Gotiikassa on kyse tuosta hipaisusta kiellettyyn; Kauhuromantiikkaa on se suljettu huone jonne on kielletty menemästä, konkreettisen tämän kuvaa Angela Carter Verinen kammio -kokoelmassaan. Kielletty huone voi olla myös Pandoran lipas, Oopperan kummituksen naamio jonka tyttönen riuhtaisee auki nähdäkseen asiaan todellakin paneutuvan tutorinsa ja palvotun kaukorakkautensa oikeat kasvot, tai Eevan omena.
Asetelmineen se on seksistinen - mies [ plantasinomistaja, pehtoori ] omistaa jonkun talon, paatin, säkin tai omenapuun - johon nainen [ orja, palkollinen ] ei saa koskea. Myös romanttisessa musikaalissa Sound of Music on vastaava: yrmeä linnanherra sanoo aivan ensimmäiseksi uuden kotiopettajattaren nähdessään [ tuo tytönheitukka tanssii yksinään komeassa salissa vaikka on tullut vakavaan työpaikkahaastatteluun ] :
" Muistakaa jatkossa, että talossa on huoneita, joissa ei käydä."
[ dvd-version suomennos ]
Naiselliseksi eläimeksi mielletty notkea ja vihreäsilmäinen kissa, tuo noitien apuri ja egyptiläinen jumalatar siis itsekin, on hokeman mukaan utelias, ja juuri tuo uteliaisuus tappaa kissan. Mutta viekö se kaikki yhdeksän henkeä??
reunahuomiona: Kaunotar ja hirviö - tuosta Disneyn ( 1991 ) samannimisestä animaatioelokuvan BEAUTY AND THE BEAST: Special Edition, Kaunotar ja hirviö – Juhlajulkaisu (1991/2002) löytää netistä hauskan artikkelin:
Mari Verho: Rytmikäs oidipaalidraama vailla vertaa. Hän kirjoittaa: " Temaattisesti Kaunotar ja hirviö käsittelee narsismia sen eri muodoissa. Hirviö itsehän on muuttunut kauniista prinssistä rumilukseksi rangaistuksena ylpeydestä, kun taas Belleä kosiskeleva korskea, mutta tyhmä Gaston luulee ilman muuta olevansa oikeutettu kylän näteimpään tyttöön."
Salaisista suhteista, kielletystä rakkaudesta
Tim Burtonin Corpse bride poikkeaa virkistävästi totutusta kaavasta jossa mies on hirviö, joka on kuollut, muuttunut eläväksi kuolleeksi: vampyyriksi, Frankensteinin kokoamaksi "uudeksi" mieheksi tai muumioksi, ja hän kiusaa varsin elävää, normaalia naista. Tarkoittahan elokuvan nimi Morsmaikun ruumista.
.... joka kestää satoja, tuhansia vuosia
Gotiikka ja kauhuromantiikka ovat hyvin sensuaalisen intohimoista; 1990-luvun Muumio elokuva, [joka ei ole kauhua, valitettavasti, vaan toimintaseikkailua] alkaa ylipappi Imhotepin ja prinsessan kielletystä suhteesta: prinsessa surmataan, ylipapilta katkotaan kieli, hänet kääritään muumioksi ja elävältä haudataan pillerinpyörittäjien kanssa samaan arkkuun rangaistukseksi. Tuhansia vuosia myöhemmin muumio herätetään henkiin vahingossa, ja hän puolestaan tekee kaikkensa että saisi rakastetun prinsessansa elävien kirjoihin - mikä muu on intohimoa! Kaikkien noiden vuosisatojen ajan mies rakastaa samaa naista, ja päinvastoin. Käsittämätöntä. Vaikka Muumio lainaa Bram Stokerin Dracula elokuvasta kohtausta jossa [ puoleksi egyptiläinen nainen, tarinan sankaritar, tai ainakin egyptologiaan perehtynyt, hieroglyfejä ratkova ] kaunotar nukkuu vuoteella sujahtaa muumio Imhotep hienoisena hiekkana naisena makuuhuoneen avaimenreiästä ja materialisoituu intohimoisesti vuoteelle koko valkokankaan peittäen kuin 50-luvun lopun Christopher Lee Draculan roolissaan.
Heidän suudelmansa keskeyttää tietenkin elokuvan sankari, plyääh ja komediallinen epäsankarillinen aisaparinsa jotka ryntäävät koputtamatta seinän lävitse. Vai oliko se oven.
Siksi uudenlainen kaunotar on hirviö tai ainakin kuollut -ajattelua edustava Corpse Bride esittelee meille hemaisevan morsmaikun mullan alta, joka on vain pikkiriikkisen mädäntynyt.
Nainen voi olla sekä kaunotar että hirviö. Kylläpä tätä toteamusta on kauan odotettu!
Groteskissa mustassa huumorissa samaa tematiikkaa on käytetty niin ikään brittiläisessä sarjassa Gimme gimme gimme ( 1999-2001 ), jossa cockneyn slangia vetävä moraaliton lihava hirviö-nainen [ aina erinomainen Kathy Burke joka on tuttu kuningattarena Elisabethissa, punkkarina Sid & Nancyssä, übertehokkaana muotialan jakkupukuisena pomona Todella upeeta -sarjassa, sekä nuoren finnipäisen pojan [!] ja jopa vauvan roolistaan Harry Enfieldin tähdittämissä komediasarjoissa. ]
Goottilainen rakkaus on pahaa, kiellettyä ja --
Komediasarjan Gimme gimme gimmen päähenkilö, nainen, tekee ja on kaikkea mitä nainen ei saa olla: lihava, rääväsuu, holtiton seksin ja alkoholin kanssa, rillipää jne. Hyvällä maulla ei ole siis mitään tekemistä tämän anarkistisen lajin kanssa. Eräässä jaksossa hän rakastuu niin ikään avoimeen vankipoikaan [ Phil Daniels joka on tuttu nuoruudestaan eritoten Quadrophenian päähenkilönä ] ja treffeille mennessään ahtautuu neonvihreään piukkaan PVChaalariin. Tosi elämässä siis true crimessä Nikitan aka Juha Valjakkalan naiset muistavat kirjeillään, ja haluavat jopa naimisiin.
= > katso aiheesta Jan Troellin elokuva Il Capitano (1991), joka kertoo tutun 80-luvun kammottavan tarinan, rikoksen, murhan. Ja kammottavinta on se, miksi murhaajalla riittää hellyyttä tuhoon tuomitulla pakomatkallaan kaneille, mutta pystyvät silti murhaaman ihmisen, ihmisiä. Eikä ole pitkäkään aika siitä kun, niin ikään todellisessa elämässä, kannibaali sai tilata netistä halukkaan rakastajan iltapalaksi. [ JOS tämä olisi audiovisuaalinen spektaakkelien spektaakkelin tuntuvine kattavine budjetteineen niin tähän kohtaan leikattaisiin hirtehisesti musiikiksi pätkä ( 5 sekuntia ) Bon Jovin poppilaulua You give love a bad name. ]
Mikä murhassa kiehtoo? Vieraina Åmselen kolmoismurhaaja Nikita Fouganthine, murharyhmän legendaarinen tutkinnanjohtaja Juha Rautaheimo ja rikostoimittaja Pekka Lehtinen. Perjantai-dokkari: Piia ei koskaan palannut.
Åmselen kolmoismurhaaja Yle Perjantain suorassa lähetyksessä: “Tietenkin kadun tekojani edelleen"
Yle Perjantain vieraana nähtiin myös 40 vuotta henkirikoksia tutkinut Helsingin murharyhmän Juha Rautaheimo. Hänen mukaansa murhissa ei ole mitään kiehtovaa, vaan tekijä täytyy vain saada selville. linkissä
Henkirikokset 16.11.2018 klo 23:05päivitetty 16.11.2018 klo 23:06
Toisaalta fiktion dekkarit, salapoliisitarinat, keksityt tarinat, joissa paha saa palkkansa kiinnostavat, n
e ovat vanhoja tarinoita joissa poliisit on tyhmiä ja vain Sherlock Holmes, nti Marple ja Hercule Poirot ratkaisevat murhia. Sitten on myös omaan käteen oikeuden ottajat kuten Lisbeth Salander ja länkkärien kaanon. Minusta oli hienoa kun Suomessa ei vielä ollut True crime -osastoa. Millaista hurskastelua tämä nyt on? Jan Troellin elokuva oli hieno, siinä joka katsomiskerralla kiinnittää huomion ihan uuteen asiaan. Ehkä sitä vanhenee ja viisastuu, samalla, hyviä elokuvia katsellen...
Toisaalta kukapa meistä ei mielellään vierailisi hengityksen salpaavan eksoottisen, upean, huumaavan Bela Lugosin luona, hän, eksoottinen mies, joka saa värisemää ( niin naiset muistelivat tapaamisiaan Lugosin kanssa), hirviö, joka esitteli Poelta perittyjä kidutusvälineitään kuten elokuvassa Korppi. Niin, katsoessani DVD:ltä Bela Lugosin Dracula dvd:n ekstroja, niin mieleen painuvimpina kommenttina kuulen naisen sanovan, ettei hän koskaan ollut tavannut niin seksikästä miestä kuin Bela.... Ed Woodin Bride of the Monster elokuva herkuttelee myös aiheella. Itse asiassa aika monessa filmissä - tai ainakin kahdessa - Bela on yhtä aikaa pelottava ja kiihottava runsaskätinen talonherra, loistava seuramies, ja hänellä on hinku majoittaa kauniita naisia luokseen... No mikä ettei.
The Raven / Korppi -nimisen elokuvan ohjasi Louis Friedlander ( Lew Landers ) vuonna 1935 sen enempää ei Musta peili – järkyttävän tärkeä kirja vuodelta 1985 - kerro. Ehkä. Onneksi leffa tuli Suomen televisiossa, muistaakseni juuri 2000-luvun alussa kakkosella pyörineessä mustavalkoisten kauhuelokuvien klassikkojen kavalkaadissa. Tässä Lugosi näyttelee tohtoria nimeltä Vollin, ja Boris Karloff on ruma roisto Bateman, joka haluaisi plastiikkakirurgian avulla muuttaa persoonallisuuttaan, ja Vollin huijaa hänet katalana hulluna tiedemiehenä palvelijakseen muuntaen roiston kasvot hirviön naamavärkiksi. Batemanin [ samanniminen kuin Amerikan Psykon päähenkilö, muuten ] on pakko auttaa hullua tiedemiestä jotta hän tuonnempana palauttaisi tämän kasvot normaaleiksi.
Alussa näemme taas nukkuvan naisen alttarilla, kuten teoksissa:
Alien, Twin Peaks, Lumikki, Mullan alla, Prinsessa Ruusunen, Yli synkän virran, Päiväperho, Kamelianainen, Yö voodoosaarella / I Walked with a Zombie liittyvät Muumio, House of Wax, Taste of fear, Dracula A D 1972.....
ja mikä tahansa saatananpalvontameno, jossa nainen on huumattu uhriksi, sekä Poen toistuva teema - nainen joka on menetetty ),
hän makaa sairaalan laverilla auto-onnettomuuden jälkeen liuta toimettomia olkapäitään nostelevia lääkäreitä ympärillään. Lopulta he keksivät ottaa yhteyttä tohtori Volliniin, vain hän voi pelastaa naisen. Ja hän pelastaa! Kiitollinen nainen omistaa tanssinsa Poen hengessä juuri komealle ja hypnoottiselle, mutta muiden mielestä hullulle Vollinille, tämä kun on intohimoinen Edgar Allan Poe-keräilijä - kirjastossaan on täytetty korppi tärkeällä paikalla. Vollin on niin fanaattinen Poe-friikki, että hän on rakennuttanut kellariinsa Poen novellien kidutusvälineitä. Hm... Kukapa ei antaisi Lugosin hahmon sitoa itsensä laverille.
Seuraava näkemäni Lugosin hullu tiedemies- elokuva oli Ed Woodin Glen or Glenda, joka elokuvana on hybridi, siitä ei tiedä onko se postmoderni, hullu, avantgardistinen, halpa, humoristinen, höttöä. Koska sekä raha että aika loisti poissaolollaan, niin elokuvissa tehdyt ratkaisut näyttävät hätkähdyttävän tuoreilta, ne on yhdistelmiä unia, haluja, viettejä, sadomasokistisia sessioita ja mykkäelokuvan teatteri- tai karnevaalimaista ilmaisua, se on myös ekspressiivinen saksalaisen mallin mukaan.
Don´t look back in angora.... Se voi olla myös dokumentti, koska siinä on selostus päällä koko ajan, ja koska elokuvan nimi tulee päähenkilön nimestä, tai nimistä koska tämä on transvestiitti - ohjaaja Wood oli myös transvestiitti, hän piti naisten alusvaatteita univormun alla sodassakin, ja vapaalla hän toisinaan pukeutui ihanaan angora-puseroon. Mikä tästä tekee kauhua tai paremminkin pelkoa herättää tässä sukupuolenvaihdosleikkaus, joka muuttaa Alanista Annin. Woodin käsikirjoituksessa puhutaankin tuon leikkauksen olevan nykyajan Frankensteinin työtä: tehdä parempaa ihmistä. Marginaali-ihmiset ovat ihmisiä, mitä suuremmassa määrin.
kuten Tod Browning: Freaks – kummajaiset.
Niin tässäkin 50-luvun elokuvassa, kuin myös Ed Woodin Bride of Monster näytti Lugosin jo iäkkäänä, ja sairauksien ja aineiden käytön kuihduttamana. Leffassa Bride of Monster Lugosin silmät kuitenkin vilkkuvat tutulla, vastaan panemattomalla tavalla. Lugosi on tohtori Vornoff. Hän mm ruoskii hirviö-apulaistaan [ painija Tor Johnson ]. Mikä on sitten elokuvan morsian? Tietysti temperamenttinen toimittaja, joka uteliaana lähtee tutkimaan hirviö-myyttiä: läheisellä suolla kun ihmiset katoavat kuin seinään. Tuolla suon laidalla hän ajaa kolarin, ja hirviö-apuri vie hänet tohtorin lymyilemään hylättyyn taloon... Elokuvan alkuperäinen nimi oli Bride of the Atom eli Atomimorsian, koska tarkoituksena oli atomin voimalla tehdä hänestä supernainen...
Plan 9 from Outer Space -nimisessä maailman huonoimmaksi tituleeratussa leffassa ehti Bela Lugosi näytellä vampyyriä vain hetken - ennen liian aikaista kuolemaansa. Lugosi haudattiin suosikki-viitassaan. Mutta Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta - kuten samainen raina suomeksi tunnettahan Lugosin muutaman sekunnin otot eivät riittäneet - piti saada - ja tilalle tuli sopivan mittainen kiropraktikko, [ By the way - tästäköhän johtuu lepakoiden latinankielinen nimitys on Chiroptera? ] joka kulki elokuvassa - luonnollisesti - kasvot peiteltyinä - käden peittämä viitta silmillään.
Kiellettyä rakkautta:
Hirviöt ja Norma[aali]t:
Druidipapitar rakastuu kohtalokkaasti roomalaiseen sotaherraan. Mitä, kerronko Xenan viime jaksosta? En, vaan oopperasta Norma. Kielletty rakkaus on ehtymätön aihe korkeakulttuurissakin. Petetty, jätetty ja nöyryytetty tuntee sammumatonta vihaa. Eikö tämä ollutkaan ikuista? Rakkaus saa tärkeää virkaa hoitavan druidipapitar Norman hairahtumaan työstään jolle on koko elämänsä pyhittänyt, ja nelistämään pyhästä selibaatista vapaana intohimon villeille, vehmaille kentille. Mikä kielletyssä hedelmässä kiehtoo? Ns. tavoittamattoman kohteen valloittamisessa on haastetta! Jos herra kyllästyy ja alkaa hakkailla nuorempaa neitsyttä? Onko Norma laittanut itsensä, henkensä ja tulevaisuutensa liriin turhaan? Korkeakulttuurissa helmojen perässä ryntäilevä paha mies saa aikaan vain tragedioita, köyhiä äpäröitä ja komeita aarioita. Roviot palavat ja tabut poksahtavat rikki.
Myös oopperassa Katja Kabanov oli pääosassa kielletty rakkaus, jota Karita Mattila tulkitsi kumisaappaat jalassa Volgan ja oopperan näyttämön lattian tulviessa. Rakkaus on yllättävää kuin luonnonmullistus. Kukaan ei tunnu tottuvan realiteetteihin: jossain vaiheessa myrsky laantuu ja arki palautuu.
Tunteiden verkko tv-sarjassa aviovaimo Karen näkee siskonsa poikaystävän bestiksen [!] Dougin ihka uudessa valossa. Sormenpäätkin kihelmöivät, kun hän astuu huoneeseen sädekehä ympärillään, hänen lämmin vartalonsa huokuu läheisyyttä, vain hän jaksaa kuunnella, nauraa ja keskustella - ja juovut hänen tuoksusta, palat halusta tutkia sormenpäillään tatuointeja hänen hikikarpaloisella vartalolla, joka kutsuu.. Onko kellään oikeus sekä intohimoon että onneen? Mistä tiedät, ettei tämäkin ole virhe? Uskaltaako ottaa riskin? Kuinka monta ihmistä siitä joutuu kärsimään? Intohimoissaan ei ajatella. Vaan vasta jälkeen päin, kun lakanat ovat kylmenneet, työ- tai keittiönpöydälle laitettu hajukynämukit ja banaanikulhot takaisin paikoilleen, ja siivouskomeron tai lentokoneen vessan ovi suljettu.
Sarja yhdistää Karenin sarjakuvahahmo Olkaan joka seurustelee Kippari-Kallen kanssa, mutta vilkuttaa vihreätä valoa köriläälle nimeltä Brutus, jonka nimi kajahtaa machoa ja petturia, sinäkin Brutukseni.
Populäärikulttuurissakin rakkaus säkenöi. Buffy vampyyrintappaja tv-sarjassa maa tärähtää, salamat räiskyy, hautakivet kaatuvat, helvetin tulet leiskuvat ja demonit ärjyvät kun puhtoinen vampyyrintappaja Buffy rakastuu tuhokohteeseensa: arjalaiseen billyidol-vampyyriin, laihan jäntevään & lihaksikkaaseen Spikeen, jonka kroppa on pop-kulttuurin trimmatuin [rasvaprosentti on Iggy Popin luokkaa] eikä häviä Michelangelon Daavid -patsaallekaan - kalpeuskin on samaa makaaberia kaliiberia.
Ylimaallinen, täysiverinen, paheellisen goottilainen romanssi on nykyajan tärähtänyt Romeo + Julia. Onko meidän pakko olla vihollisia? Voittavatko vaistot? Pelkäätkö sielusi puolesta? Kestääkö rakkaus hämärästä aamunkoittoon? Pitääkö sen kestää? Postmoderni vampyyritaru kuljettaa mukanaan aidsin syntitaakkaa. Elääkö ikuisesti? Kyllästyykö? Eikö? Niin, rakkaus on ainutlaatuisen huumaavaa, dekadenttia, intensiivistä, tajuntoja räjäyttävää, kiihkeää, hellää ja verevän intohimoista, eikä koskaan tiedä, milloin se kohdalle pärähtää, kannattaako polttaa siipensä vaiko pysyä kuivilla? Onko nykyään yltiö-hedonistisena aikana pakko tyydyttää jokainen mielihalunsa?
Vähäpukeisessa pukudraamassa Vapaamieliset valistusfilosofi / häntäheikki Diderot yrittää vimmatusti kirjoittaa moraalin määritelmää saaden aikaan vain paperitolloja.
Kieli poskella - ja vähän muuallakin ;)
Kuningatar Margot -elokuvaa olen kuolannut, kelannut ja katsonut lukemittomia kertoja näillä vuosikymmenillä: onhan siinä päähenkilönä nainen, jolla on vapaa tahto. Vaikka sitten seuraakin Pärttylinyö:
Modernin [m]oraalisen eläimen homo sapiensin usko monogamiaan horjuu - uskaltaako jättää elämyksen suorittamatta? Voinko elää ilman [s]extremejä kokemuksia? Ensimmäistä kertaa se iskee ja kiduttaa tuhansin voltein: romanssin alku, nautinnollinen piiritys ja flirttailu, leikitään saalista ja saalistajaa, vokotellaan ja vongataan. Löysin sielukumppanin! Hallelujaa! Kadehdittavinta on Muumion ylipappi Imhotep`n ja pyhän prinsessa Ank-es-en-Amonin kielletty, kuolemankin voittava rakkaus, joka kestää tuhansia vuosia - faaraoiden ja jumalten temppelien sortuessa. Liian tasapaksu-hetskua? - The Mummy, ohjannut Karl Freund (1932).
Elokuvassa Monster kysytään, miksei kaksi naista saa rakastaa toisiaan [olematta perusheteromiesten tehtailemat teeskentelevät pseudolesbot á la t.A.T.u.]? Ahdasmielisen kaksinaismoralistisessa Amerikassa rekkamiehilläkin on taskuissa ylimääräistä rahaa ja naisilta se puuttuu. Elokuvan asenne kammotti: lapsenakin hyväksikäytetty Aileen joutuu tienaamaan rahat prostituutiolla kustantaakseen hotellihuoneen jossa voi tavata tyttöystävänsä, koska tämän amerikkalaisessa unelmakodissa lesbinen rakkaus on sairasta, kiellettyä. Tästäkin huolimatta, tai juuri siitä johtuen: suvaitsevaisempaa syssyä, te kaikki sussut + sulevit! Suuntaatte sitten Lesbos-saarille, San Franciscoon tai Kutemajärvelle.. - Monster - Aileen Wuornos: käsikirjoitus & ohjaus Patty Jenkins
- Norma: sävellys Vincenzo Bellini, ohjaus Renata Scotto
Suomen Kansallisoopperan sivuilla kerrotaan:
"Vincenzo Bellinin suosituin ooppera kertoo muinaiseen Galliaan sijoittuvan tarinan druidipapitar Norman ja roomalaisen sotilaan kielletystä rakkaudesta. Bellini oli aikansa johtava oopperasäveltäjä ja hänen kykynsä luoda koskettavaa melodiaa on edelleen ylittämätön – Norman laulama Casta diva on yksi oopperahistorian upeimmista sopraanoaarioista. Norman ohjaa Kansallisoopperalle sopraano Renata Scotto, Norman roolin tunnettu tulkitsija."
Juuri kun olin saanut artikkelini valmiiksi, ( muistin, että vuosikronikasta puuttuu tietysti Bad girls brittiläisen tv-sarjan naisvankilasta jossa siloposkinen heroninisti-mies [vanginvartija] rakastuu aika kovikselta vaikuttavaan siis vankien pomoon nais-vankiin [!] - kuinka kuuma tämä rakkaustarina onkaan! Onhan vankila aikalailla goottilainen linnake, josta ei todellisen elämän jonathanharkerit hevillä vapaaksi pääse. ) ja polkenut kylälle, ostanut leipää, omenia ja pullon kotipolttoa, päätin samalla myös lukea lehden. Niin ruotsalaisessa vankilassa oikeassa elämässä naisvartija rakastui miesvankiin, ja auttoi pakoon. Ei muuta kuin artikkeli uusiksi. Totuus on harhakuvaa ihmeellisempi.
Naiset vaativat ruusuja ja ornamentiikkaa
Huvittavaa - iltapäivälehtien otsikoissa oikeat, elävät naiset vaativat ruusuja ja romantiikkaa – ja samaan aikaan muualla samoissa lehdissä mässäillään seksistisesti naisen esineellistämisellä, ja varsinkin esineellistämisen arkipäiväistämisellä joka kirjoitetaan joko humoristiseen muotoon tai sitten kyse on "suvaitsevaisuudesta". Lehtien sivuilla nämä naisraukat, salarakkaat, ja hallitsevat missit, tilittävät mormonisaarnaajapoikaystäviään ja yllättäen jatkuvasti väkivaltaisiksi heittäytyvistä puolisoistaan.
Minä keskustelin kulttuurikanavien ja yöelokuvien kanssa, katsoin kanavalta ö Amerikan Psyko -elokuvaa, jossa juppi sosiopaatti repii irti kasvonaamiotaan, ja kun vaihdan kanalle x niin Catherine Deneuve irrottaa siellä mustavalkoisessa kauneushoitolassa naamiota juoksutyttönä Roman Polanskin elokuvassa Inho.
Minä pidin näistä yhdistelmistä, kaikki kumpusi kaiken kautta, eikä se sittenkään ollut pelkkää rautalankaa kirvesvartta. Kuinka mukavaa - elokuvan sisällä muistuneen katsojaa, kuinka tärkeää elokuviin meno on:
elokuvassa Inho olemme tuon kauneushoitolan takahuoneessa, Deneuven näyttelemä nuori nainen on masentunut, kuin zombie. Hänen työtoverinsa yrittää piristää Chaplin -imitoinnilla. Ja työkaveri on - ei kukaan muu kuin Rouva Ruumissäkki ( Sylvia 'Bodybag' Hollamby eli näyttelijä Helen Fraser) tv sarjasta Bad Girls!
Mikä perverssissä kiehtoo?
Tarkennuksa perverssillä tarkoitan älykkäiden feministien alakulttuurine edustajien fetisistien perverssiä. Catherine Tate Showssa ( BBC 2004) viljellään kammottavassa sketsissä [ siksihän me tätä katsomme ], todella överiksi menevää mustaa huumoria, jossa ns. dokumentissa haastatellaan naista joka rakastuu kannibaaliin sarjamurhaajaan, joka istuu teksasilaisessa kuolemansellissä, kuonokoppa kasvoillaan. Räyh.
Kammottavinta tämän sarjan mainostamisessa on lause: Saako naiselle nauraa? Joka on niin korni, koska tässä on kyseessä show joka kantaa naisen nimeä ja tuo nainen näyttelee kaikki pääroolit [ ja nyt pitää tarkistaa, kirjoittaako hän puoleksi tätä sarjaa ] ja koska kyseessä on selkeä moderni komedia, niin on etikettien mukaista, että komediaa katsottaessa yleisö nauraa, se itse asiassa on komedian tarkoitus, että yleisö nauraa. Suurin piirtein oikeissa kohdissa ja melkein yhtä riehakkaasti kuin tuottajat tilipäivinä.
vrt. Quentin Tarantino: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta, 1995 > jossa nainen kertoo näytelleensä pilottijaksossa [ joka ei ottanut tulta ] sankaritarta jonka ase on huumori. Nainen hieman vierastavaa vitsin ääneen miehensä juoksupojalle ja deitilleen [ aika plösähtänyt Travolta ]. No, sano, lupaan etten naura, miekkonen sanoo. Ja sehän se oli se pointti. Kamoon ketchyp.
Tai ehkä mainoksen tarkoitus on ärsyttää, siis kiinnittää huomio.
Hyvät naiset, ja pahat naiset - olkaapa hyvät
Pahat naiset kiehtovat koska heihin ei voi luottaa.
Noidat, vampyyrit, femme fatalet. He rikkovat rajoja, kulkevat hiukset hiukset valtoimenaan. He raakaavat hiuksensa kokonaan pois. He kulkevat paljain jaloin. He pukevat jalkaansa sandaalit. Kumisaappaat. Saapikkaat. Piikkikorot. Terveyskengät. Lumikengätkin.
Goottilainen rakkaus on pahaa, kiellettyä ja mitä vielä... Viihdettä!!!
Margit Sandemon Jääkansan tarina -nimisen yli 40-osainen kirjasarja on takaliepeiden ylisanojen mukaan Pohjoismaiden luetuin romaanisarja. Sarjan 29. osa Luciferin rakkaus ( Oy Kirjaviihde - Booknöje AB, 1997 ) osui käteeni euron kirjakorista. Taru kertoo " pahan Tengelin jälkeläisistä, joiden esi-isä on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa..". Teoksen 1. luku alkaa mielenkiintoisesti:
" Dimmuborgir on muuan alue pohjoisessa Islannissa."
Dimmuborgir merkitsee "Mustaa linnaa", [ tiedämme musikantin Dimmu Borgir erinomaisine mustine liehuvine hapsuhihaisine puseroineen, black metal -musiikista nyt puhumattakaan ].
Alueen sumuisen sadepäivän kivimuodostelma muuttuu satumaiseksi, pelottavaksi ja tuoksi toiseksi maailmaksi kirjan alkusivuilla, että mieli tekee lähteä siltä istumalta Islantiin.
Mutta miksi mennä merta edemmäs kuutamouinnille.
Anu Kaipaisen Kaarinan veriballaadi ( WSOY, 2004 ) on historiallisuutensa kieltävä / alleviivaava historiallinen romaani; "naiseuden" - puhun tässä nyt naiseudesta, en naisellisuudesta koska kyseinen termi on nykyään samankaltainen merkityksiltään kuin keinotekoinen, typerä, epäkäytännöllinen ja mulkkuapalvova. Siis - romaani on aktuelli aikana jolloin naiseutta uudelleen arvioidaan, ja " naisen paikkaa" eli virallisemmin asemaa [ tai sen kokonaista puuttumista ] kotimaisessakin historiassa aletaan valottaa. Koska nainen toimijana ei saa olla nuori vihainen nainen [ vaihdevuosissakaan ] on ironia ainoa hyväksyttävissä oleva kirjallisuuden laji. Naisen merkitys on lakaistu ja vähätelty historian kirjoitusten mattojen alle. Nykyään mitä monilaatuisimmissa taiteen projekteissa nainen on pyhä, hänen arvonsa on huomattu.
Mm. Freijan kirjoittaja Johanne Hildebrandt hehkuu pirteän mutkattomasti feminismiä ja pakanuutta niin historiallisten romaaniensa sivuilla kuin esiintyessään helsinkiläisillä kirjamessuilla, tässäkin maailmassa. Varsin ajankohtaista kun lehtien sivuilla ruotsalaiset feministit haluavat oman virallisen poliittisen puolueensa - kunhan eivät vain puhuisi ensin niin ja menisi sen jälkeen kotiin passaamaan avuttomia miehiään. Poikamaisen huolimaton miekka tanassa jatkuva ja jatkuva ja jatkuva yhden sormuksen perässä rellestys ei meitä kaikkia lukijoita ikuisuuksia viehätä, ei. Toisenlaisiakin taruja ja balladeja on.
Sandemon ja Kaipaisen tyyli viehättää, se on hehkeyttä kuvata kaunista miestä - se ettei jatkuvasti katsota vain miehen tylsästä näkökulmasta puusilmän lävitse, se, ettei katse ole aina pelkästään miehen, eikä kohde objekti aina nainen. Mikä Kaarinan veriballaadista tekee goottilaisen? Tragedia.
Vuonna 2004 ilmestynyt romaani ei ole pelkkää historiaa, että kuinka ennen oli hirveätä kun ei saanut rakastaa ketä haluaa, vaan aina vain omaa säätyänsä edustavaa.. Kirja yhtyy mielessä järkyttäviin, ajankohtaisiin tyhjänpäiväisten miesten tekemiin 2000-luvun tyttäriensä murhiin, [ "kunnia"murhiin ] ja osoittaa kuinka patriarkaalinen, valtaa pitävä höpötys miehen ja uskonnon palvonnan kanssa saa aikaan. Kaipaisen ironinen feminismi vihloo rivien välistä muistuttamaan tasa-arvosta, että kuinka nainen on yritetty hiljentää, raiskata ja orjuuttaa miesten ja kirkon hallitsemasta "keskiajasta" lähtien, ja sitä ennenkin, mutta ei tietenkään ikuisesti. Me kaikki feministit ja mytoloogit tiedämme Pyhän Naisen, Äiti Maan ja Suuren Jumalattaren hallinneen aikoinaan - tästä muistuttaa mm bestselleri Da Vinci koodi, joka oli muutenh aika sheissea ja hihhulia.
Naisten harjoittama pyhä noituus, parantaminen oli lääkitsemistä joka oikeasti paransi, mutta asiaan puuttui sekä mies että kirkko, ja näin naiselta otettiin tämä lahjakkuus ja ammatti kokonaan pois, julistettiin "saatanalliseksi", naiset kidutettiin ja poltettiin, ja tilalle "parantajaksi", "lääkäriksi" tuli mies joka ei höykäsen pöylähtävää yrteistä, kääreistä eikä parantamisesta ymmärtänyt kun oli aiemmin vain kähertänyt hiuksia.
=> Lue lisää vaikkapa Kaari Utrion ja Jan Guilloun historian kirjoista.
Kaarinan veriballaadi -romaanin äänenä on runoileva, ihastunut kisälli joka poikkeaa matkan varrella, ja koskettaa kevät, josta purskahtaa kuin verta, mitä se onkin, nimittäin viattomien verta. Kirjan polttavimmassa keskipisteessä paahtuu Kaarina joka alkulehdillä ei sinänsä ole mitenkään kiinnostava, pelkästään kaunis neitsykäinen jota jokainen lahjepari palvoo haluten vietellä ja hameväki kadehtii. Mutta Kaarina on noita, väkevä parantaja, jonka rinnalla kulkee Valkea Neito, tuo kiusoitteleva henki joka ei muille ihmisille näy, se on Kaarinan kaksoishahmo, pimeämpi puoli utuisine kylkiluineen, osin enkeli, osin boheemi piru, joka houkuttelee kaikenlaisiin riettauksiin. Kaipaisen kilei on mehevää, niin ikään ironista, kansanomaista - kuin kunnianhimoista halua poimia aitoja havaintoja ja merkityksiä, meille kaikille kollektiivisesti tallentaen vanhaa legendaa, joissa toistuu vääjäämättömästi puhtaat, ja makaaberin kaikenkattavat alkuvärit: valkoinen, musta ja punainen.
Turhan tiedon ruutu: Kaarinan vaakunassa on " miekkaa pitelevä ja kirjaa kohottava Pyhä Kaarina on Kaarinan keskiaikaisen kirkon suojelija; alla on teilausratas. " Vesa Mäkinen: Kotimaan matkanähtävyydet, WSOY 1988.
Kaksikymmentäneljä silmänviiltoa plagiaatiota agitaatiota ennen kuolemaa
Aloin suunnitella aloittavani kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojani. En lähestynyt kirjaa niinkään tulkiten sieluttomasti, olemattomiksi atomeiksi pilkkoen kravatit kuristaen samoin nuivin kuivin lauseenkääntein kuin muutaman sadan vuoden ajan asiasta on naristu, vaan sieltä täältä kuvaavia ja/tai toistuvia elementtejä haistellen, maistellen ja syrjään pannen. Minä astuin alitajuntaan ja kosketon rohkeasti symboleja.
Jatkan muualla.
alla oopperan kummituksia jotka eivät giffejä:
Toisen kerran tätä leikatessa olikin 15.11.2018 jolloin vietti Phantom of the Opera elokuva juhlapäiväänsä 15.11.1925, miten voi olla että tästä on kohta sata vuotta...
Elokuva Avalonin usvat [ perustuu samannimiseen kirjaan ] esittää Morganan tarinan toisessa valossa kuin perus-Arthur-ryminät. Mutta onneksi myyttien tulkinnoista meitä eri tulkitsijoita löytyy! Kuten esimerkiksi Monty Python -ryhmän versio Graalin maljasta / Holy Grail. Haltijatar Morgana vie Arthurin " autuaitten saarelle Avaloniin, josta hänen uskottiin vielä kerran palaavan pelastamaan kansaansa." CD-Fakta 2002, WSOY
elokuvaversio:
Naiset, sankarit, haltijat, kuningattaret, soturinaiset versus Väkivaltaiset naiset, väkivaltarikoksista tuomitut naiset
Vuoden 2004 keltein elokuva Arthur näyttää myös taistelevan naisen Guineveren, joka ennen, vanhan ajan elokuvissa Arturin taruissa vain puettiin nätisti ja sai toimia vain miehensä pettäjänä. Mutta kuka hän oli? Ennen muinoin kerrottiin kelttiläistä tarukuninkaasta Arthurista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan, joista eräs oli Lancelot, "joka oli rakastunut kuningatar Guinevereen." CD-Fakta 2002, WSOY
Väkivaltaiset naiset, väkivaltarikoksista tuomitut naiset
Kun taas lintukodossamme nainen joka turvautuu lopulta väkivaltaan, tullee heti rikolliseksi, jota rangaistaan.
Käytän tässä lyhyesti lainauksia Poliisi-Tv:n Extran Rikoksentekijänä nainen -ohjelmasta, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut toimittaja Mape Morottaja. Luen muistiinpanoista lauseita, joissa nainen "pimahti pillerihumalassa", ja "tappoi miehen pikaistuksissaan ".
"Naisten tekemät rikokset ovat lisääntyneet 90-luvun aikana. " on selkeä lause. Morottajan juttuun ilmoittautui mukaan "12 naista. Heistä jokainen istuu vankilassa sovittamassa tekemäänsä rikosta. Useimman taustalla on rikkinäinen koti, väkivaltaisia suhteita ja päihdeongelmia. Suurin osa näistä naisista on tehnyt rikoksensa miehen rikoskumppanina, äkkipikaistuksissaan tai kostona."
Anna-Stina Nykänen kirjoitti Helsingin Sanomissa 18. lokakuuta 1998 artikkelinsa otsikoiksi: Naisten viha nousee pintaan / 70-luvulla seksuaalinen, nyt aggressiivisuuden vallankumous.
Se sopi kyllä ajankuvaan: ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara - anarkisti, entinen punkkari ja tietysti äärivasemmistolainen - Virginie Despentes oli juuri käynyt markkeeraamassa samannimisen romaaninsa vuodelta 1996 pohjalta puoleksi ohjaamaansa Pane mua perin kiinnostavilla Rakkautta & anarkiaa -filmifestivaaleilla Helsingissä. Vai oliko? Hällä väliä, vuosi sinne tänne. Ajanjaksostahan on kysymys.
Pane mua / Baise moi ilmestyi siis kirjana 1996 Ranskassa ensimmäistä kertaa.
"Minä löin sinipiialla oikein sellasen laakalyönnin suoraan sen ohimoon. Ja mä vaan katoin sitä kun se lysähti maahan, että mä en edes yhtään järkyttynyt mutta mä vain katoin, että kuolikohan se. En ollenkaan kauhuissani siitä mitä mä olin tehny, enkä pahoillani enkä mitään."
Yllä oleva katkelma voisi olla suoraan Despentes´n kirjasta, mutta se onkin tuon Hesarin jutun alku, pätkä tutkija Tuija Nykyrin lisensiaattityön Naisen viha haastattelusta. Siinä nainen nimeltään Pirkko kertoo kuinka mies ei ollut siivonnut vaikka piti, ja kun Pirkko oli alkanut raivolla siivoamaan itse miehen ilkkuessa vieressä, silloin kuinka Pirkon pinna paloi.
"Pirkon mies oli hakannut hänet useita kertoja sairaalakuntoon, mutta
sinipiikajuttu oli
ainoa kerta koko avioliiton aikana, kun Pirkko löi miestään."
"Vaikka naiset puhuvatkin positiivisesti vihan ilmaisemisesta, en ole
yhtään huolissani heidän moraalistaan", sanoo Nykyri. "Se, että
kyseenalaistaa sukupuolirooleja, ei tarkoita, että hajottaisi ne kerralla
kokonaan. Vaikka naiset ovatkin alkaneet vaatia oikeutta
aggressiivisuuteen, he eivät kuitenkaan välttämättä toteuta näitä
ihanteitaan käytännössä. Eivät he ryhdy sarjamurhaajiksi, vaikka jossain
tilanteessa saattaisivatkin kerran lyödä."
Artikkelissa kerrotaan, kuinka rikosoikeuden tutkija Minna Ruuskanen on
"tutkinut tapauksia, joissa miehensä surmannut
nainen on vedonnut hätävarjeluun. "Niissä on taustalla yleensä ollut
parisuhdeväkivaltaa, mutta vuosia jatkunutta naiseen kohdistunutta
väkivaltaa ja sen uhkaa ei tuomioistuimissa ole pidetty hätävarjelun
kannalta merkittävänä asiana", Ruuskanen sanoo.
Lainaan vielä artikkelia:
" Musta tuli peto sillon. Määhän oon jatkuvasti kaikkia ihmisiä uhkaillu
tappaa ja mua on pelätty ja tämmöstä... Toinen porukka on sitä mieltä,
etten mää oo mikään tappaja... Enkä mä tunne itteäni, siis, mutta kai mä
sitten olen tappaja, kun mä olen tappanut yhden ihmisen."
Näin kertoo miehensä tappanut nainen, jota valokuvaaja Johanna
Vuoksenmaa haastatteli teokseensa Rikoksia ja rikkomuksia. Siinä
naiset kuvailevat, millainen oli se viimeinen päivä, joka johti veritekoon,
ja mitä he ajattelevat sen jälkeen."
Excaliburissa roolia esitti Helen Mirren
Arthurissa Keira
Ja yhä:
"Väkivalta voi nyt olla naisille entistä sallitumpaa, elokuvat ovat signaali siitä, että nainen ei vain alistu, kärsi ja ole vastuullinen. Silti tyttöjen naisihanne on edelleen toiset huomioonottava ja sopeutuva feminiininen hahmo - ei väkivallalla toisia hallitseva sankari", kertoo tutkija Päivi Honkatukia, joka haastatteli koulutyttöjä väitöskirjassaan.
"Siinä missä miesrikollista vihataan ja pelätään häntä voidaan myös ihailla. Väkivaltaisia naisia tytöt pitävät kuitenkin kummallisina, hulluina tai huorina. Kovistyttöjen sanotaan mielistelevän poikia."
Koska asiaa on tarkasteltu monelta kantilta. Näissä tilastoissa ja näkökulmissa näkyy ns. tavikset, tavalliset naiset. Mutta ei tämä julkuillekaan ole outoa:
Iltalehti numerossaan 18.2.2003 kertoo otsikossaan: "Saija Varjus on kokenut perheväkivallan omassa suhteessaan" ja "Saija Varjus on tyypillinen uhri":
" Saija Varjuksen ja hänen kihlattunsa Risto "Upi" Lunkan tapaus on tyypillinen, jossa väkivalta toistuu ja toistuu, mutta mikään ei muutu, toteaa sosiaalityön professori Leo Nyqvist."
Tällaiselle suhteelle ei anneta kovin ruusuista kuvaa:
"- Jos mies ei hakeudu hoitoon, ja halua muuttua, mitään toivoa ei ole. Itsellään väkivalta ei vielä koskaan ole poistunut."
Toisaalta kansalaisten törkylehdistä seuraama -yhtälön -raapimis- ja puukotusottelu ennen mäkikotkamme vankilaan menoa kiinnosti, koska siinä vähintäänkin räiskyvässä parisuhteessa nainen ja mies ovat kummatkin arvaamattomia. Mutta koska tämä ei ole eksploitaatio-kirja, niin en jatka aiheesta enempiä.
Naistahan palvottiin ennen, muistatte varmaan historian kirjasta rehevän Willendorfin Venuksen joka siis symboloi Äiti Maata. Koska nainen oli mystinen, hän oli jumalatar, koska vain ihmisistä hän pystyi tekemään ihmeen: kantamaan sisällään ja synnyttämään lapsen. Joka oli tulevaisuus joka pelasti heimon.
Mutta ristinuskon keksimisen ja pakolla käännyttämisen myötä naiset on lakaistu ja heidän suunsa on ommeltu kiinni.
Kauhuromanttista tai [ historiallista seikkailu]romaania saa lukea ja kirjoitta kuka tahansa ilman että se veisi ideologiaa lokaan aliarvostuksen puolelle tai jätettäisi noteeraamati.
Kaksikymmentäneljä silmänviiltoa ennen kuolemaa
Minulle tuli addiktio jatkuvasti käynnistää tietokone. Että se hurisisi, kuin lämpöä hehkuva harmaakylkinen paksuturkkinen peto vierelläni.
Pahan pojan prototyyppiä ken pelkäisi, pelkäisi
lal lal lal laa
asiaan.
Pahan pojan, roiston ja kulkurin prototyyppi arkkityyppi, arkkivihollinen [van Helsing - Dracula]- sadomasokistisissa roolileikeissä toistuva sadisti-hahmo voi olla natsin univormuun pukeutunut ylipaha - se on rooli, ylipahan pelottava ilmentymä, vaikkei tämä tietystikään mitenkään sympatiseeraa natsismia. Rock -skene käyttää hyväkseen sekä hakaristiä johon Sex Pistolsien Sid Vicious tykkäsi pukeutua - se oli punkin ylimielinen asenne, provokaatio, jossa mikä tahansa on mahdollista. Iggy Popin edellinen bändi legendaarinen The Stooges jossa Ashetonin poika tykkäsi pukeutua ss -univormuun, samoin The Whon täysin sekopää rumpali Keith Moon, ja nykyään mm Marilyn Manson. Ja aiemmin mm Siouxsie.
Selkeimmin natsismin ja gotiikan yhdisti Julie Taymor aikaansa edessä olevalla käsikirjoittamassa ja ohjaamassaan elokuvassaan Titus (1999). Titus perustuu Shakespearen verisimpään ja raaimpaan näytelmään Titus Andronicus, ja silpominen, hyväksikäyttö, vallan verinen jano ja raivo minkä heikkous aihetta on siirretty maukkaasti tähän moderniin elokuvaan.
Teoksessa uusi antiikin Rooman keisari on sadistinen huono hallitsija Saturnus - hän on pukeutunut mustaan nahkaan ja metallilla koristeltuihin maihinnousukenkiin tai tolppapohjiin, tai tulenpunaiseen satiinipukuun, mutta kuitenkin käyttää enimmäkseen vanhinta väriyhdistelmää: musta [hiili, karhunmarja], valkea [kalkki, hiekka], punainen [veri, punamulta] - jotka tietystikin toistuvat hakaristi-lipussa. Häntä näyttelee persoonallinen Alan Cumming, joka on tuttu elokuvista Investigating Sex, Nicholas Nickleby, X-Men 2, Kiviset ja Soraset las Vegasissa, Eyes Wide Shut, sekä teatterista: mm. tuhma & älyllinen musikaali Cabaret, jossa hän taisi olla itseoikeutetusti taisi olla seremoniamestari...
Hän on useasti palkittu, äärimmäisen viehättävä ja vaativa katseenvangitsija; viimeksi Alan briljentaarisi paljaine peppuineen Lontoossa upeassa näytelmässä Bent, jossa hän aluksi nukkuu pitkään ja leuhuttelee laiskotellen kimonossa itsekkäänä kabareetähtenä, mutta joutuu keskitysleirille - koska homoja ei suvaita.
Niin Bent kuin Cabaret ovat näytelmiä Weimarin ajalta
– jolloin kaikki oli niin ihanaa ja vapaata, mutta natsit sulkivat yökerhojen valot.
Itse Bent näytelmän logo on upea – siinä kirjaimet muodostuvat pukuhuoneen kirkkaista lampuista alkaen B-kirjaimesta, mutta päättyen mustaan T-kirjaimeen. Sellaista grafiikan pitää ollakin. Viiltävää ja totta. Kirjoitan jossain vaiheessa pitemmän pätkän Weimarin ajasta, mutta nyt en.
Tässä elokuvassa Titus Alan Cummingin kasvoilla on kultaista ja metallisen vihreätä luomiväriä, hänellä on musta lyhyt, selkeästi leikattu tukka, ja hän puhuu 1950-luvun mikrofooniin kuin rocktähti, näyttelijä, vaikka siis on antiikin Rooman hallitsija.
Saturnus yhdistelmä Marilyn Mansonia ja Hitleriä. Miksi? Nihilistisen goottirockin ja industriaalin metelin musta nahka- ja kumivaatetus liittyy yhteen tässä postmodernisti fasismin kanssa. Hän menee tietysti naimisiin vangitun goottikuningattaren nimeltä Tamora [ Jessica Lange ] kanssa, joka ei tietenkään ole gootiksi pukeutunut kuten nykyaikana vaan lähinnä kultaiseen, hän siis on blondi koska tämä tarina kertoo "julmien" ja "barbaaristen" goottien hyökkäyksestä Roomaan. Tamora ion myös koston jumalatar... = > Itse Titusta, lojaalia soturia, näyttelee Anthony Hopkins.
Pahan pojan, roiston ja kulkurin prototyyppi 2
Kotimaisessa elokuvassa tumma, eksoottinen ja kaurissilmäinen Ekke Hämäläinen on usein pahan pojan roolissa sekä kiihkeäsilmäisenä oli selkeä romanttinen sankari historiallisissa filmeissä mm Kuningas kulkureitten.
Humisevan harjun Heatchcliff, ja ääripäänään Hollywoodin ikuisen pahan pojan Dennis Hopperin näyttelemä sadisti / Blue Velvet - ja sinisempi oli yö, ja Tim Rothin sadistisuus Rob Roy / Kokki vaimo varas ja rakastaja.
Tälle tyypille annetaan gotiikassa selkeät, tunnistettavat piirteet - niin kasvoissa kuin käytöksessäkin, kuten muuten korpin mustissa hiuksissa oleva selkeä valkoinen raita
[ =>> Päivi Alasalmi käyttää ironisesti romaanissaan Ystävä sä naisien, tähän imagoon pohjautuu myös Damnedin laulaja Dave Vanian ].
Lukijan mieleen tulvahtaa mielleyhtymät, ja hän täyttää ja paisuttaa tarinaa omien kokemustensa / lukemansa perusteella. Myös X-MEN - elokuvassa ( 2000, ohjaus Bryan Singer) tuohon RYHMÄ X:ään kuuluva nuori tyttö, mutanttilapsi, erikoislahjakas Rogue saa hiuksiinsa valkoisen raidan. Bram Stokerin Draculassa Jonathan Harker [ Keanu Reeves ] kokemustensa jälkeen saan täysin harmaan valkean kuontalon.
Sankari[tar] voi menettää typeränä ja hyväuskoisena kaiken [ kuten de Saden Justine ] neitsyytensä, kipukynnyksensä, mutta kokemuksia kertyy..
Samankaltainen avuttomuus - nöyryys korostuu myös Dickensin Nicholas Nickleby ja David Copperfield [ älä sekoita samannimiseen 1900- ja 2000-luvun maagikkoon ]; goottilaisuus voi toimia myös yhteiskunnallisena romaanina, jykevät tummat kulissit voivat symboloida pahaa, rappiota, hyväksikäyttöä, järkyttävät elämäntilanteet jakavat ihmiset kahtia: köyhät - rikkaat, hyvät - pahat, aidot - näyttelevät.
Kaikista kaunein ja perverssein kaunotar ja hirviö -tarina on elokuva ensimmäinen Nosferatu - lopulta kukaan ei saa ketään muuta kuin hengiltä tai hulluksi. Naisen rakkauden, korjaan: naisen marttyyriuden ja uhrautuvuuden vuoksi vampyyri saadaan kiikkiin [ Turhan tiedon ruutu: kiikku kiikki joka ennen muinoin tarkoitti lihakiikkua ]. Tästä jatkoi 30-luvulla King Kong ja 50-luvulla Mustan laguunin hirviö. Jotka kaikki halusivat kantaa pyörtynyttä naista.
Onneksi kaunotar ja hirviö -myyttiä voi uusia kuten:
FBI agentti Clarice Starling - tohtori Hannibal Lecter Uhrilampaat profiloija psykologi Sam Waters - Jack sarjamurhaaja Pimeyden sydän / Profiler
ja miksei myös agentit Scully ja Mulder - valtio &salaliitot / Salaiset kansiot
joissa kaunotar onkin toimija, hyvä, hyvyyden puolustaja ja mies hirviö joka on uhkana koko yhteiskunnalle, kummatkin ovat älyllisesti tasavertaisia, kuten van Helsing ja Dracula.
Gotiikassa on kyse tuosta hipaisusta kiellettyyn; Kauhuromantiikkaa on se suljettu huone jonne on kielletty menemästä, konkreettisen tämän kuvaa Angela Carter Verinen kammio -kokoelmassaan. Kielletty huone voi olla myös Pandoran lipas, Oopperan kummituksen naamio jonka tyttönen riuhtaisee auki nähdäkseen asiaan todellakin paneutuvan tutorinsa ja palvotun kaukorakkautensa oikeat kasvot, tai Eevan omena.
