Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea kun menin vain sinne minne halusin ;)

Osa 1. Näin ja koin monta näytelmää, enimmäkseen aikuisten teatteria, osa myös lastenteatteria. Osa ilmaisia, osa maksullisia. Enimmäkseen suomenkielisiä, mutta ainakin yks tai kaks ruotsinkielistä poikkeus oli. Monta teosesittelyä ja tekijätapaamista kävin katsomassa, ja ehkä myös harjoituksiakin. Kävin teattereissa Helsingissä ja Turussa, ja vain Suomessa.

Luokkasota 2018 sisällissota teatterissa, kirjoissa ja tutkimuksissa

Koska vuosi oli 2018 vietimme ei niinkään groteskia juhlavuotta, vaan muistamisen vuotta, luokkasodasta eli sisällissodasta on kulunu vain sata vuotta. Kuinka monta punaista naista ja tyttöä nuo lahtarit murhasivat? Tilastot kertovat rumia lukuja, joita on lakaistu maton alle. Esimerkiksi Tornion vankileiri on täysin vaiettu asia, pois pyyhkäisty, niin kuin historia yritetään peittää valheellisesti. Ettei mithään pahhaa meän takapihala ole koskhaan tapahtunukhaan. Paljon kirjoja, elokuvia, dokuja, tutkimuksia ja sarjakuviakin.

Näyttämöllä suomalainen sisällissota sata vuotta sitten -kategoriasta näin Veriruusut ja Maailman hauskin mies, josta näin myös leffaversion. Korjauksena Suomen hauskin mies, mutta mikä ettei saisi tuonkin tittelin. Martti Suosalo oli kuin rääläntyönä tehty ja nuijalla sovitettu egoistinen näyttelijä ( onko muunlaisia?)  Helsingin kaupunginteatterissa. Iso-Mjölön saarella on lahtarien pystyttämä vankileiri, jonne on myös Suomen hauskin mies joutuu, ja näyttelemään henkensä edestä. Punavangit, punakaarti ja luokkasota.

Kävin muuten ilmaisella punavanki-risteilyllä Iso-Mjölön saarella, sekä mm Santahaminassa. Oli järkyttävää nähdä metsä, jonne viattomat punaiset murhattiin. Tietysti tämä näkökulma ei ollut kokonainen yksoikoinen kuva luokkasodasta, mutta lahtareitten retkeillä en käynyt, eikä niitä järjestettykään. Mitä nyt jotain Mannerheimin paraateja valokuvasarjoissa.

Muistelin kun näin Suosalon oi Romeona,oi Romeona, tualla Ryhmiksen kesäteatterissa, Suosikissa vuanna 1995, kauan on aikaa siis... Ah.

Sisällissotaa käytiin Erottajalla: Musikaalinen Erottaja 1917–18 oli viehättä ja ihana ja kertoi karmean tarinan yhden itsenäisen nuoren naisen elämästä ( areenana Teatteri Avoimet ovet ) teos, jonka oli kirjoittanut Anneli Kanto, kuten myös Veriruusut, jotka näin KOM-teaterissa tiuhaan erittäin onnistuneena työnä, joka kasvoi New Orderin musiikkivideoiden maailmasta myös johonkin suurempaan inhimillisyyteen ja myötätuntoon. Oliko nuori punainen tyttö 14-vuotias kun hän tarttui aseisiin, ja liittyi sisällissotaan eli luokkasotaan puolustamaan tasa-arvoa niin työssä kuin elämässäkin. Anneli Kanto on kirjoittanut myös Lahtarit kirjan. Yle Teema näytti tämän hienon produktion taltioituna Tampereella, myös making of -doku on katsottava. Ohjaaja Lauri Maijala puhuu niin hienoja, ja järkyttyy aidosti nähdessään luodinreiät, jotka on jätetty keskeisille paikoille Tamperelle.

Teatteri-ilta alkoi bloggaajatapaamislla entisessä KOM-ravintolassa, nykyisessä ravintola Pontuksessa. Paikalla oli tapaksia ja Anneli Kanto, jota olen kuunnellut useammissa tapahtumissa niin SKS:n tiloissa, kuin Akateemisessa kirjakaupassa, ja elokuvateatteri Orionissa. Kanto kertoi Veriruusut-romaanin tyttöjen olleen varhaisfeministejä, ja suuresta vihasta, huorittelusta ja raiskausuhkauksista, joita nainen saa vain aukaistessan suunsa. Nykyään. Koska tätä romaani ei oltu vielä kirjoitettu niin Annelin piti tehdä se. Veriruusut julkaistiin romaanina vuonna 2008 ilman suurta haloota - nyt haloo on suuri. Kirjastoissa on hurjat lainausjonot ja ei ihme, että asia, aate, historia - sadan vuoden takaa kiinnostaa. Harrastelijateatterit olivat nopeita kiinnostumaan, sitten viiveellä suuremmat laitosteatterit.

Näyttelijä Vilma Melasniemi myös piipahtaa joukossamme kertomassa produktiosta, sitten hänellä on jo kiire lähteä letittämään muita tyttöjä. Solidaarista!

Sitten sisälle KOM-teatteriin, jonka seinillä on jo näytelmän rekvisiittaa. Astua tunnelmaan.

Lavasteet vaikuttivat ensin pettymyksiltä, mikäs Moskovan keskikokoinen sirkus täällä esiintyy.

Mutta ohjaajana kun on Lauri Maijala, joka vinhasti pistää shown pyörimään. Kiitos siitä. Kanto sanoi Maijalan dramaturgiaa nerokkaaksi. Mutta näytelmän tekemiseen Kanto ei halunnutkaan osallistua eikä projektiin puuttua. Hänestä oli mukavaa nähdä omat ihmisensä.

Näytelmä alkoi klo 18 koska kesti pitkään, joten karsimisia oli tehtävä. Esim Tampere-osuus on poistettu ja parin henkilön nimiä oli yksinkertaistettava, selkiytettävä.

Ohjelmavihkonen on painettu voimapaperille, omin sormin saa tuntea painetun paperin persoonan, ja kuvituksena on aitoja historian kuvia punavangeista, nuorista tytöistä, joita kidutettiin ja murhattiin. Teinejä ja nuoria naisia housuissa, ja lyhyessä tukassa. Vapaina. Itsenäisinä. Hurjina.

Nämä hyvin nuoret naiset olivat vapaita, irtolaisia, lapsettomia, osin lapsia itsekin. Miten aatteeseen hurahdutaan!? Ja millä vimmalla koetaan vapaus, saadaan suurempaa palkkaa, parannetaan maailmaa. Olen lukenut myös Rosa Liksomin romaania Everstinna, jossa päähenkilö hurahtaa fasismiin ja vanhaan väkivaltaiseen äijään, jolla on valta. Tuon naisen esikuvana oli kirjailija, toimittaja, eräkävijä, eläimiä kunnioittava Annikki Kariniemi, jonka luona olen myös vieraillut. Ja joka on vieraillut meillä.

Feminismi on hyvin läsnä, lahtarit eli valkoiset, ja porvarit, tehtaanomistajat, jotka raiskasivat teinityttöjä tehtaissa. Koska kukaan ei puuttunut, eikä uskaltanut - ettei menetä työtä. Näin epävarmana aikana.

Tyttöjä syytetään huliganismista, tämä on viittaus 2000-luvun Pussy Riot -liikkeeseen, jota venäläinen fasistinen hallitus rankaisi huliganismista, joka sopii moneen humaanin humanistin, aktivistin ja toisenajattelijan hiljentämiseksi, ja jonka venäläiset keksivät miten rangaista esim naista. Voima-lehden uusimmassa numerossa on hieno juttu, tsekkaa vaikka linkki: PUSSY RIOT KUUSI VUOTTA MYÖHEMMIN.


Kansallisteatterin ja Kjell Westön Kangastus 38 myös sivusi aihetta, ja teki mieli plarata Mitä Missä Milloin 1938 -kirjaa, ja Westön viitteitä. Nora Dadu oli hätkähdyttävä, kuten aina. Samaan aikaan tammikuussa kun tämän näen, niin Helsingissä, vuonna 2018 on presidenttiehdokkaan turvamiehenä uusnatsi. Fasismi ei loppunut Helsingissä. "Onko minun Helsingissäni tapahtunut tälläistä?" ääripäänä punaiset työläiset vs etuoikeutettu porvarieliitti, rikkaat, valkoiset.

Kjell Westön luennolla myös kävin, ja opin, etteivät kaikki ruotsinkieliset olleet lahtareita vaan mm pohjanmaalaiset köyhät ruotsinkieliset kuuluivat toiseen kastiin. Missä kuljimme kerran -tv sarjana taisi justiinsa silloin pyöriä Ylellä.

Teatteri Jurkka tarttui myös aiheeseen näytelmässä Putkinotko. Sairaustumisen vuoksi tähän monologiin hyppäsi Eros-Tommi tuoreeltaan. Erosen lämpimästi värittämät hahmot eivät ole sketsihahmoja eikä stereotypioita typeristä rasistisista viihdeohjelmista, vaan hienovireisempää, riisutumpaa, puhdasta ja vapaata näyttelemistä. Taianomaisesti eli improvisoinnilla ja tarkalla harjoittelulla, ihmistä katsomalla, Erosen roolihahmon sukupuolen, iän, säädyn, luokan ja tunteen huomaa, sellaisella värityskirjamaisella tavalla. Eronen pukeutui myös mekkoon leffassa Suomen hauskin mies..... Ja sitten koittaa sisällissodan aatto.

Työelämänmuutokset:
viiskymppiset naiset, työttömyys, burnout ja slush-kiima pitchauksissa. Sekä mielenterveys

Kansallisteatterin Masennuskomedia = win-win! Järkyttävää kyllä, tähän ei löytynyt rahoitusta elokuvana, kun päähenkilö 50 vee burnout nainen. Koska äijät jotka päättävät rajoista, ajatteli parvena kukkoja, ettei ketään kiinnosta päähenkilönä keski-ikäinen nainen joka on loppuunpalanut. Näin ymmärsin hienovaraisemmasta Mari Rantasilan puheista teosesittelyssä Lavaklubilla. Jos viime vuonna vihdoin 40-vuotias nainen oli pääosassa kotimaisen teatterin lavalla, niin nyt myös 50-vuotias nainen, joka on vanhan koulukunnan kasvatteja, aina tehnyt työtä, lapsesta lähtien joutunut hankkimaan elantonsa, ja tietämään tulevaisuutensa. Mutta nyt, loppuunajettuna, täysin kaluttuna, jalkapohjat tulessa oravanpyörässä juosten, mitä tehdä kun on mielenterveyskuntoutuja.

Komedia toimii, ja vastaparina on oma löysä hipsteripoika joka keksii kaikkia uusia luovia työjutskia, mutta ei tee kokopäiväistyötä, eikä pysty ees latteaan maksamaan... Elokuva-alalla ei löytynyt rahoitusta elokuvalle jossa päähenkilönä on 50-vuotias nainen kun genrenä on komedia ja aiheena masennus, loppuunpalaminen. Sekä riiston, kapitalismin, orjatyön ja maapallon tuhoamisen kyseenalaistaminen.

Näin tämän sopivasti ennen vkl sietämätöntä slush-kiimaa.

Elokuva-alan seksismiä eli epätasa-arvoa kuvaa se, että ohjaaja Mari Rantasila kävi ottamassa halvimmat valokopiot paikassa x. En kyllä koskaan kuule, että miesohjaaja kertoisi, ettei hänellä ole varaa ottaa valokopioita kalliissa kirjastossa. Näytelmän näkeminen, kokeminen ei ole pelkkää viihdettä, vaan mitä ilmeisemmin valikoin kiinnostavia aiheita. Ehkäpä elokuvienkin rahoitusta pitää ravistella ja uudistaa. Joukkorahoitus on yksi mutta ettei tueta vain äijien elämänkertaelokuva äijistä äijille, vaan muutakin, muitakin.

Mille saa nauraa, & kenen kanssa. Miksi pitää vetää itsensä tappiin asti suorittaen seksistisessä ja ikäsyrjivässä työssä. Masennuskomedia nostaa esiin kyykyttämisen, kilpailuttam.  ja orjatyön, jota teetetään ilmaiseksi työttömillä ja mielenterveyskuntoutujilla.

Mielenterveys

Näytelmä nimeltä Häiriö tuolla Teatteri Jurkassa näytti mitä kapitalismi ja Sipilän hallitus on tehnyt & tekee mielenterveydelle. Leikkaukset, välinpitämöttömyys. Pään hiekkaan ja perseeseensä työntäminen - siis hallituksella pallituksella. Millä ehdoilla me täällä elämme.

"Psykiatrinen avohoito keksittiin potilaan parhaaksi - sitten siitä tuli keino säästää."

Teatteri Jurkka on niin mainio, intiimi tila tähänkin näytökseen. Soisi näitä näytöksiä useamminkin olevan, että kaikki kynnelle kykenevät pääsisisvät. Minä ehdin kerran nähdä.  Se Trainspotting-kohtaus kosketti kovasti tasoineen, olin niin myyty. Häiriö - ja elämän värikkäät, kipeääkin tekevät palikat.

Klassikkoja Shakespearelta (melkein) ja Molierelta

Helsingin kaupunginteatterin Rakastunut Shakespeare näytelmän näin pari kertaa, ennakon ja yhden oikean nöytöksen-Romantiikan lisäksi oli kauhuromantikkaa, hulppeat kulissit lupailivat ainakin. Ja hienoa kidutusta! Seuraavaksi kaupunginteatteri voisi tehdä Prinsessa Ruususen, koreografina Jyrki Karttunen! Makea koreografia ja goottilaiset lavasteet toivat mieleen vampyyrien tanssin Peacockissa - ah niitä aikoja!

Jos Suosalon Parikka oli elämää suurempi näyttelijä kotimaassa, niin Kari Mattilan Ned oli omaa machoansa täynnä olevan turhamaisen näyttelijän komeasti maalattu kuva! Enklannista. Rauno Ahosen synkkä ja koominen javert-mainen koronkiskuri oli komeasti puettu. Makea koreografia & goottilaiset lavasteet toivat mieleen Vampyyrien tanssin, kun kaupunginteatteri oli evakossa tuolla Linnanmäen teatterissa nimeltä Peacock. Aikamoisia riikinkukkoja oli lavalla! Osa näyttelijöistä oli myös Suomen hauskin mies -näytelmässä, kuten Ranta-Hese, kidutettu Jari Pehkonen, aina luotettava, nuori Petrus Kähkönen ja jo mainittu Rauno Ahonen. Ennakossa 24/1/18 istuin paraatipaikalla toka rivillä. Josta hyvin näkyi ja aukeni tämä näytelmä. Se oli kepeä ja kepeästi liihottava romanttinen komedia jolla oli helmojen alla, ei syntiä vaan viittauksia me too -keskusteluun, naisvihaan, seksismiin ja naisen rajoituksiin teatterissa, kulttuurissa ja paikoissa. Ammateissa ja koulutuksissa. Pää- ja sivurooleissa, vuorosanojen vähyydessä... Ja pääosissa virkistävän tuoreet kasvot. Kepeästi liitävä romantt. komedia, jolla helman alla, ei syntejä, vaan me too -keskustelu, seksismi, feminismi. Olin katsojana hankalassa tilanteessa kun upea Mikko Vihma riisuu paitansa mutta vain Violaa vahingoittaakseen... Näytelmä tuo me too -keskustelun mieleen. Ja naisen aseman. Naisen euron ja shillingin. Kuinka nainen on miehen omaisuutta. Kepeä on jalan lento ja hyikeuden pukujen värimaailma: pinkki ja hempeän kirkkaan vihreä. Myös kuningatar Elisabethin oranssisuus ja Petrus Kähkösen esittämän itseänsä täynnä olevan näyttelijän räikeä oranssi ja vihreä luukki...

Heidi Herala oli mainio vaikka muutkin [miehet] imettäjät hyviä. Osallistui myös me too -keskusteluun, seksuaaliseen häirintään, naisen esineellistämiseen ja seksismiin. Viljami Säkinperän aikoihin naiset eivät saaneet näytellä teatterin lavalla eivätkä tavalliset hyvämaineiset naiset edes käydä teatterissa.

Mutta mikä on parempaa kuin teatteri? :)


Ja sitten tapetilla Kansallisteatterin ja Molièren klassikko Luulosairas, viimeisenä esityksenä, tai minulle ainakin ainoana. Kylläpä oli paskojen vaalien jälkeiseen ininään ja foliohattuiluun sopiva näytelmä tämä Luulosairas. Lavalla poikkeuksellisesti sekä Behemot että Hella! Vaimon roolissa olikin yllättäen Maria Kuusiluoma, ihan kylmiltään, toisessa kädessä plari, toisessa koreat helmat.

Tarjolla oli myös farssia

Eli Arena-näyttämön Älä pukeudu päivälliselle, jonka näin ensimmäistä kertaa, ja kävin tekijätapaamisessa lumi-infernossa, koska Pekka Strang on vaan niin moneen taipuva hyvä, salaperäinen ja rauhallinen. Niin valkokankaalla, sarjoissa ja livenä. Tapahtumassa he olivat pukeutuneet, koska kyseessä ei ollut päivällinen vaan lähinnä aperatiivi... ;)

Se on kyllä no thank juu. Ei oo, ei tuu. eli näytelmä Ei kiitos tuolla Studio Pasilassa. Se jos mikä on harvinaista suomalaisessa, miesten tekemässä iskelmässä. Että nainen sanoo ei. Osa pitäisi lailla kieltää, nämä seksuaalisen häirinnän kotimaiset laulut kuten Severi Suhosen  kuti kuti kut, ei sua ei sua, jossa mies vain jatkaa ja jatkaa häirintää, jot kutsutaan huumoriksi. Tai Lazzarella. Jossa myöskään ei kunnioiteta kun nainen sanoo ei.

Entä kun mies sanoo parisuhteessa ei kiitos.

Vaikeasta aiheesta ronskilla huumorilla. Herkällä huumorilla. Kun mies ei anna vaan näplää vain tappopelejään. Miksi, oi miksi.

Tähän voisi laittaa joystick-vitsin vai mikä härveli se on. Itse vihaan tappopelejä, tietsikalla IBM Kreivi Aptivalla pelaan vain flipperiä, jona tuntuu oikealta baaripeliltä eli peliluolan fyysiseltä laitteelta.

Mies ei anna. Onneksi on tarjolla saksankielen oppilas, itseriittoinen slushaava elokuva-alan aloittelija. Vaihteeksi näin päin. Hän kyllä antaa. Varmasti.

Anna-Leena Härkösen romaaniin pohjautuen. Siinä on voimakas kansi: punaiset rintsikat vapaalla... Aiheeseen on tarttunut Helsingin kaupunginteatteri.

Vaikea teksti myös kirjoittaa. Toisaalta ymmärtää hyvin päähenkilön ( Vappu Nalbantoglu ) turhautumisen ja paineet. Mikä minussa on vikana? Miksi nainen ei saa olla aloitteentekijä? Kun viimeisestä kerrasta on kuukausia, päiviä? Vaikka ei meillä lasketa.

Mikä mättää? Notkea ja näyttävä Heli pitkine säärineen kärvistelee puutteessa.

Eikä meillä ole enää laatuaikaa? Tai yhteistä aikaa? Onko typerää kostoa hakea hyvää seksiä muualta?

Ystävät ovat tärkeitä, he voivat pitää salaisuuksia, mutta myös kyseenalaistaa toimintaasi. Onko se reilua?

Miten parantaa parisuhdetta?

Ihanat, upeat hurjat naiset

Eli Putoamisen taito tuolla mainiossa paikassa: Teatteri Jurkka helmikuussa ol kuin deja vu / aikamatka Annikki Kariniemen huvilaan: kauniita kankaita, rikkinäisiä huonekaluja, kissanpissaa... Tai ehkä vain muistin kissanpissan hajun. Olen elämässäni tavannut hurjia naisia, lukenut heistä ja nyt nähnyt lavallakin. Varsinanen oma tupa, oma lupa -tarina, tuttu myös dokuna ja HBO elokuvana. Kotoista, haikeaa rappiota ja romantiikkaa. Milloin asioihin pitää puuttua? Miksi pitäisi? Eikä meillä kaikilla ole jotain tönöö vähän rempallaan eikä olohuoneessa ole virtahepo vaan pesukahu ( joillakin pohjoisemman ihmisillä kettu...)

Edith "Little Edie" Bouvier Beale eli pikku-Edie, tytär. Ja Edith Ewing Bouvier Beale, äiti. Karaktäärejä, tanssijoita, revyytyttöjä, juhlijoita, nauttijoita. Äiti ja tytär ja napanuora, tiukilla. Kumpi on kumman omaishoitaja? Kumpikin kaipaa rakkautta, myös fyysistä rakkautta, miestä. Ystävyys, kilpailu, hauskanpito. Oli varmaan huisin jännää että äiti otta tyttären pois skolesta, että saavat tanssia ja tanssia vaan kotona! Mitä sen sen jälkeen tapahtuu? Auringonlaskun katu, jossa pääosassa on kaksi miltei unohdettua, hylättyä, määriteltyä ja dokumentoitua naista.

Miksi naiset pysyvät rappiossaan?





Suden morsian on villi tanssi Viron - ja naisen - itsenäisyydelle Teatteri Avoimissa Ovissa helmikuussa. Se voisi olla myös jatkoa / allegoria punaisten susinarttu-myytille, susivihalle ja naisten itsenäisyydelle

Pesärikko - kuin kulissit pidetään pystyssä... Upeat hurjat naiset ja peräkamarin Perkinsit... Kävi Turussa katsomassa tämän kiertävän näytelmän kun Sara Melleri on niin hyvä, herkkä. Naisen rajoitukset, mutta myös voimavarat eri aikoina. Millainen perhehelvetti, sukuhelvetti, matriarkat. Oikeiden ihmisten puhuma kieli, kulissit joita pidetään pystyssä, makso mitä makso.

Nuorten naisten suuret perheet, ja paineet, ja yksinäisyys maaseudulla. Milteipä Hitchcock - mainen / - maiset karmeat vanhat naiset... Dominoivat.

Näytelmässä oli upeaa peräkamarinpoika Norman Bates...

Kävin katsomassa Turun kaupunginteatterissa kiertävän pienen suuren näytelmän Pesärikko, jossa pääosassa Sara Melleri loisti, unelmoi ja kärsi. Suosittelen. Tämä Aution kirja oli löytökirja, joka tarttui matkaan kohti juhannusta.

Tunnistan nämä vahvat naiset ja heikot, väkivaltaiset miehet. Vaikka olemme eri murrealueelta.

Hurjat naiset kuorimaveitsineen, kirveineen, pesäpallomailoineen...

Aviomies r/iskaa aviovaimon, oliko tämä rikos vuonna 1982? Miksi ei? Seksiin pakottaminen? Orvokki Autio: Kotipesä romaani ja Turun Kaupunginteatterissa vieraillut Pesärikko, pääosassa Sara Melleri

Toisaalta luin myös MIKI-pikkukirjaa eli Anna-Leena Härkösen romaania Ei, kiitos, jossa päähenkilöllä on samanlaisia onkelmia kuin Onslow'n puolisolla... Kun mies sanoo sängyssä ei kiitos. Lattialla ei kiitos. Keittiön pöydällä ei kiitos. Spontaanisti ei kiitos. Suunitellusti lukujärjestyksen mukaan ei kiitos. Ja pelaa vain tappopelejä. Verkkareissa.

Vähä hassua olla kirjan ja kirjan päivänä Hitchcockin Psykon luennolla, mutta olihan se mm Orvokki Aution näytelmässä Pesärikko.

Minun Suomeni on kansainvälinen, yhteisöllinen teatteri

Tämä lause tuli mieleen vähintäänkin ja viimeistään nyt. Kiertuenäyttämön Toinen koti näytelmä Willensaunassa, Kansallisteatterissa- kuka saa olla taiteilija, vastaatkos oi maahanmuuttovirasto?

Ensimmäinen näytös esittelee tämän porukan taiteilijat, näyttelijät ja muusikot joukkona, ryhmänä, paperittomana tai maahanmuuttajana, iraikilaisena, iranilaisena, kurdina, suomalaisena. Toinen näytös vapauttaa persoonallisuuden, ja nostaa esiin yksilöllisyyden, millaisia painotuksia taiteessamme teemme. Toinen koti - other home käytti aineksinaan vanhan ajan kotimaisia iltamia ja leikkiä rikkinäinen puhelin, ja muitakin ilmaisemisen, laulun keinoja.
Pienen näyttämön intiimissä tilassa

On hirvittävää, että yhdelle tämän produktion esiintyjistä uhkaa karkoitus - hetkellä minä hyvänsä. Näyttele, laula henkesi edestä. Kuka määrää, määrittelee, koska on turvallista palata kotiin tai "kotiin"? Kun sukua on murhattu ja kidutettu, miksi minulle / sinulle olisi turvallista sinne palata?

Olemme samojen kysymysten äärellä kuin Kaupunginteatterin näytelmässä Suomen hauskin mies. On traagista ja hirtehistä myös se, että taiteilija / näyttelijä / laulaja lopettaa taiteen tekemisen, oman intohimonsa ja lahjakkuutensa, että säilyisi hengissä, tai koskemattomana. Älä ole enää näyttelijä. Miten sellaista käskyä voi totella?

Ohjelmavihkossa tai paperinivaskassa on tärkeä kuvateksti: tuon farsin kielen tekstin kääntänyttä ihmistä ei päästetty Suomeen... eli ihminen, joka kääntää Suomen suurimpaan teatteriin tekstiä ohjelmavihkoon, ei ole tervetullut Suomeen.

Saatana saapui Willensaunaan - tiuhaan

Eniten kävin katsomassa näytelmää Mestari ja Margarita, keväällä 2018 peräti kuusi kerta, maaliskuusta toukokuuhun. Kunnes se loppui ja jatkui uudelleen syssyllä. Bulgakovin romaani Saatana saapuu Moskovaan on sellainen vilja-aitta, jota ei tarvitse läpeensä puhkiselittää, vaan kertoja kerroksia riittää... Milloin viljaa riittää kaikille, milloin vilja muuttuu hulluruohoksi. Vain tammikuussa ja helmikuussa en tätä teosta nähnyt...


Kaiken takana on nainen. Joka lukee, oikolukee, päivää, kannustaa. Kuten Margarita ( Annika Poijärvi ) tässä Mestarin ( Ilja Peltonen ) edessä. Kansallisteatterissa kuvat käytäntökauden avajaisista. Naiset tukivat myös Bulgakovia, monin tavoin... Käsikirjoitukset eivät pala... sillä KGB:n esiaste takavarikoi "vaaralliset" ja kielletyt kirjat. Nuo nykyiset modernit klassikot.

Ennen oli paremmin. Saattoi luottaa siihen, että KGB:n edeltäjällä OGPU:lla oli kopio kiinnostavasta, kunnianhimoisesta, ilkikurisesta, vaarallisesta, monitahoisesta kirjojen kirjasta. Ja visusti tallessa... Tässä kuvia Kansallisteatterin näytöntökauden avajaisista 2017 sekä kirjasta nimeltä Käsikirjoitukset eivät pala, liittyen Mihail Bulgakovin tuotantoon, varsinkin teoksiin Koiran sydän, ja Mestari ja Margarita ( Saatana saapuu Moskovaan ). Ja Neuvostoliiton lääketiede tekee ihmeitä! Kummassakin. Vai tekeekö...

Kansiksen versio on sekä uskollinen että uskoton alkuperäisteokselle - romaanista tuttuja lauseita käytetään sellaisenaan, mutta eri järjestyksessä, tai eri ihmisten / olentojen lausumina. Äärimmäisen toimiva, ihana, puolikaaren muotoinen näytelmä. Kuten elämäkin. Erityisen hienoa oli Hellan nostaminen keskiöön, pyhään kolminisuuteen mösjöö Wolandin rinnalle, toisella puolella Begemotin ollessa.

Yksi teoksen parhaimmista piirteistä oli professori Woland ( Marc Gassot ) joka tuli panemaan paikat sekaisin. Tai järjestykseen, kuten Faustissa. Minkälaisia sopimuksia me taiteilijat joudummekaan tekemään. Entäpä rakastavaiset, mitä uhraamaan. Gassot on noussut minulle Impivaaramme kiinnostavimmaksi miespuoliseksi näyttelijäksi yli genrerajojen. Vaikka näin tämän 14 kertaa kolmella eri esityskaudella, niin silti Gassot teki - tai sai tehdä - eniten pikkuruisia muutoksia, jota seurasi hanakkana. Ehkä ne oli mausteita, ehkä keksinmuruja, pulujen jyviä...

Seremoniamestari, silmänkääntäjä, vanha vihtahousu ja dandy musta maagi Woland oli pukeutunut tietystikin silinteriin, joka oli parempi kuin baskeri ;)

Ruotsinkieliset kielikylvyt

alkoivat Tove Janssonin romaanilla Kesäkirja eli alkuperäiseltä nimeltään Sommarboken - kuinka leikkisä toteutus ja hullu, inspiroiva ja vapaa äänimaailma! Paikkana Lilla Teatern. Dykkasin eli otin ilmaisen kierrätetyn kirjan Kesäkirjan aiemmin. Isä lukee par aikaa taideyhteisö / taidekoti Lallukan historiaa, siellä Tovekin asui 30-vuotiaaksi. Työpöydällä on tuorehko Taikuri-muumimuki - minua ei haittaa muumien kaupallisuus, koska heillä on ihana sanoma, kaikille löytyy tilaa muumilaaksossa. Kesäkirja oli taas aikuisen naisen ja pienen tytön matka.

Vuoden kummallisin proggis oli Den andra naturen paikassa Viirus teater. Aiheena eläinrääkkäys. Kuinka toisaalta leppoisat lemmikit, kuten lelut, leppäkerttu-, luonto- ja kissavideot aiheuttavat ihkua & lämpöä internetissä, jaettavissa, kahvitauolla, puhelimessa, oi kuinka söpö, mutta eläimet teurastamoissa ja turkistarhoissa eivät hetkauta. Miksi.

Ja ihmisten kuminaamiot, siis lavalla pelottivat. Toisaalta osa heistä muistutti ihmisiä meidän sukujuhlissa. Etäännyttäminen, les yeux sans visage, klassisen kauhuelokuvan Eyes Without a Face tyyliin. Olemmeko skifissä, tehtaassa, teurastamossa, laboratoriossa. Se on sama, kaikissa rääkätään eläimiä. Ryhmiksen 9 hyvää syytä elää -näytelmässä muisteltiin Laikaa joka ehkä vieläkin kiertää meitä tuolla kaukana.

Mikä on poikkitaiteellista, mikä tekotaidetta, mikä falskia, mikä on rohkeutta mennä ohi, yli.

Onko liukuhihna teurastamossa vai lentokentällä. Miten Roy Anderson olisi tehnyt tästä pitkän kohtauksen elokuvaansa?

Kumi voi olla fetisistinen, suojeleva, eroottinen, ällöttävä, allergisoiva, ahdistava kasvoilla. Tasa-arvoistava, päälle maalattavissa, muokattavissa.

Pikkupoika rääkkää muurahaista. Muurahainen puree. Pikkupoika itkee ja ehkä katsoo katsojaan. Emme näe muurahaisen kasvoja.

Lapset jotka pienenä rääkkäsivät pieniä elämiä kasvoivat sitten psykopaateiksi.

On hienoa että ens keväällä sama näytelmä näytetään samoissa tiloissa - mutta suomeksi!

Kävin myös genreni ulkoreunoilla

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja olikin tosi liikkis tarina luopumisesta, ja kuinka vaikeaa on ostaa kuivamustekynää nykyään.

Menin ennakkoluuloisena, koska yleensä en välitä hirveän suosituista teoksista, joita myydään, ja markkinoidaan joka paikassa, kaupoissa, kioskeissa ja huolitsikoilla, ja jopa kirjakaupoissa - eikä niitä kiinnostavia kirjoja, kuten runoja, edes nosteta kirjakaupan hyllylle.  Villalankoja ja Duudson-koruja kyllä nostetaan kirjakaupan hyllylle ja kassojen läheisyyteen. Ja värityskirjoja. Siinä jo ihan mielensä pahoittaa....

Tuomas Kyrön kirjoittaman romaanin Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja dramatisointi, tämä näytelmä kuitenkin kosketti. Oikeastaan jopa itketti, kun alkukuvissa näkyi entinen Suomi. Eilisen Suomi joka on leikattu. On kaunis maaseutu, idylli. Mutta taajamien kenkälaatikoiden muotoiset kaupat, rakennukset. Tuhoamisvimma haluaa purkaa kaikki kenkälaatikot ja rakentaa päälle ketjutettua kapitalismia.

Ja pienten paikkakuntien, kylien autioituminen, järjestelmällinen ja järjetön tuhoaminen. Oliko ensin se, että kaikki palvelut poistetaan, ja sitten paikkakuntalaiser muuttavat suurempaan kaupunkiin naurettavin pieniin asuntoihin jotka on ylihinnoiteltu. Vai toisin päin.

Muistoja. Kuvia. Kylän ainoa kauppa suljettu. Kylän ainoa posti suljettu.  Ihmiset aidoissa valokuvissa, kuten Esko Männistön dokumentoivassa valokuvataiteessa. Aidot ihmiset, joita ei ole vielä henkkamaukattu eikä ikeoitu.

Koskettavuutta lisää läheisen muistisairaus. Onko kaikki mennyttä?

Draamaa luo kun kuivamuistekynästä loppuu muste. Oliko se niin. Tärkeää paperia ei saa allekirjoitettua, koska kynä uupuu. Ja kylällä ei ole enää paperikauppaa. Joten on matkattava kauemmas seikkailuun. Missä Suomessa enää myydään kyniä? Papereita?

Ei muuta kuin vanha kaara alle ja menoks.

Omasta elämästäni: Tuttu kirkonkylä on kuuluisa kirjailijoistaan ja runoilijoistaan jo 1600-luvulta lähtien, kahdelle kylän kirjailijalle on pystytetty patsaskin. Mutta kirjakauppaa ei enää ole. Nyyh. On viinakauppaa ja rakinruokakauppaa.

Kaikkein paras miesten tekemä komedia alkaa siitä, kun mies yrittää itsemurhaa. On sen äärellä, kuten monessa Irvine Welshin kirjassa ( Trainspotting, Paska ), tai kun Chaplin estää joka ilta juhlivaa dandyä telemästä itsemurhaa, ja aamulla dandy ei muista mtn. Tai elokuvassa World´s end. Tai I hired a contract killer.  Tai Pastori Sillin ak Erkki Saarelan ilvelijä joka syntyy hirttosilmukka kaulassa teoksessa Mysteerio Buffo.

Tai haikean jazzin säestämä Housut pois, jossa yksinäinen, hoikka punapäinen homo mies haluaisi hukuttaa itsensä, muttei osaa uida...

Rakkaudenpuute. Tai kyvyttömyys puhua silloin kun toinen oli siinä vierellä, ja pidit sitä itsestäänselvyytenä. Sukupolvet ja kuilut.

Kansan- ja työväenopistoissa on ollout terve buumi: pimppaa oma arkkusi. Vai olikohan se tuunaa? Oli miten oli, oman ruumisarkun voi suunnitella, ja kenties jopa tehdä. Jos siihen on varaa.

Kaikki tämä on oikeasti kovaa, rankkaa. Miten puhua, miten kuunnella. Miten toimia.

Huumori on hieno, ja karkea keino.

Tähän lasken myös kesäteatterit, eli Suokin. Syyskausi alkaa muualla sitten syyskuusta. Eikun elokuusta. Miltä on näyttänyt teatterivuoteni 2018 kohokohdat instagramissa? Rensessanssi-ihmisenä (taiteilijana, monimeidatoimittajana, bloggaajana, valokuvaajana, graafikkona jne) käytän Instagramia sen nopeuden ja laajuuden vuoksi. Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea kun menin vain sinne minne halusin ;)

Instan hetket: