Osa 3: Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea. Alkaen maailman parhaimmasta näyttelijästä

Mahdotonta on kaikki muistaa kun äkkilähtöjäkin oli. Näin ja koin monta näytelmää:

Maailman paras näyttelijä on Leea Klemola.

Näin vaatimattomasti olen ajatellut useamman vuosikymmenen ajan. Neitoperho, Kerro sinulle kaiken ja Kuinka katosin karkkimaahan. Teatterissa Prinsessa Hamlet ja Aurinkoteatterin Atlantis. Sekä ohjaus- ja kirjoituspuolelta mm Myrskyn jälkeen tv:ssä ja Vaimoni, Casanova tuolla Espoon teatterissa.

Aurinkoteatterin Atlantis on juurakkoinen lankavyyhti josta polkee tarinoita - useampaan suuntaan.

Kansallisteatterin sisällä meille näytetään Auinkoteatterin synty ;)  Atlantis on viehättävä ja monikerroksellinen esitys. Kääpiöt ovat iloisen erivärisiä, kuten lapsen ksylofoni, alkaen vihreästä ja päätyen punaiseen. Tämän spektrin, ja sateenkaaren läpi katsomme esitystä. Kehitymme, ja pääsemme rautakauteen - joka vain orjuuttaa jalat kahleisiin. Jo harjoituksissa kääpiöt kävelivät pikku askelin - kuin amerikkalaiset vangit jalkaraudoissa. Tosin amerikan vangit ovat  vain yhden värisiä - oranssisia.

Atlantis on juurakkoinen lankavyyhti josta polkee tarinoita - useampaan suuntaan. Viihdyttävä, naurattava, opettava, itkettävä. Ennen kaikkea se muistuttaa myötätunnosta ja vastuusta. Kuinka tärkeä on lukeminen, ja oppiminen.

Aurinkoteatterin Atlantis näytelmä oli 14.04.2018 Kansiksessa, pienellä näyttämöllä, ja se oli prikulleen rajattu. Siinä ei ollut Kreikan talouskriisiä eikä kusenKeltaista aamunkoittoa. Vai oliko? Kovin monta sanaa on peräisin Kreikasta, kuten demokratia. Mutta kuuluiko demokratia naisille ollenkaan?

Näytelmässä vitsaillaan Tolkienin luoman Taru sormusten herrasta -teoksen paikkakunnan nimillä. Sooria Mooria ja suomalaisen jämptit loppusoinnit.

Rakastin pienenä Kombin tietosanakirjoja. Myöhemmin niistä ilmeni kolonialismi ja seksismi. Lapsena vain nautin ahmia tietoa, Kreikkaa, hirviöitä, myyttejä, mörköjä.  Elisa Viihteen Aitiossa on nähtävänä Risto Jarvan mainio Loma, jossa tulee esiin mm 1970-luvun mtkamuistot, Rohdoksen kolossi. Oliko sitä? Onko mahdollista, että niin suuri patsas olisi hajareisin seissyt aallonmurtajilla, ja suuret laivueet olisivat mahtuneet jalkojen välistä satamaan. Tärkeintä on mehevä tarina, sanoi Pasi Lampelan vallan toinen näytelmä.

Mitä päämanaaja peikko Alvis ( Leea Klemola ) oikein manaa, ja miksi? Mistä demonit tulevat? Mikä on EU:n tähtien ja Tähtien sodan ero? Miksi Euroviisuissa ei ole kohta enää Euroopan maita taistelemassa voitosta, vaan niitä toisiakin?

Ja kaikki äänestävät vain naapuriaan, ettei se aloittaisi sotaa. Mutta miksei kukaan äänestä Suomea?

Tulin huhtikuun alussa tämän näytelmän harjoituksiin hieman levättyäni. Pääsimme bloggariklubissa seuraamaan Aurinkoteatterin tuoreimman näytelmän Atlantis harkkoja Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 04.04.2018. Sitä ennen ohjaaja Juha Mustanoja ja näyttelijä Leea Klemola puhuivat lämpiössä. Ymppään fb-keskustelun tähän lobbuun johonkin. Kuvia sai ottaa ja totta vie, otinkin ;)

Koko proggis vaikuttaa solidaariselta ja symbolistiselta. Olemme meren alla kääpiöiden luona. Kääpiöistä on evoluution avulla, tai pakottamina, tullut vesikääpiöitä. Näytelmä on, tai vaikuttaa olevan, Oppimisen ylistys - kuten Lauri Maijalan ohjaus Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa, Näytelmä Atlantis keskittyy tietoon ja opiskeluun. Kenellä on oikeus tietoon? Kenellä on oikeus koulutukseen? Mikä on maksumuurin takana. Kuka tehtailee valeuutisia.

Kampanjoissa tytöillä pitää olla oikeus kouluun - myös kehitysmaissa. Näytelmä keskittyy myös yliopiston opiskeluun - ja sen kaupallistamiseen. Mitä laitamme kirjastoon? Mistä teemme tutkimuksia, kartoituksia? Miksi olemme tehneet rotuoppia, genetiikkaa, antisemitismiä. Miksi laitamme ylös meidän erojamme.

Viehättävät kääpiöt muodostavat värisuoran. Viehkoa on myös miten kääpiöt lisääntyvät, ja miten peikot lisääntyvät.. Klemolan valkoinen peikko, suurmanaaja Alvis, yhdistelmänä Valkyriaa, ja Kesäyön unelmaa, ehkäpä Valkoista peuraa.

Minulle Peikot ovat rakkaita, ruotsalaiset matkamuistomyymälät ovat täynnä peikkoja ja viikinkejä, ruotsalaisilla on mutkaton suhtautuminen omaan historiaansa, myytteihin ja mytologiaan. Ruotsalaisen taiteilijan peikot koristavat kalentereitani ja kuivamustekyniäni. Norjalainen Trolljägaren on ihana mocument, mokumentti, dokun muotoon tehty komediallinen kauhuelokuva Peikonlahtaajista. Kotimaassa meillä oli 70-luvulla Heikko-Peikko, ja sittemmin myös Rölli. Peikosta kertova kirja voi voittaa Finlandian - siis kirjapalkinnon. Mörköooppera vaikuttaa taas suositulta kaupunginteatterissa. Puhumattakaan Muumipeikoista!  Ulkomaan kauhu- ja fantasiaelokuvissa peikot ovat valtavan suuria ja tyhmiä persoonattomia roistoja, ja örkkejä. Tanskalaiset lyckotrollithymyilevät aina. He ovat onnellisia, elävät omaa tavallista elämää, tasapainossa...

Mutta palatakseni Atlantikselle, myyttien ja alkemian ääreen. Ihanaa tutustua. Joitakin Teatteriproduktioita pidetään hyvin salassa - vaikka örkkien koreografiaa on harjoiteltu jo puali vuotta. Kuten Turun kaupunginteatterin LOTRaus eli Taru sormusten herrasta. Joissa oli syitäkin pitää piilossa. Atlantiksessa ei. Se on kotimainen kantaesitys, ja teatterina on milteipä kateellisuutta aiheuttavan reilu ja raikas poppoo - josta uupuu diktaattorit. Joista muistutetaan Tyttö joka käveli -näytelmässä - tuosta Parviaisen ja Turkan ajasta. On jo aikakin saada muuta.

Muuta performanssia huvipuistossa

Hurjaruuth Lintsillä vappuaattona: taistelu olohuoneessa

Vanhat parrat, miehet, mestarit näytelmä Atenumin taidemuseossa: 

Thomas Bernhardin Vanhat mestarit. Kansallisteatterin näytelmä otetaan irti teatterista ja nostetaan museoon 05.04.2018. Tutut näyttelijät, vanhat parrat ja miljöönä Ateneumin taidemuseo. Ja siellä huone, joka pursuaa klassikoita. Jo vain pitkään poristaan Wienin kloseteista, jotka ovat siivottomassa kunnossa. Mikä wieniläisiä miehiä vaivaa? Taiteesta puhutaan ja paljon. Kritiikki on hyytävää, tuntuu ettei yksikään klassinen maalaus ylitä kynnystä ollakseen täydellinen... Yhden miehen silmissä.

Keitä miehet ovat? Kuka on kriitikko? Yksi on ainakin vahtimestari. Ja kuka tahansa on nykyään kriitikko...

Kuka tiiraa ketäkin? Näytelmässä kolme miestä, kaksi heistä ehkä herraa, toimii kriitikkona ja arvostelijana. Miten määritellä täydellinen taideteos, entä teoksen viat. Kuka toistaa kenenkin mielipiteitä. Nykyään tärkeämpää on, kuka saa tehdä taidetta, opiskella taidetta, kuka arvostella, kuka astua museoon - ei pelkästään enää etuoikeutetut valkoiset parrat, siis miehet.

Miksi tulla joka toinen päivä, paitsi maanantaisin, tiiraamaan yhtä ja samaa maalausta. Vuodesta toiseen. Sanonta joka toisena päivänä mutta ei maanantaina on silkka mahdottomuus. Voisi sanoa joka toisena aukiolopäivänä. Mutta mitä hän tekee niinä muina päivinä? Maanantaisin museo on yleensä kiinni. Museo saa hengähtää.

Hannu-Pekka Björkman tekee hienoja rooleja taide-elokuvien ( Rax Rinnekankaan Luciferin viimeinen elämä ) lisäksi myös keskinkertaissa elokuvissa kuten Vareksen stoorissa, jossa Björkman jyrää kuin berseelle ammutti Berserkki sellaisella potentiaalilla leffan läpi. Hän on tuttu myös Hovimäki-sarjasta ankarana pappina jolle ei kulleroita kerätä tuukin päälle eikä väkijuomia saa myydä - vaikka sillä kyläyhteisö vaurastuisi. Myös Hella W leffassa on inha rooli. Erityisen mainio on kotimainen herkullinen the Gourmet club. Kumman kaa -sarjassa hän rouskutti näkkäriä Ellun sänkykamarissa ja kysyi myähemmin baarissa, että vieläks lohkee.

Tässä Björkmanilla oli hienot, vetreät maneerit kun hän valmistui puhumaan.

Levoton esseisti Raskolnikov sähköisen kirsikkapuun loisteessa 

Näin Rikos ja rangaistus -esitykset 21.5. ja 25.5. Dostojevskin Rikos ja rangaistus tuli syystäkin verkkokalvoilleni eilen - Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ansioista Omapohjassa 21/5/18. Hyvin valaistunut tulkinta.

Miksi naisen täytyy aina myydä itseään, miksi miehellä on aina rahaa maksaa portolle, miksi naiselta puuttuu raha. Millainen vanha juoppo antaa tyttärensä myydä itseään kadulla?

Mitä valintoja Raskolnikov voi edes tehdä? Pelastaa? Kenet? Epätoivoiset ihmiset tarttuvat pulloon, hihhuloimaan. Sonjalla on merenneideon turkoosit hiukset.

Kenellä on oikeus onneen? Miksi nietzscheläinen esseisti Raskolnikov - etuoikeutettuna miehenä - hylkää opinnot, joihin naiset, tytöt eivät pääse? Miksi R ei opeta tyhmempiään? Ja saa siitä rahaa? Miehen ylpeys. Olla älykkäämpi muita kurssilaisia.

Pikavipit pitäisi lailla kieltää. Kun mediassa tiirataan ja syynätään tarkkaan vihaa ja valeuutisia, saman voi siirtää myös television mainoksiin, jotka lupaavat järjettömiä asioita ihmisille, joilla ei ole niihin varaa. Myyden tuotteita joita ihmiset eivät tarvitse. Ja hirvempänä - mainostetaan pikavippejä. Pikavipit jopa sponssaavat tv ohjelmia. Kellon ympäri. Kaiken aikaa. Aiheittaen ihmisille ahdistusta. Velkaa. Toivottomuutta.

Vaikka television ja internetin pikavipit eivät katko sormia....
Pitäisikö siitä olla tyytyväinen? Taas on kirveellä töitä.

Viimeksi näin Raskolnikovin roolissa Markus Järvenpään. Tässä näytelmässä R on Antti Lang ja Sonjan roolissa on Elina Reinikka. Uusia tuttavuuksia. Matti Onnismaan tapasin viimeksi kuristusseksin aikana. Siis elokuvassa Armomurhaaja, sen piipullisessa juhlanäytöksessä Night Visions festivaaleilla.

Säpinää Helsinginkadulla:
Isoveli valvoo eli miksi arjestamme on tullut dystopiaa täällä demokratiassa?

 Isoveli valvoo Ryhmisnuoria 2081 Ryhmäteatterissa. Enskari 16.5. Kunnianhimoinen ja kansainvälinen Ryhmisnuorten 2081 - Isoveli valvoo -näytelmän enskari oli eilen 16.05.2018 Ryhmäteatterissa, Helsinginkadun näytämöllä. Monikulttuurinen esitys koostui puoleksi ns. kantasuomalaisista, ja puoleksi maahanmuuttajista.
Kokoonpanon kansallisuuksia on valittu mukaan tasapuolisesti, ja ohjaaja haluaakin puhua monikulttuurisuudesta sekä rikkautena että voimavarana. Osan näyttelijän taustoista ja perheistä on kokenut oikeata terrorismia, kidutuksia, murhia, totalitarismia. Tämä koskettaa monella tasolla. Ja monia.

Kulissit olivat osin edellisen Ryhmiksen näytelmän Muodonmuutos jäämistöä. Osa tekstistä oli myös samaa, niin toistui aktiivimalli kuin sotekin. Ja tietysti koulutuslupaus - eli tuo oikeiston valehteleminen, ettei koulutuksesta leikata. Ja sitten oikeisto leikkasi koulutuksista. Eli tulevaisuudesta. Tulevaisuudestamme, verojemme maksajien tulevaisuudesta ja valinnoista. Unelmista. Arjesta. Kaikesta. Oikeisto.

Mukana oli me too ja muutkin ajan ilmiöt - olimmehan totuusministeriössä. Oikeassa elämässä, eli valitettavasti vuonna 2018, juuri nyt,  käytännössä natsipuoleen jäsen oli plagioinut gradussa yli 30% jonkun toisen alkuperäisestä tekstistä - myös kirjoitusvirheineen, ja kirjoittanut suomen pienellä! Ja kun tätä rikosta tutkitaan, niin tämä plagioija syyttää ajojahdista, ja aikoo aloittaa oikeustoimet!

Elämme, valitettavati, dystopiassa minkä George Orwell kirjoitti vuonna 1949.

Orwellin kaksoisjattelu
"Sota on rauhaa / vapaus on orjuutta / tietämättömyys on voimaa. " Wikisitaatit

Suomessakin ollaan matkalla Orwellin dystopiaan...

Teatterimuseossa heinäkuussa

Teatterimuseossa muistelin menneitä, ihanaa Kesäyön unelmaa Suokissa 2017 kesällä keinussa kerran, eikun kahesti, eikun kolmesti.

Kesäteatterit!

Käyn vain Suomenlinnan kesäteatterissa, ei siksi että jalassani olisi panta joka estäisi matkan Helssingin ulkopuolelle ;)

Vitsi vitsi, mutta vietän kesäni Impivaarassa tai betonibunkkerissa ja kummastakin on matkaa teatteriin. Paitsi Suokkiin.

Yksi lensi yli käenpesän Ryhmäteatteri Suomenlinnassa näytelmä on parasta kesäteatteria. Tosin muuta kesäteatteria en ole nähnytkään, enkä ehkä näekään, mutta näillä mennään. Suomenlinna on tavallaan Alcatraz, ja goottilainen linna linnake sopii hyvin ihmismielen tutkailuun. Ja sadismiin. Kumman hoito tehoaa yksilöihin Ratchedin vaiko McMurphyn? Onko koko elämä valtataistelua ihmisarvoisesta elämästä, ja kuolemasta.


Näin näytelmän harkat ja vissiin enskarin, oikean esityksen ja vihoviimeisen esityksen 1.9. ja on mukavaa kun säiden salliessa - ja ihmisten jatkaessa itsekästä tuhoamisvimmaansa eli ilmastonmuutosta - kesät jatkuvat pitempään.

Avoimet harjat Ryhmäteatterin kesäteatterissa Suomenlinnassa 30/5/18. Nyt on vaikea valita pikatuntumalla kuka hörhöistä ja höppänöistä on paras. Varsin onnistunut casting.... Ken Keseyn klassikosta, kunnianosoituksena, ehkä myös leffaversion ohjaajan Milos Formanin poismenolle. Varsin hauskaa, traagista ja sadistista ryhmäterapiaa Ryhmiksessä. Jees.¨

Uudehkot plakaatit ja afiisit merkkaavat muutamaa visiittiä Visporin kesäteatterissa... Yksi lensi yli käenpesän. Amerikkalaisista kauhuista yksi suurimmista on itsenäisyyden ja persoonallisuuden menetys, pakottaminen laitokseen ja sääntöihin, milloin saa syödä, milloin nukkua ja milloin Ping pong... Mielisairaala on myös amerikka pienoiskoossa. Varmasti tämä puhuttelee myös tämän hetkisen kylmän porvarihallituksen leikkauksia.

Oispa jo kesä.... Hrrr kylmäävä hoitaja Ratched ja kuumoittiva pipopää lähdössä Viaporin vankileirille. Eikun kesä teatteriin! 

Keseyn anarkistinen eli klassikkoromaani näytelmänä. Voi myös muistaa Milos Formania joka ohjasi eloluvaversion.











Harmi että Yksi lensi yli käenpesän loppuu ihan kohta, kun löysin vaatekomerostani yläosan vain yhdelle roolihahmolle...

Sekä tietty rahvaan tuunaamat teatterimainokset, stop töhryille ja kraffitit:

Minutkin naiset petti. Mitä on Kes Kesey, kirjoititko näin?

Osa 3: Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea


enimmäkseen aikuisten teatteria, osa myös lastenteatteria. Osa ilmaisia, osa maksullisia. Enimmäkseen suomenkielisiä, mutta ainakin yks tai kaks ruotsinkielistä poikkeus oli. Monta teosesittelyä ja tekijätapaamista kävin katsomassa, ja ehkä myös harjoituksiakin. Kävin teattereissa Helsingissä ja Turussa, ja vain Suomessa. Tviiteissä ja instassa jees:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

#Repost @satuylavaaraphotography with @get_repost ・・・ Avoimet harjat #yksilensiylikäenpesän #ryhmis @ryhmateatteri #Ryhmäteatteri #kesäteatterissa #Suomenlinnassa 30/5/18. Nyt on vaikea valita pikatuntumalla kuka hörhöistä ja höppänöistä on paras. Varsin onnistunut casting.... Ken Keseyn klassikosta, kunnianosoituksena, ehkä myös leffaversion ohjaajan Milos Formanin poismenolle. Varsin hauskaa, traagista ja sadistista #ryhmäterapiaa #Ryhmiksessä 😂👍♥

Henkilön Ryhmäteatteri (@ryhmateatteri) jakama julkaisu Touko 30, 2018 kello 10.50 PDT

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

#yksilensiylikäenpesän #minutkinnaisetpetti. Miten on, kirjoittiko Ken näin? Kesey? #ryhmis #Ryhmäteatteri.

Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu Touko 17, 2018 kello 11.06 PDT

Osa 2: Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea kun menin vain sinne minne halusin ;)

Näin ja koin monta näytelmää, enimmäkseen aikuisten teatteria, osa myös lastenteatteria. Osa ilmaisia, osa maksullisia. Enimmäkseen suomenkielisiä, mutta ainakin yks tai kaks ruotsinkielistä poikkeus oli. Monta teosesittelyä ja tekijätapaamista kävin katsomassa, ja ehkä myös harjoituksiakin. Kävin teattereissa Helsingissä ja Turussa, ja vain Suomessa. Mahdotonta on kaikki muistaa kun äkkilähtöjäkin oli.

Minkä hinnan me maksamme teatterilipuista ja elämämme valinnoista

Ensiksikin Arthur Millerin Hinta, joka oli pikkasen liian pitkä nykyistujalle, mutta Eero Aho! Onhan Eero nähtävä joka roolissaan kun kynnelle kykenee. Näin Eeron sattumalta kun kuvasin komeita vaahteroita ja hän käveli Kekkosena ohitseni. Kodak moment, mutten viittinyt stalkata.

Millerin Hinta tapahtuu mööbeleiden, ja muistojen, syytösten, kaunojen keskellä. Poliisi ( Santeri Kinnunen ) saapuu ullakolle, niin psykologisesti kuin fyysisestikin. Pieni tila on täynnä isän jäämistöä, komeita vanhoja huonekaluja - ja yks vanha harppu. Jonkun mielestä turhaa roinaa, kalua ja kolpaa. Toisen mielestä antiikkia, antiikkia. Joille voi laskea kovan hinnan. Toisen mielestä arvotonta, roskaa. Josta pitää päästä eroon. Paikalla puuskuttaa antiikki antiikkikauppias ( Esko Salminen ), arvioimaan jäämistöä, kuolinpesää. Joka on ollut hylättynä jo kauan. Sitten seuraan liittyy poliisin vaimo ( Aino Seppo ), ainoa naisrooli näytelmässä. Naisten roolien vähyys ja ahtaus, olla kaunis, olla vaimo, olla juoppo, ehkä, olla ahne, ehkä. Sitten toinenkin velipoika lääkäri ( Eero Aho ) astelee paikalle salakavalasti kuin Dirk Bogarde - samanlainen poolopaitakin! Soutaminen, huopaaminen, ja karikolle jääminen.

Kuulovammainen vierustoveri oli uskaltanut käydä katsomassa vain Hinnan ja Karamazovin veljekset - koska ei tiennyt, kuuleeko nykyään kotimaisessa teatterissa.

LOTRailua eli Taru sormusten herrasta

Kuvassa mainio Klonkku mainostaa muutenkin hienoa kaupunkia, Turkua. Turun kaupunginteatterin näytelmä Lord of the Ring -romaanista jatkui minulle myös kevätkaudelle, 17.2. näin sen uudelleen. Ja seuraavan kerran heti perään 21.2. Kävin tiuhaan Keski-Maassa, ja lumiset jylhät maisemat kallioitten läpi Helsingistä Turkuun muistuttivat Mordoria. Turkuun pääsee puoli-ilmaiseksi mutta yöllä vähän kalliimmin. Koska hobiteillakin on vähintään kaksi aamiaista, niin tämä oli huomioitu hyvin kaupunginteatterissa, koska noin miltei nelituntisessa näytelmässsä, jossa oli kaksi väiaikaa... Klonkku kohosi näillä kerroille eniten taputetuksi hahmoksi, jonka kaposia hartioita painoi tavaton taakka, syyllisyys, ja itsekkyys ja ahneus, joka johti hirmutekoihin, ja teki

Klonkusta vähemmän inhimillisen hobitin, vai mikä hän olikaan. Klonkun tarina on myös mielenterveyskuntoutujan - jolta evätään hoito, lääkkeet ja tuki - tarina. Se on syrjäytyneen tarina, syrjäytetyn tarina, yksinäisen miespolon tarina. Nujerretun tarina.

Turun aika -lehden kannessa on Klonkku kansikuvapoikana! Ja esittelee Turun kiehtovampaa puolta - sitä pimeää! ;) Klonkku / Sméagol (  ehtymättömän täydellinen Miska Kaukonen ) on välillä surullinen hahmo, jonka ylitse kaikki kulkevat. Pimeässä viihtyvä kaitaluinen erakko. Hänet on orjuutettu ja hänellä on vain yksi nautinto, päämäärä, pakkomielle. Aarre. Sormus. Sormusten sormus. Näytöksen jälkeen 21.2. Klonkku sai suurimmat taputukset. Klonkku on huikea hahmo, hänessä on yhtä kolhoa kauneutta kuin Richard O'Brienissä Riff Raffina. Traaginen, surkea, ilkeä, hyljeksitty. Asunnoton mies jolla ei ole paljoa kiinnekohtaa elämään. Ei sukua. Ei koulutovereita. Kenties avohoitoon hylätty rukka, parka. Josta kuitenkin tulee tärkeän seikkailun merkittävä jäsen: opas. Klonkku on hyvin suomalainen eksentrikko, joka vihaa auringonvaloa, toisin sanoen kärsii jatkuvassa kaamoksessa D-vitamiinin puutteesta, kun kauhia auringonräkötys sattuu silmiin.... Hän on osin muuttunut sammakkomieheksi, tai pojaksi, jaloista ainakin, ja ruokatottumuksiltaan hän on aika villieläin.

Klonkku kutsuu Frodoa herraksi. Mutta Klonkku on komea ja kuvaava nimi, klonkuttaa, nilkuttaa huonoryhtisenä. Klonk klonk. Välillä Klonkku on Touretten syndrooman vallassa, välillä autistinen.
Klonkku on kuin hylätty lemmikki ja nälkää näkevä katulapsi, jonka haluaa pukea puhtaisiin ja istuttaa juomaan leikkiteetä. Pieneen koriin pistäisin a koriin kuljettaisin.... Hän ei käy runobloggaajien piknikillä eikä kuntosalilla.

Pitäisikö hänen?


Mutta Tolkien varasti ja lainaili paljon mm Kalevalaa, Tarussaan on niin Väinämöinen kuin seppä Ilmarinenkin. Ja onhan siellä myös saamelaisten Čáhcerávga, Vesiraukka, josta allaoleva kuva Ante Aikion saagasta.

Oho. Onko Tolkien lukenut myös Seitsemän veljestä? aarre / precious, peikko / Klonkku

Turun kaupunginteatteri ottaa tosissaan Taru sormusten herrasta näytelmän rekvisiitan & lavasteet: kääpiöiden vaiko örkkien louhinta on laajentunut myös ulos. Puhumattakaan Lukitarin verkosta.. Outi Sarjakoski: Network 1995.

Saavu Saatana Willensaunaan ja pistä kaikki kohilleen!

Kauniilla siveltimellä maalattu Mestari ja Margarita Kansallisteatterissa eli Bulgakovin romsku Saatana saapuu Moskovaan on niin hienosti, ja kierosti rakennettu, näpsäkkä koreografia, mielleyhtymiltään ja ääniltään Mestari kursitaan kokoon kuin Lemminkäinen, Osiris, Rocky Horror Picture Shown kultainen mies, osaksi Frankensteinin tarinaa...

Käsikirjoitukset eivät pala, mutta millaisia sopimuksia on kustantamon kanssa tehtävä? Voiko kaiken muuttaa, voiko mieleltään rikkoutuneen intohimoisen kirjailijan saada enää eheäksi... Eli Osassa 1 valehtelin, olinkin nähnyt tammikuussa kerran tämän proggiksen, vain  helmi- ja maaliskuussa en. On niin mahdotonta pitää yllä listaa teatterikäynneistä kun kirjoittaa useammassa läänissä, lukuisilla laitteilla puhelimista kannettaviin, osaksi jopa kirjaston värkeillä, ja omaa kannettavia ulkomuisteja. On hyvä aina laittaa päivitetty lista sähköpostiin, mutta mistä löytyy työrauha sen purkamiseen?

Ja valehtelin lisää. Tottahan toki näin Kansallisteatterissa 16/3/18, mikä oli parasta perjantai-illan viettoa... Luen uudelleen Käsikirjoitukset eivät pala! -kirjaa jossa Mihail Bulgakov taistelee sensuurin, köyhyyden, asunnottomuuden, ahdasmielisyyden, sairauksien ja useamman vaimon kanssa, myös vakaumustensa. Ja ennakoi fasismin nousua noin vuonna 1923.

1930-luvun hää kirjoitti salassa Master i Margarita -romaania ( Saatana saapuu Moskovaan ja tarjoopi pirunmoista sopimusta... )

Vain Suomessa kansalliskirjailija voi olla myös maanpetturi

Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin lyövät peliin kerroksia ja kalvoja olanyliheittimeen, henkiseen sellaiseen näytelmässä Punainen viiva. Klovnit ovat vaan niin mainioita. Viattomia, hovinarreja jotka paljastavat kuninkaan hulluuden laajuuden, tervehenkisiä tai maahenkisiä kylähulluja. Mutta myös kuninkaita kumartava rahvas saa katsoa peiliin. Punainen viiva ja punaiset nenät. Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin lyövät peliin kerroksia ja kalvoja olanyliheittimeen, henkiseen sellaiseen. Korpikirjailija Ilmari Kiannon romaanin Punainen viiva lisäksi kerrotaan kirjailijan itsensä, Iku-Turson kiinnostavaa elämäntarinaa. Nostetaan jalustalle, mutta myös kritisoidaan. Kianto kannatti moniavioisuutta, mutta arvosti naisessa siveyttä. Jos muistan ajatuksen oikein.

Pojat muualla tutkivat ulkomaalaisia maagikkoja, höyrypäitä ja kirjailijoita - vaikka Kiannossakin olisi sarkaa ja särmää. Hän oli Suomelle sekä kansalliskirjailija että maanpetturi. Suomi on kovin hätäinen takin kääntämisessä, mutta lopulta, kiitos, seisoo... Tai ainakin sadan vuoden päästä. Red Nosen pellet pysähtyivät tätä miettimään, miksi kuluu sata vuotta ennenkuin oikeus voittaa, unelmat toteutuvat...

Punanenät muistuttavat kuinka kovaa oli elämä tuolloin, hiihtää 40 km lähimpään kauppalaan, kylään. Lastenarkkua kantaen, vetäen. Kuinka kahvia voi juoda vain jouluna. Kun jauhot ja ryynit loppuivat.

Ja kuinka kuppari vai oliko ennustaja oli sekopää joka vouhotti kuinka vaarallista on mennä vetämään punainen viiva, äänestää. Joka pelotteli ihmisiä turhaan. Hän siis oli aikansa trolli ja botti. Ikävä kyllä.

Samana päivänä tai seuraavana päivänä on hesarin Instagram-sivulla amerikkalaisesta kaivoskaupungista joka erehtyi äänestämään presidentinvaaleissa tuota oikeasti pelottavaa pelleä, trumppia, joka tietenkin petti työläiset. Antoi tyhjiä lupauksia. Tietenkin. Yhdessä kuvassa on teksti jossa paikallinen hihhuli eli pappi joka kielsi äänestämästä Hillary Clintonia. Tuntuu hirveältä lukea tänä päivänä, tänä avaruusaikana tuollaista jälkeenjäänyttä propagandaa, vihapuhetta ja kiristystä.

Kyllä, me tarvitsemme hovinarreja, pellejä, kirjailijoita ja toimittajia - osa heistä toimii totuuden ja tasa-arvon puolesta - oman henkensä uhalla.

Kim, Lekki ja Namwaan ja rakkausperäinen maahanmuutto naisten teatterina

olipa ihana kokemus, ja kielikylpy á la Teatteri Jurkka - tuo on pieni, intiimi teatteri, jossa on nurkka, jossa jossa näytelmät nautitaan. Vierastin aluksi tähän näytelmään menemistä. Miksi. Olenhan toivonut, teatterissakin, diversiteettiä, monimuotoisuutta, feminismiä. Ettei aina miehen kertomia juttuja miehille joissa mies on pääosassa. No nyt ei ole. Ainakaan pääosassa. Mies tai suomalaiset miehet, körmyt ja jäykät, jäyhät ja puhumattomat miehet, jotka ovat hankkineet postimyyntimorsiamet. Mutta ei tässä. Morsmaikut ovat rakastuneet miehiin ja siten saapuneet kylmään, outoon Suomeen. Jotta saavat hyvän kodin itselleen ja lapselle / lapsille. Ja tasa-arvoisen parisuhteen. Vai saivatko?

On ollut varmaan vaikea jättää aina lämmin kotimaa, ystävät ja perhe. Mutta tämä on näytelmä, jossa äänessä on kolme thaimaalaista naista. Kaksi heistä puhuu suomeksi, yksi englanniksi. Varsin viehättäviä nämä naapurin tytöt Kim, Lekki ja Namwaan.

He esittävät mikä on oikein suomalaista kuten perunat ja kahvinjuonti. Vaikka sekä peruna että kahvi ovat tuontitavaraa, ne on mielletty hyvin suomalaisiksi. Rehellinen suomalainen kahvi. Mukana taitaa olla myös tango, joka voi olla myös muualta tullut.

Onko ihmisellä oikeus rakkausperäiseen maahanmuuttoon? Entä jos sikamaisesta miehestä eroaa, niin saako jäädä Suomeen ja pitää omat lapsensa. Paljon on vaakalaudalla. Entä työ? Opiskelu? Suomenkielen opinnot?

Muodonmuutoksia, syrjäytettyjä, syöpäläisiä ja saatanan sipilät, natsit, aktiivimallit, kyykytykset, työkokeilut ja linnunpöntöt

Ryhmäteatterin Muodonmuutos 02.03.2018 tarjosi mahdollisuuden katsoa peiliin, Suomalainen, osin eurooppalainen, ja amerikkalainenkin arki ja nykypäivä on muuttunut satiiriksi, ja dystopiaksi. Oikeistohallitus keksi viimeksi aktiivimallin, jolla on tarkoitus leikata reilusti työttömyysrahoja, nöyryyttää ja juoksettaa työtöntä - vain tilastojen siistimiseksi. Ja odotella luonnollista poistumaa - jonka entinen työntekijä, nykyinen syrjäytetty, syrjäytynyt, työtön tekee - mm kaasuhellan, tai köyden avulla.

Muodonmuutos näytelmä alkoi pyöriä Hesarilla, helsinginkadulla, kortteliteatterissa, kröhöm, Ryhmäteatterissa juuri ennen kuin alettiin juhlia suurieleisesti Suomen satavuotispäivää, itsenäisyyttä. Ja jatkui 2018 keväällä kun kirjoissa, elokuvissa ja näytelmissä muistellaan sisällissotaa. Siis luokkasotaa. Kallio on mainio paikka tutkailla.

Näin 1. kerran riemastuttavan kohtauksen jossa hitlerin näköinen mies perusti uuden natsipuolueen nimeltään sininen aamunkoitto. Juuri samana päivänä suomalaiset natsit perustivat uuden puoleen nimeltään sininen. Kylmääkö? Kyllä pitäisi.

Kovin kafkalainen on tämä tarina, ja ei mikään ihme, onhan sen kirjoittanut Kafka itse...

Juha Hurmeen Lemminkäinen toi mieleeni Vlad Seivästäjän velipojan ja tietty viikingit ja Ior Bockin Lemminkäisen temppelin

Lemminkäinen 27.02.2018 Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ennakossa
Näin Lemminkäinen näytelmän ennakon sopivasti päivää ennen Kalevalan päivää. Eilen 26.2. lavaklubilla ei mahtunut istumaan kun lavalla oli Juha Hurme puhumassa näytelmästään Lemminkäinen. Lavaklubilla Hurme kertoi, etteivät Kalevalan runot ole välttämättä suomalaisia vaan ne ovat meillä parhaiten säilyneitä. Yhteisiä tarinoita. Kirjoitan tuostakin tuonnempana.

Istuuduin pienelle näyttämölle, paikalleni ja heti kohta Juha Hurme seisoi myös katsomon vieressä. Väliaika. Aluksi aseenkantaja muistutti hahmoa elokuvassa 13. soturi ( Eaters of the Dead ). Hahmoa jota Antonio Banderas näyttelee viikinkien keskellä. Aseenkantajan tapaus muistutti myös Draculan tarinaa jossa Vlad Seivästäjän (Vlad III eli Vlad Țepeș eli Vlad Dracula ) veljpoika Radu eli Radu cel Frumos ( Radu III the Fair, Radu III the Handsome tahi Radu III the Beautiful ) kidnapattiin . Vaikka Vlad Seivästäjä pisti turkkilaiset aisoihin.

Mutta Hurme ei rakenna tästä kostotarinaa, päinvastoin, vaan humaania humaanisuutta. Ihminen ja inhimillinen ja inhiminen... Tämä on niin monikulttuurinen ja suomalainen tarina, eepos ja leirinuotio, että takulla Odinin poikina itseään pitävät pellet vetävät herneen nenään. Jos osaavat lukea.. Lavalla näkyy myös fyysiset Odinin pojat, muovikypärineen ja sarvineen - olemmehan keskellä viikinkien aikaa ja taikaa...

Mikä on aito viikinki... Rakastin lukea Ruotsin historiaa ja löytää sieltä maailman vanhin purukumi - tietekki Skånesta. Ja kuinka viikingit veivät 500 ruotsalaista sanaa englannin kieleen, jotka löytyvät sieltä vieläkin: thorsdag, thursday, torstai. Fredag, Freijan päivä, Friday. Husband ja moni muu.

Maijalan ohjaus Seitsemän veljestä on todellisen oppimisen ylistys

Seitsemän veljestä 21.03. Turun kaupunginteatterissa. Voi veljet mikä matinea! Parasta ja monikerroksellista kuvakudosta, alkaen Black Horse -kalsongeista jättäen toiveen toivosta... Kuinka tärkeää on oppia lukemaan, ja tekemään sovinto. Millaista on olla mies 1990-luvun ilmiöiden, prässin lävitse, miesstrippareista poikabändeihin ja marjan poimijoihin. Tai sienten... Lauri Maijala on kujeileva nero! Kolmas kerta kun tämän näin. Matinea alkoi keskipäivän kuumuudessa klockan 12 reikä reikä, kuten edellinenkin kerta, ja katsojina oli tälläkin kertaa koululaiset ja eläkeläiset. Olin itse siinä välissä, välistävetäjänä. Edellisellä kerralla hieman mietitytti liian nopea tempo, joka tietysti minulle ADHD-ihmisenä, jonglöörinä ja renessanssi-ihmisenä oli oikein sopivaa, ja haastavaa. Nuoriso on nopeaan puheeseen ja tekoihin tottunut, ja vanhempi polvi tuntee tekstin selkärangassaan, joten esitys sopi kuin nappi otsikkoon ;)

Näin Seitsemän veljestä tiuhaan myös kevätkaudella.

7 veljestä huippuvireessä Turun kaupunginteatterissa 14.3.

Tässä näytöksessä on erityinen vire ja porukka on timmissä kunnossa. Sellainen, että perkele – me näytetään –asenne. Ja toteutus.

Lauri Maijala sekä riisuu myyteistä, että pukee ne, uudelleen. Takkupäät ja paidat, jukurit, tähkät, viljapellot, kuin karheista juuttisäkeistä. Peruukeissa on Limahlia ja Amadeusta 80-lukua.
Maijala kirjoittaa itsensä kaanoniin, ja sieltä pois. Ei maalaa itseänsä nurkkaan, tai jos maalaa, niin on sen seitsemän jukuripäätä, joilla valintoja, jännitteitä. Nurkasta pääsee pois vaikkapa akkunan särkemisellä.

Käytetään innostavaa, kiihdyttävää venäläistä marssimusiikkia kun marssitaan sotisovassa sotaan, mutta sitä ei välttämättä glorifioida, tai edes hyväksytä. Päinvastoin. Soitellen sotaan... Yhteiskuntaa vastaan, Toukolan poikia vastaan. Kirkkoa vastaan, lukkareita vastaan. Virkavaltaa vastaan. Auktoriteettejä vastaan. Kirjoja vastaan. Kun lukeminen on niin vaikiata.

Oikoluin isäni paikallishistorian kirjaa, ja sieltä oli ihanaa huomata, kuinka näin oli oikeassa elämässä, pojan oli osattava lukea ennen kuin mielii kihloja. Tai naida. Joka ennen tarkoitti mennä naimisiin. On todella surullista, että lukeminen oli valjastettu hihhulointiin, kirkon rahanahneuden ja muun vallanhimon vuoksi. Jotta voisi kontrolloida ja pelotella rahvasta, heikompaa. Oopiumia kansalle. Kansan halveksuntaa, kansan manipulointia, propagandaa.

Kenellä meillä on oikeus ääneen, omaan kehoon, tasa-arvoon, tulla kuulluksi

Axel - soolo miesäänelle 17.3. Lavaklubilla Kansallisteatterissa. Transpoliittinen toimintaviikko on meneillään, ja mikä olisi parempi kuin sukellus Axelin maailmaan. En huomannut, että oranssisen hahmon pohjana oli Kullervo, Kalervon poika, joka metsässä huutaa yläosattomissa. Gallen-Kallelan Kullervon kirous -maalauksesta on kyse, vuodelta 1899.

Itse Axel on Helsingin ylioppilasteatterin jäsen. Minulla on ollut varaa käydä Ylkkärissä vain kerran, näytöksessä XL vuodelta 2016. Silloinkin oli teemana seksuaalisuus, ja tosielämän tv-juontaja joka salaa kuvasi panojaan ja levitti niitä myös vistossa FB-ryhmässä. Mikä on ihmisen koskemattomuus, ja naisen esineellistäminen digitaalisen aikana?

Nyt teemana on sukupuolenkorjaus-prosessi. Henkilökohtainen, arka, tärkeä, privaatti, julkinen taiteessa.

Katsoin putkeen Julia & Romeo näytelmän ennakot ja enskarin

Mikä ettei. Toki kotona kävin välillä. Ehkä. Lämmin, viehättävä, rietas ja ah kaihoisa Julia & Romeo ennakoissa Kansallisteatterissa.

Olin veron alaisten parvekkeiden ja kuihtumattomien ruusujen alla… Erityismainintana peruukkien, hiusten ja viiksien täydellinen sopivuus – ne melkein olivat ¼ ihmisestä ;) Olen helsinkiläisessä teatterissa, jossa on vastakkain ääripäät, jotka voivat aiheuttaa sisällissodan, ehkä. Mutta emme ole vuodessa 1918, vaan 1500-luvulla, 1800-luvulla ja vuodessa 2018. Tavallaan. Näytelmän lavastuksessa on kerroksia kuten läpinäkyviä kalvoja olanyliheittimessä.

Julia & Romeon toinen ennakko 6.3.2018 oli eilen Kansallisteatterin suuren suurella näyttämöllä lämpimämpi, viehättävämpi ja rennompi kuin ensimmäinen. Eka ennakko 5.3.2018 oli moitteeton, mutta eturivistä parhaimmalta paikalta katsottaessa tunnelma ja ilmatila oli kylmähkö, kulissit ja rekvisiitta vaikuttivat liian riisutuilta. Yleisö oli eilen enemmän messisä, nauroi ja kikatti nokkelalle näytelmälleen, ja ehkä tunnisti siinä oman itsensä, hyvin nuorena…

Itse raikas näytelmä oli komeasti riisuttu – dramaturgin Anna Viitalan mukaan, hän puhui teosesittelyssä Lavaklubilla 6.3. juur ennen esitystä, kuinka näytelmästä on otettu pois turha kuten naisviha ja naista halventava ns. huumori. Hienoa, ja jo oli aikakin! ajattelin minä, kun en voi sietää miesten tekemää taidetta miehille, jossa miehet näyttelevät myös naisten roolit, oliko niin, että vielä Viljami Säkinperän eli Shakespearen aikaan äijät vetivät kaikki roolit, ja äijät kirjoittivat näytelmät, ohjasivat jne.

Arki ja kauhu Q-teatterissa. Vihdoinkin kauhua teatterissa!

Eero Ritala tähtipölyineen jää mieleen irvokkaana pop-tähtenä hippihoppielkeineen. Ja vihdoin lotrataan verellä. Jiihaa. Ollaanko tässä kämppiksiä vai yhtä suurta perhettä? Olen ymmälläni kuin Ewan McGregor leffassa Trainspotting. En nyt jaksa hakea tuota kohtaa Welshin kirjasta. Vaiko hullunkurinen perhe.

Ei. Ihan normaaleja ne on. Katsomme nukkekotia, muttei Ibsenin. Ehkä se on kuin Ray Davisien laulu Quiet life niin mainiosta leffasta Absolutely Beginners...

Ei o. Tirkistelemme. Mukavaa, että lavalla on vaihteeksi alaston mies. Suihkussa. Pari päivää sitten leffakerhossa Kannelmäen Kanneltalossa katselimme Hitchcockin Psykon, ties monennenko kerran, se on tuttu: vhs, dvd, blu-raykin ehkä ja tv ja tietysti valkokankaalla, ja loppumattomien dokumenttien ansiosta. Mutta mukana oli Harri Kilven hieno alustus. Päähenkilön puhdistautuminen, suihku. Synneistä, kavalluksista, ahdistuksesta. Mutta tässä on vain arkinen suihku. Miksi vesi pelottaa? Miksi veden poissaolo pelottaa? Mikä on arki? Mikä on arjen vastakohta? Juhlat? Mikä on kauhun vastakohta?

Mutta paluu arkeen. Arkena, arjessa suomalainen käy aamulla suihkussa kuten amerikkalainen - vaikka ei ole likainen. Emme katso vidiootteja vaan diginatiiveja. Ja vähän vanhempiakin digivälineen räplääjiä. Alaotsikkona voisi olla nenänkaivamisen taito.

Elämässä tarvitaan Erkki Saarelan naurua. Ilveilijän synty muistutti 1970-luvun etelä-amerikkalaista diktatuuria

Suurin komedia syntyy hetkestä jolloin mies on itsemurhan äärellä. Sillä. Teatteri Jurkka kutsui uudelleen. Elämässä tarvitaan Erkki Saarelan naurua. Ilveilijän synty muistutti maaliskuun alussa sekä 1970-luvun etelä-amerikkalaista diktatuuria, että elokuvaa Gladiaattori. Tänään huhtikuussa se muistutti eilistä elokuvaa Keskiajan intohimot elokuvateatteri Orionissa - vaikka tuosta leffasta uupuu ilveilijät jotka jokaisessa keskiaikisessa kuvaelmassa mukana. Paavin pallit ja narrin nallit.

Kaikkein paras miesten tekemä komedia alkaa siitä, kun mies yrittää itsemurhaa. On sen äärellä, kuten monessa Irvine Welshin kirjassa ( Trainspotting, Paska ), tai kun Chaplin estää joka ilta juhlivaa dandyä telemästä itsemurhaa, ja aamulla dandy ei muista mtn. Tai elokuvassa World´s end. Tai I hired a contract killer.  Tai Erkki Saarelan ilvelijä joka syntyy hirttosilmukka kaulassa teoksessa Mysteerio Buffo. Yhteiskuntakriittinen, kroominen ja groteski versio ns pyhästä näytelmästä, keskiajalta. Dario Fon mainion pastamankelin lävitse.

Pyh pyhempi pyhäin - näin Pekka Töpöhännän suomenkielisessä versiossa kitetyttiin uskonto. Vallan mainiosti ;) uskonto on urpojen haaleata oopiumia, ja sitä sietääkin kritisoida. Enää meitä kritisoijia ei polteta roviolla. Näiden paavien ja muiden ulkokultaisten orgioissa viihtyjien muka-pyhien ukkojen eloa kannattaakin tutkailla. Kun oikeasti köyhät munkit kritisoivat komeaan mekkoon ja kultakoruihin koristautuneita vanhoja äijiä, niin stoorin päävi bonifacius kahdeksas naulautti munkit kielestään kiinni. Mutta mihin oviin? Toisten rikkaiden äijien oviin?





Näytelmävuoteen mahtui myös taiteilijavierailut ja teosesittelyt joissa kävin mahdollisuuksien mukaan.

Tyttö joka käveli Tekijät esiin! 

Kansallisteatterin pienen näyttämön lämpiössä, viinibaarissa oli 22. maaliskuuta kello 17:01 Tekijät esiin! -tapahtuma, jossa Tyttö joka käveli-näytelmän hurjat naiset, herkät naiset, salaperäiset naiset elikkä Seela Sella, Pirjo Määttä, Aksa Korttila puhuvat. Ja Helena Itkonen haastattelee.

Naisia, kerroksia, myös historian hirveyksistä pitää saada kirjoittaa

Tyttö joka käveli näytelmä Kansallisteatterissa ennakossa 13.3.  Tulin Willensaunaan suoraan feministisestä keskusteluryhmästä, jossa aiheena oli mm kulttuurien omiminen. Esimerkkinä Ruskeat tytöt -yhteisön Koko Hubaran essee Oneiron -romaanista. Saako kukaan enää kirjoittaa mistään?

Saa.

Taidetta ja kirjallisuutta ei voi rajata. Saako juutalaisuudesta kirjoittaa yentl? Saa. Saako keskitysleireistä kirjoittaa? Saa. Mutta hyvin.

Joten astuin penkille. Näyttämö näytti mustavalkoiselta, kauniit valkoiset katot plafondeineen kallellaan, kristallikruunuineen. Lavalla oli kolme työpöytää. Ja myöhemmin naiset, upeat naiset villasukkineen, villapaitoineen. Naiset, opiskelijat, tutkijat, dramaturgit, seikkailijat, jotka istuvat nautinnolla tuolille, oman työpöytänsä ääreen. Oma tupa, oma lupa. Naisen huone, naisen tila. Keittimestä lisää kahvia, lukemattomia työtunteja, intohimoja, musiikkia, josta saa voimaa, musiikkia, joka täyttää huoneen.

Eniten samaistuin noin viiskymppisen naisen, dramaturgin tarinaan, osaan. Me kuuntelimme samaa musiikkia...

Ensin koko tzetti vaikutti staattiselta 1. näytöksessä. Olemme kraftwerkmäisessä maailmassa, työpisteessä, kolmessa työpisteessä, kolmessa tarinassa, kuin keikalla. Mikrofonit, kaiuttimet, haastattelunauhurit, piuhat ja kytkenät elävät omaa elämäänsä. Nauhoitettu puhe, muistelu. Ääni.

Toisessa näytöksessä olanyliheittimet saavat vallan, ja niitä käytetään nerokkaasti, ja ilkikurisesti. Olanyliheitin eli piirtoheitin. Grafiikkaa käytetään säästeliäästi, vasta nyt, ja mikrofoneilla, kaseteilla ja kaiuttimilla pelataan. Joskus kasettimankka aiheutti ikävää feedbäckiä - olin katsomassa ennakkonäytöstä. Henget puhuivat.




Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea kun menin vain sinne minne halusin ;) Osa 2.

Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea kun menin vain sinne minne halusin ;)

Osa 1. Näin ja koin monta näytelmää, enimmäkseen aikuisten teatteria, osa myös lastenteatteria. Osa ilmaisia, osa maksullisia. Enimmäkseen suomenkielisiä, mutta ainakin yks tai kaks ruotsinkielistä poikkeus oli. Monta teosesittelyä ja tekijätapaamista kävin katsomassa, ja ehkä myös harjoituksiakin. Kävin teattereissa Helsingissä ja Turussa, ja vain Suomessa.

Luokkasota 2018 sisällissota teatterissa, kirjoissa ja tutkimuksissa

Koska vuosi oli 2018 vietimme ei niinkään groteskia juhlavuotta, vaan muistamisen vuotta, luokkasodasta eli sisällissodasta on kulunu vain sata vuotta. Kuinka monta punaista naista ja tyttöä nuo lahtarit murhasivat? Tilastot kertovat rumia lukuja, joita on lakaistu maton alle. Esimerkiksi Tornion vankileiri on täysin vaiettu asia, pois pyyhkäisty, niin kuin historia yritetään peittää valheellisesti. Ettei mithään pahhaa meän takapihala ole koskhaan tapahtunukhaan. Paljon kirjoja, elokuvia, dokuja, tutkimuksia ja sarjakuviakin.

Näyttämöllä suomalainen sisällissota sata vuotta sitten -kategoriasta näin Veriruusut ja Maailman hauskin mies, josta näin myös leffaversion. Korjauksena Suomen hauskin mies, mutta mikä ettei saisi tuonkin tittelin. Martti Suosalo oli kuin rääläntyönä tehty ja nuijalla sovitettu egoistinen näyttelijä ( onko muunlaisia?)  Helsingin kaupunginteatterissa. Iso-Mjölön saarella on lahtarien pystyttämä vankileiri, jonne on myös Suomen hauskin mies joutuu, ja näyttelemään henkensä edestä. Punavangit, punakaarti ja luokkasota.

Kävin muuten ilmaisella punavanki-risteilyllä Iso-Mjölön saarella, sekä mm Santahaminassa. Oli järkyttävää nähdä metsä, jonne viattomat punaiset murhattiin. Tietysti tämä näkökulma ei ollut kokonainen yksoikoinen kuva luokkasodasta, mutta lahtareitten retkeillä en käynyt, eikä niitä järjestettykään. Mitä nyt jotain Mannerheimin paraateja valokuvasarjoissa.

Muistelin kun näin Suosalon oi Romeona,oi Romeona, tualla Ryhmiksen kesäteatterissa, Suosikissa vuanna 1995, kauan on aikaa siis... Ah.

Sisällissotaa käytiin Erottajalla: Musikaalinen Erottaja 1917–18 oli viehättä ja ihana ja kertoi karmean tarinan yhden itsenäisen nuoren naisen elämästä ( areenana Teatteri Avoimet ovet ) teos, jonka oli kirjoittanut Anneli Kanto, kuten myös Veriruusut, jotka näin KOM-teaterissa tiuhaan erittäin onnistuneena työnä, joka kasvoi New Orderin musiikkivideoiden maailmasta myös johonkin suurempaan inhimillisyyteen ja myötätuntoon. Oliko nuori punainen tyttö 14-vuotias kun hän tarttui aseisiin, ja liittyi sisällissotaan eli luokkasotaan puolustamaan tasa-arvoa niin työssä kuin elämässäkin. Anneli Kanto on kirjoittanut myös Lahtarit kirjan. Yle Teema näytti tämän hienon produktion taltioituna Tampereella, myös making of -doku on katsottava. Ohjaaja Lauri Maijala puhuu niin hienoja, ja järkyttyy aidosti nähdessään luodinreiät, jotka on jätetty keskeisille paikoille Tamperelle.

Teatteri-ilta alkoi bloggaajatapaamislla entisessä KOM-ravintolassa, nykyisessä ravintola Pontuksessa. Paikalla oli tapaksia ja Anneli Kanto, jota olen kuunnellut useammissa tapahtumissa niin SKS:n tiloissa, kuin Akateemisessa kirjakaupassa, ja elokuvateatteri Orionissa. Kanto kertoi Veriruusut-romaanin tyttöjen olleen varhaisfeministejä, ja suuresta vihasta, huorittelusta ja raiskausuhkauksista, joita nainen saa vain aukaistessan suunsa. Nykyään. Koska tätä romaani ei oltu vielä kirjoitettu niin Annelin piti tehdä se. Veriruusut julkaistiin romaanina vuonna 2008 ilman suurta haloota - nyt haloo on suuri. Kirjastoissa on hurjat lainausjonot ja ei ihme, että asia, aate, historia - sadan vuoden takaa kiinnostaa. Harrastelijateatterit olivat nopeita kiinnostumaan, sitten viiveellä suuremmat laitosteatterit.

Näyttelijä Vilma Melasniemi myös piipahtaa joukossamme kertomassa produktiosta, sitten hänellä on jo kiire lähteä letittämään muita tyttöjä. Solidaarista!

Sitten sisälle KOM-teatteriin, jonka seinillä on jo näytelmän rekvisiittaa. Astua tunnelmaan.

Lavasteet vaikuttivat ensin pettymyksiltä, mikäs Moskovan keskikokoinen sirkus täällä esiintyy.

Mutta ohjaajana kun on Lauri Maijala, joka vinhasti pistää shown pyörimään. Kiitos siitä. Kanto sanoi Maijalan dramaturgiaa nerokkaaksi. Mutta näytelmän tekemiseen Kanto ei halunnutkaan osallistua eikä projektiin puuttua. Hänestä oli mukavaa nähdä omat ihmisensä.

Näytelmä alkoi klo 18 koska kesti pitkään, joten karsimisia oli tehtävä. Esim Tampere-osuus on poistettu ja parin henkilön nimiä oli yksinkertaistettava, selkiytettävä.

Ohjelmavihkonen on painettu voimapaperille, omin sormin saa tuntea painetun paperin persoonan, ja kuvituksena on aitoja historian kuvia punavangeista, nuorista tytöistä, joita kidutettiin ja murhattiin. Teinejä ja nuoria naisia housuissa, ja lyhyessä tukassa. Vapaina. Itsenäisinä. Hurjina.

Nämä hyvin nuoret naiset olivat vapaita, irtolaisia, lapsettomia, osin lapsia itsekin. Miten aatteeseen hurahdutaan!? Ja millä vimmalla koetaan vapaus, saadaan suurempaa palkkaa, parannetaan maailmaa. Olen lukenut myös Rosa Liksomin romaania Everstinna, jossa päähenkilö hurahtaa fasismiin ja vanhaan väkivaltaiseen äijään, jolla on valta. Tuon naisen esikuvana oli kirjailija, toimittaja, eräkävijä, eläimiä kunnioittava Annikki Kariniemi, jonka luona olen myös vieraillut. Ja joka on vieraillut meillä.

Feminismi on hyvin läsnä, lahtarit eli valkoiset, ja porvarit, tehtaanomistajat, jotka raiskasivat teinityttöjä tehtaissa. Koska kukaan ei puuttunut, eikä uskaltanut - ettei menetä työtä. Näin epävarmana aikana.

Tyttöjä syytetään huliganismista, tämä on viittaus 2000-luvun Pussy Riot -liikkeeseen, jota venäläinen fasistinen hallitus rankaisi huliganismista, joka sopii moneen humaanin humanistin, aktivistin ja toisenajattelijan hiljentämiseksi, ja jonka venäläiset keksivät miten rangaista esim naista. Voima-lehden uusimmassa numerossa on hieno juttu, tsekkaa vaikka linkki: PUSSY RIOT KUUSI VUOTTA MYÖHEMMIN.


Kansallisteatterin ja Kjell Westön Kangastus 38 myös sivusi aihetta, ja teki mieli plarata Mitä Missä Milloin 1938 -kirjaa, ja Westön viitteitä. Nora Dadu oli hätkähdyttävä, kuten aina. Samaan aikaan tammikuussa kun tämän näen, niin Helsingissä, vuonna 2018 on presidenttiehdokkaan turvamiehenä uusnatsi. Fasismi ei loppunut Helsingissä. "Onko minun Helsingissäni tapahtunut tälläistä?" ääripäänä punaiset työläiset vs etuoikeutettu porvarieliitti, rikkaat, valkoiset.

Kjell Westön luennolla myös kävin, ja opin, etteivät kaikki ruotsinkieliset olleet lahtareita vaan mm pohjanmaalaiset köyhät ruotsinkieliset kuuluivat toiseen kastiin. Missä kuljimme kerran -tv sarjana taisi justiinsa silloin pyöriä Ylellä.

Teatteri Jurkka tarttui myös aiheeseen näytelmässä Putkinotko. Sairaustumisen vuoksi tähän monologiin hyppäsi Eros-Tommi tuoreeltaan. Erosen lämpimästi värittämät hahmot eivät ole sketsihahmoja eikä stereotypioita typeristä rasistisista viihdeohjelmista, vaan hienovireisempää, riisutumpaa, puhdasta ja vapaata näyttelemistä. Taianomaisesti eli improvisoinnilla ja tarkalla harjoittelulla, ihmistä katsomalla, Erosen roolihahmon sukupuolen, iän, säädyn, luokan ja tunteen huomaa, sellaisella värityskirjamaisella tavalla. Eronen pukeutui myös mekkoon leffassa Suomen hauskin mies..... Ja sitten koittaa sisällissodan aatto.

Työelämänmuutokset:
viiskymppiset naiset, työttömyys, burnout ja slush-kiima pitchauksissa. Sekä mielenterveys

Kansallisteatterin Masennuskomedia = win-win! Järkyttävää kyllä, tähän ei löytynyt rahoitusta elokuvana, kun päähenkilö 50 vee burnout nainen. Koska äijät jotka päättävät rajoista, ajatteli parvena kukkoja, ettei ketään kiinnosta päähenkilönä keski-ikäinen nainen joka on loppuunpalanut. Näin ymmärsin hienovaraisemmasta Mari Rantasilan puheista teosesittelyssä Lavaklubilla. Jos viime vuonna vihdoin 40-vuotias nainen oli pääosassa kotimaisen teatterin lavalla, niin nyt myös 50-vuotias nainen, joka on vanhan koulukunnan kasvatteja, aina tehnyt työtä, lapsesta lähtien joutunut hankkimaan elantonsa, ja tietämään tulevaisuutensa. Mutta nyt, loppuunajettuna, täysin kaluttuna, jalkapohjat tulessa oravanpyörässä juosten, mitä tehdä kun on mielenterveyskuntoutuja.

Komedia toimii, ja vastaparina on oma löysä hipsteripoika joka keksii kaikkia uusia luovia työjutskia, mutta ei tee kokopäiväistyötä, eikä pysty ees latteaan maksamaan... Elokuva-alalla ei löytynyt rahoitusta elokuvalle jossa päähenkilönä on 50-vuotias nainen kun genrenä on komedia ja aiheena masennus, loppuunpalaminen. Sekä riiston, kapitalismin, orjatyön ja maapallon tuhoamisen kyseenalaistaminen.

Näin tämän sopivasti ennen vkl sietämätöntä slush-kiimaa.

Elokuva-alan seksismiä eli epätasa-arvoa kuvaa se, että ohjaaja Mari Rantasila kävi ottamassa halvimmat valokopiot paikassa x. En kyllä koskaan kuule, että miesohjaaja kertoisi, ettei hänellä ole varaa ottaa valokopioita kalliissa kirjastossa. Näytelmän näkeminen, kokeminen ei ole pelkkää viihdettä, vaan mitä ilmeisemmin valikoin kiinnostavia aiheita. Ehkäpä elokuvienkin rahoitusta pitää ravistella ja uudistaa. Joukkorahoitus on yksi mutta ettei tueta vain äijien elämänkertaelokuva äijistä äijille, vaan muutakin, muitakin.

Mille saa nauraa, & kenen kanssa. Miksi pitää vetää itsensä tappiin asti suorittaen seksistisessä ja ikäsyrjivässä työssä. Masennuskomedia nostaa esiin kyykyttämisen, kilpailuttam.  ja orjatyön, jota teetetään ilmaiseksi työttömillä ja mielenterveyskuntoutujilla.

Mielenterveys

Näytelmä nimeltä Häiriö tuolla Teatteri Jurkassa näytti mitä kapitalismi ja Sipilän hallitus on tehnyt & tekee mielenterveydelle. Leikkaukset, välinpitämöttömyys. Pään hiekkaan ja perseeseensä työntäminen - siis hallituksella pallituksella. Millä ehdoilla me täällä elämme.

"Psykiatrinen avohoito keksittiin potilaan parhaaksi - sitten siitä tuli keino säästää."

Teatteri Jurkka on niin mainio, intiimi tila tähänkin näytökseen. Soisi näitä näytöksiä useamminkin olevan, että kaikki kynnelle kykenevät pääsisisvät. Minä ehdin kerran nähdä.  Se Trainspotting-kohtaus kosketti kovasti tasoineen, olin niin myyty. Häiriö - ja elämän värikkäät, kipeääkin tekevät palikat.

Klassikkoja Shakespearelta (melkein) ja Molierelta

Helsingin kaupunginteatterin Rakastunut Shakespeare näytelmän näin pari kertaa, ennakon ja yhden oikean nöytöksen-Romantiikan lisäksi oli kauhuromantikkaa, hulppeat kulissit lupailivat ainakin. Ja hienoa kidutusta! Seuraavaksi kaupunginteatteri voisi tehdä Prinsessa Ruususen, koreografina Jyrki Karttunen! Makea koreografia ja goottilaiset lavasteet toivat mieleen vampyyrien tanssin Peacockissa - ah niitä aikoja!

Jos Suosalon Parikka oli elämää suurempi näyttelijä kotimaassa, niin Kari Mattilan Ned oli omaa machoansa täynnä olevan turhamaisen näyttelijän komeasti maalattu kuva! Enklannista. Rauno Ahosen synkkä ja koominen javert-mainen koronkiskuri oli komeasti puettu. Makea koreografia & goottilaiset lavasteet toivat mieleen Vampyyrien tanssin, kun kaupunginteatteri oli evakossa tuolla Linnanmäen teatterissa nimeltä Peacock. Aikamoisia riikinkukkoja oli lavalla! Osa näyttelijöistä oli myös Suomen hauskin mies -näytelmässä, kuten Ranta-Hese, kidutettu Jari Pehkonen, aina luotettava, nuori Petrus Kähkönen ja jo mainittu Rauno Ahonen. Ennakossa 24/1/18 istuin paraatipaikalla toka rivillä. Josta hyvin näkyi ja aukeni tämä näytelmä. Se oli kepeä ja kepeästi liihottava romanttinen komedia jolla oli helmojen alla, ei syntiä vaan viittauksia me too -keskusteluun, naisvihaan, seksismiin ja naisen rajoituksiin teatterissa, kulttuurissa ja paikoissa. Ammateissa ja koulutuksissa. Pää- ja sivurooleissa, vuorosanojen vähyydessä... Ja pääosissa virkistävän tuoreet kasvot. Kepeästi liitävä romantt. komedia, jolla helman alla, ei syntejä, vaan me too -keskustelu, seksismi, feminismi. Olin katsojana hankalassa tilanteessa kun upea Mikko Vihma riisuu paitansa mutta vain Violaa vahingoittaakseen... Näytelmä tuo me too -keskustelun mieleen. Ja naisen aseman. Naisen euron ja shillingin. Kuinka nainen on miehen omaisuutta. Kepeä on jalan lento ja hyikeuden pukujen värimaailma: pinkki ja hempeän kirkkaan vihreä. Myös kuningatar Elisabethin oranssisuus ja Petrus Kähkösen esittämän itseänsä täynnä olevan näyttelijän räikeä oranssi ja vihreä luukki...

Heidi Herala oli mainio vaikka muutkin [miehet] imettäjät hyviä. Osallistui myös me too -keskusteluun, seksuaaliseen häirintään, naisen esineellistämiseen ja seksismiin. Viljami Säkinperän aikoihin naiset eivät saaneet näytellä teatterin lavalla eivätkä tavalliset hyvämaineiset naiset edes käydä teatterissa.

Mutta mikä on parempaa kuin teatteri? :)


Ja sitten tapetilla Kansallisteatterin ja Molièren klassikko Luulosairas, viimeisenä esityksenä, tai minulle ainakin ainoana. Kylläpä oli paskojen vaalien jälkeiseen ininään ja foliohattuiluun sopiva näytelmä tämä Luulosairas. Lavalla poikkeuksellisesti sekä Behemot että Hella! Vaimon roolissa olikin yllättäen Maria Kuusiluoma, ihan kylmiltään, toisessa kädessä plari, toisessa koreat helmat.

Tarjolla oli myös farssia

Eli Arena-näyttämön Älä pukeudu päivälliselle, jonka näin ensimmäistä kertaa, ja kävin tekijätapaamisessa lumi-infernossa, koska Pekka Strang on vaan niin moneen taipuva hyvä, salaperäinen ja rauhallinen. Niin valkokankaalla, sarjoissa ja livenä. Tapahtumassa he olivat pukeutuneet, koska kyseessä ei ollut päivällinen vaan lähinnä aperatiivi... ;)

Se on kyllä no thank juu. Ei oo, ei tuu. eli näytelmä Ei kiitos tuolla Studio Pasilassa. Se jos mikä on harvinaista suomalaisessa, miesten tekemässä iskelmässä. Että nainen sanoo ei. Osa pitäisi lailla kieltää, nämä seksuaalisen häirinnän kotimaiset laulut kuten Severi Suhosen  kuti kuti kut, ei sua ei sua, jossa mies vain jatkaa ja jatkaa häirintää, jot kutsutaan huumoriksi. Tai Lazzarella. Jossa myöskään ei kunnioiteta kun nainen sanoo ei.

Entä kun mies sanoo parisuhteessa ei kiitos.

Vaikeasta aiheesta ronskilla huumorilla. Herkällä huumorilla. Kun mies ei anna vaan näplää vain tappopelejään. Miksi, oi miksi.

Tähän voisi laittaa joystick-vitsin vai mikä härveli se on. Itse vihaan tappopelejä, tietsikalla IBM Kreivi Aptivalla pelaan vain flipperiä, jona tuntuu oikealta baaripeliltä eli peliluolan fyysiseltä laitteelta.

Mies ei anna. Onneksi on tarjolla saksankielen oppilas, itseriittoinen slushaava elokuva-alan aloittelija. Vaihteeksi näin päin. Hän kyllä antaa. Varmasti.

Anna-Leena Härkösen romaaniin pohjautuen. Siinä on voimakas kansi: punaiset rintsikat vapaalla... Aiheeseen on tarttunut Helsingin kaupunginteatteri.

Vaikea teksti myös kirjoittaa. Toisaalta ymmärtää hyvin päähenkilön ( Vappu Nalbantoglu ) turhautumisen ja paineet. Mikä minussa on vikana? Miksi nainen ei saa olla aloitteentekijä? Kun viimeisestä kerrasta on kuukausia, päiviä? Vaikka ei meillä lasketa.

Mikä mättää? Notkea ja näyttävä Heli pitkine säärineen kärvistelee puutteessa.

Eikä meillä ole enää laatuaikaa? Tai yhteistä aikaa? Onko typerää kostoa hakea hyvää seksiä muualta?

Ystävät ovat tärkeitä, he voivat pitää salaisuuksia, mutta myös kyseenalaistaa toimintaasi. Onko se reilua?

Miten parantaa parisuhdetta?

Ihanat, upeat hurjat naiset

Eli Putoamisen taito tuolla mainiossa paikassa: Teatteri Jurkka helmikuussa ol kuin deja vu / aikamatka Annikki Kariniemen huvilaan: kauniita kankaita, rikkinäisiä huonekaluja, kissanpissaa... Tai ehkä vain muistin kissanpissan hajun. Olen elämässäni tavannut hurjia naisia, lukenut heistä ja nyt nähnyt lavallakin. Varsinanen oma tupa, oma lupa -tarina, tuttu myös dokuna ja HBO elokuvana. Kotoista, haikeaa rappiota ja romantiikkaa. Milloin asioihin pitää puuttua? Miksi pitäisi? Eikä meillä kaikilla ole jotain tönöö vähän rempallaan eikä olohuoneessa ole virtahepo vaan pesukahu ( joillakin pohjoisemman ihmisillä kettu...)

Edith "Little Edie" Bouvier Beale eli pikku-Edie, tytär. Ja Edith Ewing Bouvier Beale, äiti. Karaktäärejä, tanssijoita, revyytyttöjä, juhlijoita, nauttijoita. Äiti ja tytär ja napanuora, tiukilla. Kumpi on kumman omaishoitaja? Kumpikin kaipaa rakkautta, myös fyysistä rakkautta, miestä. Ystävyys, kilpailu, hauskanpito. Oli varmaan huisin jännää että äiti otta tyttären pois skolesta, että saavat tanssia ja tanssia vaan kotona! Mitä sen sen jälkeen tapahtuu? Auringonlaskun katu, jossa pääosassa on kaksi miltei unohdettua, hylättyä, määriteltyä ja dokumentoitua naista.

Miksi naiset pysyvät rappiossaan?





Suden morsian on villi tanssi Viron - ja naisen - itsenäisyydelle Teatteri Avoimissa Ovissa helmikuussa. Se voisi olla myös jatkoa / allegoria punaisten susinarttu-myytille, susivihalle ja naisten itsenäisyydelle

Pesärikko - kuin kulissit pidetään pystyssä... Upeat hurjat naiset ja peräkamarin Perkinsit... Kävi Turussa katsomassa tämän kiertävän näytelmän kun Sara Melleri on niin hyvä, herkkä. Naisen rajoitukset, mutta myös voimavarat eri aikoina. Millainen perhehelvetti, sukuhelvetti, matriarkat. Oikeiden ihmisten puhuma kieli, kulissit joita pidetään pystyssä, makso mitä makso.

Nuorten naisten suuret perheet, ja paineet, ja yksinäisyys maaseudulla. Milteipä Hitchcock - mainen / - maiset karmeat vanhat naiset... Dominoivat.

Näytelmässä oli upeaa peräkamarinpoika Norman Bates...

Kävin katsomassa Turun kaupunginteatterissa kiertävän pienen suuren näytelmän Pesärikko, jossa pääosassa Sara Melleri loisti, unelmoi ja kärsi. Suosittelen. Tämä Aution kirja oli löytökirja, joka tarttui matkaan kohti juhannusta.

Tunnistan nämä vahvat naiset ja heikot, väkivaltaiset miehet. Vaikka olemme eri murrealueelta.

Hurjat naiset kuorimaveitsineen, kirveineen, pesäpallomailoineen...

Aviomies r/iskaa aviovaimon, oliko tämä rikos vuonna 1982? Miksi ei? Seksiin pakottaminen? Orvokki Autio: Kotipesä romaani ja Turun Kaupunginteatterissa vieraillut Pesärikko, pääosassa Sara Melleri

Toisaalta luin myös MIKI-pikkukirjaa eli Anna-Leena Härkösen romaania Ei, kiitos, jossa päähenkilöllä on samanlaisia onkelmia kuin Onslow'n puolisolla... Kun mies sanoo sängyssä ei kiitos. Lattialla ei kiitos. Keittiön pöydällä ei kiitos. Spontaanisti ei kiitos. Suunitellusti lukujärjestyksen mukaan ei kiitos. Ja pelaa vain tappopelejä. Verkkareissa.

Vähä hassua olla kirjan ja kirjan päivänä Hitchcockin Psykon luennolla, mutta olihan se mm Orvokki Aution näytelmässä Pesärikko.

Minun Suomeni on kansainvälinen, yhteisöllinen teatteri

Tämä lause tuli mieleen vähintäänkin ja viimeistään nyt. Kiertuenäyttämön Toinen koti näytelmä Willensaunassa, Kansallisteatterissa- kuka saa olla taiteilija, vastaatkos oi maahanmuuttovirasto?

Ensimmäinen näytös esittelee tämän porukan taiteilijat, näyttelijät ja muusikot joukkona, ryhmänä, paperittomana tai maahanmuuttajana, iraikilaisena, iranilaisena, kurdina, suomalaisena. Toinen näytös vapauttaa persoonallisuuden, ja nostaa esiin yksilöllisyyden, millaisia painotuksia taiteessamme teemme. Toinen koti - other home käytti aineksinaan vanhan ajan kotimaisia iltamia ja leikkiä rikkinäinen puhelin, ja muitakin ilmaisemisen, laulun keinoja.
Pienen näyttämön intiimissä tilassa

On hirvittävää, että yhdelle tämän produktion esiintyjistä uhkaa karkoitus - hetkellä minä hyvänsä. Näyttele, laula henkesi edestä. Kuka määrää, määrittelee, koska on turvallista palata kotiin tai "kotiin"? Kun sukua on murhattu ja kidutettu, miksi minulle / sinulle olisi turvallista sinne palata?

Olemme samojen kysymysten äärellä kuin Kaupunginteatterin näytelmässä Suomen hauskin mies. On traagista ja hirtehistä myös se, että taiteilija / näyttelijä / laulaja lopettaa taiteen tekemisen, oman intohimonsa ja lahjakkuutensa, että säilyisi hengissä, tai koskemattomana. Älä ole enää näyttelijä. Miten sellaista käskyä voi totella?

Ohjelmavihkossa tai paperinivaskassa on tärkeä kuvateksti: tuon farsin kielen tekstin kääntänyttä ihmistä ei päästetty Suomeen... eli ihminen, joka kääntää Suomen suurimpaan teatteriin tekstiä ohjelmavihkoon, ei ole tervetullut Suomeen.

Saatana saapui Willensaunaan - tiuhaan

Eniten kävin katsomassa näytelmää Mestari ja Margarita, keväällä 2018 peräti kuusi kerta, maaliskuusta toukokuuhun. Kunnes se loppui ja jatkui uudelleen syssyllä. Bulgakovin romaani Saatana saapuu Moskovaan on sellainen vilja-aitta, jota ei tarvitse läpeensä puhkiselittää, vaan kertoja kerroksia riittää... Milloin viljaa riittää kaikille, milloin vilja muuttuu hulluruohoksi. Vain tammikuussa ja helmikuussa en tätä teosta nähnyt...


Kaiken takana on nainen. Joka lukee, oikolukee, päivää, kannustaa. Kuten Margarita ( Annika Poijärvi ) tässä Mestarin ( Ilja Peltonen ) edessä. Kansallisteatterissa kuvat käytäntökauden avajaisista. Naiset tukivat myös Bulgakovia, monin tavoin... Käsikirjoitukset eivät pala... sillä KGB:n esiaste takavarikoi "vaaralliset" ja kielletyt kirjat. Nuo nykyiset modernit klassikot.

Ennen oli paremmin. Saattoi luottaa siihen, että KGB:n edeltäjällä OGPU:lla oli kopio kiinnostavasta, kunnianhimoisesta, ilkikurisesta, vaarallisesta, monitahoisesta kirjojen kirjasta. Ja visusti tallessa... Tässä kuvia Kansallisteatterin näytöntökauden avajaisista 2017 sekä kirjasta nimeltä Käsikirjoitukset eivät pala, liittyen Mihail Bulgakovin tuotantoon, varsinkin teoksiin Koiran sydän, ja Mestari ja Margarita ( Saatana saapuu Moskovaan ). Ja Neuvostoliiton lääketiede tekee ihmeitä! Kummassakin. Vai tekeekö...

Kansiksen versio on sekä uskollinen että uskoton alkuperäisteokselle - romaanista tuttuja lauseita käytetään sellaisenaan, mutta eri järjestyksessä, tai eri ihmisten / olentojen lausumina. Äärimmäisen toimiva, ihana, puolikaaren muotoinen näytelmä. Kuten elämäkin. Erityisen hienoa oli Hellan nostaminen keskiöön, pyhään kolminisuuteen mösjöö Wolandin rinnalle, toisella puolella Begemotin ollessa.

Yksi teoksen parhaimmista piirteistä oli professori Woland ( Marc Gassot ) joka tuli panemaan paikat sekaisin. Tai järjestykseen, kuten Faustissa. Minkälaisia sopimuksia me taiteilijat joudummekaan tekemään. Entäpä rakastavaiset, mitä uhraamaan. Gassot on noussut minulle Impivaaramme kiinnostavimmaksi miespuoliseksi näyttelijäksi yli genrerajojen. Vaikka näin tämän 14 kertaa kolmella eri esityskaudella, niin silti Gassot teki - tai sai tehdä - eniten pikkuruisia muutoksia, jota seurasi hanakkana. Ehkä ne oli mausteita, ehkä keksinmuruja, pulujen jyviä...

Seremoniamestari, silmänkääntäjä, vanha vihtahousu ja dandy musta maagi Woland oli pukeutunut tietystikin silinteriin, joka oli parempi kuin baskeri ;)

Ruotsinkieliset kielikylvyt

alkoivat Tove Janssonin romaanilla Kesäkirja eli alkuperäiseltä nimeltään Sommarboken - kuinka leikkisä toteutus ja hullu, inspiroiva ja vapaa äänimaailma! Paikkana Lilla Teatern. Dykkasin eli otin ilmaisen kierrätetyn kirjan Kesäkirjan aiemmin. Isä lukee par aikaa taideyhteisö / taidekoti Lallukan historiaa, siellä Tovekin asui 30-vuotiaaksi. Työpöydällä on tuorehko Taikuri-muumimuki - minua ei haittaa muumien kaupallisuus, koska heillä on ihana sanoma, kaikille löytyy tilaa muumilaaksossa. Kesäkirja oli taas aikuisen naisen ja pienen tytön matka.

Vuoden kummallisin proggis oli Den andra naturen paikassa Viirus teater. Aiheena eläinrääkkäys. Kuinka toisaalta leppoisat lemmikit, kuten lelut, leppäkerttu-, luonto- ja kissavideot aiheuttavat ihkua & lämpöä internetissä, jaettavissa, kahvitauolla, puhelimessa, oi kuinka söpö, mutta eläimet teurastamoissa ja turkistarhoissa eivät hetkauta. Miksi.

Ja ihmisten kuminaamiot, siis lavalla pelottivat. Toisaalta osa heistä muistutti ihmisiä meidän sukujuhlissa. Etäännyttäminen, les yeux sans visage, klassisen kauhuelokuvan Eyes Without a Face tyyliin. Olemmeko skifissä, tehtaassa, teurastamossa, laboratoriossa. Se on sama, kaikissa rääkätään eläimiä. Ryhmiksen 9 hyvää syytä elää -näytelmässä muisteltiin Laikaa joka ehkä vieläkin kiertää meitä tuolla kaukana.

Mikä on poikkitaiteellista, mikä tekotaidetta, mikä falskia, mikä on rohkeutta mennä ohi, yli.

Onko liukuhihna teurastamossa vai lentokentällä. Miten Roy Anderson olisi tehnyt tästä pitkän kohtauksen elokuvaansa?

Kumi voi olla fetisistinen, suojeleva, eroottinen, ällöttävä, allergisoiva, ahdistava kasvoilla. Tasa-arvoistava, päälle maalattavissa, muokattavissa.

Pikkupoika rääkkää muurahaista. Muurahainen puree. Pikkupoika itkee ja ehkä katsoo katsojaan. Emme näe muurahaisen kasvoja.

Lapset jotka pienenä rääkkäsivät pieniä elämiä kasvoivat sitten psykopaateiksi.

On hienoa että ens keväällä sama näytelmä näytetään samoissa tiloissa - mutta suomeksi!

Kävin myös genreni ulkoreunoilla

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja olikin tosi liikkis tarina luopumisesta, ja kuinka vaikeaa on ostaa kuivamustekynää nykyään.

Menin ennakkoluuloisena, koska yleensä en välitä hirveän suosituista teoksista, joita myydään, ja markkinoidaan joka paikassa, kaupoissa, kioskeissa ja huolitsikoilla, ja jopa kirjakaupoissa - eikä niitä kiinnostavia kirjoja, kuten runoja, edes nosteta kirjakaupan hyllylle.  Villalankoja ja Duudson-koruja kyllä nostetaan kirjakaupan hyllylle ja kassojen läheisyyteen. Ja värityskirjoja. Siinä jo ihan mielensä pahoittaa....

Tuomas Kyrön kirjoittaman romaanin Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja dramatisointi, tämä näytelmä kuitenkin kosketti. Oikeastaan jopa itketti, kun alkukuvissa näkyi entinen Suomi. Eilisen Suomi joka on leikattu. On kaunis maaseutu, idylli. Mutta taajamien kenkälaatikoiden muotoiset kaupat, rakennukset. Tuhoamisvimma haluaa purkaa kaikki kenkälaatikot ja rakentaa päälle ketjutettua kapitalismia.

Ja pienten paikkakuntien, kylien autioituminen, järjestelmällinen ja järjetön tuhoaminen. Oliko ensin se, että kaikki palvelut poistetaan, ja sitten paikkakuntalaiser muuttavat suurempaan kaupunkiin naurettavin pieniin asuntoihin jotka on ylihinnoiteltu. Vai toisin päin.

Muistoja. Kuvia. Kylän ainoa kauppa suljettu. Kylän ainoa posti suljettu.  Ihmiset aidoissa valokuvissa, kuten Esko Männistön dokumentoivassa valokuvataiteessa. Aidot ihmiset, joita ei ole vielä henkkamaukattu eikä ikeoitu.

Koskettavuutta lisää läheisen muistisairaus. Onko kaikki mennyttä?

Draamaa luo kun kuivamuistekynästä loppuu muste. Oliko se niin. Tärkeää paperia ei saa allekirjoitettua, koska kynä uupuu. Ja kylällä ei ole enää paperikauppaa. Joten on matkattava kauemmas seikkailuun. Missä Suomessa enää myydään kyniä? Papereita?

Ei muuta kuin vanha kaara alle ja menoks.

Omasta elämästäni: Tuttu kirkonkylä on kuuluisa kirjailijoistaan ja runoilijoistaan jo 1600-luvulta lähtien, kahdelle kylän kirjailijalle on pystytetty patsaskin. Mutta kirjakauppaa ei enää ole. Nyyh. On viinakauppaa ja rakinruokakauppaa.

Kaikkein paras miesten tekemä komedia alkaa siitä, kun mies yrittää itsemurhaa. On sen äärellä, kuten monessa Irvine Welshin kirjassa ( Trainspotting, Paska ), tai kun Chaplin estää joka ilta juhlivaa dandyä telemästä itsemurhaa, ja aamulla dandy ei muista mtn. Tai elokuvassa World´s end. Tai I hired a contract killer.  Tai Pastori Sillin ak Erkki Saarelan ilvelijä joka syntyy hirttosilmukka kaulassa teoksessa Mysteerio Buffo.

Tai haikean jazzin säestämä Housut pois, jossa yksinäinen, hoikka punapäinen homo mies haluaisi hukuttaa itsensä, muttei osaa uida...

Rakkaudenpuute. Tai kyvyttömyys puhua silloin kun toinen oli siinä vierellä, ja pidit sitä itsestäänselvyytenä. Sukupolvet ja kuilut.

Kansan- ja työväenopistoissa on ollout terve buumi: pimppaa oma arkkusi. Vai olikohan se tuunaa? Oli miten oli, oman ruumisarkun voi suunnitella, ja kenties jopa tehdä. Jos siihen on varaa.

Kaikki tämä on oikeasti kovaa, rankkaa. Miten puhua, miten kuunnella. Miten toimia.

Huumori on hieno, ja karkea keino.

Tähän lasken myös kesäteatterit, eli Suokin. Syyskausi alkaa muualla sitten syyskuusta. Eikun elokuusta. Miltä on näyttänyt teatterivuoteni 2018 kohokohdat instagramissa? Rensessanssi-ihmisenä (taiteilijana, monimeidatoimittajana, bloggaajana, valokuvaajana, graafikkona jne) käytän Instagramia sen nopeuden ja laajuuden vuoksi. Teatterivuoteni 2018: kevätkausi oli tietenkin huikea kun menin vain sinne minne halusin ;)

Instan hetket: