Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirsi Tarvainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirsi Tarvainen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. syyskuuta 2020

Se mikä ei tapa, vahvistaa - Turun kaupunginteatterissa Conanointia. Rakkaani, Conan Barbaari 11.09.2020

Parasta väkivaltaviihdettä tällä hetkellä. Tässä kaupungissa. Tällä näyttämöllä. Kunnon Conanointia Turuus. Rakkaani, Conan Barbaari alkaa Nietszchen englanninkielisellä lainauksella: What does not kill me makes me stronger. (Was mich nicht umbringt macht mich stärker). Vai oliko se kuten Conanissa: That which does not kill us makes us stronger.

Pöpö 13 vee on koulukiusattu nuori poika, joka löytää voimaa, vertaistukea, inspiraatiota, turvaa ja eskapismia Conan Barbaarin sarjakuvista ja novelleista, sekä hevistä. Hän saa massiiviset annokset  toksista maskuliinisuutta eli ikäviä, myrkyllisiä miehen malleja sekä kotoa isältään että sarjakuvista ja hevistä. Hän on vielä pieni poika. Hän ei tiedä, mitä tehdä tunteittensa kanssa.

Sarjakuvista ja novellitaiteestakin tuttu Conan barbaari on ilmestynyt Turun kaupunginteatterille. Koulukiusattu Pöpö 13 vee lukee seikkailuita, mutta koulukaverit kusee reppuun ja pistää nenun vuotamaan verta. Pääosan Miro Lopperin fyysiset suoriutumiset pisti silmään kun hän Aleksis Kivenä lensi Lapinlahden katolla, siis Ryhmiksen näytelmässä. Lavalla vierailee tähtisilmä, kovasti Paul Stanleyn näköinen heepo. #välitaukotviitti #rakkaaniconanBarbaari
 #rakkaaniconanparpaari 11.09.2020 parasta viihdettä tällä hetkellä. #teräksinenkomedia #conanofturku


Ajattelin ennen esitystä:
Mukana myös panovaarit manovaarit (Manowar).  Rekvisiittaa on nami nami esityksestä, jossa kaipa käsitellään koulukiusausta, yksinäisyyttä, nuorten mt-ongelmia, mutta miekka kourassa ja sandaalit hiekassa. Hyvin samaistuttavaa. Tämä metalli- ja sarjismaailma. Minne mennä. Kun...



Myös minulla oli yläasteella mottoina Nietszche, mutta myös Pelle Miljoonan lauseet: " Älä anna maailman masentaa, vaikka se moukaroikin lujaa. Joka nöyränä oottaa, se kärsiä saa. Iskut ei osu liikkujaan. Missä ylpeytesi on nuori mies, entä sinun nuori nainen. Raivaa estees joka tukkii ties, älä olen niin taipuvainen. " (Pelle Miljoona & NUS: Nuoriso sairastaa syöpää) Tätä ei kuulla näytelmässä, mutta jos alajuonteena kirjoitan, miten tämä esitys liittyy omaan elämääni. Se mikä ei tapa, vahvistaa -lause, ja ajatus toistuu läpi näytelmän.


Kun astumme pienen näyttämön lämpiötä kohti, niin kuljemme ruskean pahvin päällystämän portin lävitse, suoraan Pöpön maailmaan, hänen linnaansa. Kuten lapset tekevät pahvilaatikoista turvallisia linnoituksia, niin myös Pöpö on niitä rakentannut. Laatikoissa, ja seinillä lukee hevibändien tarkkaan kopioituja logoja, on miekkoja, on Conan, on pääkalloja. On vähäpukeisia barbaarinaisia irvistämässä. On sankariheviä. On hyviä bändejä Cradle of Filthistä alkaen. On englanninkielisiä uhosanoja, on luutunut Norma Bates sievässä esiliinassa.


Viitataan kouluun jossa oleva ope ei ole ole ajan tasalla, vaan hihhuli. Opettaja hermostuu, kun Pöpö pitää esitelmän Conanista, ja kutsuu vanhemmat paikalle, kun poika sellaista väkivaltaviihdettä levittää, koulussa vielä. Opettaja ei sanallakaan puutu siihen, miten koulukaverit, tai siis samassa luokassa olevat samanikäiset koululaiset kusevat Pöpön reppuun ja lyövät nekkuun. Tällaiseen väkivaltaan ei puututa. Ei silloin. Entä nyt.


Muistan 1985 vuoden maissa kun senaattorien rouvat alkoivat sodan hevimetallin saatanallisuutta vastaan. Samoin suomessa joku hihhuli myös. Muistan myös, kuinka Sex Pistolsin keikka kiellettiin 1978 koska se olis ollu nuorisolle haitallista. Varsinkin lapsille.

Väkivaltaviihde. Hm. Nyt ovat ajat muuttuneet, Lordi voitti Euroviisut, Tuska festivaalit järjestettiin jne. Ja kun tuli vappu 2017 niin Hesan rautatieaseman neljä kivimiestä sai KISSin naamiot.


Yksi elementti esityksessä on KISS ja erityisesti Paul Stanley, joka on tässä mainio. Kuulemme seksistisen piisin, joka on kylläkin unmasked -kaudelta, jolloin bändi paljasti todellisen karvansa, ts esiintyi ilman meikkiä. Eli täysin kronologisesti ei mennä. Mutta tämä onkin fanttasiaa. Ja realismia.


Mutta näytelmässä toimii hienosti Star Childin (Paul Stanleyn hahmo) maski. Mitä ajattelen, kun Pöpö eli Miro Lopperi laulaa yleisölle Lick it up. Tietääkö tarinan poika, mitä sanat tarkoittavat.


Pöpön isä kehuu kuinka Gene Simmonsilla on ollut 2000 naista. Tai bändäriä. Vai oliko luku 5000. Kyse on ollut mitä ilmeisimminkin dippaamisesta - en voi millään uskoa, että hän on antanut naisille nautintoa ja tyydytystä. Kuten esim Johnny Deppin esittämä Don Juan de Marco teki kaikille naisilleen.

Onko Lick it up sen kummempi, seksistisempi kuin joka saatanan kevät ilmestyvät magnum-jäätelömainokset. Itse olen kuunnellut KISSiä myös tuolta kaudelta, ja myös tuota piisiä. Toisaalta - Simmonsin erityisen pitkä kieli.

Minulla ensimmäinen KISSin kasettti oli Destroyer.


Seksuaalisuus on läsnä. Se hämmentää.



Yhdellä tasolla Rakkaani, Conan parpaari käsittelee rasismia. Conanin luoja Robert E. Howard oli rasisti, ( hänen kirjekamunsa oli Lovecraft, myöskin rasisti, ja fanttasiakirjailija, Lovecraft kirjoitti vallan ikävästi suomalaisista, kuinka surkeaa kansaa suomalaiset on. Näytelmässä ei viitata Lovecraftiin. )

Pöpö ei tientenkään tiedä, että näiden jännittävien tarinoiden kirjoittaja on rasisti, koska hän on koululainen. Intternettiä ei ole vielä keksitty, ja hän on viaton lapsi. Niin kuin itsekin on joskus ollut. Rasismiin viitataan myös kun paarissa karaookkessa soi se kesäpiisi, jonka laulaja on rasisti. Tarkemmin sanoen laulajalla on "maahanmuuttokriittisiä" kommentteja. Kaikki eivät tiedä tästä, jos eivät lue uutisia tai seuraa twitteriä.


Meille selkeä Conan on ollut Arska eli Arnold Schwarzenegger elokuvassa Conan - barbaari (1982). Hän on kehonrakentajana päässyt pisimmälle eli Mr Olympiaksi. Viime aikoina Conan lähettää videoita joissa syöttää laamaa ja aasia - sisällä talossa, on siis kiltti eläimille, eikä siis syö eläimiä. Hän poseeraa kuvissa myös nuoren ympäristöaktivistin Greta Thunbergin kanssa ilmastokonferenssissa. Sankaruuksia on monenlaisia. Kaikilla ei ole viittaa. Eikä miekkaa.
Eikä haarniskaa. Sekä Arska että Paul Stanley somessa kannustavat ihmisiä käyttämään maskia, siis kasvosuojusta. KISSistä sekä Paul Stanley ja Gene Simmons ovat juutalaisia, ja Stanley twitterissä kannustaakin ihmisiä seuraamaan Auschwitzin museon tiliä. Stanle myös ponnekkaasti kritisoi kuin ällötys poika vastenmieleisessä tiktokissa heittää historian vääristelyä Auschwitzin museossa. Kuusi miljoonaa juutalaista kaasutettiin, Stanley muistuttaa, ja kertoo omasta lapsuudesta, kuinka häntä ympäröivillä ihmisillä oli käsiin tatuoituja numerosarjoja. Jotta aika ei hiljentäisi selvityjien ääniä, jottei todellisuus haalistuisi, häviäisi.


Eli sankareina Arska ja Star Child ovatkin oikeita sankareita....


Kun ihana Jason Momoa oli uusi Conan barbaari vuonna 2011, niin ajattelin rasistisen kirjailijan silloin kääntyvän haudassaan.

Minä en lukenut Conaneita paljoakaan. Mutta oli nippu Fantomeita, joita ehkä Maraboun tehtaille töihin mennyt suku toi mukanaan kesälomille. Tai ehkä Fantomeita sai Ruotsin puolelta. Fantomen oli Mustanaamio. Hänelläkin aika ikävä kolonialistinen toimintatapa. Kun nykyään ajattelee. Mutta pienenä ei näitä ajatellut.



Mutta on lavalla muitakin kuin Lopperi. Neljä Turun kantista - Ulla Koivuranta, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen - vetää kaikki muut roolit. Sutjakkaasti. Tiuhaan. Naiset vetävät miesten machoja rooleja. Mies vetää naisen rooleja. Ennen kaikkea näyttelijät esittävät rooleja mittavalla tunneskaalalla fanttasiaseikkailuissa, kotona aterialla, koulussa. Erityisesti Kirsi Tarvainen on ubercool, übercool Conan Barbaarin roolissa. Onhan hän vakuuttanut mm Tarun sormusten herrasta Turun kt:n suurella lavalla.


Yksi asia, joka myös on subtekstinä, tai viitteenä, tai alajuonteena, tai ehkä vain koen sen niin, on seksismi nörtteilyssä, naisviha peleisssä, peliskenen naisviha, seksismi ja naisviha, kun Captain Marvel ja Wonder Woman -elokuvia aletaan mainostaa. Seksismi elokuvissa näkyy esim palkkapusseissa, ja kenen näkökulmasta elokuva nähdään, kuka saa tarinansa kuultavaksi, ketä istuu rahoittajina. Kenellä on repliikkejä. Kuka saa pitää vaatteet päällä.

Sekä seksuaalinen häirintä, kaikin tavoin, nörtteilyn eri osissa. Sekä tietysti musiikkialla, vast ikään hesalainen ratiokanava mainosti itseään seisoen kuseville rock-kanavana. Voi voi pojat, sehän on aivan omaan nilkkaan kusemista, ja juosten kustua, kun vanha jäärä mammutti hirmusaurus yrittää pitää torahampain pitää kiinni vanhoillisesta menostaan. Rok rok. Eikä kanava, eikä sen johto halua ottaa vastuuta, vaan teksti poistettiin. Onko sekstinen meno niin pelkurimaista, että pitää saada klikkiotsikoita ja turhaa kohua. Ja pitää yllä vahingollista miehen mallia. Kaikille meille.

Itse oikeassa rock ´n rollissa on feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta sopivasti, ja sopimattomasti, androgyynisyyttä, on pitkät tukat 70-luvulla, on meikkiä, hulppeat tolppakorot ja kireät housut. Teatteria, kabukia eikä missään nimessä tavis-arkea vaan I wanna rock ´n roll all night long. Ja vieläpä osan seuraavastakin päivästä...

Ja kuinka musta nahka, niitit, kaulapannat ja koppalakit on niin heviä ja metallia, ja machoa, vaikka ne tulivatkin SM- ja fetishihomoklubeilta mm Rob Halfordin tuomina.


Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen




Esityksen loppu on vaihtoehtoinen, avoin ja liiankin monimerkityksellinen. Katsoja päättelee, mitä tapahtuu. Se on hurjasti tehty, olanyliheittimellä.



Pöpö jää mieleen. Varsinkin kun edellisiltana näki KOM-teatterissa näytelmän Poika. Väliajan jälkeen joku yleisöstä saa hihityshepulin. On hauska seurata miten Pöpö siihen reagoi, ja miten nauru ja hihitys leviää yleisössä.



Yleisö tuntui rakastavan tätä veristä, älytöntä ja älykästä spektaakkelia. Mikä ettei.




Rakkaani, Conan Barbaari 11.09.2020 Turun kaupunginteatterissa. Vielä Pelleä: Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta. Sitä ei kuulla, mutta vie aatokset omaan lapsuuteen, nuoruuteen.





P.S. Pojatkin lukee


Conan_pv02-26



P.S. kirjoitin tämän ns puhtaax remontin keskellä, hirveässä pörinässä, pärinässä. Ja liiman hajussa...





Tekijäloota:


Tekijät
Teksti ja ohjaus Juho Mantere
Lavastussuunnittelu Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Mika Hiltunen
Valosuunnittelu Jari Sipilä
Naamiointi Minna Pilvinen

Rooleissa Ulla Koivuranta, Miro Lopperi, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen, Kirsi Tarvainen






Lue Turun kaupunginteatterin sivulta taustoja:


"
RAKKAANI, CONAN BARBAARI

Ensi-ilta 9.9.2020 klo 19, oma tuotanto
Näyttämö: Pieni näyttämö
Kesto: 2 h 10 min
Ikäsuositus: 16+ (paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja)
Esityksessä käytetään hetkellisesti kirkkaita valoja ja strobovaloa.


Kaikki eivät synny sankariksi


”Minun jumalani on Krom. Hän on julma ja rakkaudeton, mutta syntymässä hän puhaltaa miehen sieluun taistelun ja tappamisen voiman. Mitä muuta jumalalta pitäisi vaatia?” – Conan Barbaari

Oletko koskaan ollut yksinäinen? Jäänyt ulkopuolelle? Kokenut vääryyttä, ja saanut lohtua vain haaveilemalla kostosta? Yön pimeinä hetkinä, yksinäisyyden ja katkeruuden hiipiessä sieluun, ohjaaja Juho Mantereen avuksi on rientänyt fantasiakirjallisuus, roolipelit ja sankarihevi. Conan Barbaari, Dungeons & Dragons ja Manowar. Näistä aineksista on myös rakennettu hänen uutuusnäytelmänsä Rakkaani, Conan Barbaari. Musta komedia törmäyttää miekan ja magian Mantereen autofiktiiviseen materiaaliin."


"Conan on pakopaikka tosielämän väkivallasta
Mantereen ohjaamaan näytelmään sisältyy päätöntä mäiskintää ja mustaa huumoria, mutta myös selkäpiitä hyytävän häijyjä alasävyjä. Groteskista ja pöhköstäkin esillepanosta huolimatta hyväksytyksi tulemiseen ja anteeksiantoon liittyvät teemat ovat samaistuttavia ja antavat ajateltavaa eri-ikäisille katsojille. Esitys tuo näkyväksi sekä nuorten että aikuisten maailmassa vahvana elävän jaottelun sankareihin ja luusereihin.

"Conan on tässä ajassa tarkasteltuna kaikkea mitä ei saisi olla, mutta kostoa kytevälle koulupojalle se oli ihaninta ikinä. Fiktio on ollut minulle pakopaikka tosielämän väkivallasta. Esitykseen tulee myös paljon komiikkaa ja lämpöä, sillä ne ovat minulle tärkeimpiä työkaluja esityksiä tehdessäni, olipa aihe miten rankka tahansa", Mantere kertoo.

Aikaisemmin karnevalistisia tulkintoja klassikkoteoksista tehneen Mantereen tämänkertainen ohjaus jättää paljon tilaa katsojan mielikuvitukselle. Turun Kaupunginteatterin konkarinäyttelijöiden rinnalla nähdään Suomen Kansallisteatterin lavoilta tuttu Miro Lopperi, joka eläytyy 13-vuotiaan Pöpön rooliin. Turussa ensi kertaa vierailevat Lopperi ja Mantere ovat tehneet yhteistyötä Teatterikorkeakoulusta lähtien.

”On ollut hienoa kehittää Mantereen kanssa yhteistä, omanlaistamme näyttämökieltä. Esityksemme ovat ennen kaikkea hikisiä, hauskoja ja hurjia”, Lopperi nauraa.

Muskelisankarin nousu maailmanmaineeseen


Conan Barbaari (Conan the Barbarian) on alun perin amerikkalaisen pulp-kirjailija Robert E. Howardin luoma fantasiahahmo 1930-luvulta. Howard kirjoitti yhteensä 21 Conan-novellia, jotka toimivat lähtölaukauksena miekka ja magia -genrelle. Hahmosta tehtiin vuonna 1982 ilmestynyt elokuva, josta tuli aikansa merkittävimpiä toimintaelokuvia. Elokuvassa Conan selviytyy orvon kovasta kohtalosta ja lopulta kostaa vanhempiensa kuoleman. Ristiriitaisen vastaanoton saanut, raa’an väkivaltainen elokuva teki Arnold Schwarzeneggerista ja hänen ympärysmitaltaan 55-senttisestä hauislihaksestaan tähden. Elokuvasta tehtiin Jason Momoan tähdittämä uusintaversio vuonna 2011."

   linkissä ohjelmisto/rakkaani-conan-barbaari




Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen, lisää kuvia Flickrissä:

Conan_pv02-5 Conan_pv02-148




Miro Lopperin tähtihetkiä blogeissani suurilla ja pienillä näyttämöillä:


Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman linkissä Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman oli hikinen, feministinen, groteski, hempeä, hepulinauruun johtava, ja väkivaltainen ja kuuma ydinräjähdys, alkuräjähdys ja harvinaista herkkua Teatteri Takomossa

PuoliQn lavalla Q-teatterissa: Donkey Hot linkissä Tänään koimme jotakin merkityksellistä ja yhteisöllistä PuoliQn lavalla Q-teatterissa: Donkey Hot

Näin Ryhmäteatterin Suokin kesäteatterissa Seitsemän veljestä kuudesti kesällä 2017: Seitsemän veljestä näytelmän avoimet harjoitukset 31.5.17 Suokissa

Kansallisteatterin Dostojevskin Karamazovin veljekset linkissäni
Kansallisteatterissa Dostojevskin Karamazovin veljekset -tiiliskivi laajenee moneen taidemuotoon, myös äänen kautta 

Julia & Romeo ennakoissa Kansallisteatterissa linkissä Lämmin, viehättävä, rietas ja ah kaihoisa Julia & Romeo ennakoissa Kansallisteatterissa



Omia kuviani julisteesta ja rekvisiitasta:







Conanista ja Conanin vierestä juutuupissa, näin koronan aikaan:


Conanointia sosialistisesta mediastani:




Eiliseen Rakkaani Conan parpaari esitykseen Turun kaupunginteatterissa, vappuna 2017 meillä kivimiehetkin pukivat ylleen Kiss-naamiot...

1980-luvulla ei olisi tullut kuuloonkaan, että kivimiehet olisivat hevareita, vaan silloin hihhuleitten, saarnaajien ja muiden rahankerääjien mielestä hevi oli saatanasta #KISS - Kings in Satan´s Service.





torstai 14. maaliskuuta 2019

Hamlet, nuorta lovea autossa ja hubba bubbaa 2.3. Turun Kaupunginteatterissa kolmannen kerran

Tänään meno oli her-kullista kun teini-Hamlet (Jussi Nikkilä) rajasi radikaalisti tuon sanan Lidlin pussista kännykkänsä kuvaan. KULLISTA. Mutta onko Eero Aho keijujen kuningas, Patrick Sjöberg, Kojakki vai Bond-pahis? Tämänpäiväinen näytös oli paras. Ehkä. Rundmanin matelija, tuo poloinen hännystelijä, hänen tittelinään lihakauppias ei ole ollenkaan kaukaa haettu... ( Poloniuksena Carl-Kristian Rundman ) Yleinen Liiturautaisuus muistutti mafiaa ja Taymorin leffaa Titus - Viljami Säkinperän sulkakynästä sekin, tosin. Oikein muikea tragedia tämä pastoraali, tragikomedia, draama, pastoraali.

Paavo Westerberg ohjaajana riisuu ja pukee miehen ja miehuuden, sekä Hamletissa että näytelmässä Kolme sisarta, jossa filosofinen väittely on korvattu penkkipunnerruksilla hihattomissa paidoissa eli topeissa. Mutta on tässä proggiksessa muutakin kuin Hamletin / Nikkilän hidas riisuminen. Silkkaa nautintoa katsoa, todella, ja toistamiseen, mutta permantorahvasta yskittää, kun pölyisiä roolivaatteita - ja siten myös rooleja - ulkoistetaan, tampataan ja puistellaan kuin piru kerjäläistä. Riittääkö se. Pitääkö sen riittää. Miksi menin katsomaan tätä kolmannen kerran, päivänäytöksenä. Tämän kanssa on mukava viettää aikaa, ja riidellä. Siinä on silmäkarkkia ja ärsykettä muistille, popkulttuurin laveaa tuntemusta purukumista tähtien sotaan, ja kritisointia. Samoin laveaa videoruutua sekä käytetään että kyseenlaistetaan, kun sitä on pakko katsoa, mitä ohjaaja on valinnut ja / tai kuvaaja kuvannut. Muistaakseni KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -näytelmästä alkoi tämä videon käyttö seinävaatteena, muraalina ja gobeliinina joka taatusti näkyy kolmannelle parvellekin saakka. Kuten Kolmessa sisaressa on tässäkin videonäyttö kuten ikoni, ikonostaasi, varsinkin kun on kolmen näytön triptyykki. Mitä tapahtuu kulisseissa, entäpä marginaalissa.



Jaa nyt tarjottiin vihreätä hubba bubbaa, se on vähän kuten Tavaramarkkinoiden salmiakkia Hakaniemen rannassa. Teinejä, autossa.

Ofelia (Pia Andersson) on virkeä, hänessä on jotain brittiläistä virkeyttä, ja sopii epookkeihin nuorista naisista, jotka ovat valmiina kaikkeen. Jotain keväistä, ja herkkää. Hänenn on helppo ihastua. Eleillään, rivoilla ja muillakin Ofealia rikko patriarkaattia, kuin marenkia, tai pitää pilkkanaan hännystelijä-isäänsä - sama asia. Edellinen teatterissa näkemäni Ofelia oli Eero Ritala tuosta näytelmästä Prinsessa Hamlet. Ja edellinen Ofelia oli Marzi Nyman tuosta Hamletinkone spektaakkelista.

Tämä Ofelia ei ole prerafaeliittien Ofelia joka nukkuu, aina vain passiivisena nukkuu lammikossa, noista maalauksista oli lyhyt matka Nick Caven piisin Where the wild roses grow, ja sen videoon. Mutta tämä Ofelia ei ole sitäkään. Aivan omaa luokkaansa on. Nauraa ja tanssii ja höpsöttelee Hamletin kanssa, hubba bubba -suudelmin.

Mutta mistä tulee Ofelian mielenhäiriöt. Hän kyllä ymmärtää, että Hamletissa menee jokin hukkaan, hyvä mies. Miksi Hamlet suuttuu, rikkoo välinsä. Tiedän, Shakespeare on sen kirjoittanut. Mutta nykykatsoja, nainen, feministi haluaa tietää, miksi. Aavistiko Hamlet, että jatkaessaan Ofelian kanssa Claudius kuitenkin tärvelee tämän. Vai tärveleekö Hamlet itse. Tuo kohtaus tuo mieleen Dorian Grayn muotokuvan, jossa päähenkilö, kaunis nuorimies, hylkää rakastamansa naisen, jottei tuhoaisi tätä. Naisen joka näytteli hermostuksissaan kerran huonosti Dorianille ja hänen ystävilleen. Nainen joka ei kestä tätä hylkäystä.

Mutta takaisin Ofeliaan. Joissakin tarinoissa hän palaa. Siis touhuissa, tulisesti, tulenliekkinä kerran... Ja muistuttaen Nancy Spungenia ( Sid Viciouksen tyttöystävä ja manageri) joka halusi 70-luvulla, että Aerosmithin pojat sytyttäisivät hänet tuleen. Että olisi komea loppu, roihu. Spektaakkeli. Ovatko Ofelia ja Hamlet mustassa autossa kuten Sid & Nancy nuo punk-ajan Roomeo ja Juulia elokuvasta Love kills. Samalla ollaan lähellä polttoitsemurhia - aatteen tähden.




Mitä mahdollisuuksia Ofelialla on? 


Hänellä on ihania kenkiä, tolppakorkoja, joissa yhdistyy 70-luku ja musta PVC 90-luvulta, bilekengät, post-punk, alakulttuurit. Osa hänen housuistaan on ihania myös. Getrudilla on myös ihania kenkiä ja mustat kiiltävät lycrat, trikoot. Getrudia näyttelee Kirsi Tarvainen joka on aina majesteellinen ja läsnä kuten LOTRauksessa, Taru sormusten herrasta. Jossa on vähän merkittäviä naisrooleja, kolme kpl, kuten tässäkin.

Kun Gedtrud ja Claudius astuvat lavalle ylpeinä, kopeina, aatelisina, sävy sävyyn mätsäävänä pariskuntana, he näyttävät uusrikkailta venäläisiltä tai italian muotiväeltä 80-luvulta. On krepattua suurta tukkaa. Kaikki on suurta, muttei välttämättä tyylikästä. On ihanaa leopardiprinttiä, mutta sitä ei käytetä taiten, vaan mauttomassa verkkaripuvussa. Kuten tuulipukukansalla tuulikaapeissa ämpärijonoissa.

Kultaa käytetään liikaa, se on ökyä. Varsinkin Claudiuksen mustissa maihinnousukengissä ne pistävät silmään. Kun Claudius on liituraidassa, niin se muistuttaa Julie Taymorin leffaa Titus - joka sekin on Viljami Säkinperän sulkakynästä lähtöisin. Tituksessa yhdistettiin goottilaisuus ( alakulttuuri, "nuoriso" kulttuuri, estetiikka, post-punk) ja fasismi, sekä sadismi. Jotain skinhediä on Eero Ahon hahmossa, niissä maihinnousukegissä. Hyvinkin paljon de Sadea - tai paremminkin Pasolinin leffan tulkintaa Sodoman 120 päivää romaanista.

Saappaat olivat sekä Kekkosta että Tom of Finlandia. Eero oli suosikkejani mm tuolloin 90-luvulla kun telkkarissa tuli Vuoroin vieraissa. Tässä Aho on keski-ikäinen ja koko ajan pahis. Hän ei halua miellyttää katsojaa, paitsi ihan alussa häidensä keskipisteenä. Vaikeita isäsuhteita kaivataan Leijonakunkusta Tähtien sotaan. Taikka Star wars lainasi paljon Shakespearelta ja samuraita. Ehkä on paikallaan muistuttaa...

Vaikka Westerbergin teoksessa fasismi ei ole tätä kuten Ollako vai ei olla - natsiajan komedioissa, niin ollako vai eikö - esitetään kysymys aseelle, väkivaltaviihteelle, puolustuskeinolle. Siinä on jotain filosofista.

On hyvin hyytävää, että vaalit on tulossa. Eihän Suomessa valtaanpääsyn vuoksi murhata, mutta tämä vaalien mustamaalaus on ollut aivan hirveätä, törkeätä käytöstä äärioikeistolta kuten sekoomus, sekä myös kepulta, tämä valehtelu. Millaisia mainoksia pistetään minnekin, ja millä rahalla. Minne Google ohjataan. Minne google kuljettaa....

Mutta myrkyttäminen on myös tätä päivää, kuten Venäjällä.

Ei ole maailman meno paremmaksi muuttunut sitten Hamletin päivien. Kiinnostavaa on tutkailla William Shakespearen teoksia vallasta ja ahneudesta ja odotella GoT vikaa kautta, siis Tulen ja jään lauluja, Valtaistuinpeliä, Game of Thronesia. Olisi tässä voinut olla viittaus Vallan linnakkeeseen.



Jussi Nikkilä loisti parhaiten eilen. Onhan hänellä eniten pinta-alaa kekkuloida eri nyansseilla eri näytöksissä. Ollako vai eikö. Minä vain kysyn. Kohtaus on aito. Lause on lyhyt. Siinä ei ole kalloa, kuten Ernst Lubitschin komediassa Ollako vai eikö olla, jossa korskea rakastaja poistuu tuon Hamletin tuikitärkeän monologin aikana - pitämään itserakkaan monologin pitäjän vaimon enemmän kuin tyytyväisenä. Natsivallan aikana.

Tässä on asiat paikoillaan, vaikka aika on sijoiltaan. Kallo tulee vasta myöhemmin, jolloin voi kuulla Bowien viisun Please mister gravedigger - ennen kohtausta, ja kun Westerbergin version näkee, niin kyllä on upea, hirveä ja pysäyttävä. Seis eläinrääkkäys!

Paavo Westerberg puolestaan ehkä kysyy, mistä johtuu väkivalta. Väkivaltaviihdettä tulee mm Gonzanon murha.. Leffasta jonka Hamlet näyttää koko poppoolle. Me emme leffaa näe, vaan miten katsojat reagoivat. Kuulemme vain verisen ääniraidan. Polonius nauraa sadistisemmassa kohdassa, mutta Hamlet seuraa Claudiuksen reaktiota - onhan valkokankaalla tapahtuma kuin suoraa toistoa Hamletin isän murhasta. Kuulemme vain englanninkielen konventionaalisia lauseita, joita miehet viljelevät miehille toimintapätkissä. Ne on ironisoitu, ja pölhöys ja koomisuus nostetaan esiin. Myrkyllisen miehen mallia kyseenalastetaan. Puretaan. Ihan kirjaimellisesti.



Jokainen kotimainen leffa tapahtuma pitäisi alkaa Jussi Nikkilän puheenvuorolla, ohjaajan sanalla...
Punaisiin on pukeutunut Ofelia, hänen kissamaiset, vinot aurinkolasinsa muistuttavat Lina Wertmullerin prillejä, erinomainen ohjaaja muuten. Toisaalta ne tuovat muistiin John Watersin leffojen tähden Mink Stolan. Samettimekko on huutavan punaista. Muutenkin hyökkään ja sukellan teoksen värimaailmaan.


Nikkilän Hamlet vaihtaa koko ajan vaatteita, nahkaa. Hän myös riistää kaveriltaan Horatiolta nahkahousut. Sitten Hamlet on liskokuningas, Jim Morrison. Aluksi hän on eksaktissa epookissa, samettihousuissa, ohuissa sukissa ja myllynkaulus koristeena. Sitten hän on tein, nykyteini, hupparihörhö. Valkoiset crocksit johon on vielä kerätty koristeita, todellinen arkilook, rennosti pukeutumisen merkkipaalu. On hänellä myös sitten mustaa ja punaista juhlapukua.

Ja musiikista, se oli elokuvallista. Mainoskuva tuuditti jotenkin Taksikuskin suuntaan, puhaltimet soivat sitten lujaa, lujaa ja fanfaarit muistuttavat aika camp-leffojen nimittäin hiekka ja sandaali -leffojen mahtipontisia kohtauksia, tai alkuja. Nämä muskelileffat sankareineen kuten Herkules, perkules, olivat aika homoeroottisia. Niistä tuoreimpana on tuo SpartacusSpartacus: Blood and Sand, 2010-2013 ), jotka on K-18, jossa on aika rivakkaa miestenvälistä toimintaa. En tiedä, miten ajatukset tänne johtivat.

Ehkä eeppisestä musiikista, sankarurhojen musiikista, kun he mittelelevät voimiaan.

Ehkä katsoja riisuu katseellaan.








Vaikka Westerbergin teoksessa fasismi ei ole tätä, niin ollako vai eikö olla - esitetään kysymys aseelle, väkivaltaviihteelle, puolustuskeinolle.
originaalin lubitschin uupuessa täsä Mel Brooksin versio: joka on estetty. No, pitää vain muistella menneitä.