäveltäjä Kari Mäkiranta kiirehti muuten tyhjillä käytävillä ennen esitystä täydessä epookissa. Hänen jalkansa eivät tuntuneet koskettavan maata. Ehkä hänellä oli vain kiire....
Jane Eyre on musikaalinen näytelmä, jossa musiikki on paikoillaan. Sitä ei tarvitse kavahtaa, että musikaali! Ruotsinkielistä näytelmääkään ei tarvitse kavahtaa, minulle taisi olla neljä sanaa, termiä, ruåtsia, joita en ymmärtänyt, mutta det gör ingenting, koska itse teos on tuttu sekä suomen- että englanninkielisenä laitoksena.
Jane Eyre: An Autobiography by Charlotte Brontë eli Kotiopettajattaren romaani projekti Gutenbergissä (englanniksi)
Alkuperäisen teoksen lisäksi minuun on vaikuttanut Jean Rhysin Siintää Sargassomeri, joka kertoo Berthan näkokulmasta tarinan. Suuri kiitos Päivi Alasalmelle, jonka vuoden 1996 romaanin Vainolan vuoksi lisää Rhysiä suomennettiin...
Jane Eyren erittäin kaunis, lumoava mustavalkoinen elokuvaversiointi I walked with a Zombie 40-luvulta film noirin aikaan on sijoitettu sokkeriplantaasille, voodoon ja zombieiden pariin.
Näin tämän ilmaisella medialipulla, kiitos siitä.
 |
Åbo Svenska Teaterin fb-sivulta  |
Tekijäloota
Roolit:
Tuuli Heinonen on Jane Eyremuu ensemble tekee useampia rooleja:
Aaro Wichmann on Edward Rochester, tyttö Lowoodissa
Amanda Nyman on Georgiana Reed, tyttö Lowoodissa, Blanche Ingram,
Bertha Antoinette, Diana Rivers
Stella Laine on Bessie, Helen Burns, Mary Ingram, Pastor Wood, Mary Rivers
Monica Nyman on Mrs Reed, Miss Scatcherd, Mrs Fairfax, Mrs Ingram
Samuel Karlsson on Maria Temple, Mason, S:t John Rivers
Bror Österlund on John Reed, Mr Brocklehurst, Advokat Briggs
Lilian Salmi on Adéle [tässä näytöksessä]
Kari Mäkiranta on hovimuusikko, säveltäjä
Tuotanto:
DRAMATISOINTI: Camilla Blomqvist ja Anna Azcárate
OHJAUS: Susanna Airaksinen
LAVASTUS & PUKUSUUNNITTELU: Pirjo Liiri-Majava
NÄYTTÄMÖMUSIIKKI: Kari Mäkiranta
ROOLEISSA: Tuuli Heinonen, Samuel Karlsson, Stella Laine, Amanda Nyman, Monica Nyman, Aaro Wichmann, Bror Österlund. Adélen roolissa vuorottelevat Alma Lillkung ja Lilian Salmi.
KUSTANTAMO: Agency North / Colombine Teaterförlag
Traileri:
Esittely Åbo Svenska teaterin sivulta:
"Charlotte Brontën rakastettu klassikkoTarina järkevästä naisesta oudossa maailmassa, jossa ihmisen arvo perustuu varallisuuteen, syntyperään ja ulkonäköön. Ensi-ilta on 13.9 klo. 19.00 Päänäyttämöllä. "
"Näytelmä Jane Eyre perustuu Charlotte Brontën samannimiseen klassikkoromaaniin (suom. Kotiopettajattaren romaani). Sen tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun englantilaiseen luokkayhteiskuntaan, mutta juuri nyt, kaiken ympärillämme tapahtuvan myötä, ovat sen teemat jälleen ajankohtaisia: identiteetti, ennakkoluulot, ulkopuolisuus, hyväksyntä, tasaveroiset mahdollisuudet etsiä onnea ja yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä rakkautta. Jane Eyre on köyhä, orpo ja rumaksikin kutsuttu. Kipinä sielussaan ja intuitioon vahvasti uskoen hän kuitenkin kulkee monimutkaista tietään kohti onnellisempaa ja omaehtoisempaa elämää.
Åbo Svenska Teaterin näyttämöteos ei vain kuvita romaania, vaan muuntaa sen ajattomat teemat ja omaperäisen tunnelman mielenkiintoiseksi teatteriksi. Klassikko Jane Eyre-Kotiopettajattaren romaani toteutetaan leikkisällä, hauskalla ja erilaisella tavalla. Elävä näyttämömusiikki luo maagisen tunnelman. Myös visuaalinen puoli, lavastus ja tarpeisto, yllättää ilollaan. 1800-luvun puvut kulkevat rinta rinnan modernien vaatteiden kanssa, aina kohtauksesta ja tunnelmasta riippuen. Naamiointi ja kampaukset ovat niin ikään osa mielenkiintoa herättävää kokonaisuutta.
Esityksen ohjaa Susanna Airaksinen, Kari Mäkiranta säveltää uutta näyttämömusiikkia ja Pirjo Liiri-Majava suunnittelee lavastuksen ja puvut."
Jane Eyren aikaisemmat julisteet:
( lähde: Åbo Akademis bildsamlingar, kuvakokoelmat )
" Jane Eyre on kymmenenvuotias ja asuu kasvattikodissaan Gatesheadissa isänsä veljen lesken Mrs. Reedin ja tämän lasten Johnin ja Georgianan kanssa. Syntyy tappelu, jonka Mrs. Reed keskeyttää. Rangaistukseksi Jane lähetetään punaiseen huoneeseen. Georgiana kertoo, että huoneessa kummittelee, koska hänen isänsä kuoli siinä huoneessa.
Seuraavana aamuna taloon saapuu pappi Mr. Brocklehurst. Mrs. Reed pyytää, että hän ottaisi sanojensa mukaan valehteluun taipuvaisen Janen koulukotiin Lowoodiin ja että Jane viettäisi siellä lomatkin. Jane kertoo pitävänsä tädistään vähiten koko maailmassa ja että hänen isänsä kyllä näkee taivaasta, miten Mrs Reed häntä kohtelee. Mrs. Reed yrittää hieroa sovintoa mutta Jane haluaa aloittaa koulussa.
Lowoodin koulukodissa olot ovat kurjat. Puutarhassa Jane ystävystyy Heleniin. Helen kertoo Janelle, että koulu on tarkoitettu orvoille ja Mr. Brocklehurst omistaa sen. Ruokailussa pohjaan palanut puuro aiheuttaa pienen kapinan, jonka opettajat kukistavat. Helen kertoo, että ankara opettajatar Ms. Scatcherd ei kiusaa häntä vaan auttaa häntä saavuttamaan tavoitteensa. " lue lisää PDF
Tässä alkuperäistä kuvista tein viktoriaanisia ja pseudoviktoriaanisia...
Kuvituksena / kuvituksina olen muokannut puhelimella mm photolab-sovelluksella alkuperäisistä teatterikuvista, kirjoitan infon myöhemmin.
Alla Charlotte katsoo...
By George Richmond - http://www.npg.org.uk/collections/search/portrait/mw00798/Charlotte-Bront, Public Domain, Linkki
Charlotte Bronte: Jane Eyre -romaanin makeimmassa englanninkielisessä painoksessa kuvittajana on ihana merenneito ja taiteilija Dame Darcy:
Tässä giffeinä muita tunnelmia: Nainen ja kauhu, pelottava nainen tummat hiukset auki valkoisissa harhailemassa:
 |
Ringu ( ohjaus Hideo Nakata,1998)  
Manaaja, 1973
|
Anna Kortelainen Kalevan haastattelussa Nainen hysterian näyttämöllä:
" Hysteriakäsitteen perusväri ei juurikaan ole yli sadassa vuodessa muuttunut, vaan vain vaimentunut, vaikka Pariisin Salpêtrièren sairaalan kuulut hysteeristen naispotilaiden näytökset ovatkin jo jääneet sukupolvien päähän. Pariisiin hän palaa tutkijana, Edelfeltin houkuttelemana, ehkä myös oman naiseutensa kasvun paikoille, joissa hän nuorena tyttönä kulki Pariisin naiseutta kasvattavaa vaikutusta arvostavan äitinsä kanssa.
Anna Kortelainen oli jo vuosikymmen sitten ollut kiinnostunut "miehiseksi 'määrätystä' taiteenkeräilystä ja eksotisoivasta naiskuvastosta (geishat, haaremiorjattaret ym)" ja niiden suhteista muun muassa prostituutiokuvastoon. "
Muut linkit:
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 9. joulukuuta 2018Hyme: Etnografinen tarina ja tarina etnografiasta.
Désiré Magloire Bourneville (1840-1909) and Paul Regnard (1850-1927), Iconographie photographique de la Salpêtrière. Service de M. Charcot (Paris: Adrien Delahaye & Co., 1876-1877, 1878)https://t.co/nY6lLan4UI pic.twitter.com/nKxY3e7Fw6— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 9. joulukuuta 2018
Jean-Martin Charcot and the pathologisation of ecstasyhttps://t.co/FNIpBD6QjT pic.twitter.com/bhRm8nITDb— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 9. joulukuuta 2018
A Clinical Lesson at the Salpêtrière https://t.co/ooq6vAC6Qx pic.twitter.com/V1eK2ZRAPw— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 9. joulukuuta 2018
Images of Ecstasy and Affliction— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 9. joulukuuta 2018
The Camera as Instrument for Researching and Reproducing Choreographies of Deviance in a Southern Italian Spider Possession Cult
Michaela Schäublehttps://t.co/pqWFnsBRjW pic.twitter.com/zrtWrfSlQb
