26.03.2022.
Väliajaton vähäpuheinen monologi on korona-ajan Päiväni murmelina, mutta tragikoominen ja älyllinen. Kotikolo on vihreäksi sävytetty - jopa jalustalle nostettujen mies-esseeistien, mies-kirjailijoiden, mies-filosofien kirjojen kannet ovat vihreitä Nylénistä Camusiin.
🌵🌵🌵🌵🌵
There will be Blood! Sisältövaroituksena tippa verta. Onhan hän tuttu elokuvien ja, sarjojen pahis- ja psykopaattirooleistaan. Mutta.
Tässä saa käyttää koko pakettia, palettia, vihreän eri sävyjä, toivosta kateuteen ja homehtuneisuuteen.
Hyvin mustat verhot peittävät näyttämön Kansallisteatterin pienellä, intiimillä näyttämöllä Omapohjassa. On matinea, iltapäivänäytös tahi päivänäytös. Pianisti soittaa taustamusiikkia, ravintola-loungea, jota rikkaat kuuntelevat syödessään ulkona. Ehkä.
Vaan ei, musiikki on osa sielua, näytelmää, miestä. Hyvin vihreäksi sävytessä huoneessa mies nukkuu, mies valvoo. Mies tekee rutiineja, aamutoimia, milteipä niin anaalisesti kuin Poirot, sitten onkin kiire vessaan. Ehkä hön on pedantti, ehkä mt-kuntoutuja, jossa rutiinit auttavat, ehkä hän on traumatisoitunut. Hän pysyy kotonaan.
Trillereissä, psykologisissa jännäreissä ja kauhussa olen tottunut naisiin, jotka eivät pysty poistumaan kotoaan kuten Copycat (1992). Nyt vaihteeksi kohteena on mies, suomalainen mies, jolla on ikänäkö ja tohvelit, onko hän tohvelisankari. Ei, hän asuu yksin. Mitä on tapahtunut. Tämä on draama, mutta sen sisälle tuntiin ja 40 minsaan saa laittaa monenlaista tunnetilaa, jota seuraamme Mannisen kasvoista ja elekielestä.
Aamutoimia ei seurata niin pitkään kuin Andy Warhol Nicoa kuvatessaan leffassaan Chelsea Girls joka kestää valkokankaalla neljä tiimaa, katsoa Nicon hiusten harjausta.... Miehen nukkumista ei kuvata myöskään niin pitkään kuin Warhol.
Kylpyhuoneen ovi on raollaan, näemmä wc-paperirullia siistin ja jämptin pyramidin muodossa, ja tiedämme, että tämä kertoo myös lockdownista, pandemiasta, koronan vuoksi poikkeusajoista, kun tarpeeksi rikas voi jäädä kotiin etätöihin tai muutenkin. Emme näe lavuaaria, mutta, sen yllä on peili, jossa on kamera, joka lähettää kuvaa kahteen tv ruudun kokoiseen näyttöön näyttämön yläosassa. Kun päähenkilömme katsoo peiliin, hän katsoo syvälle meihin.
Olemmeko me kuilu vai toinen ihminen?
Naapuri pimputtaa pianoa, soittelee sinne tänne skaaloja, kuuluvasti. Mies jyskyttää lattiaan, että hiljaa.
Kuinka vihaammekaan pimputtavia naapureita, mutta sen sijaan rakastamme itse valitsemaamme musiikkia just levarista fiilistellen, lujalla, Spinal Tap -skaalalla.
Mies muistelee menneitä, menetyksiä, ottaa askeleen, ottaa yhteyksiä olemme hänen puolellaan, toivomme hänelle hyvää. Vaikkemme tiedä, mitä on tapahtunut.
Menneestä jätetään kertomatta paljon, mutta psykologisesti vihjaillaan moneen suuntaan. Mies tekee itselleen drinkkejä, muttei niin eksoottisia kuin Mads Mikkelsenin tähdittämässä mainiossa leffassa Yhdet vielä, jossa taiteillaan surun ja ilon keskellä.
Miehen jalustalle nostettujen mies-nerojen rinnalla on ironisesti kaktuksia, toinen taitaa olla mallia Vanha poika. Näemme yhden taikatempun, minne se gini katosi...
Suosittelen, kiitän lipusta.
Jos elokuvan tai siis teatteriesityksen musiikkia ei riipaise sielua ricci niin johan on kumma.
Tekijäloota
Esiintyjä
Petri Manninen
Muusikko
Alvar af Schultén
Ohjaus
Janne Reinikainen
Lavastus
Kati Lukka ja Janne Reinikainen
Pukusuunnittelu
Heli Hynynen
Valosuunnittelu
Matti Tiilama
Äänisuunnittelu
Jani Peltola
Videosuunnittelu
Petri Tarkiainen ja Janne Reinikainen
Koreografia
Lotta Suomi
Taustaa:
Lue lisää Kansiksen sivulta :
Näyttämö
Omapohja Kesto
1 h 40 min
Ei väliaikaa
Keski-ikäinen mies jää kotiinsa.
Hän ei poistu asunnostaan.
Hän suorittaa arkirutiinejaan pikkutarkasti aamusta iltaan.
Mies tekee töitään.
Mies asettelee esineitä paikoilleen.
Mies katsoo ulos ikkunasta.
Harvalukuiset yhteytensä ulkomaailmaan hän hoitaa tietokoneella.
Keski-ikäinen mies jää kotiinsa.
Hän ei poistu asunnostaan.
Hän suorittaa arkirutiinejaan pikkutarkasti aamusta iltaan.
Mies tekee töi
Ikuinen paluu on Janne Reinikaisen ja Petri Mannisen pieni suuri näyttämöteos, joka vangitsee katsojan taikapiiriinsä kuin elämä itse.
Kantaesitys Omapohjassa 23.3.2022
