Lintumaailmassa uros luo optisen illuusion, jotta naaras olisi suosiollinen. Sekä ohjaaja Paavo
Westerberg että lavastus Markus Tsokkinen että valo- ja viideosuunnittelu Ville Seppänen onnistuvat tässä illuusiossa. Puhumattakaan ensemblestä. Puvuista ja niiden riisumisesta. Äänestä, musiikista. Kaikki muutkin elementit on kohillaan. Ihan piruuttani eli provokatiivisesti käytin mm otsikossa sanaa "ihanainen", viittaus näytelmän sisälle...
Punaista mattoa pitkin kävelee oikea prinssi, kaunis prinssi, nimeltään Hamlet. Hän on klassisessa epookissa, myllynkivikauluksessa. Hänet tunnen, ehkä, nimellä Jussi Nikkilä, koska hän on ohjannut makoisia Shakespearen näytelmiä Kansikseen ( Riku 3 ja Julia & Romeo ) , niin pienelle lavalle kuin pääyttämöllekin. Hän riisui, pilke silmäkulmassa.
Myöhemmin mietin myllynkivikaulusta, jota käytettiin vielä tanskalaisessa oikeudenkäynnissä. Mutta onhan briteilläkin oikeudessa ne hölmöt, karheat peruukit. Taikauskon vuoks...
Ihanainen liskokuningas Jussi Nikkilä nimiroolissa kohtaa nordic noiria Tanskanmaalla ja punasella catwalkilla. Tsokkisen kylmä ja geometrinen lavastus huimaa. Viittauksia vilisee. Ahon & Järvenpään kampaukset ja housut puhuvat omaa kieltään. Aloin seurata myös puvustusta Instagramissa, tai päin vastoin... Kuinka nerokas haudankaivajakohtaus! Eero Ahon inha golfaus, Euroviisun tapainen paisutus ja uhkaava solariumi. Entäpä Markus Järvenpään rodeo. En tiedä mihin silmät pistää. Suuri valkokangas lähikuvineen tuo solidaarisuutta piippuhyllylekin. Vaikken siel ollu.
Hubba bubbaa - ei auton takapenkillä, vaan etupenkillä, nuori rakkaus, ehkä, muistoja, ehkä. Yhteinen hetki, jaettu hetki, jaettu purukumi, pinkki purkkapallo, suudelma. Nuoruus, yhteinen salaisuus.
ihmeen hyvin Hamletin akku kesti!
Mikä on mies, ja mikä on miehen mitta.
Miehet riisuvat ja pukeutuvat catwalkilla ja lavalla. Paavo Westerberg näyttää ohjauksissaan kuinka miehen keho on miehen temppeli, ja sen rajat. Niin myös näytemässään Kolme sisarta, jossa filosofisen miesten väittelyn on korvannut punnerrus. Ilman paitaa. Sitä on kiehtovaa kyllä katsoa. Usein. Olavi Uusivirtaa ja Jussi Vatasta.
Palataan Hamletiin. Aluksi ennen näytöstä mietin, missä faaraot asuivat ennen pyramideja. Miltei tyhjä lava muistuttaa egyptiläisen valtiaan lukaalia. Tai hautaa. Oikeasti se on skifiä, avaruusaluksen kiiltävä musta kylmä pinta, ja punaista mattoa reunustavat valot.
Ei, se ei ole tieteiselokuvaa, vaan ollaan raveissa. Ei siis niissä missä hevosia rääkätään rahan- ja pelihimon vuoksi, vaan reiveissä. Neonvaloista pinkki ja punainen ovat makeita. Huumaavia. Silmäkarkkia, mutta syvällisemmin. Muistumia kaamokseen ajan valojuhlista, Lux Helsingistä. Tai nykyisestä öisestä valosaasteesta kun keinotekoinen valo neonvalot ja mainokset sekoittavat lintujen päät ja rytmin. Koska yötä ei enää kaupallisessa kaupungissa ole. Puhumattakaan luonnontuhoamista.
Yönlapset, keinovalon heijastamat valtataistelut.
Näin ajattelin jo ennen näytelmää ja sen alkaessa. Faaraoita. Avaruutta.
Musiikkia, upeaa pelottavaa musiikkia täytyy kiitttää, musiikin säveltämisestä ja sovittamisesta, miksaamisesta. Ja saundi on muhkea, joka kuuluu nauhalta, kun oikea suuri orkesteri soittaa. Upeaa on, ettei orkesteri ole livenä paikalla - se veisi koko tilan lavalta, ja näyttelijät olisivat statisteina ja nuppineuloina kaukaisuuksissa. Hikinen, helvetillinen monttukaan ei toimisi näin suurelle orkalle, se olisi vähintäänkin Orfeuksen metka matka Manalaan. Oopperassa tuo live, hengittävä orkesteri on oltava, mutta se vie yli puolet lavasta, jolloin eturivistäkin joutuu tiiraamaan, että edes yhden ilmeen näkisi. Itse olisin keksinyt Oopperan kummitukseen useammankin rampin. Kuinka ihanaista on, että ramppi on tässä näytelmässä, vaikka se veikin minulta istumapaikan, että piti muuttaa paikkaa.
Markus Järvenpään rodeo on kiinnostavaa katsottavaa, lihakset lähikuvassa, samoin likellä oli Eero Ahon Claudiuksen kanssa. Markus itse kuvailee instassa tsydeemiään Lare Croftiksi, letti selässä, tiukat farkut, joiden reisille on kiinnitetty ase. Miespuolinen Lara Croft siis.
On viittauksia tähtien sotaan, leijonakunkkuun, Indiana Jonesiin. Isän ja pojan tarinoita. Naiset ovat taustalla, vähempinä. Äitinä, vaimoina, tyttärinä, kauppatavarana. Eero Aho on pahis alusta alkaen. Ensin vaalea pitkähiuksinen kruunupää kuten keijut. Sitten ottaa peruukin pois, ja on Bond-pahis, tai Telly Savalas ilman tikkunekkua. Kannattaa myös nähdä ja kuunnella kun Aho - teatterirakkauteni 90-luvulta - on solariumissa. Tapa jolla Claudius heiluttaa kuninkaallisesti kättä rahvaalle muistuttaa kansainvälistä käsimerkkiä, että vedä sinä kät....
Itse Hamlet Jussi Nikkilä on nuori poika, joka on puettu prinssiksi, sitten tavikseksi, crockseissa ja shortseissa, sitten hän hupparihörhö, joka perheillallisella vain näplää kännyä, sitten liskokuningas eli Jim Morrison. Hän luo nahkaansa usein. Nahkansa.
Mukavaa oli Tanskan kieli, joka on tuttua mm Disneyland After Dark -orkesterilta. Tragediaan perehtynyt teatteriseurue astuu esille - Silta-sarjan herkän julman tunnarin soidessa. Tämä on tosiaankin nordic noiria. Yllättävän vähän on vallan linnaketta, ehkäpä ei ollenkaan. Näytelmä sisältää valtavan määrän tekstiä siis suomenkielellä lausuttuna. Rajata on pitänyt.
Ollakko vai ei -kohtausta ei paisutella.
Muutenkin osataam paisutella siellä missä muut eivät. Ehkä.
Näin tämän omalla rahalla, niin eipä enempiä. Katsoin matinean ja iltanäytöksen, matineassa alussa Aho kuulosti Esko Salmiselta, ja klo 19 meinasi Nikkilältä mennä pokka hississä....
Tekijäloota
Työryhmä
Teksti: William Shakespeare
Suomennos: Eeva-Liisa Manner
Ohjaus: Paavo Westerberg
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastussuunnittelu: Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen
Sävellys: Sanna Salmenkallio
Äänisuunnittelu: Iiro Laakso ja Sanna Salmenkallio
Rooleissa:
Eero Aho, Pia Andersson, Minna Hämäläinen, Markus Järvenpää, Ella Lahdenmäki, Jussi Nikkilä, Kimmo Rasila, Carl-Kristian Rundman, Jonas Saari, Severi Saarinen, Esko Salminen (videolla), Kirsi Tarvainen, Markus Ilkka Uolevi
28.11.2018 eilen oli Dostojevskiä (Karamazovin veljekset), tänään Anton Tsehovin näytelmä Kolme sisarta. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, ohjaajana, kapellimestarina, miksaajana ja peinttaajana Paavo Westerberg.
1. kohtauksessa alussa: Sataa kaunista puhdasta lunta sisällä huoneessa. Ihanaa. Mutta myös Beslanin koululuokkaan satoi lunta. Ja Kalervo Palsan Kittilässä. Hieno keitos, kaikki nämä tasot. Onnelasta Kolmistaan -sarjaan, Tuntemattoman ja Hurriganesiin. Kanveesiin peipi kamoon.
Kalervo Palsa: Uutta lunta, 1970, taulu tuli mieleen näytelmästä, mutta toteutustapa oli toisenlainen, karnevalistinen, yhteisöllinen, toiveikas. Joillakin meistä on monta sanaa lumelle, ja lunta voi käyttää niin monella lailla. Venäläisten romanssien ja satujen taustalla, kehyksinä on aina lumi - ennen ilmastonmuutosta. Pakkasen, kaamoksen ja eristyneisyyden keskellä syntyy roihuavaa intohimoa - luke kirjaa tai rakastua kiiltäväsaappaiseen upseeriin. Jos ensimmäisen näytöksen elementti on lumi ja jää, niin väliajan jälkeen elementtinä on tuli ja maa. Televisiokuva toistaa roihua, jossa metsäpalo ei lopu. Mieleen nousi Kalifornian tulipalot, joista uutisoitiin, että julkkisten luxuskodit palaa. Palaa paljon muutakin, mm villieläimet. Ihmiset.
Keitos ei ole rosolli, vaan kaunis, rikas kattaus, josta saa itse valita, mitä ottaa. Välillä ruokailussa on pyörivä pöytä, jolloin sen liikettä on pakko seurata ja napata mitä kohdalle sattuu. Vaikka ohjelmavihkossa puhutaan katedraalista en näe tätä kakofonisena elitistisenä hihhulien katedraalina, jossa ukot kävelee mekot päällä ja kultakilluttimet kaulalla raha-arkkujen luokse, en, katedraali on liian ahdasmielinen sana, katolinen. Jossain sanottiin äskettäin katolinen ja perverssi, kun tuumattiin, miksi ihminen käyttäytyy kummallisesti. Ehkä talvipuutarha paremmin. Intohimojen puutarha, salainen puutarha.
Venäläisillä miehillä, sotureilla on komeimmat palsat, palttoot ja manttelit. Yleensä en univormuista välitä mutta tohtori Zivagon ja Rasputinin aikaiset miesten takit, palsat, palttoot vaan ovat niin täydellisen muotoisia. Kuin Corto Maltesen seikkailuissa. Takkien ryhdikkyys ja istuvuus liittyy varnaan myös miehiin niiden alla. Paljon on miesten paljasta pintaa tarjolla, hikisenä, reenaamassa, taistelemassa, pullistelemassa. Vihdoinkin miesten ihoa! Mutta tarkoituksella. Halutaan kertoa kuinka säväyttävää oli kun unelias ellei peräti ihan kuallut pikkukylä tuli täyteen säpinää kun rykmentti nuoria, kiihkeitä miehiä saapasteli paikalle. Aivan kuin oltaisiin Jane Austenin romaanissa!
Sisarista Masha (Maša, Maria Sergejevna Kulygina roolissa Emmi Parviainen ) käy läpi metamorfoosin muistuttaen illuusiotonta Monica Vittiä Antonionin pätkissä joissa esitellään, käsitellään vieraantuneisuutta. Maša lukee kirjaa I love dick, hän on siis feministi.
Keitä ne olemme, mistä haaveilemme, koska olemme onnellisia.
Tuo lumisade voi enteillä myös suurta myrskyä, ikitalvea henkistä sellaista, tai / ja vallankumouksen ja vallankumousten tyrskyjä ja myrskyjä. Kun ajattelee viime aikojen uutisia Ukrainasta.
Valokeilassa venäläisten romanssit, ihan kirjaimellisesti komeat silhuetit, mies ja nainen, nuoret rakastavaiset, salarakkaat, kiihkeät kohtaamiset, mitä huomenna tapahtuu? Myös kesän, elämän, nautinnon lyhyys ja loppuminen, mansikan nauttiminen. Ajan pysäyttäminen, perintökellon rikkominen.
Musiikkiraita ja -maailma tärvelee ja hivelee korvia. Videonkäyttö pakottaa katseen suunnan. Suuri Nukkekoti pyärii. Televisio on vienyt ikonin paikan nurkasta. Sieltä tulee jatkuvalla syötöllä ampumahiihtoa.
Videoruutu on jaettu kolmeen osaan, se on triptyykki, kuten Francis Baconilla ja Hieronymus Boschilla. Aiheet ovat toki erilaisia, keskellä on kuva ja sen vasemmalla ja oikealla puolella toistuu toinen kuva, vähäarvoisempiko, en tiedä. Mustavalkoinen video on kaunista, niin myös Karamazovin veljeksissä, joka oli savupirtin tummaa, niin tämä ehkä pitsihuvilan valkoista, pienellä home-lisäyksellä. Boschin Maallisten ilojen puutarha sivupaneleineen.
Miehet, uljaat soturit, katseen kohteet, intohimon kohteet, ovat ruskeapaitoja, natseja? Yksi heistä on myös mustapaita eli fasisti. Kaikilla heillä on ruskeat housut, liittyen Napoleon-vitsiin ja pelkuruuteen...
Samuli Niittymäki on Soljonyi, (Vasili Vasiljevitš Soljonyi) ja hän on kuin tohtori Frank´nfurterin ja Jouko Turkan lehtolapsi, kultainen poika, täydellinen mies. Jossa on jotain kummaa. Olavi Uusivirta on Tuzenbach ( Paroni Nikolai Lvovitš Tuzenbach ) ja usein mm pianolla. Jussi Vatanen on huipputrimmattu Versinin, Aleksandr Ignatjevitš Vershinin.
Karamazovissa vierustoveri mummo sanoi eilen, että sinulla on tulee palava tunne lähteä Moskovaan... No mikä ettei. Moskovassa olisi kaikenlaista, Bulgakoviakin. Isä kysyi, muistanko sieltä polkupyörää ajavan karhun, enkä muista, koska en tainnut olla siellä. Mikä Moskova on, lupaus onnesta, sykkivä kaupunki, jossa kaikki on mahdollista, eikä naapurit tiedä sinun asioitasi..
Mutta mikä köysi? Taisi olla pajunköyttä... Vähän kuten Karamazovin koukut.
Olen pyörinyt suurten rakkaustarinoiden virrassa viikon sisällä oopperassa ja teatterissa: Oopperan kummitus, Anna Karenina ja Kolme sisarta. Näistä kahdessa viimeisessä on valokiilassa venäläiset romanssit, pienin ja suurin painotuksin. Leo Tolstoin Anna Karenina Tampereen teatterissa ja myös Anton Tsehovin näytelmässä Kolme sisarta Kansallisteatterissa on esillä kaunis mies univormussa ja uusi, voimakas nainen, joka kuitenkin on kultaisessa häkissään.
Valokeilassa oli venäläiset romanssit, kirjaimellisesti komeat silhuetit, ihanat, pitkät, aidot suudelmat, mutta myös kesän, elämän ja nautinnon lyhyys, mansikan nauttiminen, ajan pysäyttäminen, perintökellon rikkominen. Mutta mikä köysi? Pajunköyttä taisi olla..
Anna-Maija Tuokko esittää niin demonisen, dominoiva huonon äidin roolin, hirveän bimbon ja pinnallisen kiipijän, itsekkään rahanahneen naisen roolin, Natashan, että huh huh mikä roolityö! (Nataša, Natalia Ivanovna) Onhan Tuokko ollut huono äiti Onnelassa, jos äidit jaetaan vain äiteihin ja huonoihin äiteihin.... Hänen hahmonsa on kaikkea muuta kuin matta - itse asiassa koristeltu kuin Jacques Brelin joulukuusi piisissä Jackie (La Chanson De Jacky), täyttä smaradgia! kohdasta
"A des mémères décorées Comme des arbres de Noël"
Ja sitten eniten säälittää aisankannattaja - viiksillä ja ilman. Jotenkin samalla tavalla kuin Sodan ja rauhan sankaria, tai antisankaria, jonka ympäriltä tuolitkin viedään... Tuli puheeksi, että Sota ja rauha olis ihan jees nähdä kotomaassa teatterissa... Fjodor Iljitš Kulyginin roolissa on Tuomas Tulikorpi.
Kiitos ohjaaja Paavo Westerberg tästä! Et toki ole tätä yksin rakentanut ja hengittänyt ja maalannut, koko poppoo, ensemble on huikea. Huikea -sanaa joku inisijä on kieltänyt käyttämästä mutta häneen minä suihkutan Raidia.
Lunta sataa sisällä huoneessa, ihanaa. Beslanin koulussakin satoi. Ja Kalervo Palsan Kittilässä. Venäläisten komeimmat palttoot, ryhdikkäimmät soturit, heidän paljaat, hikiset vartalot, tarkoituksella, he tulivat tähän kuolleeseen tuppukylään.
He tulivat mukanaan lupaus onnesta, muutoksesta, valinnoista...
Perehdyn itse kolmeen sisareen seuraavalla kokemuskerralla.
Kolme sisarta on kaunis täytekakku, häkki ja nukkekoti, jossa on sisällä taidetta ja pohdintaa useammalle kerralle
Tekijäloota:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen
Ohjaus ja sovitus
Paavo Westerberg
Lavastus
Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu
Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu
Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu
Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu
Ville Seppänen
Naamioinnin suunnittelu
Laura Sgureva
Dramaturgi
Eva Buchwald
Ohjaajan assistentti
Joel Härkönen
Kuvat Kansiksen Flickristä:
Emmi Parviainen
Jussi Vatanen
Kuvassa Samuli Niittymäki. Kuva Ilkka Saastamoinen.
ja Tuomas Tulikorpi.
Kolme sisarta – moderni klassikko –
Anton Tšehov
" Kolme sisarta on Paavo Westerbergin toinen Tšehov-tulkinta Kansallisteatterissa huippusuositun Vanja-enon jälkeen!
Edesmenneen kenraalin tyttäret elävät kivettynyttä elämää takapajuisessa pikkukaupungissa. Hyväsydäminen Olga on opettaja, joka kokee elämänsä olevan ohi alle kolmikymppisenä. Konserttipianistin koulutuksen saanut Maša on mennyt nuorena naimisiin paikallisen opettajan kanssa. Lumouksen haihduttua avioliitto on muuttunut pettymykseksi Mašalle, joka rakastuu Moskovasta saapuvaan Veršiniin. Irina, sisarista nuorin, haaveilee todellisesta rakkaudesta, jota pikkukaupunki ei pysty tarjoamaan. Sisaret unelmoivat muutosta lapsuutensa kotikaupunkiin Moskovaan, joka on heidän ajatuksissaan kasvanut myyttisiin mittoihin. Kun viimeisenä elonmerkkinä paikkakunnalla toiminut varuskunta lakkautetaan, joutuvat kaikki arvioimaan tilanteensa uudestaan.
Anton Tšehovin Kolme sisarta (1900) on draama loputtomasta onnen ja merkityksen etsinnästä, arkisesta työstä ja haaveelliseen odotukseen haaskatusta elämästä sekä ihmisten kyvyttömyydestä tehdä ratkaisevia valintoja. Tšehovin näytelmistä kaikkein ”tšehovilaisimpana” pidetty Kolme sisarta lukeutuu draamakirjallisuuden suurimpien teosten joukkoon. Sen henkilöhahmojen kautta ihminen tulee näkyväksi mestarillisen kokonaisvaltaisesti ja hienovireisesti, säälimättömästi mutta sydämellisesti ‒ tavalla, joka koskettaa jokaisen syvimpiä tuntoja.
Paavo Westerbergin ohjaama esitys tuo Suurelle näyttämölle ensiluokkaisen näyttelijäensemblen. Tuore sovitus tuo Tšehovin kielen lähemmäs nyky-yleisöä, mutta säilyttää draaman runollisuuden ja ajattoman ilmaisuvoiman. Kolme sisarta jatkaa Westerbergin Tšehov-näyttämötulkintoja; vuonna 2014 ensi-iltansa saanut Vanja-eno saavutti suurta suosiota Kansallisteatterissa.
”Tulee vielä aika, ja me saadaan tietää miksi kaikki tää tapahtu, mikä oli kaiken tän meidän kärsimyksen tarkotus, ja se mikä oli meiltä aikasemmin piilossa tulee näkyväksi. Mutta ennen sitä, meidän täytyy vaan elää, meidän täytyy tehdä työtä, täytyy vaan tehdä työtä!”
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 21.11.2018 " Kansallisteatterin sivulta
Näyttelijäensemble esittäytyy:
tiiseri tiiseri:
traileri traileri:
teemakeskustelun tviittejä ja itse keskustelu jahka sen löydän:
" Sukella syvemmälle teatterin maailmaan! Kolme sisarta -teemakeskustelu. Vieraina ohjaaja Paavo Westerberg ja venäläisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Tintti Klapuri. Kirsikka Moring haastattelee. Kansallisteatterin Lavaklubi 20.11.2018 "
" Anton Tšehovin klassikkonäytelmä Kolme sisarta saa tänä syksynä uuden tulkinnan Kansallisteatterissa. Kolme sisarta on ohjaaja Paavo Westerbergin toinen Tšehov-tulkinta Suurella näyttämöllä huippusuositun Vanja-enon jälkeen!
Marraskuun teemaillassa Westerberg kertoo esityksestä ja keskustelee Tšehovin näytelmien teemoista venäläisen kirjallisuuden yliopistolehtori Tintti Klapurin ja toimittaja Kirsikka Moringin kanssa.
Keskustelua on mahdollisuus seurata myös Facebook livelähetyksenä Kansallisteatterin ja Lavaklubin sivuilta.
Anton Tšehovin Kolme sisarta (1900) on draama loputtomasta onnen ja merkityksen etsinnästä, arkisesta työstä ja haaveelliseen odotukseen haaskatusta elämästä sekä ihmisten kyvyttömyydestä tehdä ratkaisevia valintoja.
Tšehovin näytelmistä kaikkein ”tšehovilaisimpana” pidetty Kolme sisarta lukeutuu draamakirjallisuuden suurimpien teosten joukkoon. Sen henkilöhahmojen kautta ihminen tulee näkyväksi mestarillisen kokonaisvaltaisesti ja hienovireisesti, säälimättömästi mutta sydämellisesti ‒ tavalla, joka koskettaa jokaisen syvimpiä tuntoja.
Kolme sisarta ensi-ilta 21.11."
Teemakeskustelussa Tsehovin Kolme sisarta. Miksi tytöt puhuvat nykykieltä, ohjaaja Paavo Westerberg? Mitä olet käyttänyt lähteinä? Millaista haravointia... @Lavaklubi@SKTeatteripic.twitter.com/iiIFZKCx9x
Lintumaailmassa uros luo optisen illuusion, jotta naaras olisi suosiollinen. Sekä ohjaaja Paavo 
