Helsingin kaupunginteatterin Toinen pullo cavaa on jatko-osa suomalaisen 60+ naisnelikon taideyhteisöstä etelän lämmössä

Helsingin kaupunginteatterin TOINEN PULLO CAVAA on jatko-osa suomalaisen 60+ naisnelikon taideyhteisöstä etelän lämmössä. Female gaze, naisen katse seuraa kun Joel Hirvonen tulee joogasta ilman housuja, ja lämmöllä naisten solidaarisuutta, kehollisuutta. Yleisö nauraa eriäänisesti, koronan keskellä.

Yleisö tuli Hakaniemen Arena-näyttämölle viihtymään ja viettämään laatuaikaa. Onko etelässä olo pelkkää päivänpaistetta ja kippis kuohuvaa. Eikö tule ikävä routaa, ja kun työn jälkeen vielä joutuu toiseen työvuoroon eli kotiin ruokaa laittamaan ja siivoamaan. Näillä naisilla ei.

Naisen katse on lämmin. Toinen pullo cavaa 05.11.2020.

Helena Anttonen

TOINEN PULLO CAVAA

komedia naisten ystävyydestä ja unelmien vanhainkodista

Arena-näyttämöllä on Helsingin miellyttävimmät tuolit istua, kun teattereita vertaa. Itse näyttämölle valikoituu farssi tai komedia. Yleisö tietää mitä hakee. Nauruja. Muttei tyhjännauramista. Eikä naurujoogaa. Oikeaa naurua kasvomaskin takaa. Oli mukava kuulla erilaisia nauruja.

Myös miesten.

Inka, Vonne, Anita ja Tuulia. Naiset.

Tämä on toinen osa, ja toinen pullo cavaa. Puhelimen muistion oikoluku kirjoitti, että caca. Mutta eihän tämä caccaa ole. Tälle on selvä tilaus. Kuten ensimmäisessä osassa Pullo cavaa, niin tässäkin on neljän erilaisen ja samankaltaisen naisen, aikuisen naisen yhdessäoloa etelän lämpimässä. He ovat vapaalla, mutta eivät lomalla, vaan muuttaneet vaikkapa Portugaliin, jonne myös Aki Kaurismäki karkasi. Akia ei tässä mainita, mutta Rosa Liksom mainitaan - onhan tyttöporukassa Everstinnaa näytellyt Heidi Herala. 

Sekä Hansun ja Pirre - duuon Eija Vilpas. Ja miestennielijänä viimeksi Aikuiset-sarjassa toiminut Jaana Saarinen, joka oli myös leffan Äiti pääosassa. Sekä Aino Seppo, joka viineksi oli Millerin näytelmässä Hinta kaupunginteatterilla.

Jaanaa lukuunottamatta muu kolmikko on vetänyt Hgin kt:n lämpiössä kirjailijakeskusteluja ennen koronaa.

Palataan esitykseen. Neljä vapaata naista on eronnut, eläköitynyt työstä, eikä enää joudu passaamaan miestä eikä kakaroita, vaan elää itselleen. Kotimaisessa pitkässä kaamoksessa kituneet kuusikymppiset itsenäiset  naiset haluavat toteuttaa unelmaansa: taideyhteisöä etelässä. Mutta sujuuko kaikki kun rasvattu, kun päivät ovat pelkkää päivänpaistetta.

Aivan alussa ön erityisen virkistävää, ja hätkähdyttävää kun Joel Hirvonen tulee lavalle ilman housuja, uimalelun - vai oliko se uimapatjan hädin juurin paljaan kehonsa peittämänä... Hän on näytellyt mm näytelmissä Syntipukki, Donkey Hot, Liikunnan ilot, sekä leffoissa Yksittäistapaus, Tottumiskysymys, ja tv:ssä M/S Romantic.

Välillä homma tuntui muuntuvan haahuiluksi kun naiset hakevat sopivaa kirjailijaa ja häneltä sopivaa tekstiä esitettäväksi pönötettäviin, yleviin vappujuhliin. Joka tuntuu nurinkuriselta. Kun vappu on yleinen hiprakkainen karnevaali, jossa iloitaan fetsit vinossa.

Sitten tulee uusi kukko. Ei suinkaan kanalaumaan eikä pukiksi kaalenpäitä vahtimaan. Uusi mies ( Eero Saarinen ), vanhempi varteenotettava mies saapuu paikalle sekoittamaan pakkaa.

On vähintäänkin tärkeää, tarpeellista ja aiheellista, että yli 50-vuotiaille naisille riittää monipuolisia, ja kompleksisia rooleja. Elokuva-alan seksismistä tämän verran: Mari Rantasila haki elokuvalle rahoitusta, mutta rahoituksesta päättävät miehet sanoivat: eihän ketään kiinnosta 50-vuotias nainen pääroolissa. Vähänpä nuo ukkelit mistään tietävät. Rantasila muunsi tarinansa näytelmäksi ja siitä tuli suosittu Masennuskomedia-niminen näytelmä kun koko ikänsä, jo lapsesta asti työelämässä hyvin pärjännyt ahkera suomalainen nainen kokee burnoutin. Eli näytelmät, lyhytelokuvat sekä suoratoistojen sarjat ja leffat ovat vähemmän seksistisiä, ja sisältävät enemmän diversiteettiä kuin valtavirran blockbusterit valkokankaalla, ne timantin kovat äksönit ja muu pullistelu. 

Näin siis ennen koronaa.

On hyjerryttävää, hykerryttävää seurata kun aikuinen ihminen ihastuu, rakastuu, huomaa olevan yhä seksuualinen. Muttei yhtään tiedä, miten nykyään käyttäytyä, mitä termejä, onko ne tinderit, vai grinderit, vai tok tikit. 

Mistä hakee seuraa, mitä termejä käyttää, ettei käy niin kuin netflix & chill -käsitteen kanssa. Tai munakoisojen ja persikoiden. 

Miten voi tuntemattomaan luottaa. Koomisuutta tuo myös mahdollinen ristiriita etelän eläköityneiden viriilien komistusten kanssa, että miten pelata, ja mihin kulttuurieroihin törmää, jos törmää.

Toinen pullo cavaa on tehty viihdyttäväksi. Mutta siinä on myös kaihoa, luopumista. Siinä voi soida biisi, joka itkettää. Tai se johtui hormoonihäiriöstä. Tai miksi naisen pitäisi selittää tunteidensa ilmaisua jollakin tavoin, että kuumat aallot, ja pms, ja smp.

Siinä soi myös naisten solidaarisuutta korostava yhteislaulu. Ei pelkkää shamppakaljan lipitystä, eikä vain pulppuavaa naurua, vaan myös luopumista. Ja sukuriitoja perinnön suhteen. Mustasukkaisuutta. Vanhija kaunoja. Uusia kaunoja. Ongelmia, joita voi ratkaista. Ratkaisuja josta nautitaan. 

Niin henkisen kuin fyysisenkin.

Lavasteet eivät vaihdu paljoakaan, huonekalut liikkuvat sen sijaan. Tunnelma luodaan valaistuksella. Jaanan sifonkiset liihottavat perhosasut kiinnostaisivat minuakin - tosin kylmemmissä sinisävyissä.

Onko tämä neljän naisen tulevaisuuden vanhainkoti? Minkälaisia taide-, ja joogakursseja pitää järjestää, että saisi kulut maksettua. Kuka siivoaa kenenkin jäljet. Kuka on marttyyri, kuka on hutsu, kuka on tiukka kurinpitäjä, kuka uskaltaa, kuka on kovaääninen, kuka hissukka.

Mikä on minun roolini, mikä on minun paikkani. Pitääkö minun pysyä samana minänä kuin Suomessa. Miksi minun pitäisi muuttua, muuntua, sopeutua, avautua. Hiljentyä. 

Näytelmää katsoessa ei tullut mieleen yhtään esikuvaa. Näin jälkeenpäin se oli jotain Tyttökullat ja Sinkkuelämää -sarjojen välimaastosta, mutta ehdottomasti suomalaisilla keinoilla. Ja osin eurooppalaisillakin. 

On hyvin vaikea sanoa ihmisten iästä, koska nykyään näytetään niin paljon nuoremmalta, terveemmältä kuin ennen.

Suosittelen elämänjanoisille ihmisille turvallisena pikkujouluna.

Näin Helsingin kaupunginteatterin medialipulla. Kiitän siitä.

Tekijäloota:

Milko Lehto

OHJAUS

Katariina Kirjavainen

LAVASTUS

Sanna Levo

PUKUSUUNNITTELU

Paavo Kykkänen

VALOSUUNNITTELU

Jaakko Virmavirta

ÄÄNISUUNNITTELU

Ari-Pekka Lahti

DRAMATURGI

Hanna Piispanen

NAAMIOINTI

Näyttelijät:

Heidi Herala

Jaana Saarinen

Aino Seppo

Eija Vilpas

Eero Saarinen

Joel Hirvonen

Raileri:

Lue lisää Hgin kaupunginteatterin sivulta:

"Lämmin ja oivaltava komedia naisten ystävyydestä ja unelmien vanhainkodista.

He tekivät sen! Kuka olisi uskonut, että tuo hiukan epävireinen kvartetti – Inka, Vonne, Anita ja Tuulia – toteuttaa unelmansa: remontoi portugalilaisen antiikkitalon ja perustaa oman vanhainkodin idylliseen vuoristokylään.

Oikeastaan Villa Santa Catarina on nelikon yhteisöllinen mutta myös yksilöllinen taiteilijatalo, jossa he voivat viettää sisarellisen ja vapaan loppuelämän. Vai voivatko sittenkään? Riittävätkö cavan innoittamat, alkuhuumassa laaditut vanhat säännöt ohjaamaan yhteiseloa, kun Vonnen rahat ovat lopussa ja Inka ryhtyy siivoojaksi kuukausimaksuja vastaan?

Entä kun Tuulian keramiikkaharrastus johtaa hänet arvaamattomiin suhteisiin ja jostain ilmestyy Sami, työtön ja asunnoton lapsenlapsi? Netti heittää vielä kuorman päälle algarvelaisen golffarin ja Anitan deittiheilan Lassen, josta uhkaa tulla naisluostarin asukkaiden riesa – miksei ilokin. Sietää kysyä, mistä loppuelämä alkaa…

Uusi näytelmä on itsenäinen teos, joten Toisen pullon cavaa voivat mainiosti nauttia hekin, jotka eivät ensimmäistä siemailleet.

Esitysoikeuksia valvoo Agency North"

sosialistisesta mediastani:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu

Liikunnan iloja kyntösalilla Teatteri Takomossa. Ja ihan ilman turvasanoja!

Liikunnan iloja kyntösalilla Teatteri Takomossa. Ja ihan ilman turvasanoja! Mistä löytää Helsingin teatterielämän kuuminnat kallet, nuo hikiset, hikiset miehet? No ensin Jurkasta, traktoripullingista ähkimästä, sitten Teatteri Takomosta. Onko minun kehoni temppeli. Onko kuntosalista tullut temppeli. Ensimmäinen puoliaika esittelee nuoret ihmiset käyttämässä kuntosalin - nyt meinasin kirjoittaa kyntösalin - laitteita. On punttien nostoa, on hyppynarua ja nyrkkeilyä. Osa penkeistä ja härveleistä muistuttaa kidutuslaitteista keskiajalta, mikä voi olla hyvinkin kuumaa ja sadomasokistista. Ja onkin. Kuntosalin voikin rinnastaa sm-sessioon, paitsi kuntsarille saa astua kuka vaan, joka maksaa. Turvasanoja ei ole.



Liikunnan ilot Teatteri Takomolla ensi-illassa 16.01.2020. Teksti: Ella Kähärä ja ohjaus: Joel Härkönen. Kantaesitys


Se, että sana kyntösali kirjautui ihan itsekseen tähän tekstiin, oli ironinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ja hormooneihin. Toisaalta - ihmiset ovat kuntsarilla ovat hyvin, hyvin punaisia, kuten juntit, punaniskat Dallasissa. He haisevat hieltä, mikä voi olla karkoittava juttu. Tai kutsuva. Mitä ilmaan erittyy.


Jokainen käy salilla pitääkseen kunnostaan huolta, eli elääkseen pitempään, elääkseen parempaa, terveellistä elämää. Toisaalta se menee överiksi kun imbesillit pumppaavat itseensä stereoideja, ja näyttävät kuolaavilta ilmapalloilta.


Mitä sitten kuin extreme ei enää riitä?


Kuntosalilla käy kaksi miestä, he ehkä kilpailevat keskenään. Kumpikin on tuttu näyttelijä. He kilpailevat, ehkä, samasta naisesta. Nainen on tämän tarinan päähenkilö eli Henkilö.


Hänestä kertoo nuorten naisten kuoro, joka ehkä muistuttaa antiikista, antiikin kertojat, mutta on täysillä mukana joka laitteella. Näyttelijöihin viime vuosikymmenillä yhdistettiin rankat treenit. Miten pystyä puhumaan normaalisti hikisen urakan jälkeen. Toisaalta hiki on haissut Takomossa viimeksi kun Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman, siinä juostiin ympyräää. Rankasti. Takomossa on myös aiemmin kosketeltu toisia, siinä Poltettu oranssi -teoksen versioinnissa, jossa tärkeintä oli leikki. Ja tunteen siirto.

Kuvassa Milla Kuikka ja Joel Hirvonen, kuvaaja Mitro Härkönen

Kuka Henkilö on. Hän kertoo itse, ja myös kuoro valaisee asiaa, ja hirvittävä diskokompin jytke, joka sykkii taustalla. Ehkä pornahtavasti, ehkä ärsyttävästi.

Milla Kuikka ja Tuomas Rinta-Panttila, kuvaaja Mitro Härkönen

Henkilö on hieman ärsyttävä nainen. Hän tekee toisin kuin Bridget Jones ja Sinkkuelää -sarjan naiset. Kertoessaan vaikeuksistaan ja ahdistuksistaan. Hän vie neuroottisuutta uuteen uskoon, se ei ole pelkästään Woody Allenin yksityisomaisuutta. Henkilö pukeutuu valkoiseen jumppa-asuun, kun muut pukeutuvat kirjaviin, kammottaviin trikoorytkyihin. Hän pystyy puhumaan tunteistaan, ehkä vatvomaankin, mutta hän haluaisi vaihtaa terapeuttia.

Erityisen kuumaa hänellä on 1. miehen kanssa. Mutta sutinaa myös 2. miehen kanssa. Kummallakin on sutinansa myös muualla. Tavallaan tämä on rakkaustarina.

Rakkaus myös omaan kehoon.

Toisella puoliajalle tyyli muuttuu. Alan seurata naisten kampauksia, tuntuu, että lavalla on Florence Pugh (Midsommar), Ali McGraw (Love Story), Cristina Ricci ja Carrie Fisher. On hienoa, että lavalla on niin monta naista. On myös hienoa, että he puhuvat. Heillä on puhuttavaa, sanottavaa.

Jossain vaiheessa ekalla jaksolla mukaan tulee puhelimet, joilla otetaan selfieitä. Tärkeintä on näyttää hyvältä, timmiltä, vapaalta ihmiseltä, joka nauttii elämästä ja elämyksistä. Vaikka niillä kiduttaa itseään. Itse ihmettelen, mikseivät kuntosalin kävijät mene ruumiillisesti raskaaseen työhön, ja rääkkää kehoaan sillä? Ehkä heillä ei sitten olisi varaa nykyiseen elintasoonsa.


Mistä kaikesta näyttelijän pitää kieltäytyä? Miksi naisnäyttelijän pitää olla laiha, ainakin uransa alkuaikana? Miksi näyttämöksi valittiin kuntosali? Salilla on suuret peilit sivuilla. Tarinan näyttämöksi ei olisi käynyt jooga, koska siellä olisi ollut vain kahdenlaista pyllistelyä, ja hiljaisuus. Tylsyys. Staattisuus.

Voisin mennä katsomaan uudelleen. Olin kutsuvieraana. Ensi-illassa. Takomo tarjoaa tietynlaista laatua. Se ei ole farssia, vaikka yleisössä hekotetaankin. Vaikkei farssi niin helppo laji olekaan. Tämä on draamaa, modernia draamaa.

Äitini juoksee maratonia, tai nyt nykyään lyhyempiä matkoja, päivittäin, ja hiihtää, pyöräilee. Kerran töissä 90-luvulla mentiin kehitysvammaisten kanssa kuntosalille, ja he ottivat kaiken irti. Naurulla.

Takomon tiloissa olen nauttinut eniten Frankensteinistä ja Alienista. Nämä muut, kotimaiset kantaesitykset tulevat puun takaa, ja hyvä niin. Tänä vuonna olen vähentänyt teatterissa käyntiä, viime vuonna näin jotain 120 esitystä Helsingistä Jyväskylään. Minulle teatteri on nykyään parempi illanvietto kuin keikalla käyminen ja kalliitteen päihteiden vetäminen. Teatterissa tietää, milloin alkaa, ja milloin loppuu.

Se on hyvin sijoitettua aikaa.

On ilmassa myös teatterihaaste, teatteri on haasteellisempi hakea tiettyjä häsiä eli häshtägejä, avainsanoja kuin Helmetin hemmetin lukuhaaste, jonka kirjat löytyvät omasta hyllystä tai kirjastosta. Elokuvahaaste on myös helpompi: oma hylly, kirjasto, suoratoisto, videovuokraamo ja/tai tv.


Jotkut narisevat teatteripiletin hinnasta. Minä itse sijoitan teatteriin, koska en istu baarissa, en istu putkassa, en osta viinaa, en osta olutta, en osta tupakkaa, en tee ulkomaanmatkoja lentokoneilla. Listaa voi jatkaa loputtomiin - se on myös samalla ilmastoteko.

Onko teatterilla avainmerkkiä? Siinähän tukee suomalaista työtä?

Enemmän kuin arvioita niin ovat kirjoitukseni blogeissa tunnelmia ja muistumia hetkestä, joka katoaa. Näytelmä. Yritän kirjoittaa mahdollisimman ajoissa. Julkaista. Jakaa.


Toisella puoliajalla kokonaisuus hieman hajoaa, ja sienimäisesti muuntuu toisenlaiseksi kuin kidutus ja suoritus kuntsarilla.


Teatterijulisteessa on noin neljä ihmistä, päällään pastellinväristä lateksia. He, ryhmä, näyttävät muovailuvahalta. Ovatko he oikeita ihmisiä, vai pyyhekumeja Tigerin laarista? Iloisenväristä muovailuvahaa, massaa?


Seksuaalisuudesta vielä lisää. Tarinan Henkilö kurkkii lavan vasemmalla puolella yleensä huseeraavan  puntteja penkiltä nostavan miehen shortsien lahkeeseen. Myös metkassa äksönissä Koodi 51 on kohtaus, jossa nainen kurottautuu kurkkimaan nukkuvan Samuel L Jacksonin kiltin alle, mutta lentoemäntä laittaa Herran syliin viltin.

Tässä näytelmässä kukaan ei tule katsojan väliin. Ehkä.



Terve sielu terveessä ruumiissa. Se saa ajatukset antiikkisiin (sanan kummassakin merkityksessä) etuoikeutettuihun valkoisiin miehiin, jotka olivat ammatit, tittelit, rahan omistuksen, äänioikeuden. Ja toisaita natsien voimisteluun. Kehon palvontaan.


Tässä ei vitsailla kuinka hirveältä ja naurettavalta bodari näyttää, ja kuinka tyhmältä kuulostaa - kuten Vintiöissä. Ei.


Kuntosaliharjoittelu on jatkuva prosessi. Lipsua ei saa. Tämä kuntsari on kummallekin sukupuolelle, jos niitä yleensäkään on vain kaksi. Lataavatko miehet aina vain lisää painoja tankoon tehdäkseen vaikutuksen naisiin, kilpaillakseen miesten kanssa, kuka on eniten uuh.



Kiinnostavaa oli myös nyrkkeily.

kuvassa Ida-Sofia Fleming, kuvaaja Mitro Härkönen

Teatteri on oikeastaan viettelyä. Tai Jumalan teatteri ei ollut.

Sen ei tarvinnutkaan kilpailla kotiteattereiden, 4K:n, blu Ray -kiekkojen, suoratoiston ja internetin kanssa ihmisen vapaa-ajasta.

Kyllä minä anna tälle monta täheä ja suositukset. Käykää. Maaliskuussa se on jo liian myöhäistä.

Tekijäloota:

Teksti: Ella Kähärä

Ohjaus: Joel Härkönen

Lavastus: Kaisa Rajahalme

Pukusuunnittelu: Elina Ström

Valosuunnittelu: Veli-Ville Sivén

Äänisuunnittelu: Atte Kantonen


Näyttämöllä: Suvi Blick, Ida Sofia Fleming, Joel Hirvonen, Linda Hämäläinen, Milla Kuikka, Sara Paasikoski, Tuomas Rinta-Panttila ja työryhmä.


kuvat Teatteri Takomon Flickristä. Valokuvaajana Mitro Härkönen.




Esitys on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Teatteri Takomon yhteistuotanto

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia sisältäen väliajan.
Esitystä ei suositella alle 16-vuotiaille.


Esitys kuntosaliharjoittelusta, rakkaudesta ja ruumiista.

" Liikunnan ilot on esitys, jonka kaikki kohtaukset sijoittuvat kuntosalille. Kaikki. Keskusteluja käydään kuntosaliharjoittelun ja -oleilun lomassa. "


" LIIKUNNAN ILOT
-    Esitys kuntosaliharjoittelusta, rakkaudesta ja ruumiista.

Vuoden vaihtuessa moni aloittaa uuden liikuntaharrastuksen, koska
joulukinkut pitää karistaa vyötäröltä ennen bikinikautta. Teatteri
Takomossa suunnataan kuntosaliin.

Satunnaisista kuntosalituttavuuksista tulee tärkeitä, kun yhdessä
nostetaan rautaa. Samalla kilpaillaan. Kuinka monta penkkipunnerrusta
jaksaa nostaa? Kenen lihakset ovat kauneimmat ja kiihottavimmat?

Takomon kuntosali on kuva nykyihmisen ponnistelusta kuolemaa vastaan. "

Sitaateissa lainauksia Takomon sivulta ja FB:stä.

Sosialisesta mediastani:

Seuraavaksi sitten kuntosalilla Liikunnan ihmeitä eli ensi-ilta Teatteri Takomossa tänään 16.01.2020: pic.twitter.com/WIOi4JhwP7

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) January 16, 2020