Niin kuin taivaassa musikaali Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 03.09.2021: Kyllä Jakob Höglund on kiinnostavin koreografi tällä hetkellä.

Niin kuin taivaassa Helsingin  kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 03.09.2021. Teatteri. Kyllä Jakob Höglund on kiinnostavin koreografi tällä hetkellä. Turun Cabaret musikaalin jälkeen nyt katsannossa Helsingin kaupunginteatterilla Niin kuin taivaassa, minimaalisin kulissien, jotka henkivät yhteishenkeä joka rytmillä. Tai parisuhdeväkivaltaa. #välitaukotviitti #hktfi 03.09.2021

Niin kuin taivaassa -musikaalin yksittäinen intensiivisin duetto oli Sanna Majurin ja Antti Timosen ( avioparin kirkkoherra Stigin ja hänen vaimonsa Ingerin) tango, ja mietiskely, mikä on syntiä. Ja mitä kaikkea patriarkaatti ja kirkko määrää.   (Kuvat Otto-Ville Väätäinen)

Kay Pollak – Carin Pollak – Fredrik Kempe

NIIN KUIN TAIVAASSA

Suurisydäminen musikaali!

OHJAUS JA KOREOGRAFIA Jakob Höglund

ensi-ilta 26.08.2021 (mutta minä näin 3.9.) Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä

Teatteri. Musikaalit. Mille ateisti nauraa ja itkee musikaalissa, joka kertoo kirkkokuorosta, kuolemasta ja uskosta. Minkä kulman pohjois-ruotsalainen pikku paikkakunta luo minulle, melkein kuin toisella puolella jokea. Josta olen pois. Mistä musikaali ei kerro! Tyhjentyneestä kyläkoulusta. Koska kylässä ei ole enää tarpeeksi lapsia. Koulu on tyhjä. Maailmankuulu kapellimestari Daniel Daréus, näyttelijänä Tuukka Leppänen. 

Tuukka näyttelee alun pienellä liekillä. Häntä ei kiinnosta tinderit eikä livetreffit. Hän on jo luovuttanut. Miksi aloittaisi suhdesähläilyn pikku paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee toisensa, ja otanta on pien. Hän ei edes ajattele seukkaamosta, vaan on vakavasti sairas. Ja tullut kotiseudulleen, sekä maailmankuuluna että myös tuntemattomana. Tuliko hän tasatakseen puntit, kostaakseen koulukiusaajilleen, jotka pilkkasivat, nöyryyttivät ja hakkasivat häntä, koska hän soitti viulua eikä ollut juntti uhoaja. 

Esityksessä on lapsinäyttelijöitä, myös nuoria, ja heillä kaikillaon tuuraajia, että esim oma koulunkäynti onnaa. Erityisesti viulisti viulisti Miska Lundberg ( joka näyttelee Danielia 14-vuotiaana)soitti koskettavasti. Kapellimestari haluaa käpertyä turvalliseen kotiseudun rauhan, kaislaiseen rantaan, aamu-utuun, puhtaaseen, raikkaaseen ilmaan.

Mutta saako kylässä olla oma itsensä. Saako olla rauhassa.

Miksi pienellä paikkakunnalla ei puututa parisuhdeväkivaltaan. Vaikka kaikki tietävät, vaikenevat. Pohjoisessa tai maaseudulla on pitkä matka turvakotiin, lauseen kaikissa merkityksissä. Voiko nainen ottaa lapsensa ja lähteä väkivaltaisen kaapinkokoisen miehen luota. Naistenhakkaajaa Connyä näyttelee muuten niin ihana Olli Rahkonen, joka oli Turun kaupunginteatterilla Jakob Höglundin ohjauksessa myös Cabaret musikaalin miespääosassa ujo, tai ainakin biseksuaalisuutensa peittävä Clifford Bradshaw, joka brittinä saapuu Weimarin ajan kiihkeään keskipisteen Kit Kat klubille juuri ennen kuin natsit nousevat valtaan Berliinissä oluttuvista ylimpään johtoon. Rahkonen on ollut samassa teatterissa myös Seitsemän veljestä ja Taru sormusten herrasta näytelmissä. Musikaalista mm Seinäjoen kesäteatterilla mainiossa Spamalotissa. Sekä Helsingin kaupunginteatterilla mm kiihkofarssissa Kolmen kimppa. 

Väkivallan kohdetta ja pelokasta kuorolaista ja äitiä Gabriellaa näyttelee Emilia Nyman, joka on todella lahjakas niin laulajana kuin laulunopettajana, ja hänellä on uskomaton draivi ja into päällä kun on tutustuttu kulissien takana pikaisissa taiteilijatapaamisissa mm taiteiden yönä. Ennen koronaa. Hän on ollut niin lempparimusikaalissani Vampyyrien tanssi kuin myös söpössö esityksessä Shrek.

Samaisen Cabaret musikaalin naispääosan Sally Bowlesin Anna Victoria Eriksson on tässä puolestaan hyvinkin peittävä beigeen ja huiviin puettu myrkyllinen juoruämmä, kyläläinen, siveä Siv, joka ahdasmielisesti ja vanhanaikaisesti haluaa, että kirkkokuorossa veisataan vanhoja virsiä, eikä mikään saa uudistua.

Miksi asioista vaietaan. Väkivallasta. Pettämisestä. Miksi lihaville saa nauraa.

Kun ajattelee esim elokuvaa Kimpassa, jossa väkivaltainen mies esitellään retrosi, mutta naisenhakkaajana, joka voi oppia hillitsemään tunteitaan viattomia kohtaan, väkivallan tekijää näytteli Michael Nyqvist, josta myöhemmin lisää. Saako väkivaltaa olla musikaalissa joka ei ole Les Mis. Ajallisesti ja maantieteellisesti etäytettynä.  

Miksi parisuhdeväkivalta pitäisi pyyhkiä musikaalista ja romanttisesta komediasta, kun ei oikeassakaan elämässä pyyhitä. Kumiteta. Räsymaton alle. 

Naispääosassa on kaupan kassa, nauravainen Oona Airola, joka oli Helsingin kaupunginteatterilla riipaiseva Cathy tuolla Humisevalla harjulla, kävin katsomassa kolmasti. Lauri Maijalan ohjaamana hän oli myös Kom-teatterissa esityksessä Veriruusut, kun Suomi juhli vuotta 1918, eli luokkasotaa. Näytelmä kertoi punakaartin tytöistä ja nuorista naisista, tehdasduunareista. Airola on ollut myös Koirat eivät käytä housuja ja Hymyilevä mies - kotimaisen nykyelokuvan kirkkaimmassa kaaressa. Hän tuntuu vaihtavan poitsufrendiä tiuhaan, ja pikkasen on mukana slutshaming, eli seksuaalisesti aktiivista aikuista naista jolla on partnereita enemmän kuin yks elämänsä aikana, niin pilkataan tai pidetään hävettävänä, että on lortto.

Daniel astuu lähikauppaan, ja nainen tarjoaa mm bingolottoa. Mutta onko rakastuminen kuin polkupyörällä ajoa.

Sekalaisessa seurakunnassa, tai siis kylällä ja kuorossa on monenlaista sakkia. On oikeat vuodenajat, jolloin tilataan kestäviä lumilinkoja. On kauniit, pitkät kesät. 

Väliajan jälkeen voimakkain duetto, yksittäinen intensiivisin duetto oli Sanna Majurin ja Antti Timosen ( avioparin kirkkoherra Stigin ja hänen vaimonsa Ingerin) tango, ja mietiskely, mikä on syntiä. Ja mitä kaikkea patriarkaatti ja kirkko määrää.

Minulle vain romanttinen elokuva Niin kuin taivaassa (2004) on tuttu, taisin nähdä Viaplayltä tai vastaavalta suoratoistolta. Michael Nyqvist on pääosassa Daniel Daréus, ja onkin riipaisevaa, että Micke lähti liian varhain, mutta saappaat jalassa, ja ehti näytellä tuhottoman määrän. Vaikka oli vakavasti sairas.

Mutta palatakseni tämän musikaalin koreografiaan, musiikin tuottamiseen eri esineillä, koko poppoon osallistuminen, soolona ja ryhmänä,

ja kulisseihin, lavastukseen ja rekvisiittaan. Se on kovin minimaalista, kuten Cabaret ja Lillanin Sommarboken ( Tove Jannsonin mainio Kesäkirja), jossa jälkimmäisessä oli paljon laatikoita, jotka muuntuivat milloin miksikin. Tässä esityksessä kaupassa kaikki on kaupassa valkoista, kuten maitopurkit, ja tavaraa on vähän. Katsoja näkee koko näyttämön, puhtaana. Mustat pitkät lakupötköiltä näyttävät esineet toimivat milloin ovenpielinä, milloin seininä, milloin muureina. Ihmiset pitävät niitä pystyssä, ja alleviivataan täten yhteishenkeä. Tai sen puutetta. Kuinka kyläyhteisö rakentuu ihmisistä, jotka kuuntelevat. 

Koomista henkeä lisää rilluttelu, jota johtaa mm Holmfrid eli Tuomas Uusitalo, joka on tuttu mm Sliippareista ja Leningrad Cowboyseista, joilla oli ikimuistoinen keikka laivalla myrskyssä, joka sai kuubalaiset taustalaulajat ja -tanssijatkin täysin merisairaiksi. Hän oli myös Kansallisteatterin tärkeässä näytelmässä Masennuskomedia, joka kertoi burnoutista, työkeskuksen masentuneista asiakkaista. 

Myös Arne eli Puntti Valtonen on koominen hahmo, hän on tuttu Aki Kaurismäen elokuvista, Lapinlahden Linnuista ja Juice Leskisen Grand Slamista, mutta nyttemmin raitistunut. Arne on jatkuvasti kapula korvassa kulkeva, ja kaikkeen kommentoiva kyläkauppias. Joka järjestää kaiken, ja vähän liikaakin. Jos nyt menin henkilökohtaisuuksiin, että "nyttemmin raitistunut" niin tarkoitan, kuinka kurinalaista teatterityö on kuusi päivää ja kuusi iltaa viikossa... Aivan. Siinä ei saa rillutella kuten Klaus Kinski, joka 70-luvulla karkasi kuvauksia juomaan peyotea ja kaatamaan alkuasukasnaisia. Enää ei noin voi tehdä, monellakaan tavalla. Aikatauluissa pitää pysyä, eikä saa tippua kännissä lavalta, paitsi jos se lukee kässärissä, eikä alkometri pihahda. Pitää ottaa niin monen ihmisen toimeentulo ja nautinto huomioon.

Minulle teatteri on nyt mukavaa ja järkevää päihteetöntä toimintaa, siihen on hyvä vaihtaa addiktionsa, ja kaiken elämyksellisen arvon, subliimin, opettavaisuuden, järkytyksen, muistuttamisen ja pään kääntämisen ja sekoittamisen, hyvällä lailla, kulttuurin, taiteen ja viihteen lisäksi se on Suomessa, pienellä kielialueella, pitkässä maassa hurjaa laatua. Kuten myös LaNu eli kotimaiset lasten- ja nuortenkirjatkin. 

Tämä on hyväntuleen positiivinen musikaali, jossa on useampaa kyyneltenpuserruskohtaa, jotka iskevät omaan elämään, muistoihin. 

Elämä kantaa, mutta myös yhteisön ihmiset. Palatakseni alun ateistin näkökulmaani, niin ateistilla on tuntee, kuten myös epäneuroilla, voimme ehkä näyttää ja piilottaa niitä eri tavoilla. 

Ohjaajan sanassa, käsiohjelman haastattelussa ohjaaja-koreografi Jakob Höglund, syntynyt Pietarsaaressa. Itse hän on kokenut kirkkokuorot mukaviksi paikassa, onhan hän kolmen eri hiippakunnan kuoroissa laulanunna.

Yksi periruåtsalainen nosto on fiikata, eli pitää nautinnollinen pitkä kahvitauko. 

Kun taas Tornionjoen tällä puolen pohjoisissa pikkupaikoissa tuo kahvitauko alkaa sanoilla: Älä perusta, nyt keitethään hyät kahvit. 

Onhan silkkaa kiusaa, että teatterissa saa istua maski päässä onalka paikallaan liikkumatta hyvin ilmastoidussa salissa, vain kourallinen ihmisiä, joka osa pestä kätensä, ja käyttää käsidesiä. Ja on kahdesti rokotettu, kuten allekirjoittanut.

Lisäksi teatterinkävijät, teatteribloggaajat ja muut taidetta ylläpitävät tahot ovat teattereiden järjestelmissä osoitteineen, puhelimineen, eli yhteyden saa, jos tartuntaketjua ilmenee. Lisäksi väliajalla desinfioidaan lisää. Kerrotaan, ja kuulutetaan, mikä rivi saa poistua salista ensin, mikä viimeisenä. Ilmastointi toimii. Välejä seuraaviin katsojiin on reippaasti. 

Toisin kun räkälöissä.

Toisin kuin räkälöissä, karaokehelveteissä, kauppakeskuksissa, lähijunissa, busseissa, ratikoissa, metroissa.

Sain medialipun, näin tämän, kiitoksia Helsingin kaupunginteatterille, ja ihmisille, jotka jaksavat tehdä täyspainoisesti taidetta, kulttuuria ja viihdettä, yleisön kanssa, yleisölle, näinä koronan aikoina, kun ihmsten palkat on jäädytetty pahimmillaan 1,5 vuodeksi. Kun taas räkälät ovat toimineet koko ajajn koronalinkoina.

Kantaesitystuotanto

Käsikirjoitus: Kay & Carin Pollak

Säveltäjä: Fredrik Kempe

Laulujen sanat: Carin Pollak & Fredrik Kempe

Käsikirjoittamiseen osallistunut: Edward af Sillén

Ohjaus: Markus Virta

Tuottajat: Vicky & Johan von der Lancken

Gabriellan laulu; Säveltäjä: Stefan Nilsson, Sanat: Py Bäckman

Kantaesitys Så som i himmelen oli Oscarsteaternissa Tukholmassa 13.9.2018, tuotanto Vicky Nöjesproduktion & 2Entertain.

Tekijäloota:

Tekijät

Oona Airola

LENA

Tuukka Leppänen

DANIEL

Lumi Aunio

ENSEMBLE & US LENA

Marona Awdishou

CONNY 11, GORDON

Anna Victoria Eriksson

SIV

Sari Haapamäki

ENSEMBLE & SWING

Helena Haaranen

FLORENCE

Heljä Heikkinen

ENSEMBLE & US SIV

Sofia Hilli

ENSEMBLE & SWING

Eelis Ignatius

DANIEL 7 VUOTTA

Panu Kangas

ENSEMBLE & US TORE

Jyrki Kasper

ENSEMBLE & SWING

Viljami Kemppinen

US DANIEL 14 VUOTTA

Heidi Kirves

ENSEMBLE & US OLGA

Paavo Kääriäinen

TORE

Jaakko Lahtinen

TORE

Amos Lindblom

DANIEL 7 VUOTTA

Miska Lundberg

DANIEL 14 VUOTTA

Iivari Luomala

DANIEL 7 VUOTTA

Kai Lähdesmäki

ENSEMBLE & US ARNE

Sanna Majuri

INGER

Martti Manninen

ENSEMBLE & US DANIEL

Kari Mattila

ERIK

Lilia Mäkinen

JENNIFER, TYTTÖ

Heidi Naakka

ENSEMBLE & SWING

Unto Nuora

ENSEMBLE & US ERIK

Emilia Nyman

GABRIELLA

Mikko Paloniemi

ENSEMBLE & SWING

Tiina Peltonen

ENSEMBLE & US INGER

Justus Pienmunne

ENSEMBLE & SWING & TANSSIKAPTEENI

Lotta Portin

JENNIFER, TYTTÖ

Olli Rahkonen

CONNY

Raili Raitala

AMANDA

Kuura Rossi

CONNY 11, GORDON

Jonas Saari

ENSEMBLE & US CONNY

Sinikka Sokka

OLGA

Teemu Sytelä

ENSEMBLE & US HOLMFRID

Inka Tiitinen

ENSEMBLE & US AMANDA

Antti Timonen

STIG

Tuomas Uusitalo

HOLMFRID

Vertti Uusitalo

CONNY 11, GORDON

Puntti Valtonen

ARNE

Sointu Vestman

JENNIFER, TYTTÖ

Mikko Vihma

ENSEMBLE & US STIG

Marika Westerling

ENSEMBLE & US GABRIELLA, US FLORENCE

Aino Piirola

SUOMENNOS (KÄSIKIRJOITUS)

Maija Vilkkumaa

SUOMENNOS (LAULUT)

Jakob Höglund

OHJAUS JA KOREOGRAFIA

Johanna Elovaara

OHJAAJAN JA KOREOGRAFIN ASSISTENTTI

Kirsi Karlenius

OHJAAJAN ASSISTENTTI / LAPSET

Eeva Kontu

KAPELLIMESTARI

Sven Haraldsson

LAVASTUS

Samu-Jussi Koski

PUKUSUUNNITTELU

William Iles

VALOSUUNNITTELU

Kai Poutanen

ÄÄNISUUNNITTELU

Toni Haaranen

VIDEOSUUNNITTELU

Milja Mensonen

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU

Heini Maaranen

NUKKESUUNNITTELU

Ari-Pekka Lahti

DRAMATURGI

Lue lisää Hktfi sivulta: "Musikaali kertoo menestyneen kapellimestarin Daniel Daréuksen paluusta lapsuuden kotiseudulleen pieneen pohjoisruotsalaiseen kylään. Terveysongelmista kärsinyt huippumuusikko haluaisi elää hiljaiseloa, mutta löytää pian itsensä johtamasta kyläläisten kirkkokuoroa, ja keskeltä värikästä ja elinvoimaista yhteisöä. Monenkirjavan maalaiskuoron joukosta löytyy paitsi ystäviä, myös vanhoja haavoja ja lopulta todellinen rakkaus.

Musiikin voimaa, yhteisöllisyyttä, toivoa ja elämäniloa korostavan musikaalin päärooleissa nähdään Once-musikaalin tähti Tuukka Leppänen ja ensimmäisessä isossa musikaaliroolissaan Helsingin Kaupunginteatterissa näyttelevä, palkittu näyttelijä ja laulaja Oona Airola, ja musiikista vastaa Ruotsin tunnetuin Euroviisu-säveltäjä Fredrik Kempe.

Tämä elokuvanakin tunnettu elämänvoimainen, koskettavia kohtaloita ja vapauttavaa iloa sisältävä tarina tarjoaa katsojalle lämpöä ja balsamia sielulle.

Esitysoikeuksia valvoo Nordic Drama Corner Oy"

Niin kuin taivaassa sai ohjaaja Jakob Höglundin muuttamaan takaisin Suomeen

"" Syksyllä 2018 Jakob Höglund tunsi itsensä väsyneeksi ja rasittuneeksi. Takana oli 12 vuotta Tukholmassa, jossa Höglund oli kiertänyt teattereita ohjaajana ja koreografina. Kova työtahti ja alati vaihtuvat työympäristöt olivat vieneet voimat, ja selkääkin vaivasi loukkaantuminen.

Höglund päätti mennä Oscarsteaterniin katsomaan syksyn suosituinta musikaalia Så som i himmelen, joka oli silloin pyörinyt kuukausien ajan täysille katsomoille. “Lähdin, vaikka en edes tiennyt, jaksanko istua kolme tuntia putkeen. Mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana unohdin kaikki omat vaivani ja uppouduin tunteelliseen tarinaan”, Höglund kertoo.

Tauolla Höglundiin iski vahva tunne, että hän haluaa ohjata näytelmän Suomessa. “Tunsin tarvitsevani muutosta. Olin ajatellut, ettei mikään kiinnosta ja yhtäkkiä löysin teoksen, joka inspiroi taas. Se oli ihana tunne.” lue lisää hktfi sivulta

Helsingin kaupunginteatterin YouTubesta:

 

Sosialistisesta mediastani:

Niin kuin taivaassa musikaali Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 3.9.2021: Jakob Höglund on kiinnostavin koreografi tällä hetkellä.
Mille ateisti nauraa ja itkee musikaalissa, joka kertoo kirkkokuorosta? #niinkuintaivaassa #hktfi @hktfi https://t.co/xjffrVlZFd pic.twitter.com/wOCkimt79g

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) September 5, 2021

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu

Balkanin sodan aikainen Romeo & Julia tarina kielletystä rakkaudesta kahden miehen, ääripään, Kosovon albaanin ja serbin. Itsekin matkasin 90-luvun puoliväliin.

Teatteri. Tänään ennakossa Balkanin sodan aikainen Romeo & Julia tarina kielletystä rakkaudesta kahden miehen, ääripään, Kosovon albaanin ja serbin. Itsekin matkasin 90-luvun puoliväliin. Helsingin kaupunginteatterilla Pajtim Statovcin romaani Bolla kietoutuu näytelmäksi pienelle näyttämölle. Kirjoitan siitä myöhemmin kun näen valmiin teoksen... Tässä taustoja ja kirjasta. Sekä myöhemmin tekstissä homoeroottisesta tirkistelystä ja Kuolemasta Venetsiassa. Muuan muassa. 

kuva Ilkka Saastamoinen

Mikko Kauppila (Miloš) oli viimeksi hätkähdyttävä Turun kaupunginteatterin railakkaasti päivitetyssä musikaalissa CABARET, jossa hän oli Kit Kat klubin, yökerhon esiintyjiä, ja mitä luultavimmin Clifford Bradshawin (Olli Rahkonen) eksä, vaikkei Clifford halua, halunnut myöntää olevansa bi, tai että on ollut suhde miehen kanssa. Kun Cabaretin ensimmäinen näyttämöversio ja siitä tehty leffa I am a camera tuli, niin miehen biseksuaalisuus ja homoseksuaalisuus piti peitellä. Teoksethan pohjautuivat Christopher Isherwoodin romaaniin Goodbye to Berlin (1939), jonka leffaversio CABARET vuodelta 1972 vasta räjäytti pankin, ja näytti biseksuaalisuutta ja melkeinpä kimppakivaa. (Tai vuorotteluvapautta, you know, wink wink). Telkkarissa ja suoratoistossa Kauppila oli mm mainion sarjan AIKUISET tämän päähenkilön Oonan liian ihana poitsufrendi Kuisma, joka peoton alla antaa Oonalle suuseksiä, kun Oonan isä soittaa kärsimättömästi kännyyn. Kauppila oli myös komeassa musikaalisessa näytelmässä Musta Saara Kansallisteatterissa, jota kävin katsomassa pariin otteeseen, Cabaret musikaalia vielä tiuhempaan.

Samuli Niittymäki (Arsim) on tullut tutuksi useasta näytelmästä, upeimmillaan fyysisesti hän oli Tsehovin Kolme sisarta teoksessa Kansallisteatterissa, sitten Kauppamatkustajan kuolemassa, Bouvard ja Pécuchet Teatteri Takomolla, Ryhmäteatterilla mm Yksi lensi yli käenpesän ja Farmi.

Ja nuorempana Hyvä poika ja Horror mobile elokuvista ja tv sarjoista. Sittemmin erityisen tarkka elokuva Seurapeli ja vetävä Teräsleidit.

Nämä kaksi (Miloš+Arsim) yhteen, kuten kirjassakin. Arsim on nilkki. Miloš ei.

Jessica Grabowsky on vaimo, jolla ei ole oikeutta edes omasn vartaloonsa, sen koskemattomuuteen, ei oikeutta ehkäisyyn, ei oikeutta aviolittoon, jossa mies rakastaisi häntä oikeasti eikä löisi. Jessica oli viimeksi Tom of Finland elokuvassa Toukon sisar, ja aluksi asunnossa se kolmas pyörä, hön ei hyväksynyt homoseksuaalisuutta, tai ainakaan pullonpyörityksessä ei suostunut suutelemaan tyttöä, koska se oli laitonta.

Miten seksi esitetään teatterissa, tässä teoksessa, on ollut kysymyksenä. Koska on korona, koska on kyseessä toisen kunnioittaminen. Ja kyllähän kuumat ihmiset osaavat näytellä tilanteen, tilanteet, mm äänin. Tästä on videoklippiä Helsingin kaupunginteatterin somessa.

Teos voisi olla raskas, mutta Jouko Klemettilä on ilopilleri pelkästään kiharoidensa taajuudella, silmien ilveilyllä ja verbaalisestikin naurattaa, tämän kaiken keskellä.

Tuli mieleen JP Valkeapään ohjaama elokuva Koirat eivät käytä housuja, jossa päähenkilöksi on kirjoitettu sureva, menetyksen kokenut mies, joka ei ole pyhimys. Vaan muun muassa huono isä, välillä.

Myös tässä traumatisoitunut pakolainen, turvapaikanhakija, maahanmuuttaja voi olla paha, paholainen, väkivaltainen vaimolleen ja lapsilleen, kiemurteleva käärme, käärme on väkivalta, mustasukkaisuus, turhautuminen. Itse näytelmässä käärmeen symboli toistui harvemmin kuin kirjassa.

Mies on nilkki, ei taatusti vaihda vaippoja, ei siedä kakaroiden huutoa.

Silti hän elää kaunista rakkaustarinaa, salaa. Karkaa yöhön.

Tässä ajatuksia Bolla romaanista

Näinä päivinä agendalla on ollut BOLLA. Jonka näen teatterissa myöhemmin lokakuussa, kirjoitan siitä sitten teatteriblogiini @teatterinlumoa eli tänne. 31.8.2021

Kahden rakastavaisten kiihkeä, kaunis, ruma tarina, ääripäät serbi ja albaani. Kuinka ahdasmielistä on vanhojen ukkojen keksimät uskonnot ja muut rajoitukset. Homoseksuaalisuus on laitonta, tai sitä ei ole olemassa 1990-luvun Pristinassa. Kuinka surullista on myös kaikkien naisten surkea asema siellä. Naimisiin jouduttuaan naiset joutuvat jättämään ystävänsä, lähipiirinsä, kaiken oman, kun äiä määrää. Kirjan minähenkilö on homomiehenä avioliitossa hyvän, kuuliaisen, passiivisen passaaja-naisen kanssa, kunnes nainen ilmoittaa raskaudestaan. Jolloin mies lyö. Ja lyö. Vastenmielistä. Keskiyön aikaan mies lipuu miehen luokse, salaa, hänellä on kaksoiselämää. Naisella tuskin yhtäkään. Naiset eivät pääse opiskelemaan esim kirurgiaa, eivätkä saa kirjoittaa kirjoja. Näin ysärillä.

Mutta miesten välinen rakkaus, himo, ja palvominen. Kieli, siveltimien vedot, joita kirjailija käyttää kuvatakseen onneaan, hurmaantumistaan, löytöään, salaisuuttaan. Sopivan lyhyt romaani, kuin pyrähdys, jossa kaikki tarvittava, hallitusti. Aikuisten jäntevien miesten lääkärileikkiä. Runollista. Kolme aikatasoa, 1995 ja 2000. Mutta myös sotaa. Miehet vanhat ukot keksivät myös etnisiä puhdistuksia. Muistan albaanit, pakolaiset, nuoret kauniit miehet 90-luvun Italiasta. Mutta myös serbin. Millaisen ristivaloituksen nuo matkat tuovat tähän kirjaan. Miltä tuntui olla Italiassa, kun naapurimaassa Jugoslaviassa riehui sota. Turistimatkoja myytiin molempiin maihin. Aurinkoisesti. Kuinka pitkään, en muista.

Kirjailijan käärmeteema jatkuu, nimessä, merkityksissä, kannessa kuvana hauiksesta kasvava ahne käärme, kaunis otus, matkan päästä. Se, kaksihaarainen kieli. Niin kuin käärme kiemurtelee eri muodoissaan kirjan läpi, on teos seksuaalinen, muttei 1/4 luettua sanallakaan mainita penistä tai sen synonyymejä. Hurma on maagista. Kielletty hedelmä, omena näyttelee myös suurta osaa, helppo ravinto. Kuvaavaa, iljanteisen vuoren sisässä, piikikkäät myrkkyliskot. Valokuvauksellinen, elokuvallinen, aikuisen piirretyn oloinen, välillä. 

Bolla oli 126. tänä vuonna lukemani kirja. Sähkökirja Storytelistä. En siis ole saanut sitä kustantajilta enkä mistään. Julkaistiin vuonna 2019. Siispä luin lukupalvelusta. 

Näytelmästä Helsingin kaupunginteatterin sivulta: 

Pajtim Statovci – Tuomas Timonen

BOLLA

Riipaisevaa rakkautta sodan jaloissa

"Bolla kertoo riipaisevan tarinan kielletystä rakkaudesta, naimisissa olevan perheenisän, albaani Arsimin sekä serbi Milošin välillä sodan olosuhteissa 1990-luvun lopun Kosovossa. Yhtä aikaa ajaton ja ajankohtainen tarina nostaa esiin kysymyksiä mahdottomista suhteista, mutta samalla se on kuvaus ihmisen ristiriitaisuudesta, avioliitosta ja kaipauksesta. Onko tilanteita, joissa on oikein tehdä väärin?

Bolla on suuri, sodan keskellä tapahtuva rakkaustarina, jossa hyvyys ja pahuus eivät ole mustavalkoisia.

Uutuuden ohjaa palkittu teatterintekijä Milja Sarkola. Päärooleissa nähdään häikäisevä näyttelijäkolmikko Samuli Niittymäki, Mikko Kauppila ja Jessica Grabowsky.

Oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner Oy."

Tekijäloota:

Tuomas Timonen

DRAMATISOINTI

Milja Sarkola

OHJAUS

Kaisa Rasila

LAVASTUS

Elina Kolehmainen

PUKUSUUNNITTELU

Kari Leppälä

VALOSUUNNITTELU

Aleksi Saura

SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU

Jaana Nykänen

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU

Ari-Pekka Lahti

DRAMATURGI

Lavalla:

Jessica Grabowsky

Mikko Kauppila

Jouko Klemettilä

Samuli Niittymäki

Otto Rokka

Ursula Salo

Muistelmia homoeroottisia tirkistelyjä, nuoria miehiä:

Muistelmia Kissani Jugoslavia kirjasta, Kansallisteatterin näytelmäversiosta, ja omista muistoistani 90-luvun albaaneihin:

Symbolistinen kissani Jugoslavia tualla Kansallisteatterissa, Willensaunassa, piti otteessaan boan lailla, muistumia 90-luvulta kun hengailtiin Kosovon albaanien kanssa Italiassa. Kun rajoja pystyi vielä ylittään. Väkivaltaista isäänsä ei voi valita, miten sadistisesta hyväksikäyttävästä parisuhteesta päästä pois? Minä pidän sekä käärmeistä että kissoista. Höyhenboa voi olla kevyt ja aistillinen burleskiasuste...

Tässä kuva Hadrianuksen villasta, Tivolista, Italiasta, 1990-luvulta kun oli kesä, ja valokuvasin paljon homoeroottista lomakuvaa eli suurta taidetta. Miksi Hadrianus pyyhki rasvaiset sormensa orjamiehen hiuksiin? Muistanko muuta hänestä?

Kansallisteatterin lavalla pyörivä alastoman partamiehen homoeroottinen patsas  - valtavan käärmeen ympäröimänä näyttää tutulta. Yksinään oleva mies Laokoon -ryhmästä. Samantyyppisiä patsaita oli Roomassa, kaupassa, patsaan ympärillä oli metallia ja neonvärisiä releitä ja rompetta. Alastomia miespatsaita näin Italiassa paljon ja usein. Firenzessä koin Stendhalin syndroomaa. Oikeasti.

Myös teattereissa samaa hurmosta voi kokea, ja jakaa. Teatteri on mukava, edullinen addiktio - verrattuna päihteisiin ja nymfomaniaan. Vähemmän tarvii lekurillakin käydä ;)

Kulttuurimatkat eiliseen Italiaan  kuhisee muistikuvia alastomista patsaista, miehistä, solakoista tai lihaksikkaista, veistoksista, kuten Daavid-patsas, jolla on vain niin täydelliset kädet.

Eräs lempparipatsaistani on Kuoleva orja Louvressa. Vaikka aihe on karmiva nimen perusteella, niin
siinä kaunis mies riisuutuu kuin 1990-luvun farkkumainoksessa, jossa soi Mad about the boy, ja sitten kaunis mies solahtaa uima-altaaseen, ja nousee sieltä, hitaasti, taatusti wet look -farmarihousuissaan. Mitä kaikkea voi taiteella symbolisesti kertoa. Ja mitä kaikkea retostella ja ryöstöviljellä mainoksissa.

Meillä suomalaisilla rajan ylittäminen oli helppoa, samoin palaaminen omaan kotimaahan, jossa ei ole sotaa eikä etnistä puhdistusta. Oltiinko mekin, minäkin naisena samanlainen itsekäs saalistaja kuin Kuolema Venetsiassa - kirjan päähenkilö, taiteilija, tarkemmin sanottuna rättiväsynyt, kulutettu kirjailija ja elokuvassa säveltäjä. Ja samoin Greenwellin romaanissa.

Näytelmä Kissani Jugoslavia alkaa jotenkin epämiellyttävästi, miksi, en tiedä, ehkä siksi, että tirkistelen Bekimiä. Tirkistelen teatterissa kun hän lukee hyvää kirjaa. Tai opiskelee. Kirjahyllyssä on tuttuja kirjoja Kalevalasta elokuva-alan oppikirjoihin. Skannerisilmäni näkee myös Hämähäkkinaisen suudelman, englanninkielisenä pokkarina. Minullakin on se, ja jotenkin sitäkin kautta vyöryy fasismi ja etniset puhdistukset - Hämähäkkinaisessa natsit, tässä serbit "puhdistavat".

Hämähäkkinaisen tarinan homoseksuaalinen mies rakastuu toiseen mieheen, vankiin oikeassa elämässä, heteroon sellikaveriin, mutta myös romaanin sisällä olevassa romaanissa rakastutaan mieheen, joka on hirvittävä, natsi.

Me hengailtiin Kosovon albaanien kanssa Italiassa 1990-luvulla.

Kissani Jugoslavia tarina muistuttaa Garth Greenwellin romaania Kaikki mikä sinulle kuuluu, jossa matkataan ja rietastellaan itä-Euroopassa - kukapa niin ei olisi tehnyt. Siinä kirjan päähenkilö on amerikkalainen etuoikeutettu mies, joka rakastuu toiseen mieheen, paikalliseen, köyhään, joka kuitenkin dokaa ja käyttää hyväksi. Tavallaan. Kumpikin käyttää hyväkseen, ja toinen saa siitä surkean olon. Oliko se oikeata rakkautta, tuollaista kloaakkien surullista rappioromantiikkaa, jota kustannusosakeyhtiö Odessa julkaisi 80-luvulla. Joita tietenkin luin tiuhaan.

Samalla teos, kumpikin teos,  muistuttaa tarinaa, Thomas Mannin novellia Kuolema Venetsiassa, jossa siinäkin saa miettiä kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Ja tähän yhtälöön voi laittaa myös lukijan / katsojan, onko hän orgioissa kärpäsenä katossa, tirkistelijänä, osallisena kuin Rooman vallan aikana vaiko moraalinvartijana. Tai vain vastaanottamassa taidetta. Miten käsitellä kun näkee täydellisen kauniin taiteen, patsaan, savuketta polttavan kissamaisen, vaarallisen miehen tyhmässä diskossa,

Bermudan kolmiossa liikun, näiden kolmen kirjan kanssa, ajassa ja homon miehen sukupuolessa. Ehkä. Ja tässäkin teoksessa on omat aikatasonsa. Se että mukana on myös tyttö, nainen, jugoslavialainen, ja hänen koskettavana tarinansa.

Vaikka Kaikki mikä sinulle kuuluu, romaani julkaistiin 2017 suomeksi, ja sen nimi on saatu novellista Kuolema Venetsiassa ja Kissani Jugoslavia julkaistiin 2014, niin silti ne kaikki keskustelevat. Bermudan kolmio ei välttämättä ole paha, tai ahdistava paikka...

Tarina on myös puoleksi hänen: maalaistytön nimeltä Emine, jota Sari Puumalainen näyttelee niin ksokettavasti, oikeasti koskettavasti. Harvoin näkee herkkyyden ja väkivallan koreogrfaiaa näin upean valkoisen ja punaisen huumaavana, satumaisena yhdistelmänä. Satuna, jossa tyttöön sattuu.

Mieleen tuli myös kaunis film noir, klassinen kauhuelokuva Kissaihmisiä vuodelta 1942, jossa oli myös viittaus serbeihin.

Cat People leffan lainauksia:
Kissapatsaasta, tai onhan siinä kunkkukin rääkkäämässä kissaa:

"Oliver: [about a statue] Who's it supposed to be?
Irena: King John.
Oliver: Oh - King John, the Magna Carta and all that stuff.
Irena: No, King John of Serbia. He was a fine king. He drove the Marmalukes out of Serbia and freed the people.
Oliver: Well, why have this around?
Irena: Well, perhaps you have in your room a picture of George Washington or Abraham Lincoln.

Oliver: Well, what does it mean?...Why is he spearing that cat?

Irena: Oh, it's not really a cat. It's meant to represent the evil ways into which my village had once fallen. You see, the Marmalukes came to Serbia long ago, and they made the people slaves. Well, at first, the people were good and worshiped God in a true Christian way. But little by little, the people changed. When King John drove out the Marmalukes and came to our village, he found dreadful things. People bowed down to Satan and said their masses to him. They had become witches and were evil, but King John put some of them to the sword and some, the wisest and the most wicked, escaped into the mountains...Those who escaped, the wicked ones, their legend haunts the village where I was born."   lainaus englanninkielisestä wikistä wikiquetes Cat People (1942 film)

Kissan symboliikkaa.... (liittyy siis Kissani Jugoslaviaan)

Eero Ahoa kuvasin Helsingin kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa 23.08.2018

Eero Aho oli ihan Kekkosena kuvasin Helsingin kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa 23.08.2018

Kinky Boots musikaalia kuvasin Helsingin kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa 23.08.2018

Kinky Boots musikaalia kuvasin Helsingin kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa 23.08.2018. Itse esitystä kävin tiiraamassa pariin otteeseen, ja myös kerran Tampereen Työväen Teatterilla miltei samalla kokoonpanolla. Suosittelen. Vähintään. Enimmäkseen somessa olen teatteribloggaaja, sekä kirjoitan popkulttuurista ja undergroundista. Mieluummin kuvaan. Kuviin ei tarvitse kääntäjää eikä oikolukijaa. Sopivaa musitella esitystä näin Priden aikaan. ihmisoikeudet ovat ihmisoikeuksia. 

Punaorvot järkyttävät ja viihdyttävät Helsingin kaupunginteatterilla aitoon Kannon ja Maijalan tyyliin.

En ole vieläkään tointunut Anneli Kannon ja Lauri Maijan näytelmästä Punaorvot tuolla Helsingin kaupunginteatterilla 15.09.2020. Tiedon mitä tuleman piti. Suomen luokkasota, sisällissota sattuu vieläkin. Varsinkin tilastoissa. Taannoin joskus 2018 elokuvateatteri Orionissa oli kaksi päivää luokkasodan dokumenttielokuvia. Mukana oli mm doku punaorvoista, joka - jos mikä - kosketti. Eilen ensi-iltaan tullut ANTEBELLUM kertoo ameriikan sisällissodasta ja orjien kidutuksesta. Myös punaisten orvot lapset olivat orjia, ilmaista lapsityövoimaa, joita kidutettiin, nälkiinnytettiin. Erotettiin äidistä.

Punaorvot 15.09.2020 Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, sinne se sopii, kuten Lauri Maijalan edellinenkin ohjaustyö Riistapolku, jossa myös on pääosassa Ella Mettänen. Sisällöllisesti tämä Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö menee tuonne KOM-teatterissa esitetyn Veriruusut -näytelmän pariin, ehkäpä sisarteokseksi. Veriruusuissa nuoret naisen pistivät housut jalkaan, lätsän päähän ja aseen käteen, ja astuivat punaisina, kapinallisina, puolustamaan tasa-arvoa ja sanan- ja ilmaisunvapautta. Koska maamme oli luokkasodassa, josta käytetään siistittyä nimeä sisällissota, vaikka se oli punaisten ja valkoisten eli lahtareitten sota, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia mm vankileireillä. 

Olin varmaankin vuonna 2018 tuolla elokuvateatteri Orionissa, jossa oli kahden päivän seminaari Suomi 100, eli jossa oli paikalla vieraita, puhujia, ja heidän dokumenttielokuviaan, tutkimuksiaan ja kirjojaan. Siellä yksi aihe oli Punaorvot, eli kokonaan orvot tai puoliorvot punaisten lapset, joita halveksuttiin, ja joita myytiin Pohjanmaalle lapsiorjiksi, telemään raskasta työtä, heitä nöyryytettiin, heitä käytettiin hyväksi. Vain koska heidän vanhemmat, tai toinen vanhempi halusi tehdä hyvää koko Suomen hyväksi, parantaa kaikkien oloja, myös köyhien ja vähemmistöjen. Se oli luokkasota, jossa oli köyhät eli punaiset. Ja rikkaat eli lahrarit, valkoiset. 

Kävin katsomassa Aalto-elokuvan, upean dokumentin kolmesta nerosta kotomaisesta muotoilijasta. Ja Alvar Aalto oli myös lahtari. 2018 vuonna oli myös artikkelia, kuinka Urho Kekkonen toimi lahtaajana, siis lahtarina, murhaajana. Silti hänet valittiin presidentiksi. Ja koko Suomen kuvaksi, kansan mieheksi. Orionin sisällissodan leffoista minulle tuli uutena asiana, että myös Torniossa oli vankileiri, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia. Tästä ei ole kuin 102 vuotta. Kaikki tiedot tavalliselle ihmiselle, lappilaiselle, on tuosta punaisten leiristä piilotettu, haudattu. On hirveän ikävää lukea kylähistorian ja lähihistorian tekstejä, joissa kaikissa paikalliset on lahtareitten puolella. He käyttävät sanaa vapaussota, mikä on traagista. 

Palataukseni lapsiorjiin, kävin katsomassa niin ikään tärkeän ja järkyttävän kauhuelokuvan ANTEBELLUM, joka kertoi orjuudesta. Niin ikään ameriikan sisällisodan ajoilta. Tai ameriikan luokkasodan ajoilta. 

Mutta palataan pieniin ja viattomiin Punaorpohin. Lapsiin. Näytelmään. 

Näyttämö on punainen ja musta. Tietenkin. Sopivasti. Siinä on kallellaan oleva tönö, perheen oma koti. Onko kaikki ihanasti rempallaan, en tiedä. Mutta he yrittävät tulla vähällä toimeen. Naapurin täti auttaa. On luokkasodan aika. Ihmiset valitsevat puoliaan. Ja pelkuruuksiaan. 

Näytelmän alku, ja ensimmäinen osa vaikuttaa liiankin staattiselta ja seesteiseltä verrattaessa Maijalan aiempaan luokkasota-kuvaukseen Veriruusuihin, jossa oltiin lähellä musikaalia, ja juostiin paljon, remuttiin, muttei oltu rillumareitä eikä heiheitä. Mikä Maijalaa vaivaa, ajattelin. Maijalan remakkuus tulee ilmi väliajan jälkeen pummaavan hanuristin muodossa, ja välillä käydään teknodiskossakin. Kuin eka osa olisi tarinan ja historian esittelyä, ettei se jäisi New Order -tyyppisten musiikkivideomaisten esitysten varjoon. 

Mitä hirveintä, äiti ei saa laulaa lapselleen. Äidiltä viedään lapset. Miksi punaisiin kuuluva nainen on huono äiti. Eivätkö lasten huostaanottajat ollenkaan ajatellet mitään. Muuta kuin rahaa. Sijoittaessaan lapste orjatyövoimaksi Pohjanmaalle. 

Yksi lasten kiduttamisen tapa, mihin olen törmännyt sekä tässä Punaorpojen kanssa, että Historian jännät naiset -kirjan kulttijohtajan esittelyssä, oli nälkään näännyttäminen. Että lapselle ei anneta ruokaa. Että lapsi näkee nälkee. Että lapsi tekee fyysisestikin rankkaa työtä. 

Jokin viittaus särähtää korvaan, se tuntuu ajanjaksoon sopivalta, ja pistää ajatusten rattaat pyörimään. Kuten, että rikkaat menevät Kansallisteatteriin ja köyhät Elannon näyttämölle. Ja kuinka köyhät eli punaiset katsovat Seurasaaren juhannuksessa kokkoa, johon rikkaat heittävät ihan käyttökelpoista tavaraa. 

Kun edellisen kerran näin Riitta Havukaisen ja Kari Mattilan yhdessä lavalla, niin jälkimmäinen oli keski-ikäisen naisen unelmien prinssi joka lentää sisään akkunasta - kultapölyä levitellen vihdoin alkoholistimiehen omaishoitajana elämänsä tuhlanneen naisen elämään. Tässä Mattila on aivan hirveä, hänen hirviönsä muistuttaa Mad Maxin sinisen aavikon ja Hieronymous Boschin kainalosauvaolioita. 

Näin tämän medialipulla, kiitos siitä, Helsingin kaupunginteatterille!

En käynyt esityksessä yksin, vaan mukana oli toveri T. Kivi, joka kirjoitti oman tunnelmansa, ja historiansa:

"Tarinan alussa perheen tyttö Lahja on täynnä toivoa ja uskoa tulevaisuuteen – Minusta voi tulla opettaja tai lääkäri! En muista kummasta hän haaveili, kuitenkin paremmasta. Lahja ei päätynyt seminaariin, vaan Pohjanmaalle, missä joka ikisenä hetkenä tiesi olevansa ”punikin pentu”, maksavansa vanhempiensa velkaa isänmaalle ja erityisesti POHJANMAALLE. Olen usein miettinyt, pohjalaisena ”korpikommunistin” tyttärenä, mitä helvetin kansakunnan velanperijöitä pohjalaiset kuvittelevat olevansa? Antoivatko ”hyvää tarkoittavat” helsinkiläiset valkoiset sivistysrouvat pohjalaiselle talonmiehelle mission puhdistaa Suomi punaisesta aatteesta, pitää köyhä köyhänä ja valmiina nöyrästi palvelemaan parempaansa? Oliko punikin pentujen sivistäminen siemen Lapuan liikkeelle – Vihtori Kosolalle oikeutettu ristiretki?

Näytelmä antoi minulle vastauksia siihen, miksi vielä 1970-luvulla, kuulin olevani ”kommarin pentu” ja jos oikein haluttiin sivaltaa niin: punikin pentu. Ymmärsin, että koulukaverini sanoivat näin tyhmyyttään, mutta muistan sanat myös aikuisten miesten huulilta. Minä kävin peruskoulun kansakoulutason opettajien johdolla, minulle oli hiukan tiukempi kuri ja vaativampi arviointi. Mutta parasta on se, että olen saanut pyöriä pohjalaisen syrjäkylän työväintalon lattialla, kuunnella Agit Proppia ja laulaa Punaorpojen valaa, tupailtojen sijasta!

Milloin pohjalainen talonpoika luopuu sinimustasta vihastaan? Ei varmaan pitkiin aikoihin, sillä veteliläinen perussuomalainen kunnanvaltuutettu on taas ”leikkisästi” viemässä ”punikkihallitusta” laron taakse lahrattavaksi. Niin, lahtari … sen sanan, kun lausui ääneen 70 -luvulla, koululuokkaan laskeutui hiljaisuus, kenties häpeästä tai tietämättömyydestä. Miten on nyt, mitä sanot Halla-aho? Entä nyt?" T. Kivi. 

Suosittelen tätä näytelmää, jos haluat nähdä hyvää, uutta ja vahvaa, herkkääkin teatteria Helsingissä. Koronan aikaan tämä on yksiä selviytymisen, nauttimisen ja milenterveyden kannalta tärkeimpiä aisioita. Taide. Yhteinen taide. Yhteinen kokemus. Livenä. Kun vielä voimme. 

esityskuvat Stefan Bremer

Tekijäloota:

Lavalla:

Antti Autio

Anna Böhm

Riitta Havukainen

Miika Laakso

Kari Mattila

Ella Mettänen

Leena Rapola

Wenla Reimaluoto

Marjut Toivanen

Tekijät:

OHJAUS Lauri Maijala

LAVASTUS Janne Vasama

PUKUSUUNNITTELU Tiina Kaukanen

VALOSUUNNITTELU Kari Leppälä

SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU Aleksi Saura

NAAMIOINTI Tuula Kuittinen

DRAMATURGI Henna Piirto

Näytelmän taustoja Helsingin kaupunginteatterin sivulta:

Anneli Kanto - Lauri Maijala

PUNAORVOT

Vaiettujen historiaa

"Äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille.

Punaorvot käsittelee koskettavasti syvää kansallista traumaa ja vaiettua ajanjaksoa Suomen historiassa sisällissodan jälkeen. Kansakunta oli jakautunut, ja Suomessa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa. Lapsia joutui oikeuteen ja vankileireille. Valtioeliitin johdolla syntyi ajatus siirtää punaisten lapsia ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle pois kaupungeista ja huonojen työläisäitien luota. Kaikesta oli pulaa, mutta köyhäinavun hakeminen tarkoitti sekä äänioikeuden että lasten menettämistä.

Punaorvot kertoo erään Toisella linjalla asuvan perheen tarinan – isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä, ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska näille ei riitä ruokaa. Näytelmä seuraa äidin ja lasten elämää Helsingissä sekä Pohjanmaalla sijoitusperheissä. Se on koskettava kuvaus äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta – ja antaa äänen niille, jotka olivat täysin syyttömiä ympäröiviin tapahtumiin.

Esitysoikeuksia valvovat Anneli Kanto ja Lauri Maijala."

Lisäksi:

Ella Mettänen punalesken roolistaan: “Äidin tarina on riipaiseva kokemus.” IDA HENRITIUS. Kun Suomen sisällissota vuonna 1918 päättyi, alkoi monilla punaleskillä uudenlainen selviytymistaistelu. Traumatisoituneet naiset joutuivat kamppailemaan pitääkseen perheensä koossa ja lapset hengissä.    lue lisää

Emme valinneet aihetta, aihe valitsi meidät LAURI MAIJALA: Tämä on esitys niistä, joilta vietiin kaikki, ja joille ei annettu mitään. Niistä, jotka vaikenivat, ja joista vaiettiin. Heistä, jotka unohtuivat, ja sitten unohdettiin. Tämä on tarina elämänmittaisesta häpeästä, esitys niistä, joilta jäi kysymykset kysymättä. Kansalaissotamme viattomat ovat jo poissa. Näitä lapsia ja leskiä ei enää ole. Jäljelle jäivät rakeisten valokuvien vakavat kasvot, haalenevia merkintöjä arkistoihin ja kilometrikaupalla synkkää, mutta hiljaista DNA:ta kansakuntamme selkärankaan. Salaisuuksia ilman kuulevia korvia.   lue lisää

Lapsia siirrettiin sisällissodan jälkeen "huonojen työläisäitien" luota ideologisesti parempiin perheisiin – nyt vaiettua traumaa käsitellään näyttämöllä YLE UUTISET - MIIA GUSTAFSSON Sisällissodan traumat eivät jätä ohjaaja Lauri Maijalaa rauhaan. Nyt hän kertoo punaorpojen kohtaloista, joista ei ole paljon puhuttu.      lue lisää 

”Lapset on eroitettava tällaisista hirviöistä” ANNELI KANTO. Sisällissodan surullista satoa olivat punaorvot. Puoliorvot mukaan lukien 25 000 lienee oikea määrä, sillä punaleskiä oli 11 000 ja leireillä oli pahimmillaan 80 000 vankia.   lue lisää

Punaorvot traileri: 

 

Juutuupin teksti:

"Työryhmä vie meidät histo­riaan, mutta niin, että koreografia-, näyttämökuva- ja rytmiratkaisut tai vaikka vain käsikirjoituksen yksi sana – priorisointi! – antaa katsojille mahdollisuuden ajatella itse.
Olemmeko me ihmisinä edenneet? Teemmekö me nykyään toisin?"
Helsingin Sanomien Sanna Kangasniemi (3.9.2020) kirjoittaa viiden tähden arviossaan.

Anneli Kannon ja Laurin Maijalan Punaorvot-näytelmä kertoo perheestä, jonka isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille. Kansakunta oli jakautunut, ja maassa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa, joita valtioelitiin johdolla siirrettiin kaupungeista ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle.

”Punaorvot ei ole ainoastaan perhetragedia, vaan se on kansallinen perhetragedia. Suomalaiset ovat klassisesti olleet vaikenevaa porukkaa, ja se on muovannut kokonaisia sukupolvia. Näytelmä avaa sellaisia suljettuja ovia, joita ei tiedetty olevankaan”, sanoo ohjaaja Lauri Maijala.

”Tämä ei niinkään historiallinen esitys kuin tunnehistoriallinen esitys. Jotta voisimme ymmärtää ja samaistua historiaamme, meidän täytyy oppia tuntemaan se. Tämä ei ole näytelmä, joka pyrkii antamaan mitään kattavia, isoja vastauksia tai kertomaan objektiivista totuutta, vaan kertoo ihan tavallisesta Johanssonien perheestä, joka asuu osoitteessa Toinen linja 13. Mitä sille perheelle kävi ja niille lapsille, jotka syyttömänä syntyivät tähän maailmaan. Punaorvot kertoo tarinansa lasten näkökulmasta. Se luo maailman, jossa voi tapahtua mitä vain, milloin vain, ja aina voi nähdä voikukan tunkevan paksuimmankin asfaltin lävitse”, Maijala jatkaa.

Äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta kertovan näytelmän äidin roolissa nähdään Maijalan Riistapolku-ohjauksesta (2019) tuttu ja palkittu Ella Mettänen, lapsina myös muusikkona tunnettu Antti Autio, Anna Böhm ja Venla Reimaluoto sekä muissa rooleissa Riitta Havukainen, Miika Laakso, Kari Mattila, Leena Rapola ja Marjut Toivanen.

Lavastuksen on suunnitellut Janne Vasama ja puvut Tiina Kaukanen. Valosuunnittelusta Kari Leppälä ja äänisuunnittelusta Aleksi Saura. Naamioinnin on suunnitellut Tuula Kuittinen. "

Muuta luokkasodasta: 

Tässä esitellään tuo elokuvateatteri Orionissa ollut tapahtuma, jossa oli mm Anneli Kanto:

1918 – huutoja ja kaikuja -seminaarissa vieraillaan sisällissodan maisemissa

 

 

" Punaiset esiliinat  

   

Vuoden 1918 traagiset tapahtumat Suomessa olivat pitkään dokumenttielokuvantekijöiden ulottumattomissa. Viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtumat ovat kuitenkin alkaneet hahmottua, ja niihin pureudutaan DocPointin, Risto Jarva -seuran ja KAVIn kaksipäiväisessä seminaarissa 1918 – huutoja ja kaikuja lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.

Rungon muodostavat dokumentaristi Seppo Rustaniuksen tärkeimmät teokset, kuten Sotapapit (1981), Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999) ja Punaiset esiliinat (1997). Seminaarissa esitetään myös vapaussodan muistoa vaaliva epävirallinen juhlafilmi Sama kaiku on askelten (1968), jonka Reino Palmroth alias Palle toteutti.

Uutta tuotantoa ovat Sini Järnströmin tunteikas lyhytelokuva Hilja, punaisen tyttö (2006), jossa 101-vuotias nainen muistelee sodasta vaikenemisen vaikutusta. Puhujavieraiksi saapuvat elokuvan-tekijöiden ohella mm. kirjailija Anneli Kanto, pappi Heikki Palmu, dosentti Ulla-Maija Peltonen sekä erikoistutkijat Jukka Kukkonen ja Jari Sedergren.

1918 – huutoja ja kaikuja -seminaari Orionissa la 3.2.2018  ja su 4.2. klo 10–14. Vapaa pääsy. "

PUNAORVOT VALKOISESSA SUOMESSA 

" PunaorvotSuomen sisällissota 1918 jätti maahamme arviolta 20 000 punaorpoa. Sodan aikana ja sen jälkeen viha kohdistui myös heihin. Sisällissodan kauhut painoivat jälkensä lasten herkkiin mieliin. Ohjaaja Seppo Rustaniukselle tarinansa puhuneet punaorvot kertovat "sisällissodan haavoista".

"Ihmiset eivät oikein ymmärrä, mitä silloin keväällä 1918 tapahtui. Eikä ne hyväksy vieläkään punaorpoja. Oikeastaan en halua puhuakaan, koska kukaan ei käsitä sitä tuskaa, jota jouduimme kokemaan. En voi puhua omalla nimellä: ihmiset alkaisivat karsastaa ja muistella, että olen ollut huutolaislapsi ja punaorpo."

Elokuvan ohjaaja Rustanius kävi lukuisia tällaisia keskusteluja dokumentin tutkimus- ja suunnitteluvaiheessa.

Punaorpojen joukko yritettiin sijoittaa jotenkin valkoiseen Suomeen. Vuosien 1918-1919 taitteessa satoja lapsia siirrettiin Pohjanmaalle uudelleen kasvatettaviksi. Monet äidit kieltäytyivät antamasta lapsiaan sijaiskoteihin. Kun Suomen valtio ryhtyi maksamaan kunnille puolet punaorpojen huollosta aiheutuneista kustannuksista, punaorpokoteja ryhdyttiin rakentamaan innolla. Kasvatus oli isänmaallista ja uskonnollista. Jämsässä Nuorten Naisten Kristillinen yhdistys perusti tytöille punaorpokodin maalaistalon rakennukseen. Elokuvassa haastateltu Meeri Kytöoja sijoitettiin juuri tähän orpokotiin. Turun Lausteelle perustettiin kokonainen yhteisö, Orpola Oy.

Äitiensä luo jääneet lapset saivat köyhäinhuoltoavustusta. Punalesket eivät saaneet mitään. Jotkut heistä kävivät työssä. Ne, jotka eivät jostain syystä kyenneet ansiotyöhön tai eivät muuten saaneet työtä, saivat kunnalta avustusta mutta samalla he menettivät äänioikeutensa. Dokumenttielokuvan monet haastateltavat eivät muista saaneensa juuri nimeksikään avustuksia.

Useista punaleskien kirjeistä käy ilmi, ettei punaleskille tahdottu antaa työtä. He kuuluivat sinne minne miehensäkin. Äidit kuitenkin sinnittelivät lastensa kanssa. Dokumenttielokuvassa punaorvot muistelevatkin ihmetellen sitä, miten äiti selviytyi "sellaisen lapsikaartin kanssa".

Elokuvan tyyli on pelkistetty ja keskittyy henkilöihin. Punaorpojen kertomukset, olemus ja kasvojen piirteet viestittävät maamme historian yhdestä traagisimmasta ajanjaksosta ja syyttömien lasten kohtaloista 80 vuotta sitten ja sen jälkeen. Elokuvassa lähestytään tapahtumia lapsen näkökulmasta ja se kertoo selviytyjistä. Kuinka monta lasta uupuikaan matkalle ennen aikojaan? Virallinen historia on unohtanut punaorvot – nyt he saavat äänen.

Dokumenttielokuvassa on haastateltu kahtatoista punaorpoa. Heillä jokaisella on omanlaisensa elämänkaari.

John O. Virtanen s. 1916, muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin vaimonsa ja poikansa kanssa. Hän loi menestyvän liikemiesuran vaimonsa kanssa. Heillä oli myös suuri panos suomalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemisessä. Virtanen nimitettiin mm. konsuliksi. Hän on toiminut aktiivisesti Paavo Nurmen säätiössä.

Hugo Merisaari s. 1914 jäi Pohjanmaalle ja opiskeli myöhemmin teologiaa. Hän palasi pappina sijaiskotinsa maisemiin. Hän toimi vuosia Kurikan kirkkoherrana.

Meeri Kytöoja s. 1913 meni naimisiin ja hänen miehensä toimi kuljetusalalla. Viisinkertainen isoäiti muistaa erittäin hyvin oman lapsuutensa ajat punaorpokodissa.

Väinö Heikkinen s. 1917 pitää yhteyttä Sanginsuun lastenkotiin. Monelle siellä olleelle pojalle hänestä on tullut "isä". Hänestä tuli taitava taitovoimistelija. Hän esiintyi ahkerasti työväenliikkeen tilaisuuksissa. Taiteellisia harrastuksia hänellä on ollut vuosia ja kuvanveisto on lähellä hänen sydäntään. Hän on tehnyt lukuisia julkisia teoksia.

Ohjaaja: Seppo Rustanius

Tuotanto: YLE TV2 Dokumenttiprojekti, ILLUME OY"   lue Yle Vintin sivulta

PUNAISET ESILIINAT
- naisten kohtaloista Suomen punakaartissa 1918

"Elokuvassa esiintyvästä neljästä naispunakaartilaisesta kolme on vielä elossa.

Naisia liittyi punakaartiin keväällä 1918 erilaisiin tehtäviin: huoltojoukkoihin, sairaanhoitajiksi, vartiointitehtäviin ja aseelliseen toimintaan. Naiset itse perustivat useita naiskomppanioita, naisplutoonia, punakaartin naisosastoja, naiskaarteja, joiden johdossa usein toimi naisia. Suurin osa oli nuoria 15-20 -vuotiaita tyttöjä. Monet heistä omien työväen ammattiosastojen jäseniä.

Noin 2000 naista liittyi naisasekaarteihin. Enimmäkseen he osallistuivat taisteluihin vain puolustustilanteissa. Harvoin heitä lähetettiin rintamalle hyökkäystilanteisiin. Muun muassa Tampereen puolustustaisteluissa monet naisasekaartilaiset saivat surmansa. Kun saksalaiset valtasivat Helsinkiä, monet huoltojoukkoihin ja sairaanhoito-osastoihin kuuluneet naiset tarttuivat aseisiin.

Elokuvan naiskaartilaiset kertovat omaa tarinaansa erilaisissa tehtävissä. Yhtään aseellisessa toiminnassa olluta naiskaartilaista ei enää tiettävästi ole elossa. Elokuvassa haastateltu Meeri Lindström toimi Kouvolassa aseellisessa vartiointitehtävässä vain lyhyen aikaa. Ase kädessä, miesten housupuvussa esiintynyt nainen oli valkoisille kauhistus. Jos tällainen nainen ei saanut taistelussa surmaansa, hänet teloitettiin.

Elokuvassa naiset kertovat: järkyttävä on kohtaus, missä Ilmi Elo katselee valokuvia Fellmanin vankileiriltä ja tunnistaa itsensä valokuvasta. Hän oli tuolloin viisivuotias! Käsittämättömältä tuntuu, miten nuoria tyttöjä, jopa 15-vuotiaita saatettiin syyttää valtiorikosoikeudessa avunannosta valtiopetokseen. Ja usein sillä perusteella, että he olivat keittäneet punakaartilaisille ruokaa.

Rustaniuksen elokuvassa naiset kertovat myös vangitsemisistaan ja tuomareiden ankarasta käyttäytymisestä silloisia tyttöjä kohtaan. Elokuvassa on ainutlaatuista ennen julkaisematonta valokuva- ja arkistofilmimateriaalia. Venäläiset elokuvasivat Tampereella punakaartilaisia ja punakaartin sairaanhoitajia.

Ohjaus: Seppo Rustanius

Tuotanto: Illume Oy ja Dokumenttiprojekti/TV2 " lue Ylen Vintin sivulta

 Punaorvot, Kanto, Maijala ja luokkasota sosialistisessa mediassani:

 Veriruusut ja Lahtarit - Anneli Kanto Käpylän kirjastossa 10.4.2018 

Artikkeli kosketti & muistutti. Emil Turpeisen teloitus #Suomenlinna #Suomi100 HS kk-liite 10/17. pic.twitter.com/jxRPPzKDVo

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) October 25, 2017

Ei päivää ilman #sisällissotaa. Vaikka olen monessa Kannon tilaisuudessa ollut niin aina oppii uutta, ja muistaa vanhaa. Anneli luki 6-vuotiaana 3-vuotiaalle veljelleen Grimmim satuja... Hieno tilaisuus, pistän kirjablogiin videot jahka ehdin joskus pic.twitter.com/6kHpPG9eDE

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) November 29, 2018

Ei päivää ilman sisällissotaa: Sirkkalan kasarmi Turussa ja Ismo Kajanderin Turun vankileirin muistomerkkihttps://t.co/As4Ifd0iCK pic.twitter.com/PzA9eGkByQ

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) June 2, 2018

Ei päivää ilman sisällissotaa. Sisällissodan muistopäivä Suomenlinnassa 20/5/18, pic.twitter.com/pMbvSsp70A

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) May 20, 2018

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

En ole vieläkään tointunut Anneli Kannon ja Lauri Maijan näytelmästä Punaorvot tuolla Helsingin kaupunginteatterilla 15.09.2020. Tiedon mitä tuleman piti. Suomen luokkasota, sisällissota sattuu vieläkin. Varsinkin tilastoissa. Taannoin joskus 2018 elokuvateatteri Orionissa oli kaksi päivää luokkasodan dokumenttielokuvia. Mukana oli mm doku punaorvoista, joka - jos mikä - kosketti. Eilen ensi-iltaan tullut ANTEBELLUM kertoo ameriikan sisällissodasta ja orjien kidutuksesta. Myös punaisten orvot lapset olivat orjia, ilmaista lapsityövoimaa, joita kidutettiin, nälkiinnytettiin. Erotettiin äidistä. #hktfi @hktfi #teatteri #laurimaijala #annelikanto #Punaorvot #Punaorvotnäytelmä #teatteri #teatteriakoronanaikaan #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #teatterissa #theatre #theater #teatterivuoteni2020 #actorsoffinland #theatresoffinland.

Henkilön Satu Ylävaara (@teatterinlumoa) jakama julkaisu Syys 19, 2020 kello 2.36 PDT

#1918 #luokkasota #sisällissota taustoja, kohtaloita pic.twitter.com/dir10lTrAN

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) February 5, 2018

Harro Koskinen: Tahrainen Suomi, 1972 #sisällissota #sisällissota1918 #luokkasota #WäinöAaltosenMuseo Turku. Ei päivää ilman #sisällissotaa. Tämä näyttely kuitenkin on pasifistinen ja keskittyy sodan uhreihin. Siviileihin. Ja laajenee Suomesta ja historiasta pic.twitter.com/XtMGguKwH7

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) December 18, 2018

Iso-Mjölön saarella punavankiristeilyllä, #suomenhauskinmies mielessä #1918 luokkasota pic.twitter.com/TxgWhaosxa

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) April 28, 2018

#sisällissota jatkuu Sanomatalossa: Anneli Kanto ja Teemu Keskisarja pic.twitter.com/FzJtklPxQU

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) April 10, 2018

Vuosi 1918 kirjallisuudessa @skskirjat Outi Hupaniitu #sisällissota paikallisuutisissa ja -historiassa, teattereissa pic.twitter.com/V3yVjrMVYq

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) January 17, 2018

Elsa & Tyyne 1918 - sotakuvaajia sattumalta näyttely @valokuvamuseo #valokuvataiteenmuseo ei helteistä päivää ilman #sisällissotaa #luokkasota #sisällissota1918 pic.twitter.com/JBBPueMRJc

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) July 25, 2018

juutupista Punaisten lauluja ja muuta mukavaa: