Päivän 1. näytelmänä 01.10.20202 matineassa: Stoassa oli Tsehovin Lokki esiintyjinä loistavat Ella Mettänen ja Eero Ojala, jotka kirvoittivat yleisössä BRAVO-huudon, ei toki matalalla bassolla, vaan kirkkaana koloratuurisopraanona. Liput maksoivat 6€ eli Teatteri ei todellakaan ole eliitin harrastus.
Virustoverii on nähnyt näytelmästä 15 eri versiota, ja tämä on niistä paras. Onhan näytelmässä kaikki, mutta mitä niistä valitaan, ja mitä painotetaan. Kuinka tyttö palvoo itserakasta vanhempaa kirjailijaa, ja haluaa itse näyttelijäksi. Kuinka poika haluaa uudistaa teatterin.
Kulttuuri kuuluu lähiöön, kulttuuri lähtee myös lähiöstä. Tämä esitys oli Itäkeskuksessa, itä-Helsingissä, kulttuurikeskus Stoasssa. Olen nähnyt saman esityksen myös muissa kulttuurikeskuksissa, kuten Malmitalolla. Sekä ikimuistoisesti Vallilan puutarhassa, jossa oltiin niin riipaisevasti esityksen äärellä, ulkona, suuren puun alla.
Olin paikalla kun oli viimeisen kerran Täti ja minä -näytelmä Riihimäen teatterissa. Olin paikalla kun Eero sai pystin. Kuvasin. Päivämäärähän oli 4.5.2019. Täti ja minä -näytelmä näin kolme kertaa, yhtenä päivänä sekä matinean että iltanäytöksen. Ojalan näin Simeonina Ryhmiksen kesäteatterissa Suomenlinnassa Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Hieno duo Ella Mettäsen kanssa on ollut ainakin nöytelmissä Lokki ( näin Malmitalolla matinean ja iltanäytöksen )
Riihimäen teatterin sivulta: " Eero Ojala nähtiin viimeksi Riihimäen Teatterissa Täti ja minä -esityksessä Kempin roolissa. Hänet palkittiin roolityöstään mm. Riihimäen Teatterikerhon Thalia-maljalla. "
Ella Mettänen on mainio matriarkka, sirppi kädessään kuin faaraolla. Nainen teki itsestään faaraon valtikalla ja tekoparralla entisajan Egyptissä. Suomen oloissa eilisessä naisen pitää kovettaa itsensä ettei naapuriäijät hypi silmille. Dominoiva ja joskus melkeinpä demoninen Niskavuoren Heta ei kestä laiskottelua eikä sitä että rengit voitelevat leipänsä voilla liian paksusti. Joku roti pitää olla. Heta on eri toten vanhemmiten pahasanainen alla, jota sietääkin pelätä. Valtaa pitää käyttää. Ettei ihan hunningolle.
Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta tuolla Teatteri Jurkassa oli eilen ensi-illassa 12.01.2019 ja meno oli sekä hurjempi että herkempi kuin edellisillan ennakossa. Voiko Ella Mettänen ja Eero Ojala -combon täydellisestä Tsehovin Lokki -näytelmän konseptista, jossa he näyttelevät kaikki roolit, niin yrittää vääntää Niskavuorta? Voi toki, ja millaista! Koko Jurkan kevätkausi vaikutti kalenterissa huikealta, mutta tämä on erityisen kova, lahjakas ja suomalaista sielua ymmärtävä pikku taideteos joka laajenee muillekin sukupolville.
Hellawa work! Still life, vanitas, sirppi ja pääkallo, tarkka ja niukka esillepano. Teatterivuosi 2019 on alkanut täysosumilla kuten Lion ( lion the weird and magical abracadabra circus show ) Kansallisteatterissa ja tämä. Kummassakin tapauksessa yhdistävänä tekijänä on yllättäen hevostelu, pieruhuumori, pääkallo[t] ja menettäminen, kuoleman kohtaaminen. Kunnioittava, vääjäämätön tai kreisi. Tapa lähestyä. Tunsin sekä eilisen että tämän päivän suomalaisia Mettäsen ja Ojalan tarkkoina, julmina ja rakastavina havantoina. Niin perinnönjaossa, sukuriidassa kuin rakkauselämän karikoissakin. Täydellistä teatteria joka kulkeutuu muuallekin suht helposti. Vaikka tämä on kova ryhmä, jonka työ on tuttua, ja areenana hyväksi havaittu intiimi huoneteatteri, on odotukset kovilla, ja kyllähän ne täytetään. Mettäsen ja Ojalan edellinen bravuuri oli minimalistinen, kreisi, humaani ja nokkela Tsehovin Lokki, jonka näin, nautin ja ahmin.
Hetan ja Akustin suhteen kiemuroita on hauska seurata ihan vanhuuteen asti, ja juurikin silloin. Eero Ojala Akustin roolissa on aikalainen leppoisa leijonankesyttäjä. Ja Mettänen Hetana tietenkin leijona jota ei ole nujerrettu. Miksi Akusti haukottelee jatkuvasti, onko hän kuten laiska torkkuva prinssi ihanassa Tomi Ungererin lastenkirjassa Petronella ja muita satuja. ( Kirjassa feministinen aktiivinen prinsessa Petronella hylkää surkean prinssin ja lähtee maailmalle, jossa kohtaa goottilaisen julman linnanherran, mutta se on jo aivan eri tarina.) Ojalan Akusti haukottelee, onko hän rillutellut yöt vaiko tehnyt liikaa töitä.
Kuvaelma alkaa kun " Niskavuoren rusthollissa vietetään Heta Niskavuoren ja Akusti Harjulan häitä " wikipedia Kun näytelmän tarina alkaa viktoriaaniselta ajalta jatkuen luokkasotaan ja välitaukoon asti, ja sitten 1920-luvulle. Luokkasotaa, siis sisällissotaa 2018, anteeksi siis sisällissotaa 1918 käydään väliajan ajan. Viime vuosi oli kova vuosi, muistaa kun veli lähti veljeä vasten. Tai ei ehkä veli. Vaan kyläyhteisö, joka koostuu työläisistä ja maanomistajista. Alun perin Heta on suuren Niskavuoren talon tytär, siis valkoinen. Kun taas Akusti renkinä sympatiseeraa punaisia siis työläisiä, jotka haluavat oikeutta ja tasa-arvoa, muutosta.
Läsnä on niin tämä päivä kännyköineen ja muuveineen, lauluine lurituksineen, kuin mennyt aika, tuo Hella Wuolijoen tallentama aika vahvan naisen kärsimyksistä, onnen pilkahduksista. Huomaako tarinasta Suomen itsenäisyyttä? Naisen itsenäisyyden ainakin.
Heta on alussa tai alun jälkeen nöyryytetty nainen. Suuren talon ylpiä tyttö menee naimisiin trengin kanssa. Heta on vielä pieniin päin - koska on lempinyt tuon Lammentaustan Santerin kera, mutta se ryökäle ottikin vaimokseen vallan toisen naisen. Viettelikö Heta Santerin vai toisinpäin. Tai kumpikin vietteli mutta Santeripa ei vienyt vihille. Vaan aivan toisen likan. Heta on monella tasolla nöyryytetty ja arvoasteikolla hän matkustaa alaspäin. Vähän niinkuin ryöpytetyt julkkikset roskalehtien lööpeissä ja kuvissa siinä elämän hitaassa kassajonossa, jossa haluaisi pistää silmät kiinni...
Osa Hetan elämästä koskettaa ja liippaa läheltä, perinnönjako, sen veriset taistelut, kun niin vaikea on tasan jakaa. Suku - se on perkeleestä. Mikä kuuluu kenellekkin, kuka saa ensinnä valita, kenen tahtoa pitää kunnioittaa. Nyt on menossa monenkin elämässä lapsuudenkodista ja mummolasta luopuminen, ja menneisyyden jakaminen. Meneekö viimeisetkin siemenperunat. Lähteekö edes tuhkat uunista. Tänä vastenmielisenä oikestolaisen hallituksen pallituksen aikana kun ei ole varaa lämmittää taloa, jossa voisi asua.
Niskavuori kertoo vahvoista naisista. Kun vanhoissa elokuvissa Niskavuoren vanha emäntä, suurin matriarkka, on marttyyri, joka hyväksyy ukkonsa pettämisen - emmekä tiedä miksi. Silloin ei erottu. Naisen olisi ollut vaikea erota aviomiehestään, hän ei olisi jaossa saanut mitä hänelle kuuluu.
Akusti tekee miehen työn, vaikka hän on renki ammatiltaan, eikä suuresta talosta. Niin hän saa monenlaista luottamustehtävää, on kirkkoväärti ja kaikki. Naiset eivät näitä titteleitä eivätkä nostoja saa. Heta on tästä katkera. Syystäkin. Mutta mitä tapahtui Siipirikolle?
Mainio järkäle ja taideteos, jonka jokaisen pitäisi nähdä. Sopii Niskavuori-fanaatikoille, ummikoille ja kaikille siitä väliltä. En tiedä, miltä vaikuttaisi ei-suomenkieliselle ihmisille. Voisi olla vinkeä. Mutta muuten suomenkieliselle katsojalle.
Pitkää kiertueikää tälle, ja mihinköhän he seuraavaksi ryhtyvät.
Hella Wuolijoen sanat pistävät miettimään, millaisissa vankiloissa ja kahleissa itse elämme, ja tarvomme. Hella itse oli helvetinmoinen nainen, näin positiivisesti sanottuna. Wuolijoki joutui kirjoittamaan miehen nimellä nämä näytelmät, hän oli Juhani Tervapää.
Näin viime vuonna Hesan kaupunginteatterissa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Ohjelmavihkossa ja otsikossakin ilmoitettiin toiseksi tekijäksi Hella. Sen sijaan ulkomaan produktioissa tekijänä on aina vain äijä, Bertolt Brecht, joka on kuuluisa siitä, että varasti tarinoita ja kertomuksia. Ja kävi tiuhaan heinäladossa romantiikkaa ylläpitämässä.
Nainen ja sirppi. " muutama nainen nousi faaraoksi, kuten Hatšepsut ja Kleopatra " wikipedia. Lisää Hatšepsutista:
" syntymänimi: Hatšepsut ’ylevistä naisista etummainen’ " ja " Hatšepsut (1507–1458 eaa.) oli naispuolinen faarao, joka hallitsi Egyptiä Uuden valtakunnan 18. dynastian aikana vuosina 1479–1458 eaa. Hän oli pisimpään hallinnut naispuolinen faarao. " wikipedia
Nainen ja sirppi käsiohjelmassa kertoo, kuinka nainen pitää elämänlankoja käsissään, monella tavalla. Nainen ja elämänlangat. Sirppi liittyy myös Neuvostoliittoon, yhdessä tekemiseen. Pääkallon kanssa se on myös vanitas.
Näin tämän kahdesti, Jurkan mediavaparilla sekä selvällä rahalla, ja olen tyytyväinen.
Tekijäloota:
Käsikirjoitus: Hella Wuolijoki
Sovitus: Ella Mettänen, Eero Ojala ja Henri Tuulasjärvi
Ohjaus: Henri Tuulasjärvi
Esityksen visualisointi: Jenni Nylander ja Henri Tuulasjärvi
Esitysoikeudet: Agency North
Hella Wuolijoen klassikkonäytelmä Niskavuoren Heta pesee lattiat herroilla ja rengeillä. Parrasvaloissa on naisen tarina. Näytelmä on pitkittäisleikkaus suomalaisesta yhteiskunnasta 1800-luvulta sotien väliseen aikaan saakka.
Teatteri Jurkan uusi tulkinta on huoneteatteria parhaimmillaan. Esitys on näyttelijäntaiteen riemuvoitto ja puhenäytelmän ylistys!
Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmäsarjaa pidetään suomalaisen identiteetin rakentajana. Mitä opimme menneisyydestä, tästä hetkestä tai tulevaisuudesta, kun sukupolvet istuvat saman pöydän ääreen?
Miksi elän? Miten käytän elämäni? Kuinka kohdata kuolema? Minäkuva on keskeneräinen, jatkuvassa muutoksessa, kuten elämä itse. Kuka tai mitä on Heta Niskavuori vuonna 2019?"
Niskavuoren Heta ennakko 11.01.2019
Edellispäivän ennakosta aattelin näin internetissä:
Niskavuoren Heta tuolla Teatteri Jurkassa ennakkonäytöksenä tänään 11.01.2019 perjantaina. Luotettavan parivaljakon tyylipuhtaalla ja leuat tipauttavalla ravilla muttei tyhjäkäynnillä. Katkeruus, suomalainen katkeruus, sielussa myllertävä myrkyllinen kateus ja naisen vahvuus. Yks hahmoista sopis Tuskaan tai Hevi reissuun. Hienosti muuntui Niskavuoren Hetan tarina kahden näyttelijän esittämäksi sukusaagaksi. Huikeat ja erinomaiset, herkät ja raivopäät Ella Mettänen ja Eero Ojala on täydellisiksi havaittu jo teoksessa Lokki, joka on niin niisk niisk, ja nami nami. Eikä päivää ilman sisällissotaa... Luokkasota 1918 ulottuu myös Niskavuoreen... Kirjoitan lisää ensi viikolla. Ja silloin jopa aiheesta
Ajanjaksossa tammikuussa 2019:
Teatterivuoteni 2019 ensimmäinen viikko: Venus turkiksissa, Lion #liontheweirdandmagicalabracadabracircusshow, Niskavuoren Heta x 2, Oopperan kummitus, ja Frankenstein voittaa kuoleman. Huh huh, tätä on vaikea panna paremmaksi. Nyt jos koskaan sana "huikea" liippaa läheltä.
Flickrissä:
Kuvassa Ella Mettänen, Eero Ojala
Kuva Marko Mäkinen
Lisää matskua muista tulkinnoista ja kaikkea muuta:
Kilpaileva tulkinta:
Heta, Niskavuoren tytär - Heidi Herala.
Akusti, hänen miehensä, entinen Niskavuoren renki - Martti Suosalo.
" Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmissä Suomen historia nivoutuu Niskavuoren suvun vaiheisiin: avioliittoihin ja rakkauksiin, rahan ja vallan liikkeisiin sekä kamppailuihin tilojen maineesta ja sukujen kunniasta. Laura Ruohosen kuunnelmasovitus on vuodelta 1992.
Niskavuoren tytär Heta nai renki Akustin. Katkeroitunut Heta rakentaa rappeutuneesta Muumäen tilasta Niskavuoren vertaista. "
Syksyisen sinisessä ja oranssisessa näytelmässä näitä ilon ja sukujuhlien keikauskakun kerroksia leikkaavat, ja jakavat erinomaiset Eero Ojala ja Katja Peacock. Synkistelin ja nautin. Täti ja minä -näytelmä Riihimäen teatterissa oli eilen tarjottimella: musta komedia ja höpsö tragedia, elämä 13.10.2018.
Irvaillaan vanhuudelle, ja kuolemalle, joka kumpikin odottaa meitä nurkan takana. Emme tiedä, koska, mutta tiedämme, että kohtaamme varmasti. Irvaillaan, ja syystäkin, ahneita sukulaisia, jotka ilmestyvät paikalle vikkelästi testamentinjakoon. Muttei sitä ennen. Vanhuksesta otetaan mittaa ihan mittanauhalla kuin Lucky Luken villin lännen sarjakuvassa - kun arkkua suunnitellaan. Ihana ja kamala. Yhdessä kohtauksessa Kemp nauraa ja täti itkee simultaanisesti, myöhemmin Kemp itkee ja täti nauraa samanaikaisesti. Tämä on ambivalentti näytelmä ykisnäisyydestä ja ahneudesta.
Aluksi väläytellään Hitchcockia mm viistot kattoikkunat ja naapurin tarkkailu, Takaikkuna, Psyko ja Köysi. Varmasti Hitch löysi teatterin maailmasta kaikenlaista - kuten myös tavatessaan kaikennäkäisiä ihmisiä isänsä vihannestorilla. Tämä on draama, eikö tämän on kauhua, vai onko, kyllä, kauhua käytetään. Mutta tämä ei ole kauhukomedia Simon Peggin elokuvatrilogian tyyliin, vaikka voisi olla. Jotain samaa on myös 2000-luvun brittikomedioissa joissa miesryhmä tekee jotain vallan ennenkuulumatonta.
Ei, tämä on enemmän. Tässä on paljon sarjakuvaa, tuon Lucky Luken lisäksi Tenavia. Huumorissa on älyä mutta myös mister Beanin tollokomediaa, ja amerikkalaista pölökylä päähän -komediaa, slapstickiä. Eero Ojalan tarkkaan ajoitettua kohellusta seuraa mielellään. Ojalan klovneria vetää vertoja mm Marc Gassotin vastaavalle KOM-teatterin näytelmässä Kokki varas. Viitataan myös Illallinen yhdelle -teokseen.
Mutta kuka täti on? Ollaan nyt Venus turkiksissa vai Tädin kanssa maailmalla?
Yksinäisyyden pelko, ja lapsuuden mahdolliset traumat. Miksi luoda ihmissuhteita kun ne on niin vaikeita. Kontaktit, ja tapaamiset. Joita on niin vaikea järjestää. Hylätä, unohtaa, ja jättää heitteille. Tästä on ollut paljon uutisissakin, monella tasolla. Myötätunnon puute. Oikeanlainen kiltteys, joka ei ole sitä, että on kynnysmatto, vaan että on ihminen toiselle. Eläimille. Kaksi taiteilijaa paljasti minulle elämän tarkoituksen kirjamessuilla: olisi pitänyt olla kiltimpi!
Mainio on kohtaus jossa Kemp ripustaa pyykkiä aistillisessa utuisen sinisessä aamutakissaan, ja aloittaa varsinainen sidekickin, sideshown. Tuollaisen tivolin sivuohjelmanumeron, joka oikein viehättää fetisistiä, ja sm-veteraania :) Tämä ei ole juonipaljastus, kun aamutakki näkyy pressikuvissa. Ollaan lähellä Bates motel -sarjaa, joka on mainio tulkinta Norman Batesin nuoruusvuosilta tavattoman älykkäiden näyttelijöiden tulkitsemina.
Katja Peacock on myös mainio, hiljainen läsnäoleva vastapaino. Eero Ojalan äänessä lauseessa sopiva loppunärä. Eeron presenssissä on aina jotain puhdasta ja viatonta, suomalaista ja Aleksis Kiveä, mutta katseeseen tulee myös se kiilto, hullun kiilto. Välillä ajattelee, onko hän Mefistoteles vai mikä. Erinomaista työtä häneltä olen nähnyt niin Ryhmiksen Seitsemässä veljeksessä kuin Tsehovin Lokissa, joka niin ikkään on traaginen komedia.
Hienosti hän venkoilee tunteesta toiseen, mitä tunteita saa näyttää, miksi kertoa psykopaatin ja sosiopaatin lapsuudesta, tai uhkailla, että on rääkännyt pienenä eläimiä - tarinan kirjoittaja ja Eero itse heittävät vuorotellen vettä ja soraa myllyyn. Tai kapulaa rattaisiin, kun katsojan tunteet vellovat popkulttuurista toiseen, ja muistellen makaabereja joulujuhlia.
Miksi Kemp tekee itsestään epämiellyttävän, jotta ei saisi ystäviä, jotka kuitenkin pettäisivät, tai nauraisivat, tai jättäisivät? Masokismiaan, tai sadismiaan, hän saa pienenä virkamiehenä toimittaa pankissa. Istututtaa ihmisiä, odotuttaa ihmisiä... Olla heidän yllään valtiaana, kuten pienten lemmikkien, jotka elävät vain niin lyhyen aikaa. Mitä tapahtuu ilkeille pikkumiehille muumio-elokuvassa? Entä mitä heille tapahtuu oikeassa elämässä eli suuressa teatterissa? Miksi pilkata miinaanastunutta miestä, joka menetti jalkansa sodassa? Miten muuten sodat tärvelevät?
Täti ja minä on loputon marsipaanitanner ja smoothiesuo, joka pistää ajatuksia liikkeelle, mutta Ojalan seuraava veto, katse, kommellus, käsiele saa taas ajatukset toiseen suuntaan.
Millaiset lähtökohdat voi olla pojalle, tuollaisessa perheessä? Mitä kaikkea voi kertoa ja purkaa näytelmällä? Komedian keinoin? Sysimustaa, kuten lokakuun yö, kun kuolleet lehdet rapisevat askelten alla hiljaista bulevardia astellen...
Olen todella tyytyväinen, että näin tämän - kahdesti eilen. Näytelmä ei ollut minulle tuttu - menin säkki päässä teatteriin. Tiesin toki ketä lavalla on. Ja otin säkin päästä ;) Ensimmäisellä kerralla itketti enemmän. Istuin toki eri palleilla. Suosittelen. Maksoin itse kummatkin liput, mutta silti kirjoitin blogiin. Minulle tarjottiin maistuvat kahvit nisun kanssa, kiitos siitä!
Näytelmää haluaisi purkaa enemmänkin mutta silloin tulisi paljastaneeksi, ehkä liikaa. Ehkä kerron, ehkä en.
Joy to the World - ja juurikin Joy Divisionin kautta tuli mieleen äsken Täti ja minä -näytelmässä näitä ilon ja sukujuhlien keikauskakun kerroksia leikkaavat, ja jakavat erinomaiset Ojala ja Peacock.
Haluaisin lukea tämä myös tekstinä, siinä on hienoja oivalluksia, että kaikki on ennallaan, kun postimerkin hintoja taas nostetaan. Postille irvaillaan myös muutenkin: mistä huomaa, että posti on lakossa? Aivan...
Tässä kuvia produktiosta Riihimäen teatterin sivuilta:
Tässä Riihimäen teatterin Flickr-kuvia:
Täti ja minä 14.9.2018 - 30.11.2018
Kuvassa: Eero Ojala ja Katja Peacock
Kuvaaja: Aki Loponen / Pictuner Oy
Kemppi on tässä kuten jäätynyt kyläläinen Polanskin Vampyyrintappajat, anteeksi mutta hampaanne ovat niskassani -elokuvasta...
Täti ja minä 14.9.2018 - 30.11.2018
Kuvassa: Eero Ojala
Kuvaaja: Aki Loponen / Pictuner Oy
Tekijäloota:
Morris Panychin teksti, vaikka näytelmä ilmestyi nimellä Vigil (1996) niin pidän tästä Auntie and me -nimestä enemmän.
Kirjasta: Sähköistä kirjaa ei käytettävissä, sanoo google. Laitetaan tähän lyhy klippi vanukkaasta:
Morris Panychin Talonbooksilta vuonna 1996 julkaistusta 77-sivuisesta kirjasta sanotaan:
" Morris Panych's brilliant new black comedy is structured around what happens when an extremely self-centred and shallow person finds himself, through his own errors and inattentiveness, in a life-and-death situation with profound and far-reaching consequences. A play of twisted circumstance, mistaken identity and surprising turns, it is deliciously absurd, incredibly funny and poignantly tender. " google books
Mieleeni tuli Joy to the World - kammottava joululaulu joka soi ja se soi näytelmässä, mutta Joy Divisionin nihilismin ja aikamme rimbauddelevan kalpean pojan ja suuren taiteilijan, marttyyrin Ian Curtisin ja bändinsä muodossa mm tästä joulukoristeesta jonka voi tilata osoitteesta: mlinehamart.com/Joy-Division-to-the-World-Ornament
tai tämä Joy to the World Joy Division Christmas tree joka on siis tietenkin Yule Tree, Jouluhan on vanha pakana juhla eikä sillä ole mitään tekemistä minkään kristin kanssa, tietenkään.
Emme ole ihan Terveitten Käsien Ääretöntä joulua -EP:n graafisessa sadistisessa ja humoristisessa grafiikassa, vaan Riihimäen versiossa ollaan ambivalentisti.
Huumori on ihanan kiiltävän mustaa kuin asfaltti syyskuussa kotiinpaluun aikaan,..
Pöö, eli Halloween-kausi alkoi virallisesti eilen Ojalan taskulampun myötä.
"
Täti ja minä
Yllättävä komedia koko elämän muuttavasta kohtaamisesta.
Elämän päähän potkima, keski-ikäinen pankkivirkailija Kemp saa kirjeen tädiltään, jota ei ole nähnyt sitten lapsuusvuosien. Kuolemaisillaan oleva täti haluaa yllättäen tavata sisarenpoikansa. Järjestelmällinen ja suorasanainen Kemp päättää järjestää tätinsä viimeiselle matkalle asiaan kuuluvalla tavalla. Tädin vointi tuntuu kummallisesti vain kohentuvan ja kuolema antaa odottaa itseään. Eikö mikään Kempin elämässä voi mennä putkeen?
Morris Panychin mustaa huumoria tihkuva näytelmä on naurattanut ja liikuttanut yleisöjä Suomessa jo useiden vuosien ajan. Suomen kantaesitys oli Helsingin Kaupunginteatterissa 2006.
Riihimäen Teatterin Täti ja minä on upeiden ja karismaattisten näyttelijöiden Eero Ojalan ja Katja Peacockin keskinäinen temmellyskenttä, jossa yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja huumori on lämminhenkisyydessäänkin pirullista. Täti ei juuri puhu, mutta silti Kemp käy vimmaista dialogia hänen kanssaan.
”Minä en ole koskaan menettänyt jalkaa, mutta tavallaanhan me kaikki onnumme täällä, eikö vain?” -Kemp
Esitys on itkettävän hauska ja pohjattoman surumielinen komedia meistä, jotka olisimme mieluummin amarylliksia tai jäljelle jäänyttä kutinaa. "
jatkan kuitenkin:
tässä seuraa juonipaljastuksia, mahdollisesti, älä lue, jos haluat mennä teatteriin kilju päässä.
Sininen, eteerinen aamutakki toi siis mieleen Bates motel -sarjan nuoren Norman Batesin. Myös sarjassa Normanilla on äitinsä aamutakki, tässä Kempllä tätinsä. Kemppi siis pesee omia virkamiehen vaatteitaan - eikä hänellä ole muuta päälle pantavaa. Äitinsä on pukenut Kempin tytöksi, toisaalta Kemp halusikin pukeutua kuin tyttö. Äidillä on aina kädet täynnä - viski ja tupakka. Isälle äiti ostaa aseen, isä on epäonnistunut taikuri, maanisdepressiivinen.
Venus turkiksissa -romaani ( ja samalla näytelmä, elokuva ) tuli mieleen tästä oudost täti-suhteesta, sen muistamisesta. Oliko Kemppi rakastunut tätiinsä, joka reteesti taksilla tömähti kylään, tädin fetisistisesti mustiin kiiltäviin hiuksiin, vai halusiko Kemp samanlaiset hiukset, samanlaiset seksikkäät naisten vaatteet, vaiko kumpaakin... Venus turkiksissa oli yksiä lempiteoksiani, antoihan sen kirjoittaja nimen masokismille, jota paljon myös käsitellään tässä näytelmässä. Venus turkikssa -teoksessa mietitään nyt moralisteina ja matkan, turvallisen ajanjakson päästä, että oliko poikaa kurittava täti siis hyväksikäyttäjä. Ja miten tuo kohtaus vaikutti tarinan miehen, masokistin jokaöiseen uneen.
Mutta onko dominoivalla oikeasti se valta, vaiko masokistilla, joka oikeastaan määrää koko session, turvasanoja myöten?
Viitauksia on myös Ed Woodiin, maailman huonoimman elokuvan ohjaajaksi titeleerattuun sotasankariin, joka myös soti - naisten alusvaattet uniformunsa alla. Ed oli transvestiitti joka myös rakasti naisia. Onko Kemp aseksuaali vaiko bi? Onko sen tietäminen meille tärkeää? Ojala lausuu niin mainiosti sanan hömöseksuelli. Miksi meille on niin tärkeää määritellä itsensä?
Kemp kertoi olevansa 12-vuotiaana transvestiitti. Hän ei siis ollut transnuori.
Vasta toisella katseluskerralla koin, että tämähän on punahilkan tarina! Ilman punahilkkaa. Tahi että susi voi pukea hilkan päähänsä. Tätikin voi olla susi, tai punahilkka, tai isoäiti.
Toisella kerralla, iltanäytöksellä eilen, tarina läheni myös Haneke Pianonopettaja - kuinka brutaalia on lähimmäisen, heikomman ihmisen alistaminen ja nöyryyttäminen, mahdollinen väkivallalla uhkailu.
Mietin tuota amaryllis -vertausta, sehän kasvaa loputtomasti kukkaruukussa, niin ,että lopulta juuret halkaisevat ruukun - näin kävi silmieni edessä lastenkodissa.
Mutta se on ihan toinen tarina, se.
Näks tyks näks tyks bzzzzzz, ihana kamala Täti ja minä Riihimäen teatterissa. Ah.
Kuvia näytelmään liittyviä ja liittymättömiä Instagram- ja twitter-tileiltäni, kröhöm:
