Lou Salomé Kom-teatterissa 28.09.2021 Lisää hurjia naisia historiasta, kumitettuja naisia, unohdettuja naisia. Riemunkirjava, hauska ja tärkeä muistutus historiasta. Kuka historiaa kirjoittaa. Onneksi on valokuvat. Puhdistavaa, tanssittavaa, transsittavaa. Puutarhassa, katedraalissa, kirjakaupassa.
Lou Salomé tuntui olevan jatkoa Emilie Bergbomin (roolissa Vilma Melasniemi, kuten myös tässä päärolli) repliikille Making of Leassa, että viiveellä tulee myös naisneroja. Vaikka Lou on samalta ajalta, 1800-luvun lopulta. Filosofi, runoilija sekä psykoanalyytikko Lou Salomé.
Kylläpä on hurmaavaa olla teatterissa, loppuunmyydyssä salissa.
Kom-teatterin tuorein näytelmä kutsuu feministiä, teatterin rakastajaa. Vapauden rakastajaa. Kirjojen rakastajaa. Tiedon rakastajaa. Uusi ensemble väräjää riemua. Ja sitten Nietzsche on ilman paitaa.
Ilakointiin on helppo yhtyä, ja nähdä, tiedostaa yhtymäkohtia tähän meidän aikaamme, koska naisviha jatkuu, varsinkin somessa, rasismin kanssa. Tässäkin on miehiä jolla on mennyt tunteisiin tasa-arvo ja äänioikeus. Naisen ja tytön oikeus omaan vartaloonsa, omaan itseensä. Koskemattomuuteen, ehkäisyyn, aborttilakiin.
Aina Bergroth
LOU SALOMÉ
Ohjaus Riikka Oksanen
Ensi-ilta 24.9.2021
KOM-teatterissa
" Lou Salomé on riemukkaan karnevalistinen esitys oman identiteetin haltuunotosta, tilan raivaamisesta ja läpi elämän kulkevasta intohimoisesta suhtautumisesta työhön ja elämään." Kom-teatterin esittelyteksti.
Melasniemen Lou Salomé on moderni nainen värikkäissä maihinnousukengissään js turkoosissa housuissaan.
Kun taas hänen äitinsä ja Nietzschen sisko ovat kummatkin konservatiivisiä, tuon ajan mukaan puettuja, korsetissa, kureliivissä, passiivisia, passiivis-aggressivisia.
Jännän insestin äärellä ollaan, muttei ollenkaan Game of Thrones -mittakaavassa, vaan Nietzsche ja sen sisko. Sisko varsinkin on rakastunut veljeensä, ja varjelee tätä
äännellen kuin Vesihiisi.
Mustasukkaisesti.
Yhä enemmän vanhat äijät yrittävät runnoa läpi lakeja, joissa naisella ei ole oikeutta omaan ruumiiseensa.
Tässä kolmipäinen kerberos on miesselittäjien ryhmä, joka on tuohtunut naisen oikeuksista.
Kaikki tämä tehdään ilakoiden yhdessä yleisön kanssa.
Näytelmään kävellään vahvan punaisella pvc:llä vuoratun tunnelin läpi, kuin vaginaan, kuin verisuoneen, kuin salaiseen huoneeseen. Jonka nainen itse sisustaa, jossa nainen on rauhassa, omassa tilassa.
Tiedän toki Sabine Spielreinin joka myös oli ensin Freudin potilas, sitten kollega. Ja lopulta unohdettu, koska nainen. Pyyhitty historiasta. Koska juutalainen.
Lou Salomé määrittelee uudelleen, tai peräti ensimmäistä kertaa aseksuaalisuuden ja polyamorian.
Ensemblen uudet jäsenet Ella Mettänen (Lokki, Punaorvot, Riistapolku, Niskavuoren Heta) ja Miiko Toiviainen (Cabaret, Toksinen kabaree, Kepeä elämäni, Vampyyrien tanssi, Shrek) istuvat hyvin, ja tuoreesti.
Myös livemusiikki, keikka on yksi elementti, ehkä myös päähenkilö. Muusikko Eva Louhivuori soittaa ja laulaa seireeninä yläkerrassa kahlomaisesti ruusuja hiuksissaan.
Tämä on vähintäänkin Vilma Melasniemen juhlaa. Päähenkilönä. Juhlittuna.
Lavan sisustus, lavastus on hyvin runsas, barokkinen. On eksoottisia kukintoja, sieniä, kettuja, pölyttäjiä, muun maailman lintuja. On kosteita huulia, on buduääriä, on tyhjä lintuhäkki, on kauniin vaaleanpunainen käärme. Kalpean sinistä korsettia. Lehviä, divaani. Valtavan suuri puolukka. Bambi.
Muitakin naisten, tyttöjen symboleita. Sääriluiden päällä irvistää pääkallo. Rivoja kukkia. Kirsikoita, luurankoja. Naisen kasvot suljettuine silmineen terälehtien sisällä.
Lavan psykoanalyysin maailma, tutkimuskohde, viidakko, mieli, puutarha, ei niljakasta eikä steriilisti määriteltyä, vaan villiä viidakkoa, jossa on surrealismia ja supersankareita. Unien vapautta, runoja.
Parasta, ääninauruja, Nietzsche ilman paitaa. Ja Rilke kultaisessa silkkisessä aamutakissa.
Suosittelen tätä ratkiriemukasta, osin traagista matkaa. Käsiohjelman kuvassa Salomé, Rée ja Nietzsche vuonna 1882. Salomélla on ruoska kädessään. Kuka vie ja kuka vikisee.
Kirjoitti Aina Bergroth, ohjasi Riikka Oksanen. Nautin, minä.
Näin tämän medialipulla eilen, kiitos Kom-teatterille siitä. Käyn katsomassa uudelleen lokakuussa kun lippuja lisätään myyntiin. Käy sinäkin...
Tekijäloota
Näyttämöllä
Vilma Melasniemi Lou Salomé
Ella Mettänen Louise von Salomé, Elizabeth Nietzsche, Ellen Key, Marie, rouva Freud
Juho Milonoff Friedrich Nietzsche, pastori Gillot, kriminologi-antropologi Cesare Lambroso, Georg Ledebour
Niko Saarela Gustav Ludwig von Salomé, Sigmund Schlomo Freud, darwinisti Ernst Haeckel, professori Biedermann, Kreivi Joukowsky, Friedrich Carl Andreas
Miiko Toiviainen Rainer Maria Rilke, Richard von Krafft-Ebing, Kreivi Joukowskyn ystävä, kuoropoika, Paul Rée
sekä muusikko Eva Louhivuori
Näytelmä Aina Bergroth
Ohjaus Riikka Oksanen
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Yleisötyö Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo
Julistekuvassa oleva teos: EGS
Näytelmän oikeuksia valvoo Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry
Käsiohjelman kuvassa Salomé, Rée ja Nietzsche vuonna 1882. Salomélla on ruoska kädessään. Kuka vie ja kuka vikisee.
"Aikansa huono feministi, kaikkien ajattelevien naisten briljantti esiäiti kutsuu juuri sinut teatteriin!
Miten elää patriarkaatin puristuksessa? Miten selvitä hengissä toksisten mansplainaajien maailmassa?
Lou Salomé on kiitos ja ylistys hengen lennolle, vapaudelle ja kaikille naiskirjailijoille, joiden nimet on pyyhitty historiankirjoista.
Aina Bergrothin kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama näytelmä on riemukkaan karnevalistinen esitys oman identiteetin haltuunotosta, tilan raivaamisesta ja läpi elämän kulkevasta intohimoisesta suhtautumisesta työhön ja elämään.
Näytelmä ammentaa vapaasti kaikki aikansa tabut rikkoneen Lou Andreas-Salomén (1861-1937) uskomattomasta elämästä. Omana aikanaan laajalti tunnettu runoilija, filosofi ja uraa uurtava psykoanalyytikko toimi koko elämänsä piittaamatta naiselle varatusta kulttuurisesta roolista. Hän oli Friedrich Nietzschen ja runoilija Rainer Maria Rilken rakastettu, sekä Sigmund Freudin häikäissyt kollega.
Lou Salomén erotiikkaa ylistävä näkemys seksuaalisuudesta kokonaisvaltaisen onnen lähteenä uhmasi kaikkia sovinnaisuuksien rajoja. Aikalaisten kuvaukset tekivät Salomésta femme fatalen, jonka on sanottu toimineen esikuvana mm. Frank Wedekindin näytelmien Lulu-hahmolle ja Ibsenin Hedda Gablerille.
Sittemmin Salomé on unohdettu, kun taas häneen pakkomielteisesti suhtautuneet miespuoliset kollegat on nostettu pysyvästi länsimaisen filosofian, psykoanalyysin ja taiteen kaanoniin.
Miksi emme tiedä kuka on Lou Salomé? "
Käsiohjelma myös ladattavissa pdf:nä KOMin sivulta
Helsingin kaupunginteatterin duunikomedia Paahtimo täällä Studio Pasilassa 11.9. koki huippunsa kun Pertti Koivulan pomohahmo Pepe taisteli eeppisesti rullautuvan valkokankaan kanssa. Myös hänen pvc-housuissa joogaaminen sai tyrskymään, myös joiltakin näyttelijöiltä meni pokka.
Vaikka yleensä pidetään ammattitaitona, että pokka pitää, eikä sooloilla sokkona, vaan mennään protokollan mukaan, niin sekä eilen Baskervillen koirassa että tänään Paahtimossa olo mainiota, silloin kun näyttelijä repeää, sitten repeää toinen, ja miten se kaikuu, vaikuttaa yleisöön... Tämä voisi olla myös veijarikomedia, jonka pääosassa ei ole sitä iänikuista miessankaria. Sivussa sovussa tietenkin saa olla, ja marginaalissa.
Mikko Reitala
PAAHTIMO
Vastapaahdettu työelämäkomedia
STUDIO PASILA – Ratamestarinkatu 5
Ensi-ilta 8.9.2021
Noin 2 t 15 min, sis. väliajan
Paahtimon alussa on kaksi sisarta, Olivia (Sanna-June Hyde) ja Anni (Vappu Nalbantoglu), jotka ovat toistensa vastakohdat, on kympin tyttö suorittaja jännittäjä lääkärinhattuinen kahden tutkinnon päällä istuva tunnollisuus. Ja nuorempi tatuoitu siskonsa, joka vaihtaa duunia rennosti, seilaa paikasta toisern, valehtelee ja ehkä varastelee ex tyttöystävänsä luota rompetta kun hänet heitetään ulos, myös suhteesta.
Fokuksessa on nykyajan työmaailma, miten työtä haetaan, miten työ saadaan, millä asenteella haetaan sisään. Geenitutkija Anni aikoo hakea töihin pienpaahtimolle, koska onhan hän tehnyt väikkäriä kahvipavuista.
Fokuksessa on myös suomalaisuus, kun kahvia, tangoa ja perunaa pidetään umpisuomalaisina juttuina, vaikka kaikki ovat tuontitavaraa. Importtia. Mietitään, mikä suomalaisuus on. Kun suomalainen ei valehtele cv:ssä, eikä suomalainen valehtele työhaastattelussa. Ja kuinka Suomi ennen keikkui vähiten korruptoituneiden maiden kärjessä.
Vastavoimana on mm pomo Pepe (Pertti Koivula), joka on pukeutunut J. R.ksi Tallasista, siis Dallasista, ehkä. Hän on saanut potkut Paulikilta siellä 25 vuotta oltuaan putkeen töissä. Moderneja vempaimia hän ei hallitse, kuten kapulassa olevaa intternettiä. Hänellä on stetson ja ryppyiset suorat housut tungettuina cowboy-buutseihin. Soittoäänenään luonnollisesti Ennio Morriconea.
Rahakirstua hoitaa leopardiprinttiin pukeutunut Kristiina ts Christina (Leena Rapola), joka sai myös fudut Pauligilta samaan aikaan, ja pelkää nyt, että nuoret naiset kiipivät ohi kuten ennen vain miehet.
Markkinointipuolella on Jesse (Jarkko Niemi), joka ei osaa päättää, onko hipsteri vai konservatiivi. Hän on nice guy, kuten olemme popkulttuurissa oppineet tämän käsitteen. Onko hän siis kiva kaveri?
Porukan nuorin Samuli (Jasir Osman) paahtaa paahtaa papuja intohimoisesti, ja lakkaamati yrittää keksiä sitä taatusti omaa böönasekoitusta, jota ei kellään toisella ole.
Tietysti törmätään myös ilmastonmuutokseen, eettisyyteen, ekologiaan, geenimanipulaatioon. Mitä tapahtuu kun kahvipapu syntyy ja aloittaa matkansa tänne kauas Suåmeen. Entäs se sevettikissavillitys. (meänkielessä pöönä tai kahvipöönä on kahvipavut, kun taas vanhassa Hgin stadin slangissä böönä on tyttö, nainen. Vai oliko se bööna.)
Pienpaahtimo Kafi eikun KOFI kaipaa myös brändin uudistamista kun sen lokon, tai siis logon on suunnitellut joku Pepen naapuri Löppönen. Eli graafikkoa ei ole käytetty, eikä kallista mainostoimistoa.
Suomalaisuutta mietitään, kun ensemblessä on näyttelijöitä, joilla vanhemmat, tai toinen heistä on syntynyt Suomen ulkopuolella, tai heidän juurensa ovat siellä. Tai turhahan tätä on näin kirjoittaa, mutta kun teatterissakin on ollut ilmoilla kyse diversiteetistä, monimuotoisuudesta. Kenen ääni kuuluu, kuka näkyy, keitä me olemme, ja kenen näkökulmasta.
Mainio Aikuiset-tvsarja kertoi kalliolaisesta kahvilasta. Tämä on paahtimo. Melkein vieressä, Vallilassa, tuoksuu Meiran tehdas, josta leijaili aina ihana kahvi, kun asui Harjussa.
Nykyajan työelämästä kertoo, kuinka akateemiset joutuvat ylikoulutettuina hakemaan töitä sieltä täältä, ja kuinka somessa persut ja muut natsit vastustavat tiedettä, apurahoja ja rokotuksia. Tai eivät pidä uusia tutkimuksia minään. Miksi Pepe on pomo, onko se vain sukupuoli ja ikä. Miksi juuri hän keikkuu johtajanpallilla?
Nykyteatteria on esityksessä hidastukset kuten tanssi ja bailaaminen neonvaloissa vasemmalla, kun taas ihmiset keskustelevat spotissa, kohdevaloissa yökerhon ulkopuolella normaalinopeudella. Vai mikä on nykyteatteria, enää, mikä normaalia teatteria: seinälle heijastetaan kirjahyllyt, ja tekstarit mitä puhelimeen tulee, emojit ja läppärin kameran videopuhelut, tai puheharjoituksen puheet ja katseet. Myös PowerPoint esitystä. Rekvisiittaa on niukasti, on paahtimon koneita ja välineitä, on Annin koti, on pomon huone.
Komediana tämä ei antanut heti välitöntä naurua, kuten Baskervillen koirassa, vaan kesti hieman. Ja tarviiko sitä hytkyä penkiltä alas joka repliikistä. Oikeasti hauskat kohdat kyllä saivat aikaan reaktioita, että yleisö viihtyy, ja katsoo, miten pitkälle mennään.
Rakkauttakin on ilmassa, on kiihkeitä kohtauksia, on vonkausta, on pettymyksiä, on elämätä. On tonttuilua, on aiheita vakavampaankin.
Mikko Reitalan käsikirjoittamaa työtä olen nähnyt mm Suomen hauskin mies -näytelmässä, jota kävin katsomassa pari kertaa, ja myös leffaversiossa. Oli luokkasodan aika, ja Iso-Mjölön saarelle osin viattomat punakaartilaiset oli lahtarien toimesta raahatut, punavangit, joista koottu teatterijoukko piti tehdä näytelmän joka naurattaa saksalaisiakin.
Tekijäloota:
Tekijät lavalla:
Sanna-June Hyde
Pertti Koivula
Vappu Nalbantoglu
Jarkko Niemi
Jasir Osman
Leena Rapola
Sini Pesonen
OHJAUS
Katariina Kirjavainen
LAVASTUS
Tinja Salmi
PUKUSUUNNITTELU
Teppo Saarinen
VALOSUUNNITTELU
Maura Korhonen
ÄÄNISUUNNITTELU
Tuula Kuittinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU
Jaakko Sirainen
PROJISOINTISUUNNITTELU
Henna Piirto
DRAMATURGI
Kuvat Robert Seger.
Näin tämän medialipulla, kiitoksia Helsingin kaupunginteatterille siitä. Ei missään nimessä väljehtynyttä Salutoa eikä mielikuvituksetonta Juhlamoskaa. Aika lähellä Kulta-Katriinaa ja Presidenttiä. Rehellistä suomalaista kahvia. Mitallisen verran vakavaa. Ei täysin pohjaanpalanutta. Artesaania siinä mielessä, että kotimaista työtä. Tai mikä enää on kotimaista työtä. Ainakin Suomessa, Helsingissä, Pasilassa tehtyä. Siitä papukaijamerkki. Ja joutsenmerkki.
Mikko Reitala
PAAHTIMO
Vastapaahdettu työelämäkomedia
STUDIO PASILA – Ratamestarinkatu 5
Ensi-ilta 8.9.2021
Noin 2 t 15 min, sis. väliajan
Lue lisää Helsingin kaupunginteatterin sivulta:
" Kolmekymppisellä Annilla on kaksi loppututkintoa ja erinomaiset arvosanat, silti työnhaussa jokin aina sakkaa. Persoonalliselle ja sosiaalisesti lahjakkaalle sisarpuolelle Olivialle sen sijaan satelee työpaikkoja ja mahdollisuuksia. Kun Anni hakee unelmiensa työpaikkaa artesaanikahveja valmistavasta pienpaahtimo Kofista, väärinkäsitys tarjoaa heille odottamattoman tilaisuuden yhdistää Annin osaaminen ja Olivian persoona.
Paahtimo on täyteläinen ja aromikas komedia työelämän vaatimuksista. Mitä menestyminen – tai edes selviytyminen – tämän päivän työelämässä vaatii, kun mikään ei ole sitä miltä näyttää? Aivan vastapaahdettu kotimainen komedia nauraa lempeästi työpaikkojen rooleille ja niiden törmäyksille. Riittääkö pelkkä osaaminen vai onko itsensä brändääminen jo kansalaistaito?
Sherlock Holmes & tohtori Watson ovat viilipytyn rauhallisia myrskynsilmässä, kun torpedon lailla kulisseihin puku- ja peruukkivaihtoihin säntäävät riemastuttavat sivuhenkilöt näyttävät ajoituksentaitojaan. Baskervillen koira. Ei tylsää hetkeä: mimiikkaa, sananmuunnoksia, nukketeatteria, oopperaakin. Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 10.09.2021.
Ken Ludwig – Arthur Conan Doyle
BASKERVILLEN KOIRA
Salamannopea dekkarikomedia
ARENA-NÄYTTÄMÖ – Hämeentie 2
Ensi-ilta 25.8.2021
N. 2 t 20 min, sis. väliajan 20 min
Tämä salamakomedian lajityypin edustaja saisi olla puoli tiimaa pitempi esitys, mutta hyvähän on näinkin. Hyväksyn ajan, jotta hurjia, nopsaan vaihtuvia vaihtoja tekevät sivuroolien näyttelijät pääsevät iskemään päänsä jääpaloja kelluvaan ämpäriin, ettei mikään verisuoni katkea. Holmesin ja Watsonia ei ole modernisoitu kuten mainiossa tv sarjassa Uusi Sherlock, vaan mennään viktoriaanisen kaavan mukaan. Mikä varmaan tekijöillä oli mielessäkin. Koska kyseessä on napakka esitys, niin Watsonin ja Holmesin läheistä suhdetta ei laajenneta eikä päätellä rakkaussuhteeksi, kuten ehkä Uudessa Sherlockissa. Vaan he tekevät yhteistyötä. Holmes on aivot ja Watson sydän. Watson siis luottaa ihmisiin, uskoo, mitä hänelle sanotaan. Holmes taas ei, ja hänen päättelynsä menevät pitemmälle. Watson, kuten jokainen tavis, herrasmies, uskoo ihmisistä hyvää.
Baskervillen koira on Arthur Conan Doylen kirjoittama viktoriaaninen romaani, kauhukertomus, jännäri sukukirouksesta, jossa sisällään on me too -tarina, jossa rikkaat etuoikeutetut kartanonomistajat, miehet käyttävät, tai yrittävät käyttää hyväkseen seudun köyhiä nuoria naisia.
Tuo valtava, demoninen hurtta on ollut kompastuskivenä elokuvissa, miten se elollistetaan pelottavaksi, (kuten Saatana saapuu Moskovaan teoksen kissa Behemot) . Uusi Sherlock sarjassa Baskervilleä vainoava helvetin hurtta oli modernisoitu, tässä komediallinen ja symbolinen.
Mutta kylläpä me repeiltiin katsomossa - lisäksi myös lavalla näyttelijöillä meni pokka. Timangia ajoitusta!
Arena-näyttämön Baskervillen koira aloittaa sopivasti halloweenin ja pikkujoulukauden. Vaudevillen lisäksi kunnioitettiin Rocky Horror Picture Shown Magentaa ja RiffRaffia, Frankensteinin juniorin Frau Blücheriä ja kotimaista Hello, Hello, Hello -tv sarjaa 70-luvulta, jossa knallipäinen poliisi saapastelee, välillä myös Monty Python -maisesti sukkelaan vaihtuvissa sivuhahmoissa.
Toverilla oli henkeen sopivat tweedit. Eli ruskea tweed pikkutakki, jossa kyynärpäissä nahkapaikat.
Kuva ei liity edelliseen lauseeseen... Sherlock Holmesin roolissa Santeri Kinnunen, ja tohtori Watsonina oli Eppu Salminen.
Olen täysin ollut vuosikymmeniä hurahtanut Sherlock Holmesiin, viktoriaaniseen aikaan, Lontooseen, karmiviin nummi-tarinoihin, joita vieläkin keksitään. Tämä toimi nopeana komediana, dekkarina ja kauhuromanttisena trillerinä. Ammattitaitona.
Eilisen Baskervillen koira komedian uusi tuttavuus - vähintäänkin valovoimainen Sauli Suonpää - oli enemmän esillä kuin näkemissäni Sudenmorsian ja Palkkamurhaajan painajainen näytelmissä. Näyttelihän hän tässä vähintään kahdeksaa eri sivuroolia.
Mukava päästä myös oopperaan!
Mainio Emilia Sinisalo (yllä vas ) voi reilusti näytellä eri-ikäisiä naisia, ja myös nuoria katupoikia. Tässä hän on myös tutisevan vanha rouva Hudson ja goottilainen haahka, pelottava taloudenhoitajatar. Mutta myös ihastuttava Beryl.... Kun rakkaus syttyy ja sykkii Arena-näyttömöllä, niin romanttisena musiikkina soi Bizet'n Carmenin preludi III näytökseen, eli se aamiaismusiikki, jossa Carmen herää (Katkeraa kuuta plagioidakseni) tuore (Aatamin) omenan maku huulillaan... Musiikki vie siis pitemmälle (ainakin minun mielessäni) kuin näemme vain rakastuneiden toisiinsa liimautuneet katseet.
Edellisen kerran näin Sinisaloa Hgin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Lauri Maijalan ohjauksessa Kirsikkapuisto.
Mikko Virtanen (kuvassa rokokooperuukissa) oli erityisen vakuuttava Ryhmäteatterin kesäteatterissa Viaporissa Seitsemässä veljeksessä, jossa hän näytti ennen näytöstä, mitä tapahtuu jos katsomossa alkaa kapulasta soimaan Säkkijärven polkka tai muu sietämätön pirinä. Sellainen puhelin pääsee pölkyn ja kirveen väliin.
Huh huh, milteipä 40 eri hahmoa lavalla viiden ihmisen esittämänä.
Kaikki edellä olevat kuvat 📸 Jaakko Vuorenmaa.
Helsingin Kaupunginteatteri – Baskervillen koira – Kuvassa Santeri Kinnunen ja Risto Kaskilahti – Kuva Henrik Schütt, kuvakollaasi Oona Kavasto.
Tämä oli käsiohjelman kannessa, ja julisteissakin. Tässä näytöksessä kuitenkin Watsonina oli Eppu Salminen, jossa isoissa ruutuhousuissaan oli ehkä pikkasen Pätkää...
Näin tämän teatteribloggaajan lipulla, kiitoksia Helsingin kt:lle!
#hktfi @hktfi
Jatkan tuonnempana muista henkilöistä ehkä.
Tekijäloota:
Santeri Kinnunen
SHERLOCK HOLMES
Risto Kaskilahti
TOHTORI WATSON
Eppu Salminen
TOHTORI WATSON
Emilia Sinisalo
Sauli Suonpää
Mikko Virtanen
Reita Lounatvuori
SUOMENNOS
Sakari Hokkanen
OHJAUS
Katariina Kirjavainen
LAVASTUS
Elina Vättö
PUKUSUUNNITTELU
Paavo Kykkänen
VALOSUUNNITTELU
Jaakko Virmavirta
ÄÄNISUUNNITTELU
Aino Hyttinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU
Sanna Niemeläinen
DRAMATURGI
Lue lisää Helsingin kt:n sivulta: "Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -klassikkoon Baskervillen koira perustuvassa, Ken Ludwigin sovittamassa dekkarikomediassa yleisö pääsee nauttimaan virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä ja seuraamaan, miten koomikot selviävät salamannopeiden roolivaihtojen liki mahdottomasta haasteesta.
Maailmankuulu mestarietsivä Sherlock Holmes kohtaa uransa merkillisimmän tapauksen. Devonin utuisilla nummilla Baskervillen suvun miehiä vainoaa kirous. Legenda kertoo Sir Hugo Baskervillen saaneen surmansa painajaismaisen hirviökoiran hampaissa. Sata vuotta myöhemmin Baskervillen perillinen löytyy mystisesti kuolleena, vierellään valtavan koiran jälkiä. Sherlock Holmes ja hänen uskollinen apurinsa Tohtori Watson alkavat tutkia mysteeriä. He kohtaavat vaarallisen vastustajan ja pian on jälleen yhden Baskervillen henki uhattuna…
Arena-näyttämöllä nähdään klassikkotarinan koomisesti virittynyt versio, jossa salamannopean dekkarikomedian arvoitusta selättävät Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti, Emilia Sinisalo, Sauli Suonpää, Mikko Virtanen ja Eppu Salminen, joka esiintyi ensi-illassa ja paikkaa Watsonin roolin 24.9.2021 saakka.
Tänään 04.09.2021 ensi-illassa BUZZ JA MINÄ Teatteri Jurkassa muistuttaa, että teatteri on leikkiä, mutta myös Helen Mirrenin masterklassia. Tärkeintä on kohdata yleisö. Miksi amerikkal lastenleffoissa päähenkiköt cowboyt, astronautit ovat poikia, miehiä, uroksia. #välitaukotviitti
Mutta kuten lastenhuoneessa leikki voi muuttua kilpailuksi.
Olen sitä ikäpolvea, ettei minulla ole ollut näitä leluja, vaan käpylehmiä, Peppi, Tossavainen, toinenkin apina ja venäläinen naurava samettikissa. Ja pikkueläimiä kuten seeproja.
Tiedän silti, mistä lastenleffasta on kyse. Sietämättömiä toks mask heppuja. Ja onhan siellä, kuten näytelmässäkin yksi äiti, joka raahaa pitkä vintage-essu päällä jopa kahdenlaisia perunalastuja pojille.
Mutta kertooko näytelmä tuosta lastenleffasta ollenkaan.
Näyttelijäntyön kateudesta, menestyksistä, menetyksistä kun olet valmistunut, ja sitten tämä korona. Miten pää kestää avaruudessa, lastenhuoneessa, teatterilavalla.
Onko Tommi Korpela uusi Godot.
Sienitrancea ja jatkoa Peruna-leffan Kari Hietalahden helikopterishöylle.
Mukavaa olla teatterissa.
Vihdoin.
Lastenleffa on kehys. Miksi toimintafiguurit ovat aina miehiä. Muttei pelkästään amerikkalaiset toimintalelut, vaan teatterin lavalla on muitakin miehiä, poikia, uroksia kahdessa simpussa yhteen sidottuin röykkiöinä: Vaaleanpunainen pantteri, Nalle Puh, Nasu, Karvinen, Muumipeikko.
( Titi-Nalleista en tiedä kun Titi-Nalle videotkin on kielletty alle 18-vuotiailta. )
( Joku ihmettelin somessa kerran, miksi Mauri Kunnaksen kaikki eläinhahmot ovat poikia, miehiä, uroksia. Toisaalta ainakin Kansallisteatterin mainiossa lastennäytelmässä Koiramäen Suomen kistoria on upeita naishahmoja mm tyttökuningas Kristiina, sekä tyttökoira, joka ei jaksa tehdä läksyjä, kun historia on niin tylsäääää, muttei nyt juututa tähän.)
Lavalla on kaksi näyttelijää, Satu Tuuli Karhu ja Juho Uusitalo. He ovat lappuhaalareissa, jotka sopivat sekä lapsille että astronauteille. Hienoja näyttelijöitä - molemmet hyviksi havaittu eri lavoilla, nyt yhdessä. He täydentävät toisiaan, mutta myös haastavat toisiaan. Näyytelevät suohon. Pääsemme ihan Salieri-asteelle kateudesta. Miksi tuo toinen saa aina kaikki mahdollsiuudet, ja hänet huomataan.
Tässä on mukana myös metataso kun Uusitalo on kateellinen Karhulle, jolla on ollut vaikka mitä huikeaa roolityötä telkkarissa ja valkokankaalla ja ja.
Teatterissa näin Karhun viimeksi kun hän oli itsenäinen nuori nainen maihinnousukengissään Kansallisteatterin lavalla Julia näytelmässä Julia & Romeo. Kerrankin noin päin.
Onhan Uusitalollakin ollut huikeita hommia, mm FULL PULL, WOYZECK monologi täällä Teatteri Jurkassa. Esityksessä yhdistettiin pienen paikkakunnan paljon saasteita tuova ja hyper toksista maskuliinisuutta säteilevä ja ahdasmielinen Full pulling tapahtuma klassikkonäytelmään Woyzeck. Esityksessä kysyttiin, millainen mies saa olla. Miltä mies saa kuulostaa. Mitä mies saa harrastaa. Miksi poika ei saa tanssia pienellä paikkakunnalla.
Palataan Buzziin, akkunalaudalle ladataan colapulloja, onko ne Buzz Colaa, vai oliko se vain brändi Simpsoneista? Ei, tavallista kolaa olivat, merkit.
Satu Tuuli Karhu on BUZZ
Juho Uusitalo on COWBOY
Tämä esitys on ihmisistä. Että kuka muistaa, kuka käveli kuuhun toisena, entä ensimmäisenä. Kenen polla kestää. Kuka muistaa Buzz Aldrinin. Jonnet ei muista. No minä muistan, hän on ollut rahvaan kanssa paljon tekemisissä, sankarina, joka kävi tähdissä, ja on siis tähti itsekin. Hän on ollut coneissa, fanitapahtumissa, ja tämän näytelmän mukaan hän puhuu innostuneesti avaruudesta hihkuen kuu-kravatti soikiona. Kun kaikki muistavat Louis Armstrongin. Eikun hän oli jazz-muusikko. Siis Neil Armstrong oli kyseessä, joka sanoi kuun kamaralla ne kuuluisat parit sanat. Vai sanoiko, nyt en laita foliohattua päähän, vaan jatkan. Itse olin enemmän kiinnostunut Juri Gagarinista. Ja eri toten venäläisistä naiskosmonauteista! Espoo Cinessa tai Rakkautta ja anarkiaa festareilla oli vuosi sitten leffa Proxima, joka kertoi Eva Green pääosassaan naisastronautin tarinaa juuri ennen lähdön hetkeä. ( Minua ällöttää kun elokuvalehdeksi itseään tituleeraava lehdykkä Episodi laittaa aina seksistisiä klikkiotsikoita esim Eva Greenistä otsikolla bond-kaunotar. Kun sanaa näyttelijä on niin pirun vaikea käyttää?) Apropoo myös tässä näytelmässä Karhun hahmo ironisoi ja kyseenalaistaa bond-tytöt. Eli miten Karhu treenaa tullakseen bond-tyttö-kuntoon. Vaikka odottaa oikeita rooleja. Proximassa on ihanasti myös esitelty oikean elämän naispuolisten astronauttien elämää. Ja perhettä.
Olin kutsuvieraana, olin hurmaantunut, kirjoitan ehkä lisää tuonnempana.
Laura Mattilan Buzz ja minä on esitys kateudesta ja kilpailusta sekä oodi unelmille ja ikuiselle leikille.
Jurkan näyttämöllä kilpailee keskenään kaksi lelua: Cowboy-nukke ja astronauttiasuinen toimintafiguuri. Toinen on alkuperäinen ykköslelu, toinen upouusi, juuri syntymäpäivälahjaksi saatu. Kummasta tulee suosikki?
Miksi joku valitsisi minut? Miksi Buzz? Miksen minä? Kysymykset ovat tuttuja jo lastenelokuvista, mutta pätevät myös aikuisten maailmassa. Kuka ei pelkäisi, että kulman takaa tulee joku, jolla on ”vimpaimia kuin sveitsiläisessä linkkuveitsessä” ja itse joutuu syrjään, unohdetuksi?
Muistamme useita kateuteen liittyviä kaksikoita kuten Kain ja Abel, Othello ja Jago, Amadeus ja Salieri. Heidän lisäkseen näyttämöllä nähdään uransa alussa olevat näyttelijälupaukset Satu Tuuli Karhu ja Juho Uusitalo. He pohtivat, miksi me teemme sitä, mitä me teemme ja nauravat sille, miten pieniä me joskus olemme. Saa nähdä, ilmaantuuko itse Emmi Jurkka pohtimaan, miksi aina päädymme kilpailemaan paikasta valokeilassa.
Ja mitä me oikeastaan tiedämme astronautti-Buzzista? Mikä on Buzzin osa? "
Sosialistisesta mediastani:
Tänään ensi-illassa BUZZ JA MINÄ Teatteri Jurkassa muistuttaa, että teatteri on leikkiä, mutta myös Helen Mirrenin masterklassia. Tärkeintä on kohdata yleisö. Miksi amerikkal lastenleffoissa päähenkiköt cowboyt, astronautit ovat poikia, miehiä, uroksia. #välitaukotviittipic.twitter.com/mtqm8iZyxB
Niin kuin taivaassa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 03.09.2021. Teatteri. Kyllä Jakob Höglund on kiinnostavin koreografi tällä hetkellä. Turun Cabaret musikaalin jälkeen nyt katsannossa Helsingin kaupunginteatterilla Niin kuin taivaassa, minimaalisin kulissien, jotka henkivät yhteishenkeä joka rytmillä. Tai parisuhdeväkivaltaa. #välitaukotviitti #hktfi 03.09.2021
Niin kuin taivaassa -musikaalin yksittäinen intensiivisin duetto oli Sanna Majurin ja Antti Timosen ( avioparin kirkkoherra Stigin ja hänen vaimonsa Ingerin) tango, ja mietiskely, mikä on syntiä. Ja mitä kaikkea patriarkaatti ja kirkko määrää. (Kuvat Otto-Ville Väätäinen)
Kay Pollak – Carin Pollak – Fredrik Kempe
NIIN KUIN TAIVAASSA
Suurisydäminen musikaali!
OHJAUS JA KOREOGRAFIA Jakob Höglund
ensi-ilta 26.08.2021 (mutta minä näin 3.9.) Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä
Teatteri. Musikaalit. Mille ateisti nauraa ja itkee musikaalissa, joka kertoo kirkkokuorosta, kuolemasta ja uskosta. Minkä kulman pohjois-ruotsalainen pikku paikkakunta luo minulle, melkein kuin toisella puolella jokea. Josta olen pois. Mistä musikaali ei kerro! Tyhjentyneestä kyläkoulusta. Koska kylässä ei ole enää tarpeeksi lapsia. Koulu on tyhjä. Maailmankuulu kapellimestari Daniel Daréus, näyttelijänä Tuukka Leppänen.
Tuukka näyttelee alun pienellä liekillä. Häntä ei kiinnosta tinderit eikä livetreffit. Hän on jo luovuttanut. Miksi aloittaisi suhdesähläilyn pikku paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee toisensa, ja otanta on pien. Hän ei edes ajattele seukkaamosta, vaan on vakavasti sairas. Ja tullut kotiseudulleen, sekä maailmankuuluna että myös tuntemattomana. Tuliko hän tasatakseen puntit, kostaakseen koulukiusaajilleen, jotka pilkkasivat, nöyryyttivät ja hakkasivat häntä, koska hän soitti viulua eikä ollut juntti uhoaja.
Esityksessä on lapsinäyttelijöitä, myös nuoria, ja heillä kaikillaon tuuraajia, että esim oma koulunkäynti onnaa. Erityisesti viulisti viulisti Miska Lundberg ( joka näyttelee Danielia 14-vuotiaana)soitti koskettavasti. Kapellimestari haluaa käpertyä turvalliseen kotiseudun rauhan, kaislaiseen rantaan, aamu-utuun, puhtaaseen, raikkaaseen ilmaan.
Mutta saako kylässä olla oma itsensä. Saako olla rauhassa.
Miksi pienellä paikkakunnalla ei puututa parisuhdeväkivaltaan. Vaikka kaikki tietävät, vaikenevat. Pohjoisessa tai maaseudulla on pitkä matka turvakotiin, lauseen kaikissa merkityksissä. Voiko nainen ottaa lapsensa ja lähteä väkivaltaisen kaapinkokoisen miehen luota. Naistenhakkaajaa Connyä näyttelee muuten niin ihana Olli Rahkonen, joka oli Turun kaupunginteatterilla Jakob Höglundin ohjauksessa myös Cabaret musikaalin miespääosassa ujo, tai ainakin biseksuaalisuutensa peittävä Clifford Bradshaw, joka brittinä saapuu Weimarin ajan kiihkeään keskipisteen Kit Kat klubille juuri ennen kuin natsit nousevat valtaan Berliinissä oluttuvista ylimpään johtoon. Rahkonen on ollut samassa teatterissa myös Seitsemän veljestä ja Taru sormusten herrasta näytelmissä. Musikaalista mm Seinäjoen kesäteatterilla mainiossa Spamalotissa. Sekä Helsingin kaupunginteatterilla mm kiihkofarssissa Kolmen kimppa.
Väkivallan kohdetta ja pelokasta kuorolaista ja äitiä Gabriellaa näyttelee Emilia Nyman, joka on todella lahjakas niin laulajana kuin laulunopettajana, ja hänellä on uskomaton draivi ja into päällä kun on tutustuttu kulissien takana pikaisissa taiteilijatapaamisissa mm taiteiden yönä. Ennen koronaa. Hän on ollut niin lempparimusikaalissani Vampyyrien tanssi kuin myös söpössö esityksessä Shrek.
Samaisen Cabaret musikaalin naispääosan Sally Bowlesin Anna Victoria Eriksson on tässä puolestaan hyvinkin peittävä beigeen ja huiviin puettu myrkyllinen juoruämmä, kyläläinen, siveä Siv, joka ahdasmielisesti ja vanhanaikaisesti haluaa, että kirkkokuorossa veisataan vanhoja virsiä, eikä mikään saa uudistua.
Miksi asioista vaietaan. Väkivallasta. Pettämisestä. Miksi lihaville saa nauraa.
Kun ajattelee esim elokuvaa Kimpassa, jossa väkivaltainen mies esitellään retrosi, mutta naisenhakkaajana, joka voi oppia hillitsemään tunteitaan viattomia kohtaan, väkivallan tekijää näytteli Michael Nyqvist, josta myöhemmin lisää. Saako väkivaltaa olla musikaalissa joka ei ole Les Mis. Ajallisesti ja maantieteellisesti etäytettynä.
Miksi parisuhdeväkivalta pitäisi pyyhkiä musikaalista ja romanttisesta komediasta, kun ei oikeassakaan elämässä pyyhitä. Kumiteta. Räsymaton alle.
Naispääosassa on kaupan kassa, nauravainen Oona Airola, joka oli Helsingin kaupunginteatterilla riipaiseva Cathy tuolla Humisevalla harjulla, kävin katsomassa kolmasti. Lauri Maijalan ohjaamana hän oli myös Kom-teatterissa esityksessä Veriruusut, kun Suomi juhli vuotta 1918, eli luokkasotaa. Näytelmä kertoi punakaartin tytöistä ja nuorista naisista, tehdasduunareista. Airola on ollut myös Koirat eivät käytä housuja ja Hymyilevä mies - kotimaisen nykyelokuvan kirkkaimmassa kaaressa. Hän tuntuu vaihtavan poitsufrendiä tiuhaan, ja pikkasen on mukana slutshaming, eli seksuaalisesti aktiivista aikuista naista jolla on partnereita enemmän kuin yks elämänsä aikana, niin pilkataan tai pidetään hävettävänä, että on lortto.
Daniel astuu lähikauppaan, ja nainen tarjoaa mm bingolottoa. Mutta onko rakastuminen kuin polkupyörällä ajoa.
Sekalaisessa seurakunnassa, tai siis kylällä ja kuorossa on monenlaista sakkia. On oikeat vuodenajat, jolloin tilataan kestäviä lumilinkoja. On kauniit, pitkät kesät.
Väliajan jälkeen voimakkain duetto, yksittäinen intensiivisin duetto oli Sanna Majurin ja Antti Timosen ( avioparin kirkkoherra Stigin ja hänen vaimonsa Ingerin) tango, ja mietiskely, mikä on syntiä. Ja mitä kaikkea patriarkaatti ja kirkko määrää.
Minulle vain romanttinen elokuva Niin kuin taivaassa (2004) on tuttu, taisin nähdä Viaplayltä tai vastaavalta suoratoistolta. Michael Nyqvist on pääosassa Daniel Daréus, ja onkin riipaisevaa, että Micke lähti liian varhain, mutta saappaat jalassa, ja ehti näytellä tuhottoman määrän. Vaikka oli vakavasti sairas.
Mutta palatakseni tämän musikaalin koreografiaan, musiikin tuottamiseen eri esineillä, koko poppoon osallistuminen, soolona ja ryhmänä,
ja kulisseihin, lavastukseen ja rekvisiittaan. Se on kovin minimaalista, kuten Cabaret ja Lillanin Sommarboken ( Tove Jannsonin mainio Kesäkirja), jossa jälkimmäisessä oli paljon laatikoita, jotka muuntuivat milloin miksikin. Tässä esityksessä kaupassa kaikki on kaupassa valkoista, kuten maitopurkit, ja tavaraa on vähän. Katsoja näkee koko näyttämön, puhtaana. Mustat pitkät lakupötköiltä näyttävät esineet toimivat milloin ovenpielinä, milloin seininä, milloin muureina. Ihmiset pitävät niitä pystyssä, ja alleviivataan täten yhteishenkeä. Tai sen puutetta. Kuinka kyläyhteisö rakentuu ihmisistä, jotka kuuntelevat.
Koomista henkeä lisää rilluttelu, jota johtaa mm Holmfrid eli Tuomas Uusitalo, joka on tuttu mm Sliippareista ja Leningrad Cowboyseista, joilla oli ikimuistoinen keikka laivalla myrskyssä, joka sai kuubalaiset taustalaulajat ja -tanssijatkin täysin merisairaiksi. Hän oli myös Kansallisteatterin tärkeässä näytelmässä Masennuskomedia, joka kertoi burnoutista, työkeskuksen masentuneista asiakkaista.
Myös Arne eli Puntti Valtonen on koominen hahmo, hän on tuttu Aki Kaurismäen elokuvista, Lapinlahden Linnuista ja Juice Leskisen Grand Slamista, mutta nyttemmin raitistunut. Arne on jatkuvasti kapula korvassa kulkeva, ja kaikkeen kommentoiva kyläkauppias. Joka järjestää kaiken, ja vähän liikaakin. Jos nyt menin henkilökohtaisuuksiin, että "nyttemmin raitistunut" niin tarkoitan, kuinka kurinalaista teatterityö on kuusi päivää ja kuusi iltaa viikossa... Aivan. Siinä ei saa rillutella kuten Klaus Kinski, joka 70-luvulla karkasi kuvauksia juomaan peyotea ja kaatamaan alkuasukasnaisia. Enää ei noin voi tehdä, monellakaan tavalla. Aikatauluissa pitää pysyä, eikä saa tippua kännissä lavalta, paitsi jos se lukee kässärissä, eikä alkometri pihahda. Pitää ottaa niin monen ihmisen toimeentulo ja nautinto huomioon.
Minulle teatteri on nyt mukavaa ja järkevää päihteetöntä toimintaa, siihen on hyvä vaihtaa addiktionsa, ja kaiken elämyksellisen arvon, subliimin, opettavaisuuden, järkytyksen, muistuttamisen ja pään kääntämisen ja sekoittamisen, hyvällä lailla, kulttuurin, taiteen ja viihteen lisäksi se on Suomessa, pienellä kielialueella, pitkässä maassa hurjaa laatua. Kuten myös LaNu eli kotimaiset lasten- ja nuortenkirjatkin.
Tämä on hyväntuleen positiivinen musikaali, jossa on useampaa kyyneltenpuserruskohtaa, jotka iskevät omaan elämään, muistoihin.
Elämä kantaa, mutta myös yhteisön ihmiset. Palatakseni alun ateistin näkökulmaani, niin ateistilla on tuntee, kuten myös epäneuroilla, voimme ehkä näyttää ja piilottaa niitä eri tavoilla.
Ohjaajan sanassa, käsiohjelman haastattelussa ohjaaja-koreografi Jakob Höglund, syntynyt Pietarsaaressa. Itse hän on kokenut kirkkokuorot mukaviksi paikassa, onhan hän kolmen eri hiippakunnan kuoroissa laulanunna.
Yksi periruåtsalainen nosto on fiikata, eli pitää nautinnollinen pitkä kahvitauko.
Kun taas Tornionjoen tällä puolen pohjoisissa pikkupaikoissa tuo kahvitauko alkaa sanoilla: Älä perusta, nyt keitethään hyät kahvit.
Onhan silkkaa kiusaa, että teatterissa saa istua maski päässä onalka paikallaan liikkumatta hyvin ilmastoidussa salissa, vain kourallinen ihmisiä, joka osa pestä kätensä, ja käyttää käsidesiä. Ja on kahdesti rokotettu, kuten allekirjoittanut.
Lisäksi teatterinkävijät, teatteribloggaajat ja muut taidetta ylläpitävät tahot ovat teattereiden järjestelmissä osoitteineen, puhelimineen, eli yhteyden saa, jos tartuntaketjua ilmenee. Lisäksi väliajalla desinfioidaan lisää. Kerrotaan, ja kuulutetaan, mikä rivi saa poistua salista ensin, mikä viimeisenä. Ilmastointi toimii. Välejä seuraaviin katsojiin on reippaasti.
Toisin kun räkälöissä.
Toisin kuin räkälöissä, karaokehelveteissä, kauppakeskuksissa, lähijunissa, busseissa, ratikoissa, metroissa.
Sain medialipun, näin tämän, kiitoksia Helsingin kaupunginteatterille, ja ihmisille, jotka jaksavat tehdä täyspainoisesti taidetta, kulttuuria ja viihdettä, yleisön kanssa, yleisölle, näinä koronan aikoina, kun ihmsten palkat on jäädytetty pahimmillaan 1,5 vuodeksi. Kun taas räkälät ovat toimineet koko ajajn koronalinkoina.
Kantaesitystuotanto
Käsikirjoitus: Kay & Carin Pollak
Säveltäjä: Fredrik Kempe
Laulujen sanat: Carin Pollak & Fredrik Kempe
Käsikirjoittamiseen osallistunut: Edward af Sillén
Ohjaus: Markus Virta
Tuottajat: Vicky & Johan von der Lancken
Gabriellan laulu; Säveltäjä: Stefan Nilsson, Sanat: Py Bäckman
Kantaesitys Så som i himmelen oli Oscarsteaternissa Tukholmassa 13.9.2018, tuotanto Vicky Nöjesproduktion & 2Entertain.
Tekijäloota:
Tekijät
Oona Airola
LENA
Tuukka Leppänen
DANIEL
Lumi Aunio
ENSEMBLE & US LENA
Marona Awdishou
CONNY 11, GORDON
Anna Victoria Eriksson
SIV
Sari Haapamäki
ENSEMBLE & SWING
Helena Haaranen
FLORENCE
Heljä Heikkinen
ENSEMBLE & US SIV
Sofia Hilli
ENSEMBLE & SWING
Eelis Ignatius
DANIEL 7 VUOTTA
Panu Kangas
ENSEMBLE & US TORE
Jyrki Kasper
ENSEMBLE & SWING
Viljami Kemppinen
US DANIEL 14 VUOTTA
Heidi Kirves
ENSEMBLE & US OLGA
Paavo Kääriäinen
TORE
Jaakko Lahtinen
TORE
Amos Lindblom
DANIEL 7 VUOTTA
Miska Lundberg
DANIEL 14 VUOTTA
Iivari Luomala
DANIEL 7 VUOTTA
Kai Lähdesmäki
ENSEMBLE & US ARNE
Sanna Majuri
INGER
Martti Manninen
ENSEMBLE & US DANIEL
Kari Mattila
ERIK
Lilia Mäkinen
JENNIFER, TYTTÖ
Heidi Naakka
ENSEMBLE & SWING
Unto Nuora
ENSEMBLE & US ERIK
Emilia Nyman
GABRIELLA
Mikko Paloniemi
ENSEMBLE & SWING
Tiina Peltonen
ENSEMBLE & US INGER
Justus Pienmunne
ENSEMBLE & SWING & TANSSIKAPTEENI
Lotta Portin
JENNIFER, TYTTÖ
Olli Rahkonen
CONNY
Raili Raitala
AMANDA
Kuura Rossi
CONNY 11, GORDON
Jonas Saari
ENSEMBLE & US CONNY
Sinikka Sokka
OLGA
Teemu Sytelä
ENSEMBLE & US HOLMFRID
Inka Tiitinen
ENSEMBLE & US AMANDA
Antti Timonen
STIG
Tuomas Uusitalo
HOLMFRID
Vertti Uusitalo
CONNY 11, GORDON
Puntti Valtonen
ARNE
Sointu Vestman
JENNIFER, TYTTÖ
Mikko Vihma
ENSEMBLE & US STIG
Marika Westerling
ENSEMBLE & US GABRIELLA, US FLORENCE
Aino Piirola
SUOMENNOS (KÄSIKIRJOITUS)
Maija Vilkkumaa
SUOMENNOS (LAULUT)
Jakob Höglund
OHJAUS JA KOREOGRAFIA
Johanna Elovaara
OHJAAJAN JA KOREOGRAFIN ASSISTENTTI
Kirsi Karlenius
OHJAAJAN ASSISTENTTI / LAPSET
Eeva Kontu
KAPELLIMESTARI
Sven Haraldsson
LAVASTUS
Samu-Jussi Koski
PUKUSUUNNITTELU
William Iles
VALOSUUNNITTELU
Kai Poutanen
ÄÄNISUUNNITTELU
Toni Haaranen
VIDEOSUUNNITTELU
Milja Mensonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU
Heini Maaranen
NUKKESUUNNITTELU
Ari-Pekka Lahti
DRAMATURGI
Lue lisää Hktfi sivulta: "Musikaali kertoo menestyneen kapellimestarin Daniel Daréuksen paluusta lapsuuden kotiseudulleen pieneen pohjoisruotsalaiseen kylään. Terveysongelmista kärsinyt huippumuusikko haluaisi elää hiljaiseloa, mutta löytää pian itsensä johtamasta kyläläisten kirkkokuoroa, ja keskeltä värikästä ja elinvoimaista yhteisöä. Monenkirjavan maalaiskuoron joukosta löytyy paitsi ystäviä, myös vanhoja haavoja ja lopulta todellinen rakkaus.
Musiikin voimaa, yhteisöllisyyttä, toivoa ja elämäniloa korostavan musikaalin päärooleissa nähdään Once-musikaalin tähti Tuukka Leppänen ja ensimmäisessä isossa musikaaliroolissaan Helsingin Kaupunginteatterissa näyttelevä, palkittu näyttelijä ja laulaja Oona Airola, ja musiikista vastaa Ruotsin tunnetuin Euroviisu-säveltäjä Fredrik Kempe.
Tämä elokuvanakin tunnettu elämänvoimainen, koskettavia kohtaloita ja vapauttavaa iloa sisältävä tarina tarjoaa katsojalle lämpöä ja balsamia sielulle.
Esitysoikeuksia valvoo Nordic Drama Corner Oy"
Niin kuin taivaassa sai ohjaaja Jakob Höglundin muuttamaan takaisin Suomeen
"" Syksyllä 2018 Jakob Höglund tunsi itsensä väsyneeksi ja rasittuneeksi. Takana oli 12 vuotta Tukholmassa, jossa Höglund oli kiertänyt teattereita ohjaajana ja koreografina. Kova työtahti ja alati vaihtuvat työympäristöt olivat vieneet voimat, ja selkääkin vaivasi loukkaantuminen.
Höglund päätti mennä Oscarsteaterniin katsomaan syksyn suosituinta musikaalia Så som i himmelen, joka oli silloin pyörinyt kuukausien ajan täysille katsomoille. “Lähdin, vaikka en edes tiennyt, jaksanko istua kolme tuntia putkeen. Mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana unohdin kaikki omat vaivani ja uppouduin tunteelliseen tarinaan”, Höglund kertoo.
Tauolla Höglundiin iski vahva tunne, että hän haluaa ohjata näytelmän Suomessa. “Tunsin tarvitsevani muutosta. Olin ajatellut, ettei mikään kiinnosta ja yhtäkkiä löysin teoksen, joka inspiroi taas. Se oli ihana tunne.” lue lisää hktfi sivulta
Teatteri. Tänään ennakossa Balkanin sodan aikainen Romeo & Julia tarina kielletystä rakkaudesta kahden miehen, ääripään, Kosovon albaanin ja serbin. Itsekin matkasin 90-luvun puoliväliin. Helsingin kaupunginteatterilla Pajtim Statovcin romaani Bolla kietoutuu näytelmäksi pienelle näyttämölle. Kirjoitan siitä myöhemmin kun näen valmiin teoksen... Tässä taustoja ja kirjasta. Sekä myöhemmin tekstissä homoeroottisesta tirkistelystä ja Kuolemasta Venetsiassa. Muuan muassa.
kuva Ilkka Saastamoinen
Mikko Kauppila (Miloš) oli viimeksi hätkähdyttävä Turun kaupunginteatterin railakkaasti päivitetyssä musikaalissa CABARET, jossa hän oli Kit Kat klubin, yökerhon esiintyjiä, ja mitä luultavimmin Clifford Bradshawin (Olli Rahkonen) eksä, vaikkei Clifford halua, halunnut myöntää olevansa bi, tai että on ollut suhde miehen kanssa. Kun Cabaretin ensimmäinen näyttämöversio ja siitä tehty leffa I am a camera tuli, niin miehen biseksuaalisuus ja homoseksuaalisuus piti peitellä. Teoksethan pohjautuivat Christopher Isherwoodin romaaniin Goodbye to Berlin (1939), jonka leffaversio CABARET vuodelta 1972 vasta räjäytti pankin, ja näytti biseksuaalisuutta ja melkeinpä kimppakivaa. (Tai vuorotteluvapautta, you know, wink wink). Telkkarissa ja suoratoistossa Kauppila oli mm mainion sarjan AIKUISET tämän päähenkilön Oonan liian ihana poitsufrendi Kuisma, joka peoton alla antaa Oonalle suuseksiä, kun Oonan isä soittaa kärsimättömästi kännyyn. Kauppila oli myös komeassa musikaalisessa näytelmässä Musta SaaraKansallisteatterissa, jota kävin katsomassa pariin otteeseen, Cabaret musikaalia vielä tiuhempaan.
Samuli Niittymäki (Arsim) on tullut tutuksi useasta näytelmästä, upeimmillaan fyysisesti hän oli Tsehovin Kolme sisarta teoksessa Kansallisteatterissa, sitten Kauppamatkustajan kuolemassa, Bouvard ja PécuchetTeatteri Takomolla, Ryhmäteatterilla mm Yksi lensi yli käenpesän ja Farmi.
Ja nuorempana Hyvä poika ja Horror mobile elokuvista ja tv sarjoista. Sittemmin erityisen tarkka elokuva Seurapeli ja vetävä Teräsleidit.
Nämä kaksi (Miloš+Arsim) yhteen, kuten kirjassakin. Arsim on nilkki. Miloš ei.
Jessica Grabowsky on vaimo, jolla ei ole oikeutta edes omasn vartaloonsa, sen koskemattomuuteen, ei oikeutta ehkäisyyn, ei oikeutta aviolittoon, jossa mies rakastaisi häntä oikeasti eikä löisi. Jessica oli viimeksi Tom of Finland elokuvassa Toukon sisar, ja aluksi asunnossa se kolmas pyörä, hön ei hyväksynyt homoseksuaalisuutta, tai ainakaan pullonpyörityksessä ei suostunut suutelemaan tyttöä, koska se oli laitonta.
Miten seksi esitetään teatterissa, tässä teoksessa, on ollut kysymyksenä. Koska on korona, koska on kyseessä toisen kunnioittaminen. Ja kyllähän kuumat ihmiset osaavat näytellä tilanteen, tilanteet, mm äänin. Tästä on videoklippiä Helsingin kaupunginteatterin somessa.
Teos voisi olla raskas, mutta Jouko Klemettilä on ilopilleri pelkästään kiharoidensa taajuudella, silmien ilveilyllä ja verbaalisestikin naurattaa, tämän kaiken keskellä.
Tuli mieleen JP Valkeapään ohjaama elokuva Koirat eivät käytä housuja, jossa päähenkilöksi on kirjoitettu sureva, menetyksen kokenut mies, joka ei ole pyhimys. Vaan muun muassa huono isä, välillä.
Myös tässä traumatisoitunut pakolainen, turvapaikanhakija, maahanmuuttaja voi olla paha, paholainen, väkivaltainen vaimolleen ja lapsilleen, kiemurteleva käärme, käärme on väkivalta, mustasukkaisuus, turhautuminen. Itse näytelmässä käärmeen symboli toistui harvemmin kuin kirjassa.
Mies on nilkki, ei taatusti vaihda vaippoja, ei siedä kakaroiden huutoa.
Silti hän elää kaunista rakkaustarinaa, salaa. Karkaa yöhön.
Tässä ajatuksia Bolla romaanista
Näinä päivinä agendalla on ollut BOLLA. Jonka näen teatterissa myöhemmin lokakuussa, kirjoitan siitä sitten teatteriblogiini @teatterinlumoa eli tänne. 31.8.2021
Kahden rakastavaisten kiihkeä, kaunis, ruma tarina, ääripäät serbi ja albaani. Kuinka ahdasmielistä on vanhojen ukkojen keksimät uskonnot ja muut rajoitukset. Homoseksuaalisuus on laitonta, tai sitä ei ole olemassa 1990-luvun Pristinassa. Kuinka surullista on myös kaikkien naisten surkea asema siellä. Naimisiin jouduttuaan naiset joutuvat jättämään ystävänsä, lähipiirinsä, kaiken oman, kun äiä määrää. Kirjan minähenkilö on homomiehenä avioliitossa hyvän, kuuliaisen, passiivisen passaaja-naisen kanssa, kunnes nainen ilmoittaa raskaudestaan. Jolloin mies lyö. Ja lyö. Vastenmielistä. Keskiyön aikaan mies lipuu miehen luokse, salaa, hänellä on kaksoiselämää. Naisella tuskin yhtäkään. Naiset eivät pääse opiskelemaan esim kirurgiaa, eivätkä saa kirjoittaa kirjoja. Näin ysärillä.
Mutta miesten välinen rakkaus, himo, ja palvominen. Kieli, siveltimien vedot, joita kirjailija käyttää kuvatakseen onneaan, hurmaantumistaan, löytöään, salaisuuttaan. Sopivan lyhyt romaani, kuin pyrähdys, jossa kaikki tarvittava, hallitusti. Aikuisten jäntevien miesten lääkärileikkiä. Runollista. Kolme aikatasoa, 1995 ja 2000. Mutta myös sotaa. Miehet vanhat ukot keksivät myös etnisiä puhdistuksia. Muistan albaanit, pakolaiset, nuoret kauniit miehet 90-luvun Italiasta. Mutta myös serbin. Millaisen ristivaloituksen nuo matkat tuovat tähän kirjaan. Miltä tuntui olla Italiassa, kun naapurimaassa Jugoslaviassa riehui sota. Turistimatkoja myytiin molempiin maihin. Aurinkoisesti. Kuinka pitkään, en muista.
Kirjailijan käärmeteema jatkuu, nimessä, merkityksissä, kannessa kuvana hauiksesta kasvava ahne käärme, kaunis otus, matkan päästä. Se, kaksihaarainen kieli. Niin kuin käärme kiemurtelee eri muodoissaan kirjan läpi, on teos seksuaalinen, muttei 1/4 luettua sanallakaan mainita penistä tai sen synonyymejä. Hurma on maagista. Kielletty hedelmä, omena näyttelee myös suurta osaa, helppo ravinto. Kuvaavaa, iljanteisen vuoren sisässä, piikikkäät myrkkyliskot. Valokuvauksellinen, elokuvallinen, aikuisen piirretyn oloinen, välillä.
Bolla oli 126. tänä vuonna lukemani kirja. Sähkökirja Storytelistä. En siis ole saanut sitä kustantajilta enkä mistään. Julkaistiin vuonna 2019. Siispä luin lukupalvelusta.
"Bolla kertoo riipaisevan tarinan kielletystä rakkaudesta, naimisissa olevan perheenisän, albaani Arsimin sekä serbi Milošin välillä sodan olosuhteissa 1990-luvun lopun Kosovossa. Yhtä aikaa ajaton ja ajankohtainen tarina nostaa esiin kysymyksiä mahdottomista suhteista, mutta samalla se on kuvaus ihmisen ristiriitaisuudesta, avioliitosta ja kaipauksesta. Onko tilanteita, joissa on oikein tehdä väärin?
Bolla on suuri, sodan keskellä tapahtuva rakkaustarina, jossa hyvyys ja pahuus eivät ole mustavalkoisia.
Uutuuden ohjaa palkittu teatterintekijä Milja Sarkola. Päärooleissa nähdään häikäisevä näyttelijäkolmikko Samuli Niittymäki, Mikko Kauppila ja Jessica Grabowsky.
Oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner Oy."
Tekijäloota:
Tuomas Timonen
DRAMATISOINTI
Milja Sarkola
OHJAUS
Kaisa Rasila
LAVASTUS
Elina Kolehmainen
PUKUSUUNNITTELU
Kari Leppälä
VALOSUUNNITTELU
Aleksi Saura
SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU
Jaana Nykänen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU
Ari-Pekka Lahti
DRAMATURGI
Lavalla:
Jessica Grabowsky
Mikko Kauppila
Jouko Klemettilä
Samuli Niittymäki
Otto Rokka
Ursula Salo
Muistelmia homoeroottisia tirkistelyjä, nuoria miehiä:
Muistelmia Kissani Jugoslavia kirjasta, Kansallisteatterin näytelmäversiosta, ja omista muistoistani 90-luvun albaaneihin:
Symbolistinen kissani Jugoslavia tualla Kansallisteatterissa, Willensaunassa, piti otteessaan boan lailla, muistumia 90-luvulta kun hengailtiin Kosovon albaanien kanssa Italiassa. Kun rajoja pystyi vielä ylittään. Väkivaltaista isäänsä ei voi valita, miten sadistisesta hyväksikäyttävästä parisuhteesta päästä pois? Minä pidän sekä käärmeistä että kissoista. Höyhenboa voi olla kevyt ja aistillinen burleskiasuste...
Tässä kuva Hadrianuksen villasta, Tivolista, Italiasta, 1990-luvulta kun oli kesä, ja valokuvasin paljon homoeroottista lomakuvaa eli suurta taidetta. Miksi Hadrianus pyyhki rasvaiset sormensa orjamiehen hiuksiin? Muistanko muuta hänestä?
Kansallisteatterin lavalla pyörivä alastoman partamiehen homoeroottinen patsas - valtavan käärmeen ympäröimänä näyttää tutulta. Yksinään oleva mies Laokoon -ryhmästä. Samantyyppisiä patsaita oli Roomassa, kaupassa, patsaan ympärillä oli metallia ja neonvärisiä releitä ja rompetta. Alastomia miespatsaita näin Italiassa paljon ja usein. Firenzessä koin Stendhalin syndroomaa. Oikeasti.
Myös teattereissa samaa hurmosta voi kokea, ja jakaa. Teatteri on mukava, edullinen addiktio - verrattuna päihteisiin ja nymfomaniaan. Vähemmän tarvii lekurillakin käydä ;)
Kulttuurimatkat eiliseen Italiaan kuhisee muistikuvia alastomista patsaista, miehistä, solakoista tai lihaksikkaista, veistoksista, kuten Daavid-patsas, jolla on vain niin täydelliset kädet.
Eräs lempparipatsaistani on Kuoleva orja Louvressa. Vaikka aihe on karmiva nimen perusteella, niin siinä kaunis mies riisuutuu kuin 1990-luvun farkkumainoksessa, jossa soi Mad about the boy, ja sitten kaunis mies solahtaa uima-altaaseen, ja nousee sieltä, hitaasti, taatusti wet look -farmarihousuissaan. Mitä kaikkea voi taiteella symbolisesti kertoa. Ja mitä kaikkea retostella ja ryöstöviljellä mainoksissa.
Meillä suomalaisilla rajan ylittäminen oli helppoa, samoin palaaminen omaan kotimaahan, jossa ei ole sotaa eikä etnistä puhdistusta. Oltiinko mekin, minäkin naisena samanlainen itsekäs saalistaja kuin Kuolema Venetsiassa - kirjan päähenkilö, taiteilija, tarkemmin sanottuna rättiväsynyt, kulutettu kirjailija ja elokuvassa säveltäjä. Ja samoin Greenwellin romaanissa.
Näytelmä Kissani Jugoslavia alkaa jotenkin epämiellyttävästi, miksi, en tiedä, ehkä siksi, että tirkistelen Bekimiä. Tirkistelen teatterissa kun hän lukee hyvää kirjaa. Tai opiskelee. Kirjahyllyssä on tuttuja kirjoja Kalevalasta elokuva-alan oppikirjoihin. Skannerisilmäni näkee myös Hämähäkkinaisen suudelman, englanninkielisenä pokkarina. Minullakin on se, ja jotenkin sitäkin kautta vyöryy fasismi ja etniset puhdistukset - Hämähäkkinaisessa natsit, tässä serbit "puhdistavat".
Hämähäkkinaisen tarinan homoseksuaalinen mies rakastuu toiseen mieheen, vankiin oikeassa elämässä, heteroon sellikaveriin, mutta myös romaanin sisällä olevassa romaanissa rakastutaan mieheen, joka on hirvittävä, natsi.
Me hengailtiin Kosovon albaanien kanssa Italiassa 1990-luvulla.
Kissani Jugoslavia tarina muistuttaa Garth Greenwellin romaania Kaikki mikä sinulle kuuluu, jossa matkataan ja rietastellaan itä-Euroopassa - kukapa niin ei olisi tehnyt. Siinä kirjan päähenkilö on amerikkalainen etuoikeutettu mies, joka rakastuu toiseen mieheen, paikalliseen, köyhään, joka kuitenkin dokaa ja käyttää hyväksi. Tavallaan. Kumpikin käyttää hyväkseen, ja toinen saa siitä surkean olon. Oliko se oikeata rakkautta, tuollaista kloaakkien surullista rappioromantiikkaa, jota kustannusosakeyhtiö Odessa julkaisi 80-luvulla. Joita tietenkin luin tiuhaan.
Samalla teos, kumpikin teos, muistuttaa tarinaa, Thomas Mannin novellia Kuolema Venetsiassa, jossa siinäkin saa miettiä kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Ja tähän yhtälöön voi laittaa myös lukijan / katsojan, onko hän orgioissa kärpäsenä katossa, tirkistelijänä, osallisena kuin Rooman vallan aikana vaiko moraalinvartijana. Tai vain vastaanottamassa taidetta. Miten käsitellä kun näkee täydellisen kauniin taiteen, patsaan, savuketta polttavan kissamaisen, vaarallisen miehen tyhmässä diskossa,
Bermudan kolmiossa liikun, näiden kolmen kirjan kanssa, ajassa ja homon miehen sukupuolessa. Ehkä. Ja tässäkin teoksessa on omat aikatasonsa. Se että mukana on myös tyttö, nainen, jugoslavialainen, ja hänen koskettavana tarinansa.
Vaikka Kaikki mikä sinulle kuuluu, romaani julkaistiin 2017 suomeksi, ja sen nimi on saatu novellista Kuolema Venetsiassa ja Kissani Jugoslavia julkaistiin 2014, niin silti ne kaikki keskustelevat. Bermudan kolmio ei välttämättä ole paha, tai ahdistava paikka...
Tarina on myös puoleksi hänen: maalaistytön nimeltä Emine, jota Sari Puumalainen näyttelee niin ksokettavasti, oikeasti koskettavasti. Harvoin näkee herkkyyden ja väkivallan koreogrfaiaa näin upean valkoisen ja punaisen huumaavana, satumaisena yhdistelmänä. Satuna, jossa tyttöön sattuu.
Mieleen tuli myös kaunis film noir, klassinen kauhuelokuva Kissaihmisiä vuodelta 1942, jossa oli myös viittaus serbeihin.
Cat People leffan lainauksia: Kissapatsaasta, tai onhan siinä kunkkukin rääkkäämässä kissaa:
"Oliver: [about a statue] Who's it supposed to be? Irena: King John. Oliver: Oh - King John, the Magna Carta and all that stuff. Irena: No, King John of Serbia. He was a fine king. He drove the Marmalukes out of Serbia and freed the people. Oliver: Well, why have this around? Irena: Well, perhaps you have in your room a picture of George Washington or Abraham Lincoln.
Oliver: Well, what does it mean?...Why is he spearing that cat?
Irena: Oh, it's not really a cat. It's meant to represent the evil ways into which my village had once fallen. You see, the Marmalukes came to Serbia long ago, and they made the people slaves. Well, at first, the people were good and worshiped God in a true Christian way. But little by little, the people changed. When King John drove out the Marmalukes and came to our village, he found dreadful things. People bowed down to Satan and said their masses to him. They had become witches and were evil, but King John put some of them to the sword and some, the wisest and the most wicked, escaped into the mountains...Those who escaped, the wicked ones, their legend haunts the village where I was born." lainaus englanninkielisestä wikistä wikiquetes Cat People (1942 film)
Kissan symboliikkaa.... (liittyy siis Kissani Jugoslaviaan)
