Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

perjantai 11. syyskuuta 2020

Kätsy taikurijippo on hämäyksessä käyttää vähäpukeista henkilöä - onneksi tässä se on Lari Halme. Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterilla

Vanha ja onnistunut taikurijippo on hämäyksessä käyttää vähäpukeista henkilöä jotta katsoja tiiraisi tätä, kun jännä temppu tehdään - onneksi tässä se on Lari Halme. Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterilla 09.09.2020.

Äreä kaupunkilainen julkimo pukupelle joutuu vastentahtoisesti heittämään uutislähetyksen perähikiän junttisäpinöissä, joissa murmeli ennustaa, alkaako kevät vai jatkuuko talvi. Musikaalikomediassa #päivänimurmelina pääosassa Phil Connorsina on Lari Halme itseriittoisena ja -ironisena näyttelijänä vähintäänkin elementissään. Joka yllättää.


Suomennokset soljuvat hieman liiankin hyvin ja nopsaan, ja olisin oikein kiinnostunut Philin muistosta, jossa syö sieniä ja muuttuu Aquamaniksi. On romantiikkaa, ripaus prideä, ja ensemblessä näyttelijöitä musikaalista joista olen eniten pitänyt viime vuosina HAIRista SPAMALOTiin.

Alun alkaen en olisi kiinnostunut tästä esityksestä, mutta näin Helsingin kaupunginteatterin syyskauren avajaisissa medialle esimakua, sellaisen pläjäyksen, että jo peukku nousi ylös. Minulla on viha/rakkaussuhde musikaaleihin ja komedioihin. Tosin polyamorinen ja panseksuaalinen. Että en pidä kaikesta, en ole nähnyt kaikkea. Minulla vain joskus tuntosarvi sanoo, että tämä. Kun ohjaajana on Samuel Harjanne, niin tietää hänen tyylinsä, ja innostuksensa. Silti tämä ei ole pelkkää disneytä - eihän niissä leffoissa sanota, että se on täysin mulkku mies. Eikä naiset notku baaritiskeillä disneyllä, eikä varsinkaan sano, että baaritiskille, että pane mua, eiku pane jäillä. Harjanteen edelliset ohjaukset, Pieni merenneito (jonka ensemblestä on porukkaa tässäkin) ja varsinkin Kinky boots (samaa Hgin kaupunginteatterin porukkaa). Myös Helsingin kaupunginteatterin parhaimman musikaalin Vampyyrien tanssi porukkaa on mukana. Mukana on myös vierailijoita.


Maria Lund on tuttu musikaalista HAIR tuolta Jyväskylän kaupunginteatterista. Hän tuo laatua  ja maailmanluokkaa. Tässä tosin enemmän lämmintä päällä kuin HAIRissa.


Lari Halmeen työtä on ollut hauska seurata NOTRE DAMEN KELLONSOITTAJAn reeneissä, Avoimissa harjoituksissa Tampereen teatterilla, vimpan päälle goottilaisessa Victor Hugon tarinassa. Hän oli se itseriittoinen Ritari jolla oli valtavan pitkä miekka - mihin melkein kompastuu. Halme oli myös tiukka ja idealistinen Levin niin ikään Tampereen teatterin näytelmässä Anna Karenina.


Muttei ensemble tähän lopu. Myös Seinäjoen kaupunginteatterin Törnävän kesäteatterin Monty Python musikaalin SPAMALOT porukkaa on lavalla. Ja sitten on staattinen ja varma Pertti Koivula, erityisen jäyhä sheriffi, jonka pyssy ei pysy halsterissa. Se voi viitata myös johonkin... Hän on sukua miltei kaikille, ja välillä soi hillibillien banjo, ja kenties viittaus sisäsiittoisuudesta, mutta sen kaupunkilaisen ikävän ajatuksen vie lumimyrsky mennessään.


Pikkukaupunki, jonka nimi vaikuttaa intiaaninimeltä, on viehättävä yhteisö, jossa puhalletaan yhteen hiileen, eikä naamat roiku nyrpeinä kuten Helsingissä ja tarinoiden kaupungeissa. He ovat täpinöissään kun kylällä, tai siis pikkukaupungissa tapahtuu, kun tulee 2. helmikuuta se Murmelin päivä! Muistan tämän elokuvan vuodelta 1993, joka välillä nauratti ja välillä oli sietämätön, mutta niinhän elämä on.


Muistan, että jossain tätä mittaustapaa, sään ennustamista on käytetty ja tehty. Näyttääkö murmeli päätä kolostaan, vai miten se meni.


Porukkaa on paljon, laulut raikaa osin liian kovaäänisesti, ja tanssitaan. Muttei pelkkää hölöpölöä, vaan tänään, kun on itsemurhien ehkäisyn päivänä, niin aiemmin olen kirjoittanut, että parhaimmissa miesten kirjoittamissa komedioista miehistä ja miehille on aina se itsemurhan uhka, kuten Housut pois, World's end, Kasarikankkunen, Filth, Trainspotting 2.
Itsemurha ei ole naurun asia mustimmissakaan komedipissa, mutta edellä mainituissa se on käänne, tai aloitus. Että kaveri pelastetaan. Että puutututaan.


Tässä Phil ahdistuu kun jokainen päivä on liikaa - kun se toistuu samana, ja koreografia esti lavalla on useampi Phil joilla kaikilla on eri keinot päättää päivänsä. Yksi hieno jippo on, kun Phil Connors tuntuu olevan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Sitä hieman hämää kun Halme on alushousuissaan, sekin on vanha taikurijippo - kiinnittää huomio vallan muualle...


Kirjoitan tätä puhelimilla, sain piletin Helsingin kaupunginteatterilta, kiitämme niistä. Olen viime aikoina ollut paljon ajan ja paikan silmukoissa ja kerrostumissa elokuvissa kuten TENET ja NEITI AIKA. Mitä aika tässä kertoo. Kenellä on mahdollisuus toiseen tilaisuuteen. Miten opimme, miten tunnemme myötätuntoa. Mikä merkitys taiteella, elävällä taiteella, romantiikalla ja huumorilla on koronan aikaan, näissä oloissa.


Tämä musikaali oli vetreää korona-ajan viihdettä. Siinä miltei lähestyttiin joulun ajan leffoja, joissa kysytään, mikä se tässä maailmassa on tärkeintä, entäpä meidän yhteisössä, entäpä pikkukaupungissa, entäpä pari suhteessa.


Eikä aina tarviis oottaa jouluun.





torstai 10. syyskuuta 2020

Erityisesti tänään Kom-teatterin Poika koskettaa aiheena vakava masennus ja itsetuhoiset ajatukset.

Erityisesti tänään Kom-teatterin Poika koskettaa aiheena vakava masennus ja itsetuhoiset ajatukset. Paavo Kinnunen tuntuu nuortuvan kerta kerralta. Pääjohtajan alun lämmin tervehdys, kuinka hienoa, että olemme katsomossa. Myös hienoa, että olette lavalla  #itsemurhienehkäisypäivä

sosialistisesta mediastani:

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Lady Chatterleyn rakastaja Teatteri Jurkassa 05.09.2020 ensi-illassa. Ah.

Lady Chatterleyn rakastaja Teatteri Jurkassa 05.09.2020 ensi-illassa.

Huoneteatteri Jurkassa on vähennetty istuimia, on käsidesiä, on koronan aika. Minullakin on kasvomaski. Kun sitä suositellaan. Olen ensimmäistä kertaa Jurkassa koronan ensimmäisen aallon jälkeen, ja vielä ensi illassa. Myös katsomossa istuu merkittäviä näyttelijöitä. Lavalla näemme vain kaksi ihmistä, Lady Chatterleyn ja hänen rakastajansa. Mutta kaikki alkaa pimeydestä. Luulen istuvani huonolla paikalla, jos Jurkassa se edes on mahdollista. Mutta paikkani onkin hyvä. Olemme pimeydessä. Sitten kuulen kun raavas mies, metsänvartija peseytyy.


Hän ei niinkään lotraa vedellä, vaan huitaisee vettä hikiselle, karvaiselle, paljaalle ylävartalolleen. Tämän näkee Lady Chatterley, joka yllättäen astuu vartijan tölliin. Se on hyvä hetki. Aloittaa tarina. Valot on sytytetty.


Se on tuttu tarina, rakkaustarina, kielletty rakkaus sodanjälkeisen (MS1) brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, kun rakkaus, intohimo, huumorintaju ja himo syttyy kahden ihmisen välille, vaikka he kuuluvat eri kasteihin ts brittiläiseen luokkayhteiskuntaan. Heillä ei saisi olla suhdetta. Pitäisi leikkiä vain omaan luokkaan kuuluvan kanssa. Kaikessa, arjessa, lauseissa, suunnitelmissa tuo mennyt sota kummittelee synkissä nurkissa. Miten se vaurioitti, henkisesti, fyysisesti. Ladyn puolison, kartanonherran, sota vaurioitti moottoroituun pyörätuoliin. Eikä hän ehkä pysty tuottamaan perillisiä. Siinä oli alku. Ja tausta.


Tarinan, ja rakkauden, leikin jakajina on kaksi suomalaista näyttelijää. Matleena Kuusiniemi esittää ladyä, Connieta, joka välillä lausuu nimensä kolkosti koni, välillä neutraalisti Connie. He puhuvat sujuvasti, tietenkin oman luokkansa sanavaraston jne mukaan, lady puhuu minä-muodossa, rakastaja taas mä-muodossa. Matleena en ole luultavasti nähnyt ennen teatterissa, ja hän on hurmaava Connie Chatterley.


Hauskempi, aktiivisempi, neuroottisempi, monipuolisempi kuin kirjassa, elokuvissa ja minisarjoissa. Hän on itse asiassa parempi kuin kirjan Lady. Välillä hänen repertuaariinsa kuuluu miltei mykkäelokuvien aikainen silmien suurentelu hämmentyneenä. Se sopii myös ajanjaksoon. Hän pukeutuu norsunluun ja kermanvärisiin pitseihin, jotka taatusti suttaantuvat tuvassa ja nurmikolla, mutta lisää väreihinsä myöhemmin lämpöä, meripihkaa ja konjakkia.


On hauskaa, kun Lady Chatterley lausuu, ettei mikään tunnu miltään, ja se on suora viittaus elokuvaan Levottomat, mutta myös viittaus Rosa Liksomin sloganiin.


Ohjaaja Pasi Lampela on ennenkin tuonut näyttämölle yläluokkaisen naisen, joka on teljetty henkisesti kultaiseen häkkiin. Matleenan töistä tulee mieleen myös Sorjonen, Modernit miehet, Koukussa, Tyhjiö. Sen sijaan metsänvartija Mellorsi on Jari Virman, ja hän on tuttu näytelmistä Idän pikajunan arvoitus ja Matkalla Konyaan. Elokuvista ja tv:stä Virman on tuttu Metsäjätti, Hiljaisten palvelijat, Armomurhaaja, Kaikki synnit, Ivalo ja Betoniyö.



Mutta kun Levottomat leffassa kaikkien piti olla kaikkien kaa sillai, ilman vastuuta, ilman luokkasotia, niin tämän näytelmän aikaan niin ei vain ollut. Muissakin teoksissa nainen on ahdingossa kylmässä, rakkaudettomassa avioliitossa. Mutta hän ei voi jättää rampaa, sairasta miestään. Sir Clifford pauhaa teollista vallankumousta motorisoidusta rulliksesta. Hän ei yhtään välitä miten ihmisten, työläisten, palkollisten elämille käy. Herraa ei näytelmässä näy, mutta hänen mielipiteensä kiirivät myös mökkiin.



Erityisen kaunista on kahden vapaan sielun, ihmisen rakkaus, pakanallinen rakkaus, leikkivä seksuaalisuus, puhtaassa ulkoilmassa, metsän siimeksessä. Tasa-arvoisena, luottavaisena, voimakkaana.



Kiitoksia lipusta, teatteri Jurkka! Kirjoitin tämän puhelimella, niin hienosäätöä, oikolukua ja tekijäloota lisätään tuonnempana...






lauantai 5. syyskuuta 2020

Cabaret musikaali aloitti Pride kuukauden Turun kaupunginteatterissa ennakossa 3.9. Willkommen, Bienvenue, Welcome.

Terveisiä Kit Kat klubilta! Ennakossa tänään 03.09.2020 Turun kaupunginteatterissa panseksuaalinen, androgyyni ja punertava musikaali CABARET villiltä ja vapaamieliseltä Weimarin ajalta Berliinistä. Kunnes natsit sammuttavat valot.

Väriskaalalla punainen-musta-nude liikkuva kabaree oli keikka. Siinä oli uutta, vanhaa, muttei niinkään sinistä. Näytelmä alkaa prologilla niin lämpiössä kuin lavallakin. Ääntä ja musiikkia tuotetaan normi-instrumenttien lisäksi mm vanhoilla, napsautettavilla matkapakaaseilla (toimivat myös istuimina) ja kävelykepeillä. Lava on riisuttu, sanan kummassakin mielessä. Se on tumma, kylmä ja lepäävä yökerhon luuranko, joka herää eloon kun ihmiset, esiintyjät ja katsojat, nauttijat tulevat paikalle. Cabaret ja Kit Kat klubi on avoin kaikille.

Seremoniamestari ( Miiko Toiviainen ) on elementissään, hän kutsuu, hän houkuttelee, hän hämmentää. Hän on käärme paratiisissa, mutta voi pojat, kuinka hän houkuttekeekaan. Yökerho on samalla kuin gladiaattorien areena ja eläintarha. Kaiken keskiössä on pyörivä lava joka herkullisine koreografioineen toimii aktiivisena, moottorina, roottorina, juutalaisena hyrränä, kun muu lavaste ei vaihdu. Ei ole eroa, kuka on näyttelijä, kuka muusikko, ja kuka tanssija, kaikki menevät kauniisti ristiin ja rastiin - orkan kapellimestari on myös Kit Katin kapellimestari.


Aloitteleva, taisteleva tai vain kirjailija Clifford Bradshaw (Olli Rahkonen) saapuu Berliiniin, hän on ujo, viaton. Vai onko. Hänhän on vaeltanut Euroopan dekadenteissa kaupungeissa taiteellisistikin villinä ja vapaana aikana. Onko hän siis idealisti, romantikko, etsijä. Hän uneksii, sitten hän elää. Ja kirjoittaa, siinä välissä.

Kaikki esiintyjät ovat nuoriita, kauniita, kiinteitä ja notkeita, vallattomia ja vapaita. Mutta esillä on myös vanhempi polvi, ne ujommat, yksinäiset ihmiset. Jotka myös kaipaavat rakkautta. Vaikka jäsenet on vähän kankeat, eikä kaulalla ole puuhkaa, eikä silmissä irtoripsiä. Kuten Fräulein Schneider (Riitta Salminen) ja Herr Schulz (Mika Kujala).

Kun nudistileiri-vitsin koreografia oli liian vaikea Juhanalle sarjassa Tankki täyteen, niin tässä tulee roppakaupalla vaikeata, liikkuvaa, kujeulevaa koreografia. Kuten Madonnan laulussa Vogue, ei ole väliä, oletko tyttö vai poika. Eri aikakausien seksuaalisuus ja sukupuoli on läsnä, kerroksissa. Kun 70-luvun elokuvaversiossa lauletaan Two ladies, kaksi naista, joiden sandwichin, täytevoilevän välissä on on yksi mies, seremoniamestari, niin tässä tipididippidii on kaksi naista eli mies ja nainen, huulipunassa, mascarassa. Androgyyni -sanaa ei twitterissä saa käyttää enää, mutta minä kyllä käytän. Voi olla, että esityksessä on muunsukupuolisia ja transihmisiä, mutta maskeerauksessa ja käsittelyssä on kuitenkin 30-luku, ja 90-luku, ja sen bi- ja homoseksuaalit, drag queenit, drak kunkut ja muut. Sekä 70-luvun alun androgyyni glamrock ja lopun uusromantikot, meikkaavat pojat. Sekä nykyaika.


Henkiin on herätty ajankohtainen kysymys. Mitä taide, taiteilijat ja kulttuurin yleisö, vähemmistö,  tekee kun muut nostavat natsit valtaan.





Voisin nähdä saman poppoon tekevän myös Moulin Rouge -musikaalin, wink wink.

Cabaret on avoin kaikille. Se on avomielisempi kuin 70-luvun uusromantikkojen klubi jossa seremoniamestari Steve Strange valkkasi sisään vain oikealla tavalla vinksahtuneesri pukeutuneet tyypit. Kit kat klubin seremoniamestari viettelee sisään kaikki.

Minulle se on rakas elokuva ja musikaali. Liza Minellin suoritusta ei kukaan ylitä, ei tarviskaan. Hänen Sallynsä on niin täynnä Lizaa. Turussa ei nähdä knallia, eikä verkkosukkahousuja. Myöskään toolit eivät ole kuin leijonankesyttäjällä, vaan toisen malliset.

Muistan Lizan haastattelusta kuinka vaikeaa oli keikkua niillä kiikkerillä tuoleilla, ja ei ihme, että hänellä on nyt titaania lantiossa.

Häntä taisi haastatella Alan Cumming, joka oli niin irstas seremoniamestari, jota näin vain videoilta. Alanin livenä näin näytelmässä BENT, ihan eturivistä. Jossa hän on huikentelevainen, vastuuton, elämästä nauttiva homoseksuaali yökerhossa.

Kunnes natsit sammuttavat valot. Bentin logossa yökerhon tai meikkipöydän valot sammutetaan.




Koska meidän valot sammutetaan.









Tekijäloota:


Tekijät

Perustuu John van Druten näytelmään ja Christopher Isherwoodin tarinaan
Sävellys John Kander
Teksti Joe Masteroff
Laulujen sanat Fred Ebb
Suomennos Esko Elstelä
Laulujen suomennos Jukka Virtanen

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
Musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä
Lavastussuunnittelu Sven Haraldsson
Pukusuunnittelu Heidi Wikar
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg
Koreografin assistentti ja tanssikapteeni Soile Ojala
Taistelukoreografia Ville Seivo


Rooleissa

Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson, Riitta Salminen, Mika Kujala, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Panu Kangas, Mikko Kauppila, Katariina Lantto, Mikko Nuopponen, Filip Ohls, Soile Ojala, Helena Puukka, Pauliina Saarinen ja Anssi Valikainen.


Orkesteri

Kapellimestari Jussi Vahvaselkä / Markus Länne
Rummut, lyömäsoittimet Taneli Korpinen
Basso Ari Kataja
Piano Ville Vihko
Koskettimet Ville Pere / Henna Linko
Trumpetti Petter Järvi
Pasuuna Jani Jokinen
Saksofonit, huilu Kimmo Gröhn
Viulu Katariina Sallinen
Sello Matti Moilanen






Lue taustoja Turiun kaupunginteatterin sivulta:


"Cabaretin päähenkilö, kirjailija Clifford Bradshaw, on elämälleen suuntaa etsivä unissakävelijä Berliinissä, jonka asukkaat hakevat sodan jälkeen lämpöä toisistaan. Vuonna 1931 yöelämän keskipiste on Kit Kat Club, jossa jokainen saa olla oma itsensä – tai kuka haluaa. Kun sekt-pullon korkki poksahtaa ja rytmi vetää tanssimaan, on malja ylitsevuotavan täynnä eikä huolta huomisesta ole.

Kit Kat Clubin sykkeessä Clifford tapaa Sally Bowlesin, kabareen kirkkaimman tähden. Hurmos on hetken yhteinen, mutta lopulta näille juhlahumun yhdistämillekin koittaa arki, kun uuden sodan varjo lankeaa kaduille. Kaupungin rakastavaiset voivat ummistaa silmänsä ja jatkaa tanssia, tai antaa junan kuljettaa kohti toisenlaista tulevaisuutta. Valinta on jokaisen oma ja joka tapauksessa kohtalokas. On aika herätä unesta.

Yksi maailman rakastetuimmista musikaaleista valtaa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämön 4.9. alkaen. Juhlatunnelmaa ja koskettavia hetkiä rakentaa omaleimaisista tulkinnoistaan tunnettu ohjaaja Jakob Höglund työryhmineen. Musikaalin näyttävää visuaalista maailmaa ovat hänen kanssaan luomassa mm. lavastaja Sven Haraldsson ja pukusuunnittelija Heidi Wikar. Tarinan keskeisissä rooleissa Cliffinä ja Sallyna loistavat musikaalitähdet Anna Victoria Eriksson ja Olli Rahkonen, jotka tekivät odotetun paluun Turkuun. Klubin asiakkaat lietsoo liekkeihin Miiko Toiviaisen esittämä Seremoniamestari sekä näyttämön täyttävä orkesteri. Fräulein Schneiderina nähdään Riitta Salminen, Herr Schulzina Mika Kujala, Fräulein Kostina Minna Hämäläinen ja Ernst Ludwigina Stefan Karlsson.
"


Willkommen! And bienvenue! Welcome!
Fremder, étranger, stranger
Glücklich zu sehen
Je suis enchanté
Happy to see you
Bleibe, reste, stay



Mielelläni jäin.
Ja tämä oli vasta ennakko.






Cabaret sosialistisesta mediastani:

lauantai 22. elokuuta 2020

Elokuun toinen näytelmä kasvomaskissa ja turvavälein oli Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas 22.08. erityisen virkeänä

Elokuun toinen näytelmä kasvomaskissa ja turvavälein oli Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas 22.08.2020. erityisen virkeä Rikinkeltainen taivas esitettiin suurella näyttämöllä ja tunteella. Tekotaiteellisuudella/taiteellisuudella kujeiltiin, vesi pärskyi uimapatjalla. Enämpi släpstickiä oli, koreografia järisytti, vetosi. Jos Winterbottomilla on postmodernisminsa niin mikä tää, tämän tyylilaji olisi. Rikinkeltainen taivas, kuumana & märkänä elokuisena iltapäivänä Kansallisteatterissa. Oi mukavaa, olla täällä viiden kuukauden jälkeen. Voi kunpa maapalolla asujat lopettaisivat eläinrääkkäykset, villieläin(ten raakana syönnit ja)torit, että ihmiset pääsee teatteriin, elokuviin. 

Teatteri. On monenlaista turvajärjestelyä: eturivi ja joka toinen paikka on poissa käytöstä. On käsidesiautomaatteja. Sairaana, oireisena ei tulla. Täysin toista kuin terasseilla, räkälöissä ja putkissa. Bloggaava päävahtimestari piti koskettavan puheen eli antoi tiukat neuvot. 

Tänään oli toinen näytelmä teatterissa jonka näin koronan ensimmäisen aallon jälkeen. Tälle vuodelle oon ostellu tai saanut teatterilippuja joulukuun alkuun asti. Samoin elokuvalippuja on plakkarissa kun Kino Regina julkisti syssyn ohjelmiston. 

Oikein hyvää maailman ylikulutuspäivää! Jopa Kansallisteatterin tuoreimmassa lehdessä pääjohtaja kysyy: haluammeko jatkaa kulutusralliamme entiseen tapaan vai muuttaa suuntaa? Tänään minä kulutin rahaa teatteriin, elokuviin ja ruokaan. Siinä ne kaikkein tärkeimmät. Asiat. 

Tällä viikolla laitoin rahaa elokuviin, teatteriin, kirjoihin, ruokaan, vessapaperiin, ja kertakäyttömaskeihin sekä kangasmaskeihin. Siinä ne tärkeimmät. Asiat. Tietenkin ilman rahaa on helppo olla kuluttamatta turhaan. 









sosialistisesta mediastani:
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Elokuun toinen näytelmä kasvomaskissa ja turvavälein oli Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas 22.08.2020. erityisen virkeä Rikinkeltainen taivas esitettiin suurella näyttämöllä ja tunteella. Tekotaiteellisuudella/taiteellisuudella kujeiltiin, vesi pärskyi uimapatjalla. Enämpi släpstickiä oli, koreografia järisytti, vetosi. Jos Winterbottomilla on postmodernisminsa niin mikä tää, tämän tyylilaji olisi. ⚡⚡⚡⚡ Rikinkeltainen taivas, kuumana & märkänä elokuisena iltapäivänä Kansallisteatterissa. Oi mukavaa, olla täällä viiden kuukauden jälkeen. Voi kunpa maapalolla asujat lopettaisivat eläinrääkkäykset, villieläin(ten raakana syönnit ja)torit, että ihmiset pääsee teatteriin, elokuviin ⚡⚡⚡⚡ Teatteri. On monenlaista turvajärjestelyä: eturivi ja joka toinen paikka on poissa käytöstä. On käsidesiautomaatteja. Sairaana, oireisena ei tulla. Täysin toista kuin terasseilla, räkälöissä ja putkissa. Bloggaava päävahtimestari piti koskettavan puheen eli antoi tiukat neuvot. ⚡⚡⚡⚡Tänään oli toinen näytelmä teatterissa jonka näin koronan ensimmäisen aallon jälkeen. Tälle vuodelle oon ostellu tai saanut teatterilippuja joulukuun alkuun asti. Samoin elokuvalippuja on plakkarissa kun Kino Regina julkisti syssyn ohjelmiston ⚡⚡⚡⚡Oikein hyvää maailman ylikulutuspäivää! Jopa Kansallisteatterin tuoreimmassa lehdessä pääjohtaja kysyy: haluammeko jatkaa kulutusralliamme entiseen tapaan vai muuttaa suuntaa? Tänään minä kulutin rahaa teatteriin, elokuviin ja ruokaan. Siinä ne kaikkein tärkeimmät. Asiat. 🌏 Tällä viikolla laitoin rahaa elokuviin, teatteriin, kirjoihin, ruokaan, vessapaperiin, ja kertakäyttömaskeihin sekä kangasmaskeihin. Siinä ne tärkeimmät. Asiat. Tietenkin ilman rahaa on helppo olla kuluttamatta turhaan. ⚡⚡⚡⚡ teatterinlumoa #teatterivuoteni2020 #kansallisteatteri #kansallisteatterinperuskorjaus #kansallisteatterinSUURInäyttömö @kansallisteatteri #teatteri #teatteriakoronanaikaan #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 @annika.poijarvi @timotjk @pnikkila @pirjolonka #teatterivuoteni2020 😷

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu

torstai 13. elokuuta 2020

Teatterisyksy alkoi kasvomaskin takaa 13.08.2020: Kom-teatterissa näytelmällä Poika,

Teatterisyksy alkoi maskin, oman kasvomaskin takaa 13.08.2020 : Kom-teatterissa näytelmällä Poika, erinomaisella tälläkin kertaa, musiikkiviittauksin Joy Divisionin jälkeisistä New Orderin Blue Mondaystä Donnie Darcon tunnelmiin. Paavo Kinnunen oli parhaimmillaan, ellei enemmänkin. 

Perheen isä tuntu puhuvan nyt kuten poliitikko, mille alalle on jakaantumassa, mutta vihasi itseään kun kuulosti omalta isältään. Kuinka tärkeää menestys on, ja uusi perhe. Milloin pitäisi puuttua nuoren käytökseen. Auttaako läsnäolo. Auttaako sanominen, huutaminen, kuunteleminen. Esitys on sopivan mittainen - ei välitaukoa, jossa rikkaat mässäilee leivoksilla, ja me muut juomme vettä. Miten katsojan maski vaikuttaa, näyttelijä näkee vain silmät sielun peilit. Muttei kokonaan restin bitch/witch faceä. Vaientaako maski iih, aah, oih, yäk huudot kuiskaukset?

P. S. Täsä New Orderin Blue Mondayn tahtiin neuvoja käsienpesuun mm KOM-teatterissa, jonka aulassakaan eilen ei ollut tungosta kuten Hesarin jutun kuvassa vuodelta 2008. Turvavälit oli, istumapaikoillakin, henkilökunnalla maskit, ja portsarina toimi jykevä käsidesipullo. 






#teatterivuoteni2020 😷. 

sosialistisessa mediassani: Paavo Kinnun näytteli hienosti myös elokuvassa Seurapeli, joka nähtiin ennakossa 14.08, myös System Crasher -leffa esitti lapsen, näytelmän poikaa nuoremman, tytön, joka pukeutuu pinkkiin, raivoaa ja voi huonosti:
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Teatterisyksy alkoi maskin, oman kasvomaskin takaa 13.08.2020 : Kom-teatterissa näytelmällä Poika, erinomaisella tälläkin kertaa, musiikkiviittauksin Joy Divisionin jälkeisistä New Orderin Blue Mondaystä Donnie Darcon tunnelmiin. Paavo Kinnunen oli parhaimmillaan, ellei enemmänkin. 🎭 #teatterivuoteni2020 😷. Perheen isä tuntu puhuvan nyt kuten poliitikko, mille alalle on jakaantumassa, mutta vihasi itseään kun kuulosti omalta isältään. Kuinka tärkeää menestys on, ja uusi perhe. Milloin pitäisi puuttua nuoren käytökseen. Auttaako läsnäolo. Auttaako sanominen, huutaminen, kuunteleminen. Esitys on sopivan mittainen - ei välitaukoa, jossa rikkaat mässäilee leivoksilla, ja me muut juomme vettä. Miten katsojan maski vaikuttaa, näyttelijä näkee vain silmät sielun peilit. Muttei kokonaan restin bitch/witch faceä. Vaientaako maski iih, aah, oih, yäk huudot kuiskaukset #teatterinlumoa #teatterinlumoa2019 #teatterissa #teatteri #theater #theatre #perfect #actorsofFinland #KomTeatterissa #KomTeatteri @kom_teatteri @nikopietari #paavokinnunen #vilmamelasniemi #nikosaarela #florianzeller #riikkaoksanen P. S. Täsä New Orderin Blue Mondayn tahtiin neuvoja käsienpesuun mm KOM-teatterissa, jonka aulassakaan eilen ei ollut tungosta kuten Hesarin jutun kuvassa vuodelta 2008. Turvavälit oli, istumapaikoillakin, henkilökunnalla maskit, ja portsarina toimi jykevä käsidesipullo. #teatteriakoronanaikaan #turvavälitkunnossa #turvaväli #kasvomaski. #teatterivuoteni2020 😷

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu

torstai 16. huhtikuuta 2020

Sapiens oli luontodoku, hengittävä dioraama, tarina tarinankertojista, lajikumppaneidemme Molieren ja Greta Thunbergin sanansäilästä, posthumaanilla otteella

Apinakorttelin suurella lavalla oli enskarissa tänää 11.09.2019 naamioitu Sapiens, kuin Yle Areenasta tuleva luontodokumentti, hengittävä dioraama, eli yks tarina tarinankertojista, lajikumppaneidemme Molieren ja Greta Thunbergin sanansäilästä, posthumaanilla otteella

Sapiens sisälsi Viiruksen Den andra naturen -näytelmästä tuttuja nudenaamioita, visuaalisesti sukulaisissamme oli jotain Dark Chrystallia ja Ronnie James Dioa. Selkeä opetus oli kuinka rakentaja huijaa - eihän leipomon rakentamista voi jättää kesken vaikka mafioso haluaa hilloo.

Sapiensin näin ellei peräti ensi-illassa. Mutten ehtinyt siitä kirjoittaa. Myös se oli Kansallisteatterin ohjelmistoa, joka kiinnostaa. Kummallinen, ja tuttu. Oikein tuttu ja rauhoittava ääni selosti, kuten muussakin luontodokumenteissa. Näiden naamioiden tekniikka oli tuttua jo Toinen luonto -näytelmässä Viiruksessa. Silmiemme eteen piirtyi meidän historia. Nykyteatterin elementtejä siinä oli paljon, mutta myös naurua, ja katse yleisöön. Kuvasin yhtä kohtausta avajaisissa.

Teatterivuoteni 2019 syksyllä oli suuresti musikaalinen, kuuma, piinaava ja posthumaani: Notre Damen kellonsoittaja, Phantom, Pieni merenneito, Sapiens, Don Juan...

Vieraina bloggariklubilla maaliskuussa 2019 oli mm Minna Leino ja Anni Klein, jotka tuovat tietokirjan suurelle näyttämölle: SAPIENS - tarina tarinoita kertovasta ihmislajista








 sosialistisesta mediastani:

Rabellin ja Ravelin boleroi soi, ja vesileikit pärskeet osuvat katsojan muistoihin. Rikinkeltainen taivas Kansallisteatterissa

Eilinen 15.02.2020 Rikinkeltainen taivas oli poikkeava: Juha Variksen roolin veti ohjaaja Juhana von Bagh (loppuaika plari kourassa). Joten aika jännä versio. Sähköistynyt.

Rabellin ja Ravelin boleroi soi, ja vesileikit pärskeet osuvat katsojan muistoihin. Ei toki kasvoihin, kun piippuhyllyllä istui. Näytelmä on makeasti rakennettua nykyteatteria, jossa 1 osa oli helpommin omaksuttavaa, ja osa 2 vaikeampaa.

Tai ei ollenkaan vaikeampaa, vaan nurinkurisesti nurinkurista. Ja mikä ettei. Että käännetään kaikki heikun keikun.

Tanssikohtaukset näyttivät ensimmäisellä kerralla aidoilta, taiteesta, sopivilta. Toisella näkemyskerralla ne vaikuttivat naurettavimmilta, koomisilta.

Siinäkin tuli mieleen post-punk. Tai kun tehtiin kaikkea itse. Ja vähän vain lainattiin dadaa.

Hurja klassinen musiikki. Klisee, kliseitä, joita käytetäön, mutta näyttämökuva on kiinnostava, kiihkeä, vesikeikkiä, esileikkiä, salaista leikkiä, ennen kuin toiset palaavat. Mutta myös koulukiusaamisesta. Ja koulun ulkopuolisesta kiusaamisesta. On hirveää kun naapurissa asuu vittumainen kiusaaja.

Pop-biisejä
Näytelmässä mainitaan mm Thåström, suuri punk-tunoilija, sanoittaja, ja Ebba Grönin ja sittemmin Imperietin nokkamies. Esityksessä soi mm Take on Me, drinkkikärryn alaosassa on mm Sheena Eastonin älppäri. Hölmöjä ja vilpittömiä pop-biisejä, ajanjakso on noin 1980-1986. Kun kaikki on teineillä vielä edessä.

Sitten ollaan Berliinissä, ja tunnidtin heti nuo harnaapilkkuiset isot päällystakit, aurinkolasit ja coolin olemuksen ajalta 1987-1989. Olemme miltei aikuisia, tai aikuisia. Ehdottoman itsenäisiä ja itsevarmoja. Kierrämme maailmaa, opiskelemme niissä oikeissa paikoissa, ja aloilla. Rakastumme. Rakastumme.


Sekä suomenkielisessä äänikirjassa ja näytelmässä en pidä tästä alun, ja toistuvastikin, uhkauskohtauksesta, jossa kaislikossa suhisee, mutta siellä oikeasti voi olla joku tiiraamassa. Tai haulikko selässä. Eikä pelkästään viattomia linturaukkoja ampumassa.

Vai onko häntä olemassakaan.

Osiltaan tämä, lapsuudenkuvauksena, on kuin vanhasta kotimaisesta elokuvasta, jossa on päähenkilö, köyhempi tai keskiluokkainen pikku pikku torpassa, onnellisena. Ja toisaalta rikas, rikas poika suuresta, suuresta kartanosta.

Yleensä köyhä tai ainakin alempiarvoismpi nainen rakastuu rikkaaseen mieheen. Joka on tekeytynyt köyhäksi jostain syystä, tai väärinkäsityksen vuoksi.

No tätä kuviota emme tarinassa näe, mutta jotenkin tuo narraatio kulkee rinnalla. Miksi kulisseja, kultaisia kulisseja pitää pitää pystyssä.

Miksi mielenterveyden ongelmat piilotetaan. Miksi aina tärkeintä on raha, onnistuminen, menestyminen, itsevarmuus, leuhkuus, kovaäänisyys. Että on millä mällätä.

Miksi menestymisestä pitää valehdella.

Minulle tuli ihan uutena asiana, etteivät kaikki suomenruotsalaiset ole bättre folk, rikkaita, joista Kristiina Halkola laulaa päivänvarjon alla. Lahtareita, valkoisia. Ei.

Koska Kjell Westö oli puhumassa Kalliossa, pinkissä työväenopistossa, Opistotalolla. Kun aiheena oli Suomen luokkasota. Sisällissota 1918.

Myös Pohjanmaalla oli köyhiä suomenruotsalaisia, jotka eivät olleet lahtareita, valkoisia. Tämä teos ei tietenkään kerro sisällissodasta. Ei ainakaan vuodesta 1918.

Mutta on tässäkin kaksi luokkaa, se ökyilyn luokka, jolla on mitä mällätä. Ja sitten se normaali perhe.

Timo Tuominen joka on oikeasti komea kuten Dracula näytelmässä, ja karismaattinen laulaja ja tulkitsija kun vetää Jacques Brellin piisejä, joita itse suomentaa. Tai muuttaa turuksi... Tutuksi.

Tässä Timo on, ehkä luotettava, ehkä epäluotettava kertoja. Hän on aika lussakka, hieman lysähtänyt, ja henkisesti osin harmaa mies. Suuri kirjailija. Tai ainakin hänen mestariteoksensa. Tai se kuuluisin kirjansa vainoaa häntä koko ajan.

Kovasti se kuulostaa Kjell Westön aiemmalta romaanilta Leijat Helsingin yllä... Tässä / tällä on hyvä leikitellä. Sekä äänikirjassa että näytelmässä. Tasoilla. Ironialla.

Päähenkilö Timo on ikäisensä näyttämöllä, jossa esiintyy, on myös hänen nuorempi versionsa, jota näyttelee Pyry Nikkilä. Lavalla näemme kaksi päähenkilöä, nuorena ja vanhana. Ennen ja nyt. On kyse todellakin kuumasta päivästä. Intohimon ja rakkauden kohdetta Stellaa näyttelee Annika Poijärvi, joka on läsnä aina nuorena ja kauniina.


Tässä esityksessä Juha Variksen roolin Alex näyttelikin ohjaaja Juhana von Bagh, loppuosin plari kädessä. Ei siinä mitään, se oli jännittävämpi näkemiskerta. Ettei esitystä, loppuunmyytyä esitystä peruttu, vaan ohjaaja, joka kässärin täysin tunsi, paikkasi. Hän oli ilkeämpi ja uhkaavampi Alex. Ehkä.


Kun toisessa osassa Timo / Kjell / minä on lavalla, niin lava onkin lavastettu osin backstageksi, takahuoneeksi, josta livahdetaan näyttämölle, jota emme näe kuin oviaukosta, ja vääristävien peilien kautta. Tässä Timo / Kjell on koominen, hän tyrkyttää koko henkilökunnalle kirjojaan ja naisnäyttelijälle kukkiaan.

Ja hän pyörii jaloissa, hänen kirjaröykkiönsä ovat tiellä, kun näyttelijöiden pitää vaihtaa peruukit ja vaatetukset seuraavaan kohtaukseen. Hän ei käyttäydy ammattimaisesti.

Se on miltei slapstickiä, hidasta sellaista, jossa puhallettava uima-allas (tai vene) ja puhallettu delfiini ovat liian isoja oviaukosta mahtuviksi, ja niillä sivutaan.

Olemme kulisseissa, ja käymme marginaalin ulkopuolella, kun yht äkkiä Stella onkin Stella ja ravintolassa. Hahmoista Boa on miltei ylinäytelty, yrneä pönöttävä suomen keisari. Vanha kartanonherra. Mutta hän on upea hahmo. Jota katsoo arvokkaissa antiikkikehyksistä, muttei välttämättä halua sukujuhliin sadistin töitä harjoittamaan.

Dekadenttia. Dekadenttia boaa näyttelevä uusi tuttavuus omistaa kauniin kehonkielen, tanssijan liikkumisen, joka vaikuttaa vaivattomalta.

Kuka pitää housuja, kuka varastaa viikset, kuka ottaa tilan, patriarkaatin murskaus, tai patriarkkaatin elitistin silinteri, kävelykepin anastaminen - kuten Stella tekee. Kohtaus kultaisessa kartanossa on hieno. Tarkka ja kliseinen.

Mitä kaikkea sadismia tapahtuu kristallikruunujen alla. Miten tämä kaikki liittyy, soveltuu 1980-luvun ökyilyyn, ja juppiaikaan.

On vanhaa rahaa ja sitten näitä itsekkäitä pösilöitä, jotka paskaa puhumalla, ja työläisen selkärankaa repien tekevät, tahkovat rahaa, osinkoja, nostavat asumisen hintaa. Ja aiheuttavat tulevan laman. 

Koreografiat erityisesti seksuaalisissa ja eroottisissa kohtauksissa, ja muissa mullistuksissa jäävät mieleen. Ja herättävät kyselyitä.

Mikä on kirjailijan rooli näytelmässä. Alku, mikä jää hämärään. Menneisyys joka vainoaa.

Onko lavalla läsnä menneisyys ja nykyisyys. Onko esityksessä aikuinen ja nuori päähenkilönä. Yhtä aikaa.

Vai onko se kirjailija, joka tirkistelee, ottaa tuntemiltaan ihmisiltä tarinat. Kirjoittaa ne kaikkien luettaviksi.

Kirjailija / näyttelijä joka pyörii jaloissa kulisseissa, suurine luuloineen ja egoineen. Ja samalla hauraine egoineen.

Takaperoisesti olemme näyttämön takana. Vaikka olemme näyttämön edessä. On koreaa, Yksi kustavilainen tuoli. Tai useampikin. Kultaa. Kultaisempaa. Luksusta. Samalla hyvää ja huonoa makua. Kasaria.

STOD-esityshaasteessa, ja senkin ulkopuolella:
Visuaalisuus, kotim. romaani, roolihenkilöinä lapsia, Helsinki mainitaan ja tietysti rakastutaan. Komealla koreografialla Ravelin ja Rabellin bolerossa, ja uima-altaassa








 sosialistisesta mediastani:

Bloggariklubilla vieraana helmikuussa Paavo Westerberg ja myyttinen Sinivalas, joka löytyy myös olohuoneesta, tarpeeksi dramaattisesta [p]erheestä...

Bloggariklubilla tarjoiluja 4.3. ja tyyni Aleksis Kivi akkunassa ja valokuvissa. Kohti Sinivalas näytelmän ensi-iltaa... Istuimme siis iltapalan äärellä ja kuuntelimme puheita, ja valmistauduimme ensi-iltaan.

Bloggariklubilla vieraana myös Paavo Westerberg Tuolloin oli 12. helmikuuta. ja myyttinen Sinivalas, joka löytyy myös olohuoneesta, tarpeeksi dramaattisesta [p]erheestä... Haen tämän tekstin joskus jostain.






 sosialistisesta mediastani:


Sinivalas enskarissa 04.03.2020 Minua ei ollenkaan haittaa jos teatteri, elokuva, performanssi ja rock-konsertti lähenevät toisiaan.

Kansallisteatterissa ensi-illassa. Minua ei ollenkaan haittaa jos teatteri, elokuva, performanssi ja rock-konsertti lähenevät toisiaan.  Westerbergin Sinivalas esityksen ruudut tasa-arvoistavat kaikille näkyvän näyttämötoiminnan piippuhyllylle ja perähikiälle asti.

Elena Leeve on Ultra Bra -sadetakissaan merenpärskeinen Greta T ja Tove J. Hän lukee Klaus Kinskin erotomaanista elämänkertaa. Eero Aho on ihku, vaikken kyllä ottaisi mökkiäni sutimaan miranolilla. Kun se voisi kestää piiiitkään. Mikä ettei. Sinivalas Kansallisteatterissa 4.3.2020.

Bingo. Sinivalas sai STOD-esityshaasteessa monenmonta sinistä pallukkaa. Bosch- ja Francis Bacon-tyyppisten rajausten triptyykkien mukaan tapahtumat videonäytöillä vois lisätä myös Helmetin elokuvahaasteeseen.

Seuralaiseni oli käynyt katsomassa aiemmin pallopää- ja miekkavalaita Lofooteilla, kolmen sukupolven poppoona ihailivat kun meri oli vielä meri, ja valaat valaita. Hän muisti, mitä ääntä valaat pitivät. Hän ei ollut käynyt Kansallisteatterissa yli 20 vuoteen.







sosialistisesta mediastani:



Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Paavo Westerbergin Sinivalas Kansallisteatterin ensi-illassa 04.03.2020. Elena Leeve on UltraBra-sadetakissaan merenpärskeinen Greta T ja Tove J. Hän lukee Klaus Kinskin erotomaanista elämänkertaa. Eero Aho on ihku, vaikken kyllä ottaisi mökkiäni sutimaan miranolilla. Kun se voisi kestää piiiitkään. Mikä ettei. #sinivalas 🐳 🐳 🐳 🐳 🐳 bingo. Stod-esityshaasteessa tuli monta sinistä pisaraa. Bosch ja Francis Bacon-tyyppisten rajausten triptyykkien mukaan tapahtumat videonäytöillä vois lisätä myös #helmetelokuvahaaste |seen. Minua ei ollenkaa haittaa jos teatteri, elokuva, performanssi ja rock-konsertti lähenevät toisiaan. Westerbergin Sinivalaan esityksen ruudut tasa-arvoistavat kaikille näkyvän näyttämötoiminnan piippuhyllylle ja perähikiälle asti. @kansallisteatteri #kansallisteatteri #teatterissa #teatteri #theater #theatre #perfect #actorsofFinland #finnishplays #theatresofFinland #teatterivuoteni2020 #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #helmetelokuvahaaste2020 #stodesityshaaste2020 #stodesityshaaste #teatterivuoteni #PaavoWesterberg #EeroAho #elenaLeeve @ahoeero.
Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu