Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

tiistai 23. helmikuuta 2021

Humiseva harju Seinäjoen kaupunginteatterilla toimi psykologisena trillerinä, kauhuromantiikkana ja kuitenkin kirjalle uskollisena

Olipa outoa olla teatterissa kuukausien jälkeen, aavemaista, ja sopi esitykseen. Seinäjoen kaupunginteatterin Humiseva harju luotti päänäyttämöllä traditionaalisesti sanan, ja katseen voimaan (ei kommervinkkeihin) ja psykologisen trillerin intensiteettiin. Olen lukenut viime aikoina paljon tuota genreä, ja havaitsin tässä samaa. Intensiteetti oli, pysyi ja vangitsi. Vaikka tarinan tiesi, kirjoina minulla on useampaa eri painosta, puhumattakaan elokuvista, minisarjoista ja näytelmistä. Tässä teatteri on parhaimmillaan. Minä uskon, koen, jaan kärsimykset, odotukset.

Väliajan jälkeen saimme kauhuromantiikkaa ja koreografia jossa Heathcliff ja Cathy kiertävät toisiaan on oma versio flamencosta, panttereiden vaarallisuudesta. Oopperan kummituksen kaltainen Rastaslaakson kartanon sali on ulkokultainen, yltiökultainen. Miksi naiseksi kasvamisessa on kyse minuuden luopumisesta 1700-1800-lukujen taiteessa. Mutta myös Heathcliff kesytetään. Kerran. Visuaalisesti persoonallisinta oli sade, vedentihkuminen. Sisällä Harjussa. Ei pelkästään rasismista, väkivallasta, kiusaamisesta, rääkkäyksistä, rakkaudesta, luokasta, kostosta, vääryyksistä, himosta, lapsista jotka eivät saa rakkautta. Suosittelen. Rakastan Humisevaa harjua - niin kirjaa, elokuvia, minisarjoja ja näytelmiä. Kuinka uudet sukupolvet löytävät sen. 


HUMISEVA HARJU

Kun ihminen hylkää luontonsa


Ensi-ilta 11.2.2021

Näyttämö Alvar

Kesto sis. väliajan 2 h 55 min


Alkuperäinen teksti Emily Brontë 

Dramatisointi Jo Clifford

Ohjaus Pauliina Salonius Suomennos Ville Koskivaara 

Cathy Heidi Ajanto 

Heathcliff Jussi Jätinvuori 


Esityskuvat: Jukka Kontkanen

 

Onko naiseksi kasvamisessa kyse minuuden menettämisestä, minuudesta luopumisesta, kun kielletään oma luonto, ja vastaanotetaan oma "luokka". Miksi Cathy muuttuu hienoksi neidiksi, naiseksi. Vaikka nauttii sitä ennen hulmuta paljain jaloin, kun kengät ovat uponneet suohon. Hulmuta tukka auki, ja takkuisena, iloisena ja vapaana ratsastaen, leikkien, miekkaillen. Aina koltiaisia ja jekkuja tekemässä. Ulkoilmassa. Vapaana kuin poika.... Vapaana. Miksi Cathy hylkäsi Heathcliffin. Cathy on kirjassa puettu kauniiksi nukeksi, jonka silkkimekkoa koirat eivät saa tuhota. Täydellisiä kiharoita ei saa sotkea. Cathy palaa oman luokkansa pariin. Miksi. Mikä Cathyn häikäisi. 

Seinäjoen versiossa myös Heathcliff häikäistyy, kun näkee Rastaslaakson kartanon, sisälle kurkistaessaan ikkunasta, ja nähdessään purppuralla päällystetyt tuolit ja miten hän kuvaa kristallikruunun kimmellystä itse sanaa käyttämättä, koska ei ole ennen kristallikruunua nähnyt.  

Kirjassa Cathy on tuo viisiviikkoisen Ratsaskartanon vierailun aikana, ja jälkeen siistitty, ja vastaavasti Heathcliff rähjääntyy. Häntä pidetään palvelijana, ei adoptoituna veljenä. 

- Olen mielelläni likainen ja vast edes likainen aina, sanoo Heathcliff kirjassa, muistaakseni. 

Kirjan kertoja Jenny kuvaa Heathcliffiä hyvännäköiseksi, valepukuiseksi prinssiksi. Meinasin kirjoittaa, että vähäpukeiseksi, ei Emily niin kirjoittanut! Mutta niin me sen luimme, ja koimme. Näimme. Kun näytelmän alussa pelokas Heathcliff nuorena poikana uskaltautuu pesusoikkoon Cathyn kanssa, niin he ovat tasavertaisia, he ovat yhtä. Niin kuin päivänsäde ja menninkäinen. Peikko ja keiju, välillä rooleja vaihtaen. Ystävyys, joka muuttuu rakkaudeksi. 

Kirjassa kertojana on myös Lockwood, ja tässäkin näytelmässä on hyvä, että hänet on tiputettu pois, että saamme kaksi tuntia ja 55 minsaa nauttia kokonaisvaltaisesta työstä, taiteesta, jossa ei ole turhaa. Kirjassa Lockwood nauttii, kuten minäkin kirjan lukijana, kuinka verkkaisesti tarina annetaan, luetaan, kerrotaan. Teatterissa on toisenlaiset säännöt. 

Istun salissa äärimmäisenä vasemmalla, kuinkas muuten. Olen äärimmäisen onnellinen, että näen elävää esitystaidetta, siinä silmien edessä, ja korvien läheisyydessä. Hajuja en tunne, olen niin kaukana. 




Isä lupaa tuoda markkinoilta vai oliko matkoiltaan, tyttärelle ruoskan, pojalle viulun. Mutta tuokin käenpojan, Heathcliffin, äpärän, likaisen kaltoin kohdellun pojan, kerjäläisen. 

Ensimmäisellä osuudella on hyvin rujo Humiseva harju, ja päähenkilöt ovat erittäin nuoria ja herkkiä. Päähenkilöt näyttelevät hyvin nuoria. Kun katsoo heidän pr-kuviaan ei voi uskoa, että ovat kuvan ikäisiä... Teatterin illuusiota. Mitä elokuvissa ei aina ole. Että aikuiset näyttelevät lapsirooleja. Mutta miten Heathcliff muuttuu tästä. Heathcliff (Jussi Jätinvuori) muuntuu ensin istuessaan tuolissaan kuin Alice Cooper valtaistuimellaan. Röyhkeä, letkeä asenne. 




Ensimmäinen koominen hetki tulee vasta kun Frances (Mia Vuorela), Cathyn biologisen veljen Hindleyn tuoma morsmaikku purjehtii lavalle. Olen pitänyt häntä aina valesairaana itsekkäänä hysteerikkona, mutta hänellähän on mielenterveysongelmia. Voiko hänelle siis nauraa. Hän hysteerisesti pelkää mustaa väriä, eikä halua nähdä sitä missään, koska se symboloi kuolemaa. Mutta hän tulee keskelle hautajaisia ja suruaikaa. Hyvin synkkää huumoria oli Emilyllä, kyllä.  

Hindley (Jani Johansson) on erilaista, adoptoitua, kaltoin kohdeltua veljeään kohti sadistinen surkimus, ja myöhemmin aggressiivinen juoppo öykkäri, kuten kirjassakin, ja tässä on jokin pilkahdus Donald Pleasenceä. 



Perheen isä Herra Earnshaw (Esa Ahonen) on jo kuollut, ja aiemmissa versioissa, kuten myös tässä mietin, mikä suhde isällä oli Nellyyn, mitä hän merkitsi Nellylle. Ja toisaalta oliko Heathcliff isän äpärälapsi. Hän vaikuttaa hyväntekijältä tuodessaan orpopojan kotiin, mutta toisaalta järkyttyy kun markkinoilla oli niin paljon kerjäläisiä, kun ei ole ennen ollut niin paljon! Tämä voi hyvinkin viitata myös nykyaikaan. Toisaalta isä sanoo Nellylle, että pistä tämä kukkaro visusti talteen, kun nykyään ei saa olla mistään varma. En muista sanatarkasti, mutta markkinoilla hevoskaupoista saadut rahat pitää piilottaa, ettei niitä varastettaisi. Pitääkö hän kerjäläisiä mahdollisesti varkaina vai omaa poikaansa. 

Pikka Nelly Dean (Mari Pöytälaakso) jää tässäkin mysteeriksi. Hän on palkollinen, mutta lasten leikkikaveri, sitten myös miltei äiti. Taloudenhoitaja. 

Näytelmä on siinä mielessä traditionaalinen, se tosiaan luottaa sanan voimaan. Nykyteatterin keinoja ei käytetä, ei videokuvaa, ei yleisön seassa ulvomista, ei vaijerilla kävelyä eikä pyörällä ajoa. Ei matkapuhelimia, ei sähköä. Tähän soppaan sopi tuollainen. Poikkeuksena kun Heathcliff ensimmäisen kerran kunnolla ruoskitaan, on äänimaailma kovaa, julmaa, kirskuvaa, industraalia ja lava peittyy verenpunaiseen valoon. 

Tehosteista upein on vesi, kuinka se hienon hienosti kihelmöi sataa katosta lattiaan, ei viitaten Samuel Fullerin elokuvaan Shokkikäytävä, vaan sataa, sataa, tihkuttaa, englantilainen sää, ja sataa sisällä, ämpäriä pitää siirtää. Rappeutuuko Humiseva harju, lahoaako. 

On selkeää, että teollinen vallankumous on tulossa, alkamassa, menossa. Miehet menevät lakkoon, ei, vaan miehet menevät rikkomaan koneet, jotka veivät heiltä työpaikat tehtaissa, luinko tämän kirjasta. Näytelmän taustalla se tietenkin on. Monet muutokset. Aallot. 

Kun rikkaat saapastelevat koreissa eli räikeissä vaatteissaan näyttämölle, he näyttävät naurettavilta. Niin meille katsojille, kuin aikalaisille työlisille ja köyhille, jotka eivät saaneet nauraa, kun olisi menettänyt työt tai maineen, selkäsaunan saaneet. Tai oikeasti ruoskittu. Ökyily rinnastuu myös nykyaikaan, onhan nytkin niitä hulluja jotka ostavat hirveän rumia isoja naisten käsilaukkuja, ruskeita merkkilaukkuja, jotka maksavat tuhansia euroja, ja sen takia heltsingissä ei saa Espalla olla kävelykatua, kun eivät ökyrikkaat voi viedä niitä laukkuja kotiin metrolla! 

Eli luokkaerot olivat silloin, ja nyt. Mutta kenellä on oikeus onneen, kenellä on oikeus tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti. Kenellä on oikeus vapauteen. 

Tämä ei ole pelkästään rasismista, sadismista, parisuhdeväkivallasta. Koulukiusaamisesta, rääkkäämisestä, sadismista. 

Humisevan harjun, kodin rosoisuus on kodikasta heihin, polvihousuisiin aikuisiin miehiin otsatötteröineen verrattuina. 

Heathcliff on tullessaan outo peikkomainen poika, ulkopuolinen, kunnes Cathy rakastuu häneen. Kunnes Cathy hyväksyy hänet. Rakkautta vaille jäänyt poika rakastuu. 

Emily Brontën klassikkoromaanin Wuthering heights ( joulukuussa 1847 ). Näytelmäkirjailija Jo Clifford on ylpeä Humisevasta harjusta - kuten linkistä saamme lukea, ja taisimme saada lukea sen myös Helsingin kaupunginteatterin versiosta, Lauri Maijalan ohjaamana vuosi sitten. Transnainen Clifford tietää oman osansa ulkopuolisuudesta, sopeutumisesta ja vähemmistöstä. 

Koomisena ja goottilaisena hahmona on myös juoppo ja pessimistinen lääkäri Tohtori Kenneth ( mainio kirveellä veistetty Jukka Puronlahti, joka voisi olla myös Lucky Luken saluunasta ).




II osa

Välitauon jälkeen olemme Rastaslaakson kartanossa, ja sen salissa joka on ulkokultainen, yltiökultainen, pramea ja öky, Kaikki on kultaa, mikä kiiltää. Näky on upea, kauhuromanttinen, muistuttaen Oopperan kummitusta. Olemme tukahduttavasti gotiikassa, ja aikuinen, häikäilemätön Heathcliff on varsinainen näky, saappaissaan, pitkässä palttoossaan, pitkine hiuksineen. Tottahan toki hän on kauhuromanttinen sankari, antisankari, paha poika. Näin verkossa hauskan meemin jossa oli kiteytettynä Ylpeyden ja ennakkoluulon, Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan harjun miespäähenkilöt. Heitä kuvattiin lauseella He´s a jerk. Törppö, kusipää tai täysi ... Niinhän se on, mutta miksi rakastamme heitä. Tein Humisevan harjun soittolistaa, ja moni 80-luvun biisi sopi siihen ihan I hate myself for loving you:sta tuonne I love to hate you:hun. 

Cathy on aikuinen nainen, jossa myllertää monenlaiset tunteet. Hän on ruutitynnyri. Mutta hänen lähellään ei ole ollut aikoihin tulenlieskaa eikä liehuvaa liekinvartta.... Hän on pukeutunut upeaan karmiininpunaiseen silkkimekkoon ja kuristavaan korsettiin, koko huone on räikeä, kultainen lintuhäkki.


- Onko jokainen Heathcliff pohjimmiltaan Linton, kysyi Margaret Atwood romaanissaan Rouva Oraakkeli.  


Hurjaan punaiseen pukeutunut Cathy saa vieraakseen Heathcliffin. He kiertävät toisiaan kuin flamenkon koreografiassa, kuin kissat, isot kissat. Komea näky.


Sitten näyttämölle, saliin astuu Isabella (Henna Sormunen) viaton nuori hupakko, Edgarin sisko Lintonien dynastiasta, ja on ihan lääpällään Heathcliffiin. En ihmettele.

Isabellan nuoruutta, herkkyyttä ja sinisilmäisyyttä alleviivaa keltainen hieno mekko, kun tiedämme, mitä keltainen väri symboloi, mm elokuvassa Rosemaryn painajainen (toivo, epätoivo, viattomuus, törkylehdet, giallo, petturuus). Hän on oikein kaunis Hammer-tyttö, kuin 60-luvun Hammer studion technicolour värikkäistä kauhuelokuvista. Britanniasta. 



Näin tämän bloggajan lipulla, olen kiitollinen. Suosittelen, jos saatte lipun. Miten itse tämän koitte?




Kylläpäs tuntuu oudolta olla teatterissa helmikuussa 2021! Viimeksi teatterissa sai olla marraskuussa 2020 Tampereella. Olla yksin tyhjässä teatteriaulassa, Alvar Aallon suunnittelemassa tilassa, avarassa, osin hämärässä. Ulkona ulvoo tuuli, hieman, ja lennättää kevyttä lunta lumikasoja ja -vuoria pitkin. Kuin sopien tulevaan näytelmään. Todella aavemaista, dystooppista. Tähänkö maailma loppuu, tähänkö minun maailmani loppuu. Lumen saartaessa, katsomoon pääsee vain 20 henkilöä. Miltä se tuntuu näyttelijöistä, miltä valaisijoista.

Humisevassa Harjussa on jotain väärää ja vänkyrää. Monella tavalla kieroon kasvanutta, rosoista, likaista, ummehtunutta. Mutta se on myös talo, tupa, jonka katon alla ihmisen silmät kirkastuvat, näkevät, rakastavat, toivovat. Leikkivät ja nauravat. Toisaalta etuoikeutetut miehet hukkaavat kaikki mahdollisuutensa tehdä hyväntekeväisyyttä, lopettaa kurjuus. Toisaalta he hukkaavat etuoikeutettuina miehinä kokonaan koulutukseen, koska naiset ja köyhät eivät saa opiskella. Miehet eivät hoida tilaa, he tuhoavat. Muutakin. On uhkapelejä, on viinaa. Kaunis, synkkä Heathcliff nauttii kostostaan. Kylmänä.

Olemme selkeästi Englannissa, menneessä ajassa, nummilla. Vain parissa kohtaa sanotaan plikka, jolloin tarina vetää myös pohjanmaalle. 






Tekijäloota:

Cathy Heidi Ajanto 

Heathcliff Jussi Jätinvuori 

Nelly Dean Mari Pöytälaakso Hindley Jani Johansson Herra Earnshaw Esa Ahonen Frances Mia Vuorela Herra Linton Heikki Vainionpää Isabella Henna Sormunen Edgar Ville Orttenvuori Tohtori Kenneth Jukka Puronlahti  Hareton Viljami Käpyaho sekä Konsta Niemelä


Ohjaus Pauliina Salonius Suomennos Ville Koskivaara Lavastussuunnittelu Juho Lindström Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa Äänisuunnittelu Riku Metsä-Ketelä Valosuunnittelu Hannu Raja-aho Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Johanna Uusitontti Taistelukohtausten koreografia Ville Orttenvuori Tarpeisto Airi Lakso

Esityskuvat: Jukka Kontkanen Ennakkokuva: Emilia Boulevard ja Jukka Kontkanen


traileri:

 



Lue lisää Seinäjoen kt:n sivulta

Myrskyisä tragedia perustuu Emily Brontën luonnonvoimaiseen mestariteokseen.


" Humiseva harju kertoo villiluonteisen Cathyn ja perheeseen lapsena tuodun orpopoika Heathcliffin myrskyisästä suhteesta. Lapsuudesta aikuisuuteen kulkeva rakkaustarina on kuvaus ylpeydestä, luokkaeroista ja koston tuhoavasta voimasta.

Sisarustarina ja kolmiodraama on samalla kertomus vapautta janoavista ihmisistä maailmassa, jossa vain harvoilla on mahdollisuus vapauteen.

Helvetti on jossain, missä sinä et ole. 

Humiseva harju – Wuthering Heights (1847) on Emily Brontën alkuvoimainen mestariteos, joka jäi hänen ensimmäiseksi ja viimeiseksi romaanikseen.

Rakastit minua. Millä oikeudella jätit minut? "

Ikäsuositus 14 vuotta täyttäneet