Kuka Erik on? Gaston Leroux'n teoksessa Suuren oopperan kummitus esitettään ooppera Faust, joka sopii oikein hyvin kuvaamaan yliluonnollisen lahjakasta säveltäjä Erikiä…. Erik? Säveltäjä Erik?? Siinä oli jotain tuttua… Jo sivulla 39 alan aprikoida Erik Satien vaikutusta hahmoon… Kopioin tähän suoraan Hilkka Pellikan Erik Satie –sivuilta maininnan tässä enimmäkseen Pariisissa sopivana ajankohtana (1866-1925) asuneen säveltäjän omista sanoista: "Hänen musiikkinsa on järjetöntä & saa ihmiset nauramaan & kohauttelemaan olkapäitään." Pellikka kirjoittaa Satien elämäntapojen ja musiikkinsa pidetyn kovin kummallisena..Hm.. Ja kun plaraa ees kahtaale Leroux'n teosta ei löydä sanaakaan Kummituksen oikeasta nimestä, se halutaan pitää visusti salassa. Nimi ”Erik” on tullut matkan varrelta… Satie homepage – hänen kotisivuilla kerrotaan tästä eksentrikosta, joka antoi kummia nimiä teoksilleen, jotka olivat ilkkuvia ja naurettavia… (vapaa käännös puumerkin tehneen)
|
| The Phantom of the Opera, penguinrandomhouse |
Heikki Saureen Etelä-Suomen Sanomissa julkaistussa artikkelissa vertaan Satien loppuunmyytyä tekstuuraa Muistinsa menettäneen muistelmat toisen äkkiväärän ja kulmallisen neron Daniil Harmsin absurdeihin päästöihin. Saure kirjoittaa, ettei Satie ” päästänyt asuntoonsa ketään 27 vuoteen. Hänellä oli vain yksi naissuhde, ja sekin päättyi onnettomasti. Kun Satie kuoli jatkuvan juopottelun aiheuttamaan sairauteen, hänen asunnostaan ei löytynyt juuri mitään muuta kuin piano, sävellyksiä, käsikirjoituksia ja kaksitoista täysin samanlaista pukua. ”
Wikipedian suomenkielisiltä sivuilta pääsemme Suzanne Valadonin tekemään muotokuvaan Satiesta , ja sivuilla sanotaan: ”Eksentrikkosäveltäjä Satien kanssa Valadonilla oli lyhyt intiimi suhde vuonna 1893. Satie ehdotti avioliittoa jo ensimmäisenä iltana heidän tavattuaan.” Suzanne Valadon onkin lempitaiteilijoitani, ajalta jolloin boheemi tarkoitti vielä aidosti --- Naisen täytyy olla aika akrobaatti selviytyäkseen kovassa Montmarten myllytyksessä… Suzanne toimi mallina mm herralle nimeltä Edgar Degas – hän taas on tuttu mm ballerinatauluistaan, joihin viitataan häveliään puolihuolimattomasti myös Schumacherin filmin ekstroissa. Sen sijaan Dario Argenton teoksessa The Phantom of the Opera esitetään selkeämmin, ja rehellisemmin nämä vanhat äijät, jotka balleriinoja tiirailivat.
By Suzanne Valadon - Originally from en.wikipedia; description page is/was here. Original uploader was DW at en.wikipedia. 2003-01-10 (original upload date), Public Domain, Link
No piru vie, löydän tekijöiden Noctiluca & Pikku Lotte loihtimat Ooperan kummitus –verkkosivut, joissa tarkemmin osiossa Gaston Leroux ja hänen mahdolliset inspiraationsa Oopperan kummituksen kirjoittamiseen perehdytään, miksi juuri Erik Satie olisi sopeva ehdokas Kummituksen esikuvana…
Ja muistutetaan demonisesta viuluviikarista nimeltä Niccolo Paganini (1782-1840); elokuva-arkistossa taannoin näytettiin mehevän erotomaaninen Kinski Paganini (1989), jossa luova Klaus Kinski ”näytteli” vimmaisaa viulistia. Parempi verbi olisi ”eli” vimmaisena viulistina. Eli oli pani soitti sävelsi.Tällä hetkellä (2009 ) sattanan sontaluukun digipuolella näytetään Kinskin vai olikohan se ohjaaja Werner Herzogin sarjaa? Sama se, sehän näkyy vain rikkailla… kannattaa tutustua myös suomenkielisiin Oopperan kummitus –sivustoon… jossa kerrotaan mm Erikin alkuperästä, esimerkiksi pukusuunnittelija Maria Björnsonin sanoin… Maria Björnsoniin törmätään toistuvasti Schumacherin filmin ekstroissa – tuo pohjoisen noita loihti Louhena harvinaislaatuiset puitteet Andrew Lloyd Webberin –musikaaliin…
Palatakseni Faustiin - Thomas Mannin päänsisäisen barokkinen romaani Tohtori Faustus: saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana (1947) ahdistelee työ- ja yöpöydälläni, hänen poikansa Klaus Mann kirjoitti teoksen Mefisto (1936), josta tehtiin elokuva Mephisto (1981), sopivan äkkiväärä, ettei sitä hyväksytty rockvideo- eikä taide-elokuvapiireissä… Pääroolissa oli Klaus Maria Brandauer, joka on näytellyt makoisia dekadentteja rooleja tyyliin Otto Preminger, Oscar Wilde, Karen Blixenin puoliso, Lenin, Rembrandt, Cyrano von Bergerac, keisari Nero, Julius Caesar, ja onhan hän ollut Bond-seikkailussa Älä kieltäydy kahdesti…
Miksi Leroux'n teoksessa ooppera Faust sitten on niin ilmiselvä tausta kiihkeälle luomistyölle? Eikö nerokas ihminen voi tuottaa huumaavia, kuolemattomia elämyksiä ilman vihtahousun avustusta? Onko kyseessä valkoisen pergamentin ja nuottipaperin kammo?
Joel Schumacherin ja Andrew Lloyd Webberin yhteistyössä taas korostetaan teosta Don Juan Triumphant, joka on tietenkin Erikin verellä, sappinesteellä ja kyyneleillä tehty magneettinen ooppera.
Katsomme oopperan lavalla tapahtuvaa tärkeätä, yksinkertaista ja dynaamista kohtausta, joka on flamenco-liikkeineen ja –kuvioineen kiinnostavaa kissa ja hiiri –leikkiä… Flamencossahan on selkeät rajat miesten ja naisten liikehdinnällä, liike ja vastavaikutus, joka muistuttaa lämminveristen hevosten kaarevaa liikehdintää… Samaa asetelmaa on käytetty mm. John Woon filmissä Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible, 2000) kohtauksessa, jossa näyttelijänä onneton Tom Cruise miltei tanssii Thandie Newtonin kanssa… Schumacherin hehkuvan punaisessa kohtauksessa demonisen synkkä Kummitus (Gerry Butler) kaappaa tartsanina syliinsä Christinen, ja he syöksyvät dramaattisesti lattian lävitse helvettiin lavasteliekkien hehkuessa ja hulmutessa kovinkin loppua enteilevänä…
Kate McMullanin lyhennelmässä, kuin itse alkuperäisteoksessakin alleviivataan, kuinka Erik tahtoo vaimon – kuten kuka tahansa. On riipaisevaa lukea Erikin tunteiden ilmaisusta, kun tämä on ensikertaa suudellut ihmisolentoa… Gerry Butlerin esittämä vuoden 2004 traaginen Erik / Kummitus puolestaan antaa ymmärtää ahdistuvansa, koska häneltä on rujona epäihmisenä kielletyt kaikki lihan karnevalistiset ilot – oi mitä ironiaa, sillä tuoreessa filmissä 300 herra on pääroolissa piiskannut itsensä niin timmiin kuntoon (partansa alle), eritoten tarkoitan pyykkilautavatsaansa, josta voisi mieluusti raastaa juustoa.
Huvittavaa kyllä, miesten kirjoittamissa kotomaisissa leffa-arvosteluissa, ainakin NYTissä, filmiä arvuutettiin ja heitettiin ilmaan laiskoja letkauksia liian kauniista vähäpukeisista miehistä, homoerotiikasta ja Tom of Finlandista. Aivan kun ne olisivat negatiivisia asioita!
Lienee aivan turha sanoa, että kuulu kotomainen Tom of Finland niin uniikki taiteilijana kuin omalla sarallaan onkin, on hyvin, hyvin kaukana 300:sta. Tai mikä siinä.
Mielestäni sarjakuvataituri Frank Millerin uhkeat, ja uhmaavat urokselliset maisemat ovat aivan eri tyylisuuntaa juuri Tom of Finlandin kanssa. Sanoisinko, että korostukset ovat toisaalla..
Hyvin harvoin sitä saa taidokasta / viihdyttävää pläjäystä nähdä, jossa minimaaliseen sotisopaan sonnistautuu maukkaat näyttelijät... Te saitte ihailla Barbarellaa ja Raquel Welchiä aikoinanne, antakaa meidän [naisten] kerrankin ihailla vastakkaista sukupuolta! Ei, meille ei riitä pelkkä Aleksanteri, jossa silmä kyllä lepäsi Jared Leton, ja Jonathan Rhys Meyersin täydellisillä, kuumaverisillä hipiöillä… Puhumattakaan herroista Colin Farrell, Tim Pigott-Smith, ja Christopher Plummer…
Koska tv:ssä näytetään säännöllisen usein Ben Hur (1959), en ole koskaan nähnyt sitä DVD:nä, jossa kuulemma internätin mukaan koekuvauksissa aikoinaan ihan varppina, ja vakavissaan on ollut mm itse farttifarssien kruunaamaton harmajapiä Leslie Nielsen juuri Messalan roolissa - Nielsenhän ”tähditti” juuri tuota tollokomediaa Hei me lennetään… Kuka siis pilkkaa ja ketä?? Mutta palatakseni paljasreitisiin gladiaattorifilmeihin, ja juuri sarjaan Rooma, jota esiteltiin ja mainostettiin eroottisin gladiaattorein – koska heitähän ökyrikkaat naiset tulivat…. katsomaan. Nii-in Fitz ratkaisee sarjasta, tuttu mitä suurin afrodiisia on taas tapetilla. Vaaran tuntu, koska mikä tahansa hetki voi olla viimein, kill or be killed… Ja mitä tärkeintä – ellet viihdytä tarpeeksi, niin sinulle näytetään peukkua, alaspäin…
Ben Hur filmissä Messalan roolissa sai sopevampi herra nimeltä Stephen Boyd, joka näytteli lapsuuteni käsittämättömässä suosikkifilmissä – vai olikohan se tarinassa - Fantastinen matka ( filmi Fantastic Voyage, 1966; se löytyi vast´ ikään 20th Century Classicsin julkaisemana DVD:nä alekorista, kuinka ihanaa… Isaac Asimovin tekstuuraan perustuen.). Stephen Boyd on ollut valkokankaalla tietystikin Graf Dracula, ja filmeissä mm. Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964)
Vanity Fairissa (12. helmikuuta 2007) Tony kertoo vapaasti kääntämänäni: ”Tapoin Kirk Douglasin The Vikingsissä, ja hän tappoi minut Spartacuksessa” – tsekkaa asialliset stillkuvat netistä… Mikä miekka! [Viikingit - The Vikings, 1958].
Puhumattakaan kuvissa, joidenka kuvatekstinä on:
Kylvin Laurence Oliverin kanssa… Entäs jatko:
” After the bath, Laurence Olivier was hot for me.”
Syy miksi uppuoduin gladiaattoreihin, orjiin ja vähäpukeisiin muskeleisiin oli Gerard Butlerin valinta Kummitukseksi.
mutta olihan hän myös Dracula 2000 ja sai aikaan monelaisia väristyksiä paikallisissa itäeurooppalaisissa pikkukylien tavernojen mamsellien miehustoissa ja muhveissa.....
Tai jos sittenkin palaisin helvettiin, ja Kummituksen esittämään Don Juaniin - Andrew Lloyd Webberin musikaalin lyriikoissa Kummitus halajaa salaa taivaaseen, vaikka hänet on tuomittu helvettiin. Leroux'n kirjassa mustasukkaisen Raoulin tarpeeksi vastausta kinutessa Madame ”Mamma” Valerius vastaa neron [ Kummituksen] asuvan Taivaassa.
Schumacherin filmissä ainakin oopperan sisäkatto on maalattu kauniiksi taivaaksi.. Kaikista eniten nuoren aatelisen Raoulin saa epätoivon valtaan epätieto, missä tämä Musiikin Enkeli oikein antaa yksityistunteja hänen rakkaalle Christinelleen… ”Mamma” Valerius kertoo neron soittaneen Christine Daaélle teosta The Resurrection of Lazarus tämän isän, virtuoosi Gustave Daaén haudalla, tämän viulullaan….
Kreivi Raoul de Chagny hakkaa päätään seinään. Kirjaimellisesti.
Mutta en jää tässä ostamaan vokaaleja, vaan käväisen Mozartin Don Giovannissa, jossa on tärkeä kohtaus, jossa tämä Don Juan saa palkkansa… Myös Miloš Formanin elokuva Amadeus (1984) on jättänyt lähtemättömän jäljen, miltä tuo Commendatoren kohtaus tulisi näyttää – yhdistettynä vihaiseen isään, jolle mikään ei tunnu riittävän… Mutta hulluahan olisi jos Amadeus olisi jatkanut aikuisenakin opetettuna apinana…
Lapin Yliopiston sivuilla taidehistorian professori FT Tuija Hautala-Hirvioja kertoo osiossa Pohjoinen, taideteollisuus ja nykytaide taidehistorian näkökulmasta:
” 1800-luvun romantiikassa nerokultti oli keskeinen, mikä heijastui taidehistorian kirjoitukseen. Taiteilijaa pidettiin suorastaan yli-inhimillisenä olentona, ja vain hänellä oli pääsy luovuuden syvimpiin ja salaisimpiin kerroksiin. Antiikissa genius, nero oli jokaiselle vapaalle miehelle kuuluva suojelushenki.”
Olenkin miettinyt miten termin Angel of Music kääntäisi? Koska ”enkeli” kuulostaa typerältä, aivopestyltä ja riihikuivatulta nöyhdän palaselta. Musiikin henki taas on jotenkin… Kaukana, ja ei niin persoonakohtainen….
Musikaalissa Raoul huudahtaa, ettei tuo mies, tuo olento ole isäsi, Christine…
Muodin orja Raoul ei siis usko reinkarnaatioon, eikä siihen, että rakastettunsa isä lähettäisi taivaasta maan päälle Christinelle oman Musiikin Enkelin, Musiikin Hengen.. Oikeastaan sana enkeli sopiikin Suomenkielessäkin – langennut enkeli….
Promovideon Sarah Brightmanin & Steve Harleyn duetossa The Phantom of the Opera on muuten pikkasen eri sanat kuin myöhemmin itse musikaalissa.
Persoona versus naamio
Mutta palatakseni Christineen persoonattomuuteen (naamiottomuuteen??) ja vaasin kaltaisuuteen – yleensä kun päähenkilöä ei hirveän tarkasti kuvata saa itse muodostaa ja muokata tätä. Christine ei jostain syystä yhdessäkään teoksessa saa aikaan minussa rodeohuutoja eikä stetsonien ilmaan heittelyä – maahan innokkaasti ampumisesta puhumattakaan – niin, muuten Gaston Leroux on yksiä lempikirjailijoitani, ja arvoisia kolleegojani – hänhän aina uuden kirjan julkaistuaan asteli parvekkeellensa ja ampui ilmaan…..
Tunteeko jokainen näyttelevänsä paremmin Christinen roolin?? Jääkö Christine tarkoituksella aina kesken???
DVD:n ekstroissa muistutetaan, kuinka Christine esitetään miltei aina jonkun toisen vaatteissa / rooleissa. Hän on taustatanssija tai pukeutuneena Carlottan uhkeaan rokokookläninkiin, ja onpahan hän sitä ennen jopa [mykkäroolinen] paashipoika Il Muto oopperassa… Puhumattakaan elokuvan ja musikaalin kohtauksissa, joissa Christine näkee kaksoisolentonsa eli morsiusnuken Kummituksen luolassa…
Onko Christine vain instrumentti?
Toisaalta – kun kirjassa mietitään, valitsisiko Christine heti Erikin jos tämä olisi virheettömän komea…. Mutta sitä ei mietitä, saisiko Christine tällaisia yksityistunteja jos olisi ruma…. Kimppuaisiko varakreivi Raoul silloin hänen helmoissaan? Mutta sellaistahan kaunotar ja hirviö tarinaa ei ole jossa mies ei olisi ruma…. Itse asiassa Lerouxin tekstissä kummitus on hyvinkin graafisesti polvillaan Christinen edessä. Ja noista kohtauksista saisi hienoja kuvituksia….
Mustasukkaisen Raoulin reaktioista ei pääse selville, miksi hän ei hyväksy Christinen uraa oopperan primadonnana, jonka satiinikengistä mesenaatit irvistämättä ryystäisivät haaleaa shamppanjaa…
Eikö Raoul hyväksy taiteilijan uraa? Eikö hänen sukunsa hyväksy nuorta boheemipiirien naikkosta, joka elää arveluttavassa suhteessa arveluttavan mentorinsa kanssa?
Lerouxin tekstissä Raoul itse asiassa alkaa halveksia Christineä – kun tämä on Kummituksen mahdollisesti tahraama.. Kuinka tuo pohjoisen oikullinen pikku keiju on huiputtanutkaan häntä! Häntä pitää rangaista…. Vai sääliäkö pitäisi, pikku orpoa?
Lerouxin tekstissä uhataan toistuvasti ampuma-aseilla, nimenomaan pyssyillä, että lukija odottaa kiihkeätä kaksintaistelua, mutta elokuvassa Erikin ja Raoulin miekkailukohtaus on kiinnostavaa – jos ajattelee kaksintaistelua, ja sen romantiikkaa – kuinka tuo kuoleman läheisyys ja oikea vaara taas toimivat afrodiisiana…
Miehet kaksintaistelevat pistooleillaan jatkuvasti, niin Pushkinin omassa, traagisessa elämässä kuin suoran teoksessaan Onegin, ja muistamme myös mestariteoksen Valmont (eikä pelkästään Colin Firthin kastuneen läpikuultavan röyhelöpuseron vuoksi! Colin toisti, hänelle syvö kiitos, tuota märässä puserossa kävelyä sittemminkin...
muuten – tuskin koskaan en ole kaivannut niin kipeästi Heimlichin otetta kuin istuessani rattoisassa intialaisravintolassa, jonka ovelta Firth kurkkaa yllättäen sisälle…)
Kaksintaistelu aseilla sopii hyvin elokuvan loppuun, yleensä, mutta jos elokuvanautintoa haluaa pitkittää, siihen sopii miekkailu mainiosti. Kuten vaikka Bond -teoksessa Kuolema saa odottaa (Die Another Day), jonka tunnarin Madonna esittää – videon värikäs mustavalkoisuus puvuissa kantajaansa symboloiden goottilaisen dualistisena tai dualistisen goottilaisena:
hyvä / paha nainen / minä ulkoisesti / sisäisesti
- on tietenkin perujaan elokuvasta, jossa Madonna myös näyttelee kiinnostavassa [tähän jos mikään sopisi luonnehdinta bi-curious] kohtauksessa, jossa miekkailunopettaja Maddun suojatti, nuori miekkamestari ottelee intohimoisen raivokkaasti ja haasteellisesti…. Toby Stephensin esittämä pahis goottilaisine nimineen eli Gustav Graves tietenkin ottaa haasteen vastaan säilät säihkyen…
Stephensin miekkailusta olen naputtanut näille sivuille muuallekin, mm. Pushkinin runoon perustuvassa filmissä Onegin.
Mukana teoksessa Kuolema saa odottaa on niin ikään kiinnostava korsettikohtaus, jossa James B. kiristää käskystä neito Cicconen mustia nyörejä.
Erinomaisessa eli taas kerran vähäpukeisessa ranskalaisessa pukudraamassa (onko niitä toisenlaisiakaan??) Ridicule - olemisen sietämätön naurettavuus (Ridicule / Ranska 1996) sännätään myös kaksintaisteluun, mutta Impromptu – Rakkauden sävel elokuvassa on se vasta hupaisa kaksintaistelu on…
Miksi Christine ei saisi kasvaa naiseksi? Miksi ei saisi puhjeta kukkaan laulajana eikä tasavertaisena puolisona? Haluaako Raoul laittaa lapsuutensa läheisimmän ystävän, rakastettunsa kultahäkkiin, piilottaa maailmalta?? Kuten Gwen Stefani The Sweet Escape World Tour kiertueellaan / videoillaan tai aiemmin Cyndi Lauper biisissään Girls Just Wanna Have Fun:
“And hide her away from the rest of the world”
Lerouxin romaanissa huipentumana on tietystikin oopperan naamiaiset - mikä on paradoksaalista, koska ei tiedä, haluaisiko Erik / Kummitus edes yhtenä iltana vuodessa olla ilman naamiota – tässä käydään myös Batmanin ja Catwomanin psyyken puolella, jotka molemmat tulevat naamiaisiin Tim Burtonin elokuvassa ilman maskeja…. Tarvitseeko Erik naamiota ollenkaan? Hienosti Edgar Allan Poen teokseen Punaisen surman naamio mennään kumartaen kun Erik hehkuu Punaisena surmana…
Toisaalta – kun kirjassa mietitään, valitsisiko Christine heti Erikin jos tämä olisi virheettömän komea…. Mutta sitä ei mietitä, saisiko Christine tällaisia yksityistunteja jos olisi ruma…. Kimppuaisiko varakreivi Raoul silloin hänen helmoissaan? Mutta sellaistahan kaunotar ja hirviö tarinaa ei ole jossa mies ei olisi ruma…. Itse asiassa Lerouxin tekstissä kummitus on hyvinkin graafisesti polvillaan Christinen edessä. Ja noista kohtauksista saisi hienoja kuvituksia….
Mustasukkaisen Raoulin reaktioista ei pääse selville, miksi hän ei hyväksy Christinen uraa oopperan primadonnana, jonka satiinikengistä mesenaatit irvistämättä ryystäisivät haaleaa shamppanjaa…
Eikö Raoul hyväksy taiteilijan uraa? Eikö hänen sukunsa hyväksy nuorta boheemipiirien naikkosta, joka elää arveluttavassa suhteessa arveluttavan mentorinsa kanssa?
Lerouxin tekstissä Raoul itse asiassa alkaa halveksia Christineä – kun tämä on Kummituksen mahdollisesti tahraama.. Kuinka tuo pohjoisen oikullinen pikku keiju on huiputtanutkaan häntä! Häntä pitää rangaista…. Vai sääliäkö pitäisi, pikku orpoa?
Lerouxin tekstissä uhataan toistuvasti ampuma-aseilla, nimenomaan pyssyillä, että lukija odottaa kiihkeätä kaksintaistelua, mutta elokuvassa Erikin ja Raoulin miekkailukohtaus on kiinnostavaa – jos ajattelee kaksintaistelua, ja sen romantiikkaa – kuinka tuo kuoleman läheisyys ja oikea vaara taas toimivat afrodiisiana…
Miehet kaksintaistelevat pistooleillaan jatkuvasti, niin Pushkinin omassa, traagisessa elämässä kuin suoran teoksessaan Onegin, ja muistamme myös mestariteoksen Valmont (eikä pelkästään Colin Firthin kastuneen läpikuultavan röyhelöpuseron vuoksi! Colin toisti, hänelle syvö kiitos, tuota märässä puserossa kävelyä sittemminkin...
muuten – tuskin koskaan en ole kaivannut niin kipeästi Heimlichin otetta kuin istuessani rattoisassa intialaisravintolassa, jonka ovelta Firth kurkkaa yllättäen sisälle…)
Kaksintaistelu aseilla sopii hyvin elokuvan loppuun, yleensä, mutta jos elokuvanautintoa haluaa pitkittää, siihen sopii miekkailu mainiosti. Kuten vaikka Bond -teoksessa Kuolema saa odottaa (Die Another Day), jonka tunnarin Madonna esittää – videon värikäs mustavalkoisuus puvuissa kantajaansa symboloiden goottilaisen dualistisena tai dualistisen goottilaisena:
hyvä / paha nainen / minä ulkoisesti / sisäisesti
- on tietenkin perujaan elokuvasta, jossa Madonna myös näyttelee kiinnostavassa [tähän jos mikään sopisi luonnehdinta bi-curious] kohtauksessa, jossa miekkailunopettaja Maddun suojatti, nuori miekkamestari ottelee intohimoisen raivokkaasti ja haasteellisesti…. Toby Stephensin esittämä pahis goottilaisine nimineen eli Gustav Graves tietenkin ottaa haasteen vastaan säilät säihkyen…
Stephensin miekkailusta olen naputtanut näille sivuille muuallekin, mm. Pushkinin runoon perustuvassa filmissä Onegin.
Mukana teoksessa Kuolema saa odottaa on niin ikään kiinnostava korsettikohtaus, jossa James B. kiristää käskystä neito Cicconen mustia nyörejä.
Erinomaisessa eli taas kerran vähäpukeisessa ranskalaisessa pukudraamassa (onko niitä toisenlaisiakaan??) Ridicule - olemisen sietämätön naurettavuus (Ridicule / Ranska 1996) sännätään myös kaksintaisteluun, mutta Impromptu – Rakkauden sävel elokuvassa on se vasta hupaisa kaksintaistelu on…
Miksi Christine ei saisi kasvaa naiseksi? Miksi ei saisi puhjeta kukkaan laulajana eikä tasavertaisena puolisona? Haluaako Raoul laittaa lapsuutensa läheisimmän ystävän, rakastettunsa kultahäkkiin, piilottaa maailmalta?? Kuten Gwen Stefani The Sweet Escape World Tour kiertueellaan / videoillaan tai aiemmin Cyndi Lauper biisissään Girls Just Wanna Have Fun:
“And hide her away from the rest of the world”
Lerouxin romaanissa huipentumana on tietystikin oopperan naamiaiset - mikä on paradoksaalista, koska ei tiedä, haluaisiko Erik / Kummitus edes yhtenä iltana vuodessa olla ilman naamiota – tässä käydään myös Batmanin ja Catwomanin psyyken puolella, jotka molemmat tulevat naamiaisiin Tim Burtonin elokuvassa ilman maskeja…. Tarvitseeko Erik naamiota ollenkaan? Hienosti Edgar Allan Poen teokseen Punaisen surman naamio mennään kumartaen kun Erik hehkuu Punaisena surmana…
Verkossa keskustellaan tiuhaan, koska tehdään oikea ja aito Oopperan kummitus…. Moderneissa versioissa Erikin kasvot Gerry Butlerilla vuonna 2004 näyttävät olevan kuin tulipalon jäljiltä, samoin ihastuttavan Claude Rainsin kasvot tärvellään millä lie kehityslitkulla vuoden 1943 filmissä… Ehkä näinä vuosina olemme niin fasistisen pinnallisia haluinemme täydellisestä ihmisestä, ja eritoten virheettömästä alabasterihipiästä… Claude Rainsin versiossa tuskaa lisää tieto, kuinka säveltäjäneron konsertto varastetaan… Kuinka joku voi ottaa teoksen omiin nimiinsä, väittää säveltämäkseen….
Mukana on myös eräs lempisäveltäjistäni eli Franz Liszt, häntä näytteli enemmän intohimoisesti ihastuttava Julian Sands teoksessa Impromptu – Rakkauden sävel (1991), Sands muuten näytteli oopperan kummitusta vuonna 1998, ja hänen muita kauhuromanttisia tai muuten äkkivääriä teoksiaan on Gothic, Alaston Lounas, Boxing Helena, Leaving Las Vegas, The Loss of Sexual Innocence (1999), Stephen Kingin Rose Red, Legenda Nibelungin sormuksesta, ja piipahtaminen L-Koodissa, 24:ssä ja Aavekuiskaajassa…
Tässä täytyy myöntää, että Oopperan kummitus DVD:n suomennokset ovat upeat, kerrankin DVD:tä katsoessaan on kääntäjä paneutunut niin tekstiin, kuin subtekstiinkin, että mikä ilmaisu sopii kenellekkin, että kiitos vain, ja tui tui!
Aiheeseen, pelkoon palataan tiuhasti. Raoul pelkää, että Christine on tehnyt hänet hulluksi. Christine taas ei tiedä, palatako pimeyteen, ja minkä helvetin tai paratiisin hän on jättämässä.
Lerouxin kirjassa tirkistellään, kuunnellaan salaa, ymmärretään väärin ja juorutaan niin näyttämöllä, kuin kulissienkin takana. Leroux onkin rakentanut teoksensa kuin oopperakappaleen, jota pidetään hyvinkin ylevänä, mutta jossa kuitenkin liikutaan mitä alhaisimmissa tunteissa… Kuten oikeassakin oopperassa. Emme ole kaukana teoksista Peeping Tom, Taivaansilpoja ja Psyko.
Raoul tirkistelee / kuuntelee salaa Christineä pukuhuoneen seinän takana, toisen seinän takana Christineä tirkistelee / kuuntelee salaa Erik. Raoulin tunneskaalassa tapahtuu, kun hän kuulee Erikin esittävän Hääyön laulua Christinelle Romeosta ja Juliasta… Raoul-paran mietteet heittelehtivät ääripäästä toiseen.
Raoul ei usko Erikin ansaitsevan Christinen rakkautta, Christine kuvaa suhdetta sellaiseksi, jossa mies on roisto, ja nainen houkka. Raoul hinkuu jatkuvasti kuolemaa, ja kaksintaistelua – hän haluaa tavata Kummituksen pistoolit vastakkain. Kummitus taas uhkailee lukijaa ruutitynnyrillä. Mutta kumpi näistä kiihkeäverisistä rakastaa Christineä enemmän? Christine tietää varmasti, että Erik jopa murhaisi hänen puolestaan. Raoul kysyy mahdottoman kysymyksen: jos Erik olisi hyvännäköinen, rakastaisiko Christine Raoulia ollenkaan??
Raoul pelkää yksin makuukamarissaan yössä hehkuvia, loistavia silmiä… Hän hamuaa revolveriaan…. Onko Erik mies, nero vai Kummitus? Onko hän inhimillinen ollenkaan?
Pitäisikö hänen edes olla?
Mukana on myös eräs lempisäveltäjistäni eli Franz Liszt, häntä näytteli enemmän intohimoisesti ihastuttava Julian Sands teoksessa Impromptu – Rakkauden sävel (1991), Sands muuten näytteli oopperan kummitusta vuonna 1998, ja hänen muita kauhuromanttisia tai muuten äkkivääriä teoksiaan on Gothic, Alaston Lounas, Boxing Helena, Leaving Las Vegas, The Loss of Sexual Innocence (1999), Stephen Kingin Rose Red, Legenda Nibelungin sormuksesta, ja piipahtaminen L-Koodissa, 24:ssä ja Aavekuiskaajassa…
Tässä täytyy myöntää, että Oopperan kummitus DVD:n suomennokset ovat upeat, kerrankin DVD:tä katsoessaan on kääntäjä paneutunut niin tekstiin, kuin subtekstiinkin, että mikä ilmaisu sopii kenellekkin, että kiitos vain, ja tui tui!
Kaikista eniten Lerouxin kirjassa pelätään hulluksi tulemista.
Aiheeseen, pelkoon palataan tiuhasti. Raoul pelkää, että Christine on tehnyt hänet hulluksi. Christine taas ei tiedä, palatako pimeyteen, ja minkä helvetin tai paratiisin hän on jättämässä.
Lerouxin kirjassa tirkistellään, kuunnellaan salaa, ymmärretään väärin ja juorutaan niin näyttämöllä, kuin kulissienkin takana. Leroux onkin rakentanut teoksensa kuin oopperakappaleen, jota pidetään hyvinkin ylevänä, mutta jossa kuitenkin liikutaan mitä alhaisimmissa tunteissa… Kuten oikeassakin oopperassa. Emme ole kaukana teoksista Peeping Tom, Taivaansilpoja ja Psyko.
Raoul tirkistelee / kuuntelee salaa Christineä pukuhuoneen seinän takana, toisen seinän takana Christineä tirkistelee / kuuntelee salaa Erik. Raoulin tunneskaalassa tapahtuu, kun hän kuulee Erikin esittävän Hääyön laulua Christinelle Romeosta ja Juliasta… Raoul-paran mietteet heittelehtivät ääripäästä toiseen.
Raoul ei usko Erikin ansaitsevan Christinen rakkautta, Christine kuvaa suhdetta sellaiseksi, jossa mies on roisto, ja nainen houkka. Raoul hinkuu jatkuvasti kuolemaa, ja kaksintaistelua – hän haluaa tavata Kummituksen pistoolit vastakkain. Kummitus taas uhkailee lukijaa ruutitynnyrillä. Mutta kumpi näistä kiihkeäverisistä rakastaa Christineä enemmän? Christine tietää varmasti, että Erik jopa murhaisi hänen puolestaan. Raoul kysyy mahdottoman kysymyksen: jos Erik olisi hyvännäköinen, rakastaisiko Christine Raoulia ollenkaan??
Raoul pelkää yksin makuukamarissaan yössä hehkuvia, loistavia silmiä… Hän hamuaa revolveriaan…. Onko Erik mies, nero vai Kummitus? Onko hän inhimillinen ollenkaan?
Pitäisikö hänen edes olla?
Suuri peili on kulkuväylä, portaali, Kummituksen ihmemaailmaan, kun sen kynnyksen yli toiseen maailmaan astuu, tullee tytöstä nainen, hyväkäytöksisestä hiirulaisesta vapaa olento, aikamoinen kissa, mutta myös mahdollisesti kontrolloimaton ja utelias Eeva / Pandora / tai peräti oi joi joi Delilah….
Lerouxin kirjassa Erikin ”luola” eli ”piilopaikka”, jokin mikä on hyvin lähellä englanninkielistä kauhuromanttista sanaa ”lair” kuitenkin ilmaistaan sanalla ”huone” tai ”huoneisto”. Yhtä kaikki – siellä ei ole yhtään peiliä. Oopperan Kummitus kuten Draculakin välttää noita turhamaisia kapistuksia….
Christine pitää Erikiä hyvine erikoisena nerona, joka tekee juttuja, joita kukaan muu ei tee, tai joita kukaan muu tässä maailmassa tiedä… Se, mihin Erik tarvitsee rahaa niin suuria määriä jää epäselväksi.
Erik on eräänlainen Orfeus, joka soitti [ antiikin mytologiassa ] niin kauniisti, että muistaakseni aika pysähtyi, vuoret itkivät ja joetkin kiirehtivät hänen lumoavaa soittonsa kuulemaan. Erik ei kuitenkaan ole Väinämöinen, vaikka Lerouxille, tuolle Suomenkävijälle Kalevala tuskin oli outo taikka yhdentekevä tekele… Orfeus manalassa on kirvoittanut Offenbachin säveltämään samannimisen teoksen.
Tarinan tärkeintä kohtausta pohjustetaan Othellon ja Desdemonan duetolla – Christine repäisee naamion Erikin kasvoilta. Kummitus tuntuu menettävän kasvonsa, menettävän luottamuksensa, menettääkö Christinen kiinnostuksensa, Erikin pelko herää, samoin viha, katkeruus…
Raivostunut kummitus käskee Christinen katsoa kunnolla, ahmi oikein näin hyvännäköistä sälliä, itse Don Juania!
Se, mikä kirjassa on helppo toteuttaa, ja mikä tuntuu fyysiseltä, ja aidolta, onkin aika vaikea toteuttaa filmillä tai varsinkaan näytelmässä – Erik pakottaa Christinen raapimaan kasvojaan – oikeassa elämässä Kummituksen maski, jonka tekemiseen kuluu joka päivä useita tunteja, hajoaisi, ja paljastaisi näyttelijän kiinnostavat oikeat kasvot…
Erik purkaa raivonsa ja pettymyksensä intohimoiseen ja pakkomielteiseen luovaan työhönsä – mitä muuta voi tehdä? Juuri tällä hetkellä töllöstä menee hölmö kotimainen, mustavalkoinen [ sanan kummassakin merkityksessä ] musiikkikomedia Maija löytää sävelen ( 1950, ohjaaja: Matti Kassila ), jossa nainen on tietenkin piika, ja rikas nuorukainen säveltäjä. Työläiskorttelin kasvatti pyyhkii pölyä Beethovenin tuimilta, kuuroilta kasvoilta kiharapäisen nuorukaisen tälle luennoidessa musiikista… Säveltäjän nimikin on Erkki!
Niin, miksi näissä kaunotar ja hirviö –tarinoissa nainen valitsee aina porvarillisen elämän, eikä Oopperan Kummitusta eikä Saksikäsi-Edwardia?
Valitako valaistu lava, vai pimeä tyrmä? Entä jos nuhteeton aviomies kieltää kummatkin?
Vai annetaanko täysi vapaus lukijalle, kuuntelijalle, katsojalle, nauttijalle...
Lerouxin kirjassa Erikin ”luola” eli ”piilopaikka”, jokin mikä on hyvin lähellä englanninkielistä kauhuromanttista sanaa ”lair” kuitenkin ilmaistaan sanalla ”huone” tai ”huoneisto”. Yhtä kaikki – siellä ei ole yhtään peiliä. Oopperan Kummitus kuten Draculakin välttää noita turhamaisia kapistuksia….
Christine pitää Erikiä hyvine erikoisena nerona, joka tekee juttuja, joita kukaan muu ei tee, tai joita kukaan muu tässä maailmassa tiedä… Se, mihin Erik tarvitsee rahaa niin suuria määriä jää epäselväksi.
Erik on eräänlainen Orfeus, joka soitti [ antiikin mytologiassa ] niin kauniisti, että muistaakseni aika pysähtyi, vuoret itkivät ja joetkin kiirehtivät hänen lumoavaa soittonsa kuulemaan. Erik ei kuitenkaan ole Väinämöinen, vaikka Lerouxille, tuolle Suomenkävijälle Kalevala tuskin oli outo taikka yhdentekevä tekele… Orfeus manalassa on kirvoittanut Offenbachin säveltämään samannimisen teoksen.
Tarinan tärkeintä kohtausta pohjustetaan Othellon ja Desdemonan duetolla – Christine repäisee naamion Erikin kasvoilta. Kummitus tuntuu menettävän kasvonsa, menettävän luottamuksensa, menettääkö Christinen kiinnostuksensa, Erikin pelko herää, samoin viha, katkeruus…
Raivostunut kummitus käskee Christinen katsoa kunnolla, ahmi oikein näin hyvännäköistä sälliä, itse Don Juania!
Se, mikä kirjassa on helppo toteuttaa, ja mikä tuntuu fyysiseltä, ja aidolta, onkin aika vaikea toteuttaa filmillä tai varsinkaan näytelmässä – Erik pakottaa Christinen raapimaan kasvojaan – oikeassa elämässä Kummituksen maski, jonka tekemiseen kuluu joka päivä useita tunteja, hajoaisi, ja paljastaisi näyttelijän kiinnostavat oikeat kasvot…
Erik purkaa raivonsa ja pettymyksensä intohimoiseen ja pakkomielteiseen luovaan työhönsä – mitä muuta voi tehdä? Juuri tällä hetkellä töllöstä menee hölmö kotimainen, mustavalkoinen [ sanan kummassakin merkityksessä ] musiikkikomedia Maija löytää sävelen ( 1950, ohjaaja: Matti Kassila ), jossa nainen on tietenkin piika, ja rikas nuorukainen säveltäjä. Työläiskorttelin kasvatti pyyhkii pölyä Beethovenin tuimilta, kuuroilta kasvoilta kiharapäisen nuorukaisen tälle luennoidessa musiikista… Säveltäjän nimikin on Erkki!
Niin, miksi näissä kaunotar ja hirviö –tarinoissa nainen valitsee aina porvarillisen elämän, eikä Oopperan Kummitusta eikä Saksikäsi-Edwardia?
Valitako valaistu lava, vai pimeä tyrmä? Entä jos nuhteeton aviomies kieltää kummatkin?
Vai annetaanko täysi vapaus lukijalle, kuuntelijalle, katsojalle, nauttijalle...
asiaan liittyviä tviittejä:
"If a great number of shared eccentricities are any indicator of a relationship’s success, then Erik Satie and Suzanne Valadon should have been regarded as the ultimate power couple. That, or their frenzied affair should have lasted decades longerhttps://t.co/i9Fukgy2Xa— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 4. marraskuuta 2018
KUn Suzanne Valadon tuon Erik Satien tapasi...https://t.co/fFPUZKkvgx— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 4. marraskuuta 2018
ja ensimmäisen kummitukseni laulua:Maria Björnson. Costumes Phantom of the Opera https://t.co/DFuyfMYzqs käyttäjältä @YouTube— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 4. marraskuuta 2018
