Tänään teatteissa. Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Pasi Lampelan screwball- ja ota koppi -komedia Luottomies, jossa tää kaksikko näytteli toisiaan suohon, ja nosti myös reippaasta ylös. Välillä heistä kumpikin vuorollaan juorusi yleisölle, ettei se noin mennyt. Ääniraidalla Motörheadista Barry Whiteen miehet luritteli, syynsä kullakin...
Heti alkuun Martti Suosalolla on housut nilkoissa, mutta hän ei kumarra eikä pyllistä yleisöön päin, vaan väärinkäsittää, luulee, että ovesta tuleekin lekuri tai vähintäänkin sairaanhoitaja katsomaan kipeitä paikkojaan, mutta sehän on Katja Küttner, joka näyttelee turvamiestä. Jonka toimenkuva on varsin laaja, ehkä, muttei kata tuota osastoa.
Kepeää huumoria, nopeaa sananvaihtoa, sananlentoa. Lahjakkaita ihmisiä. Salissa on paljon eläkeläisryhmiä, mikä on hyvä asia. 15.11.2021.
Pasi Lampela
TURVAMIES
Räiskyvä kotimainen komedia
ARENA-NÄYTTÄMÖ – Hämeentie 2
Viimeisiä näytöksiä viedään? Taisi loppua 19.11.? Mutta näyttää esitykseltä joka helposti kulkeutuu vaikka Karanteeniteatteriin, ja ties minne.
Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämö on tullut tutuksi komedioiden ja farssien areenana. Entiseen elokuvateatteriin on helppo tulla, se on metromatkan varrella. Ajankohta on sopivasti pikkujoulun aikaan. Rekvisiittaa on niukalti, vain nojatuoli ja jalkalamppu, muttei Jussi Jurkan nojatuoli ( Hyvää ötyä ) eikä Jopen jalkalamppu (rivo vitsi Jopet Showsta)... Niukkuus sopii, että esitys liikkuu muihinkin kaupunkeihin. Eettinen ja ekologinen ratkaisu, ja muistuttaa kun ennen muinoin viihdetaiteilijat kiersivät maitolavoja ja kansantaloja, ja esiintyivät rahvalle, aika rankkojakin välimatkoja siinä välissä, monin puolin.
Mutta nyt, nykyään, onneksi, ei ole vain yhdenlaista huumoria.
Matkalaukkukostajasta Suokin kesäteatterin Roomeosta tuonne Maailman hauskin mies elokuvaan sekä näytelmään asti. Martti Suosalo luritteli myös seremoniamestarin villkommen, bienvenyy, velcom, tuttu Hgin kt:n musikaalista Cabaret. Pien venyy. ( osaan kirjoitta nuo laulunsanat ja niin osaa Marttikin ne laulaa)
Pintaremontti, Homoäiti, Prinsessa. Katja Küttner. Katjan uraa olen seurannut lyhyemmän aikaa, mutta onpa mukava nähdä heidät yhdeessä.
Pasi Lampela on ennenkin kirjoittanut ja/ tai ohjannut vallasta, valtasuhteista naisen ja miehen välillä, kuten Kenraali ja Casanova ja Don Juan. Tässä on kuitenkin ammatillinen suhde, jossa kyllä mennään välillä aika henkilökohtaisuuksiin. Että millaista on ihmiselle mukavinta illanviettoa, kotona yksinään rauhassa, vaiko rai rai hyvässä seurassa kosteassa illassa.
Mutta mitä Helsingin kaupunginteatteri kertoo esityksestä:
" Varakkaan teollisuussuvun raikulipoika Antti Granqvist valmistautuu elämänsä treffeille, mutta hänet yllättääkin isän palkkaama turvamies, joka sanoo, että nyt ei lähdetä yhtään mihinkään: Antin perhettä kiristetään, perheenjäsenten henki on vaarassa ja Antti saa oman turvamiehen " esittelyteksti.
Mutta kuinkas sitten kävikään... Suosalolla ei ole kenenkään suuria saappaita, joita täyttää. Mutta hyvin liinavat housut hänellä on. Ja jotain James Stewartia Suosalossa on, yhä, vaikka nykyinen tuoniltainen hahmonsa ploirina liukastelisi sperm.... siis skandaaleissa, ja tanssisi notkeasti, ja melkein hengenvaarallisesti jalkalampun kera mamboa tai sottiisia. Ehkä tango on kuitenkin vahvin. Tai valssi.
Suomalaisittain nopean reagoinnin komediaa, välillä käytiin osiossa Näytelmä menee pieleen, kun valo & ääni ihmiset taisivat nukkua... Mutta tulihan se äänitehoste sieltä vihdoin.
Hulivilihuihai-poika tai jo varttunut mies latelee lööperiä päästäkseen pulasta.
Mutta auttaako se. Ostaako yleisö. Tai turvamies?
kuva Robert Seger
Tekijäloota:
Tekijät
Martti Suosalo
Katja Küttner
Pasi Lampela
OHJAUS
Max Wikström
LAVASTUS JA VALOSUUNNITTELU
Työryhmä
PUVUT
Paavo Kykkänen
VALOSUUNNITTELU
Jaakko Virmavirta
ÄÄNISUUNNITTELU
Jukka Haapalainen
KOREOGRAFIA
Sirpa Suutari-Jääskö
KOREOGRAFIA
Ari-Pekka Lahti
DRAMATURGI
Tsiikaa raileri:
Lisää Hgin kaupunginteatterin sivulta: "Millaisia haasteita syntyy, kun vapauteensa rakastunut hedonisti Antti ja ammattiylpeä turvamies Mirka joutuvat viettämään aikaa neljän seinän sisällä? Fyysinen etäisyys on lyhyt, henkinen taas valovuosien mittainen.
Aikamme vitsauksia on kaiken määritteleminen yksinkertaistavien, keinotekoisten ja tahallisille väärinymmärryksille perustuvien vastakkainasettelujen kautta. Turvamiehessä tätä asetelmaa puretaan ja näytetään se, että ihmiset oikeasti tarvitsevat tosiaan. Suurtenkin kuilujen yli pitää uskaltaa loikata."
Niin kuin taivaassa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 03.09.2021. Teatteri. Kyllä Jakob Höglund on kiinnostavin koreografi tällä hetkellä. Turun Cabaret musikaalin jälkeen nyt katsannossa Helsingin kaupunginteatterilla Niin kuin taivaassa, minimaalisin kulissien, jotka henkivät yhteishenkeä joka rytmillä. Tai parisuhdeväkivaltaa. #välitaukotviitti #hktfi 03.09.2021
Niin kuin taivaassa -musikaalin yksittäinen intensiivisin duetto oli Sanna Majurin ja Antti Timosen ( avioparin kirkkoherra Stigin ja hänen vaimonsa Ingerin) tango, ja mietiskely, mikä on syntiä. Ja mitä kaikkea patriarkaatti ja kirkko määrää. (Kuvat Otto-Ville Väätäinen)
Kay Pollak – Carin Pollak – Fredrik Kempe
NIIN KUIN TAIVAASSA
Suurisydäminen musikaali!
OHJAUS JA KOREOGRAFIA Jakob Höglund
ensi-ilta 26.08.2021 (mutta minä näin 3.9.) Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä
Teatteri. Musikaalit. Mille ateisti nauraa ja itkee musikaalissa, joka kertoo kirkkokuorosta, kuolemasta ja uskosta. Minkä kulman pohjois-ruotsalainen pikku paikkakunta luo minulle, melkein kuin toisella puolella jokea. Josta olen pois. Mistä musikaali ei kerro! Tyhjentyneestä kyläkoulusta. Koska kylässä ei ole enää tarpeeksi lapsia. Koulu on tyhjä. Maailmankuulu kapellimestari Daniel Daréus, näyttelijänä Tuukka Leppänen.
Tuukka näyttelee alun pienellä liekillä. Häntä ei kiinnosta tinderit eikä livetreffit. Hän on jo luovuttanut. Miksi aloittaisi suhdesähläilyn pikku paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee toisensa, ja otanta on pien. Hän ei edes ajattele seukkaamosta, vaan on vakavasti sairas. Ja tullut kotiseudulleen, sekä maailmankuuluna että myös tuntemattomana. Tuliko hän tasatakseen puntit, kostaakseen koulukiusaajilleen, jotka pilkkasivat, nöyryyttivät ja hakkasivat häntä, koska hän soitti viulua eikä ollut juntti uhoaja.
Esityksessä on lapsinäyttelijöitä, myös nuoria, ja heillä kaikillaon tuuraajia, että esim oma koulunkäynti onnaa. Erityisesti viulisti viulisti Miska Lundberg ( joka näyttelee Danielia 14-vuotiaana)soitti koskettavasti. Kapellimestari haluaa käpertyä turvalliseen kotiseudun rauhan, kaislaiseen rantaan, aamu-utuun, puhtaaseen, raikkaaseen ilmaan.
Mutta saako kylässä olla oma itsensä. Saako olla rauhassa.
Miksi pienellä paikkakunnalla ei puututa parisuhdeväkivaltaan. Vaikka kaikki tietävät, vaikenevat. Pohjoisessa tai maaseudulla on pitkä matka turvakotiin, lauseen kaikissa merkityksissä. Voiko nainen ottaa lapsensa ja lähteä väkivaltaisen kaapinkokoisen miehen luota. Naistenhakkaajaa Connyä näyttelee muuten niin ihana Olli Rahkonen, joka oli Turun kaupunginteatterilla Jakob Höglundin ohjauksessa myös Cabaret musikaalin miespääosassa ujo, tai ainakin biseksuaalisuutensa peittävä Clifford Bradshaw, joka brittinä saapuu Weimarin ajan kiihkeään keskipisteen Kit Kat klubille juuri ennen kuin natsit nousevat valtaan Berliinissä oluttuvista ylimpään johtoon. Rahkonen on ollut samassa teatterissa myös Seitsemän veljestä ja Taru sormusten herrasta näytelmissä. Musikaalista mm Seinäjoen kesäteatterilla mainiossa Spamalotissa. Sekä Helsingin kaupunginteatterilla mm kiihkofarssissa Kolmen kimppa.
Väkivallan kohdetta ja pelokasta kuorolaista ja äitiä Gabriellaa näyttelee Emilia Nyman, joka on todella lahjakas niin laulajana kuin laulunopettajana, ja hänellä on uskomaton draivi ja into päällä kun on tutustuttu kulissien takana pikaisissa taiteilijatapaamisissa mm taiteiden yönä. Ennen koronaa. Hän on ollut niin lempparimusikaalissani Vampyyrien tanssi kuin myös söpössö esityksessä Shrek.
Samaisen Cabaret musikaalin naispääosan Sally Bowlesin Anna Victoria Eriksson on tässä puolestaan hyvinkin peittävä beigeen ja huiviin puettu myrkyllinen juoruämmä, kyläläinen, siveä Siv, joka ahdasmielisesti ja vanhanaikaisesti haluaa, että kirkkokuorossa veisataan vanhoja virsiä, eikä mikään saa uudistua.
Miksi asioista vaietaan. Väkivallasta. Pettämisestä. Miksi lihaville saa nauraa.
Kun ajattelee esim elokuvaa Kimpassa, jossa väkivaltainen mies esitellään retrosi, mutta naisenhakkaajana, joka voi oppia hillitsemään tunteitaan viattomia kohtaan, väkivallan tekijää näytteli Michael Nyqvist, josta myöhemmin lisää. Saako väkivaltaa olla musikaalissa joka ei ole Les Mis. Ajallisesti ja maantieteellisesti etäytettynä.
Miksi parisuhdeväkivalta pitäisi pyyhkiä musikaalista ja romanttisesta komediasta, kun ei oikeassakaan elämässä pyyhitä. Kumiteta. Räsymaton alle.
Naispääosassa on kaupan kassa, nauravainen Oona Airola, joka oli Helsingin kaupunginteatterilla riipaiseva Cathy tuolla Humisevalla harjulla, kävin katsomassa kolmasti. Lauri Maijalan ohjaamana hän oli myös Kom-teatterissa esityksessä Veriruusut, kun Suomi juhli vuotta 1918, eli luokkasotaa. Näytelmä kertoi punakaartin tytöistä ja nuorista naisista, tehdasduunareista. Airola on ollut myös Koirat eivät käytä housuja ja Hymyilevä mies - kotimaisen nykyelokuvan kirkkaimmassa kaaressa. Hän tuntuu vaihtavan poitsufrendiä tiuhaan, ja pikkasen on mukana slutshaming, eli seksuaalisesti aktiivista aikuista naista jolla on partnereita enemmän kuin yks elämänsä aikana, niin pilkataan tai pidetään hävettävänä, että on lortto.
Daniel astuu lähikauppaan, ja nainen tarjoaa mm bingolottoa. Mutta onko rakastuminen kuin polkupyörällä ajoa.
Sekalaisessa seurakunnassa, tai siis kylällä ja kuorossa on monenlaista sakkia. On oikeat vuodenajat, jolloin tilataan kestäviä lumilinkoja. On kauniit, pitkät kesät.
Väliajan jälkeen voimakkain duetto, yksittäinen intensiivisin duetto oli Sanna Majurin ja Antti Timosen ( avioparin kirkkoherra Stigin ja hänen vaimonsa Ingerin) tango, ja mietiskely, mikä on syntiä. Ja mitä kaikkea patriarkaatti ja kirkko määrää.
Minulle vain romanttinen elokuva Niin kuin taivaassa (2004) on tuttu, taisin nähdä Viaplayltä tai vastaavalta suoratoistolta. Michael Nyqvist on pääosassa Daniel Daréus, ja onkin riipaisevaa, että Micke lähti liian varhain, mutta saappaat jalassa, ja ehti näytellä tuhottoman määrän. Vaikka oli vakavasti sairas.
Mutta palatakseni tämän musikaalin koreografiaan, musiikin tuottamiseen eri esineillä, koko poppoon osallistuminen, soolona ja ryhmänä,
ja kulisseihin, lavastukseen ja rekvisiittaan. Se on kovin minimaalista, kuten Cabaret ja Lillanin Sommarboken ( Tove Jannsonin mainio Kesäkirja), jossa jälkimmäisessä oli paljon laatikoita, jotka muuntuivat milloin miksikin. Tässä esityksessä kaupassa kaikki on kaupassa valkoista, kuten maitopurkit, ja tavaraa on vähän. Katsoja näkee koko näyttämön, puhtaana. Mustat pitkät lakupötköiltä näyttävät esineet toimivat milloin ovenpielinä, milloin seininä, milloin muureina. Ihmiset pitävät niitä pystyssä, ja alleviivataan täten yhteishenkeä. Tai sen puutetta. Kuinka kyläyhteisö rakentuu ihmisistä, jotka kuuntelevat.
Koomista henkeä lisää rilluttelu, jota johtaa mm Holmfrid eli Tuomas Uusitalo, joka on tuttu mm Sliippareista ja Leningrad Cowboyseista, joilla oli ikimuistoinen keikka laivalla myrskyssä, joka sai kuubalaiset taustalaulajat ja -tanssijatkin täysin merisairaiksi. Hän oli myös Kansallisteatterin tärkeässä näytelmässä Masennuskomedia, joka kertoi burnoutista, työkeskuksen masentuneista asiakkaista.
Myös Arne eli Puntti Valtonen on koominen hahmo, hän on tuttu Aki Kaurismäen elokuvista, Lapinlahden Linnuista ja Juice Leskisen Grand Slamista, mutta nyttemmin raitistunut. Arne on jatkuvasti kapula korvassa kulkeva, ja kaikkeen kommentoiva kyläkauppias. Joka järjestää kaiken, ja vähän liikaakin. Jos nyt menin henkilökohtaisuuksiin, että "nyttemmin raitistunut" niin tarkoitan, kuinka kurinalaista teatterityö on kuusi päivää ja kuusi iltaa viikossa... Aivan. Siinä ei saa rillutella kuten Klaus Kinski, joka 70-luvulla karkasi kuvauksia juomaan peyotea ja kaatamaan alkuasukasnaisia. Enää ei noin voi tehdä, monellakaan tavalla. Aikatauluissa pitää pysyä, eikä saa tippua kännissä lavalta, paitsi jos se lukee kässärissä, eikä alkometri pihahda. Pitää ottaa niin monen ihmisen toimeentulo ja nautinto huomioon.
Minulle teatteri on nyt mukavaa ja järkevää päihteetöntä toimintaa, siihen on hyvä vaihtaa addiktionsa, ja kaiken elämyksellisen arvon, subliimin, opettavaisuuden, järkytyksen, muistuttamisen ja pään kääntämisen ja sekoittamisen, hyvällä lailla, kulttuurin, taiteen ja viihteen lisäksi se on Suomessa, pienellä kielialueella, pitkässä maassa hurjaa laatua. Kuten myös LaNu eli kotimaiset lasten- ja nuortenkirjatkin.
Tämä on hyväntuleen positiivinen musikaali, jossa on useampaa kyyneltenpuserruskohtaa, jotka iskevät omaan elämään, muistoihin.
Elämä kantaa, mutta myös yhteisön ihmiset. Palatakseni alun ateistin näkökulmaani, niin ateistilla on tuntee, kuten myös epäneuroilla, voimme ehkä näyttää ja piilottaa niitä eri tavoilla.
Ohjaajan sanassa, käsiohjelman haastattelussa ohjaaja-koreografi Jakob Höglund, syntynyt Pietarsaaressa. Itse hän on kokenut kirkkokuorot mukaviksi paikassa, onhan hän kolmen eri hiippakunnan kuoroissa laulanunna.
Yksi periruåtsalainen nosto on fiikata, eli pitää nautinnollinen pitkä kahvitauko.
Kun taas Tornionjoen tällä puolen pohjoisissa pikkupaikoissa tuo kahvitauko alkaa sanoilla: Älä perusta, nyt keitethään hyät kahvit.
Onhan silkkaa kiusaa, että teatterissa saa istua maski päässä onalka paikallaan liikkumatta hyvin ilmastoidussa salissa, vain kourallinen ihmisiä, joka osa pestä kätensä, ja käyttää käsidesiä. Ja on kahdesti rokotettu, kuten allekirjoittanut.
Lisäksi teatterinkävijät, teatteribloggaajat ja muut taidetta ylläpitävät tahot ovat teattereiden järjestelmissä osoitteineen, puhelimineen, eli yhteyden saa, jos tartuntaketjua ilmenee. Lisäksi väliajalla desinfioidaan lisää. Kerrotaan, ja kuulutetaan, mikä rivi saa poistua salista ensin, mikä viimeisenä. Ilmastointi toimii. Välejä seuraaviin katsojiin on reippaasti.
Toisin kun räkälöissä.
Toisin kuin räkälöissä, karaokehelveteissä, kauppakeskuksissa, lähijunissa, busseissa, ratikoissa, metroissa.
Sain medialipun, näin tämän, kiitoksia Helsingin kaupunginteatterille, ja ihmisille, jotka jaksavat tehdä täyspainoisesti taidetta, kulttuuria ja viihdettä, yleisön kanssa, yleisölle, näinä koronan aikoina, kun ihmsten palkat on jäädytetty pahimmillaan 1,5 vuodeksi. Kun taas räkälät ovat toimineet koko ajajn koronalinkoina.
Kantaesitystuotanto
Käsikirjoitus: Kay & Carin Pollak
Säveltäjä: Fredrik Kempe
Laulujen sanat: Carin Pollak & Fredrik Kempe
Käsikirjoittamiseen osallistunut: Edward af Sillén
Ohjaus: Markus Virta
Tuottajat: Vicky & Johan von der Lancken
Gabriellan laulu; Säveltäjä: Stefan Nilsson, Sanat: Py Bäckman
Kantaesitys Så som i himmelen oli Oscarsteaternissa Tukholmassa 13.9.2018, tuotanto Vicky Nöjesproduktion & 2Entertain.
Tekijäloota:
Tekijät
Oona Airola
LENA
Tuukka Leppänen
DANIEL
Lumi Aunio
ENSEMBLE & US LENA
Marona Awdishou
CONNY 11, GORDON
Anna Victoria Eriksson
SIV
Sari Haapamäki
ENSEMBLE & SWING
Helena Haaranen
FLORENCE
Heljä Heikkinen
ENSEMBLE & US SIV
Sofia Hilli
ENSEMBLE & SWING
Eelis Ignatius
DANIEL 7 VUOTTA
Panu Kangas
ENSEMBLE & US TORE
Jyrki Kasper
ENSEMBLE & SWING
Viljami Kemppinen
US DANIEL 14 VUOTTA
Heidi Kirves
ENSEMBLE & US OLGA
Paavo Kääriäinen
TORE
Jaakko Lahtinen
TORE
Amos Lindblom
DANIEL 7 VUOTTA
Miska Lundberg
DANIEL 14 VUOTTA
Iivari Luomala
DANIEL 7 VUOTTA
Kai Lähdesmäki
ENSEMBLE & US ARNE
Sanna Majuri
INGER
Martti Manninen
ENSEMBLE & US DANIEL
Kari Mattila
ERIK
Lilia Mäkinen
JENNIFER, TYTTÖ
Heidi Naakka
ENSEMBLE & SWING
Unto Nuora
ENSEMBLE & US ERIK
Emilia Nyman
GABRIELLA
Mikko Paloniemi
ENSEMBLE & SWING
Tiina Peltonen
ENSEMBLE & US INGER
Justus Pienmunne
ENSEMBLE & SWING & TANSSIKAPTEENI
Lotta Portin
JENNIFER, TYTTÖ
Olli Rahkonen
CONNY
Raili Raitala
AMANDA
Kuura Rossi
CONNY 11, GORDON
Jonas Saari
ENSEMBLE & US CONNY
Sinikka Sokka
OLGA
Teemu Sytelä
ENSEMBLE & US HOLMFRID
Inka Tiitinen
ENSEMBLE & US AMANDA
Antti Timonen
STIG
Tuomas Uusitalo
HOLMFRID
Vertti Uusitalo
CONNY 11, GORDON
Puntti Valtonen
ARNE
Sointu Vestman
JENNIFER, TYTTÖ
Mikko Vihma
ENSEMBLE & US STIG
Marika Westerling
ENSEMBLE & US GABRIELLA, US FLORENCE
Aino Piirola
SUOMENNOS (KÄSIKIRJOITUS)
Maija Vilkkumaa
SUOMENNOS (LAULUT)
Jakob Höglund
OHJAUS JA KOREOGRAFIA
Johanna Elovaara
OHJAAJAN JA KOREOGRAFIN ASSISTENTTI
Kirsi Karlenius
OHJAAJAN ASSISTENTTI / LAPSET
Eeva Kontu
KAPELLIMESTARI
Sven Haraldsson
LAVASTUS
Samu-Jussi Koski
PUKUSUUNNITTELU
William Iles
VALOSUUNNITTELU
Kai Poutanen
ÄÄNISUUNNITTELU
Toni Haaranen
VIDEOSUUNNITTELU
Milja Mensonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU
Heini Maaranen
NUKKESUUNNITTELU
Ari-Pekka Lahti
DRAMATURGI
Lue lisää Hktfi sivulta: "Musikaali kertoo menestyneen kapellimestarin Daniel Daréuksen paluusta lapsuuden kotiseudulleen pieneen pohjoisruotsalaiseen kylään. Terveysongelmista kärsinyt huippumuusikko haluaisi elää hiljaiseloa, mutta löytää pian itsensä johtamasta kyläläisten kirkkokuoroa, ja keskeltä värikästä ja elinvoimaista yhteisöä. Monenkirjavan maalaiskuoron joukosta löytyy paitsi ystäviä, myös vanhoja haavoja ja lopulta todellinen rakkaus.
Musiikin voimaa, yhteisöllisyyttä, toivoa ja elämäniloa korostavan musikaalin päärooleissa nähdään Once-musikaalin tähti Tuukka Leppänen ja ensimmäisessä isossa musikaaliroolissaan Helsingin Kaupunginteatterissa näyttelevä, palkittu näyttelijä ja laulaja Oona Airola, ja musiikista vastaa Ruotsin tunnetuin Euroviisu-säveltäjä Fredrik Kempe.
Tämä elokuvanakin tunnettu elämänvoimainen, koskettavia kohtaloita ja vapauttavaa iloa sisältävä tarina tarjoaa katsojalle lämpöä ja balsamia sielulle.
Esitysoikeuksia valvoo Nordic Drama Corner Oy"
Niin kuin taivaassa sai ohjaaja Jakob Höglundin muuttamaan takaisin Suomeen
"" Syksyllä 2018 Jakob Höglund tunsi itsensä väsyneeksi ja rasittuneeksi. Takana oli 12 vuotta Tukholmassa, jossa Höglund oli kiertänyt teattereita ohjaajana ja koreografina. Kova työtahti ja alati vaihtuvat työympäristöt olivat vieneet voimat, ja selkääkin vaivasi loukkaantuminen.
Höglund päätti mennä Oscarsteaterniin katsomaan syksyn suosituinta musikaalia Så som i himmelen, joka oli silloin pyörinyt kuukausien ajan täysille katsomoille. “Lähdin, vaikka en edes tiennyt, jaksanko istua kolme tuntia putkeen. Mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana unohdin kaikki omat vaivani ja uppouduin tunteelliseen tarinaan”, Höglund kertoo.
Tauolla Höglundiin iski vahva tunne, että hän haluaa ohjata näytelmän Suomessa. “Tunsin tarvitsevani muutosta. Olin ajatellut, ettei mikään kiinnosta ja yhtäkkiä löysin teoksen, joka inspiroi taas. Se oli ihana tunne.” lue lisää hktfi sivulta
Kinky Boots musikaalia kuvasin Helsingin kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa 23.08.2018. Itse esitystä kävin tiiraamassa pariin otteeseen, ja myös kerran Tampereen Työväen Teatterilla miltei samalla kokoonpanolla. Suosittelen. Vähintään. Enimmäkseen somessa olen teatteribloggaaja, sekä kirjoitan popkulttuurista ja undergroundista. Mieluummin kuvaan. Kuviin ei tarvitse kääntäjää eikä oikolukijaa. Sopivaa musitella esitystä näin Priden aikaan. ihmisoikeudet ovat ihmisoikeuksia.
Ei päivää ilman piiskaa... Kari Heiskasen ohjaama STALININ SULOINEN RUOSKA soi Hgin kaupunginteatterilla. Kuinka Andrei Zdanovista kertova tarina innostaa ja naurattaa? Alku on liiankin vauhdikas kuten uusien vakoojafilmien renessanssissa valkokankaalla. Sixten Lundberg pääroolissa tykittää verbaalisesti hyvinki K-18 settiä. Muttei töyhtökiharainen valvontakomission poliitt. neuvonantaja Orlov (Jari Pehkonen) jää metaforissaan huonommaksi, sopisi hyvin myös Susipalatsiin tai Favouriteen. Oopperakiikareita olisi tarvinnut kapteenin ja luutnantin välille. Oli niin kuuma kohtaus!
Ilmeisesti kuumaan saliin oli päässyt ilokaasua, kun niin nauratti. Tai sitte kyseessä oli vain hyvin kirjoitettu esitys, jonka näyttelijät ajoituksillaan saivat toimivaksi. Ei ollut Death of Stalin tai Satavuotias karkasi ikkunasta -huumoria, vaan suomalaisempaa, ja neukumpaa.
Stalinin suloinen ruoska 17.11.2020 pienellä näyttämöllä olikin yllättävän hyvä Helsingin kaupungiteatterilla. Ilmassa taisi olla ilokaasua, tai sitten teksti oli niin hyvin kirjoitettua, hiottua ja liukuvaa, ja näyttelijät osasivat ajoitukset. Jo alkuun tahti oli hengästyttävän kova, ja viittasi myös elokuva-alan agentti- ja vakoojafilmien renessanssiin, joita on mm Mr Jones ja Tenet, ja aiemmin Salt ja Atomic Blond, joita ei niin arvosteta koska pääosassa on naiset. Sekä tv sarjoissa Benchleyn nelikko, Babylon Berlin, Agentti Carter, Taistelu kuoleman vedestä. Olen katsonut myös STASI-dokuja, ja mennyt entistä enemmän ymmälleni, ja mutkalle että piti istuutua.
Siinä ei ollut sanaa huumoria kuin Death of Stalin ja Satavuotias joka karkasi ikkunasta, ja satayksivuotias joka karkasi uudelleen, mutta jonnekin samalle asteikolle voi laittaa. Paitsi ettei tämä ollut höpö höpöä. Sisältöä lähihistorian vaaran vuosista oli riittämiin, mutta toteutus oli tykitystä, ja yleisön naurattamista, että taatusti viihtyy. Videokuvaa oli käytetty, mm Mannerheim (Joachim Wigelius) oli vain videolla, etäännytetty, juuri oikeansävyisenä videokuvana. Mustavalkoiset uutiskuvat ja historian videopätkät (mm Finnasta) kertoivat, miltä näyttää pommitetut kadut, ja nälkäiset, pelokkaat lapset. Kun taas värifilmillä on sokeaa Stalinin palvontaa, propagandafilmiä.
Joko Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö on täytetty ilokaasulla, ta sitten tämä on oikeasti hauska esitys.
Tämä taitaa olla Kari Heiskasen ohjaamien suurmiesten trilogian vimppa osa. Ensin taisi olla Mannerheim ja saksalainen suudelma, sitten Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Tämä on ehdottomasti hersyvin, ja toimivin, vaikka nautin myös edellisistä. ( Eikä kaupunginteatterimme luokkasodasta, sisällissodasta pelkästään lahtareitten eli valkoisten verisoita tarinoista kerro, vaan myös punaisten tarinoita, nimittäin aiemmin talossa pyöri Suomen hauskin mies, jonka näin pienellä näyttämöllä parisen kertaa, myös leffana. Ja par´aikaa pyörii Punaorvot. )
Eikä tässä pelkkiä suurmiehiä suurine egoineen. On myös tyyni ja itsevarma Hertta Kuusinen ( Merja Larivaara ). Mutta näytelmässä ei kerrota kaikkea, mm mitä Hertan pojalle Jurille tapahtui. Se näkyy miesten kasvoilla, mutteivat he kerro totuutta Hertalle, vaikka muuten häntä arvostavatkin. Eikä niinkään Yrjö Leinoa ( Risto Kaskilahti ) joka hieman sivutetaan.
Kaikessa.
Kari Heiskanen
STALININ SULOINEN RUOSKA
Hirtehinen komedia
Välillä valvontakomission johtaja Andrei Zdanov ( Sixten Lundberg ) lyö nyrkkiä pöytään kun Bruno Ganz bunkkerissa, kun Hitler taas kuulee jotain. Lundberg pääroolissa tykittää verbaalisesti hyvinkin K-18 settiä, metaforaa pukkaa jatkuvalla syötöllä.
Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa kun tätä kirjoitettiin - varsinkin noita vertauskuvia!
Sitten taas valvontakomission poliittinenneuvonantaja, diplomaatti Orlov ( Jari Pehkonen ) hiustöyhtöineen tykittelee toisella tavalla. Hän voisi olla kotonaan myös sarjassa Susipalatsi tai leffassa Favourite, juonittelemassa. Hänellekin on kirjoitettu hersyvät vuorosanat. Toki näyttelijäntyölläkin on siinä vaikutuksensa....
Toinen nainen nostossa eli luutnanttiZhenja Chizhikova ( Sanna-June Hyde ) kertoo ehdottomasti asialleen ja puolueelleen omistautumisesta, niin työpaikalla kuin sen ulkopuolellakin, mutta myös seksismistä. Hänessä on Iron Sky -maista feminismiä, ja toivoa, mutta myös silkkisukkien kaipuuta vaikeina aikoina, kun kaikki oli kortilla. Mutta valtaa pitäville venäläisille kaikki oli ilmaista. Vai oliko. Kuinka helppoa miehille on univormu. Ei tarvi miettiä mitä lukee päälle. Hyde on aina ilo nähdä monipuolisissa rooleissaan. Ja onhan hänellä erinomainen sukunimi!
Kapteeni Kuznetsov ( Tuukka Leppänen ) on oikein hotti kiiltävissä saappaissaan, ja myös ilman niitä. Jotain sanaa katseessa ja leukaperissä oli kuin Christopher Leellä. Fetisismiä on myös koppalakeissaan. Herran paljastava ylävartaloa esitellään, ja kuumassa kohtauksessa Hyden kanssa olisin tarvinnut oopperakiikaria... Oliko Kuznetsovilla upea arpi, vai oliko se mikki, en päässyt selvyyteen. Kiinnostava yksityiskohta eiweis. Vaikka tämä on aika hiljainen rooli, niin Leppäsen presenssi oli hätkähdyttävää, ja häntä pakostakin seurasi. Eikä pelkästään fetisististen romppeiden vuoksi. Taikka paidan puuttumisen.
Koppalakeista, univormuista, sotilaissaappaista ja muusta fetisismistä pitäville tämä on nannaa.
On siellä myös rentoja ja kodikkaita, kotimaisia Reinojakin tupsuineen, ja ilman, mm Paasikiven perheessä. Paasikivi ( Pekka Huotari ) on tukkansa osalta hyvinkin onnistunut näköiskuva, joka on alati huolissaan. Kun taas Mannerheimin huolta tai pelkoa ei näytetä - hän on kaukana kaapin päällä. Alli Paasikivi ( Vuokko Hovatta ) taas tukee miestänsä, ja Suomen kohtaloa. Sääli, että hänestä nykyään muistetaan vain allit. Että aina se naisten ulkonäkö.
Makuusoppiin pyrähtää niin ilo- kuin laululintusiakin, mm oopperalaulaja Tamara Liukkonen ( Vuokko Hovatta ) on myös hersyvä hahmo. Joka on pukeutunut kuin joulukuusi. Siis smaragdinvihreään.
Myös salaperäinen eli erillisosaston nainen ( Merja Larivaara ) on tärkeä: kumara nainen sukat makkaralla, joka käy kirjoittamassa muistiin. Kaiken.
Olen tarkka periodin puvustuksesta, ja kun Kekkonen ( Petja Lähde ) tulee takki huonosti toiselta olkapäältä istuen, ihmettelen, miksi, onko pukijalla, avustajalla tullut kiire, vai mitä vit.
Mutta sitten seuraavassa lauseessa on maininta takinkääntäjä, niin siinähän se vitsi oli. Ja sehän Kekkonen oli, takinkääntäjä. Olin ensin Stalinin suuntaan silleen, ja sitten ei ollut. Tai sitten Zdanovin.
Kaikki tapahtuu hotelli Tornissa, ja sääli, että pytinki on nyt pressun alla, niin sinne ei pääse hekkuloimaan.
Näin tämän medialipulla, kiitämme siitä. Oikeita nauruja kaipaakin koronan keskellä maskin alla, jäpäkältä käsidesiltä tuoksuen teatterissa. Saa katsoa näytelmän pohjalta menneeseen ja tulevaan, ja vaikkapa vaihtoehtoiseen maailmaan. Paljon kiinnostavampaa tämä on kuin putinia glorifioiva photoshoppaus. Jännää nähdä kasarin teatterikoululaisia tällaisen proggiksen kimpussa. Kun Kansallisteatteri tuolla mainiolla Koiramäen Suomen historialla innostanee kakrut hissan pariin, niin tämä yhtä lailla mainio jutska voi tehdä saman aikuisille.
Testatkaapa.
Sopii turvalliseen pikkujoulunviettoon.
****1/2 neljä ja puoli tähteä
Pressikuvat Stefan Bremer.
Tekijäloota:
Kari Heiskanen
OHJAUS
Antti Mattila
LAVASTUS
Marjatta Nissinen
PUKUSUUNNITTELU
Kari Leppälä
VALOSUUNNITTELU
Aleksi Saura
SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU
Aino Hyttinen
NAAMIOINTI
Henna Piirto
DRAMATURGI
Näyttelijät:
Vuokko Hovatta
Pekka Huotari
Sanna-June Hyde
Risto Kaskilahti
Merja Larivaara
Tuukka Leppänen
Sixten Lundberg
Petja Lähde
Jari Pehkonen
Joachim Wigelius
Mutta lue toki mitä Kari Heiskanen kertoo Helsingin kaupunteatterin sivulta:
"Kari Heiskasen kirjoittaman hirtehisen komedian päähenkilönä nähdään valvontakomission johtaja Andrei Zdanov. Hän on myrtynyt, koska hän kokee joutuneensa Stalinin epäsuosioon ja ottaa Helsingin komennuksen rangaistuksena. Zdanov päättää toimia tehokkaasti ja päästä nopeasti takaisin kotiin. Helsingin kaalinaamaiset asukkaat ja Suomen hallituksen fasistitolvanat eivät kuitenkaan tee työtä Zdanoville helpoksi. Näytelmässä seikkailevat myös muun muassa Mannerheim – ja Urho Kekkonen, joka pelaa omaa peliään ensin Zdanovin puolesta ja sitten vastaan.
“Suomi nojautui Saksaan kansalaissodassa ja myönsi sen jälkeen tukijalleen erioikeudet puuttua maan sisäisiin asioihin. Pari vuosikymmentä myöhemmin Suomi sitoi kohtalonsa Saksan menestykseen ja ryhtyi valloitussotaan itänaapuria vastaan. Neuvostoliitto puolestaan painosti Suomea noottikriisin avulla vuonna 1961 ja sekaantui poliittiseen elämäämme tavalla, joka osin mitätöi oman päätösvaltamme. Näitä ajanjaksoja on käsitelty Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa Mannerheim ja saksalainen suudelma ja Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.
Uusi näytelmäni Stalinin suloinen ruoska jatkaa teemaa ja avaa jatkosodan jälkeistä aikaa, ”vaaran vuosia”, kuten niitä on kutsuttu, mutta tekee sen Neuvostoliiton näkökulmasta. Tapahtumat sijoittuvat hotelli Torniin, johon Neuvostoliiton valvontakomissio asettui.
Näytelmän päähenkilö on kenraali-eversti Andrei Zdanov, Stalinin luotettu ja raudanlujaksi tiedetty mies, joka tuli johtamaan komission toimia. Aiheesta on kirjoitettu suomalaisten näkökulmasta varsin kattavasti, mutta ei juuri siitä, miten neuvostoliittolaiset elivät tai kokivat komennuksensa entisessä vihollismaassa.
Tämän näytelmän erityishaaste on se, että Neuvostoliitto oli puheen ja kirjoitetun sanan suhteen korkean kontekstin maa, sanojen merkitys riippui asiayhteydestä. Koska totuutta ei vainoharhaisuuden ja valehtelun maailmassa voinut sanoa, piti tietää sanojen piilomerkitys. Kun mustaa väitettiin valkoiseksi ja väritettiin ontolla puoluejargonilla, saatiin liturgiaa, joka suorastaan huusi irvailijoita ja koiranleukoja käymään kiinni. Ne, jotka uskalsivat, olivat vaarassa joutua leireille.”
Män kan inte våldtas, Lilla Teatern 04.11.2020. Suosittelen Märta Tikkasen kohuromaaniin Miestä ei voi raiskata perustuvaa näytelmää Lillanissa. Puhelimen THEA-sovellus kääntää näytelmän suomeksi, jos epäilee ruåtsinkiälentaitojaan. Kuten itse kirja, ja tarina, ja myös Jörkan leffa on rankka, niin on tämäkin. Mutta myös hillitön, koruton ja hauska aikamatka 70-luvulle. Rekvisiittaa ja kulisseja on minimisti, lavalla on vain viisi näyttelijää. Emme tarvitse muuta. Upea, söpö, vimmaisa ja luotettava Minttu Mustakallio näyttelee pääosassa yhtä roolia. Hän on Tova Randers. Muu ensemble näyttelee loput roolit. On vuosi 1975.
70-luku soi jo lämpiössä, kun kuulee biisejä Killing me softly with his song, se taisi olla ruåtsinkielinen versio, sanat kuitenkin karmivasti, ehkä, teemaan liittyen. Myös toinenkin sopiva biisi soi, nyt en muista mikä. Se olikin Stop breaking my heart.
Osa henkilökunta tanssii biisin tahtiin, huomaamattomasti ja humoristisesti. Myös ennen näytelmää, ja paikoin näytelmän aikana seiskytluku soi, myös beyond retro mainoksissa. Irwin mainostaa purkkaa ja Lada syöksee meidät avaruusaikaan! Osa yleisöstä nauraa tutuille muistoille. Osalle, nuorille, ne ovat vain viihdettä juutuupista. Ehkä.
Miten retrosra aikakaudesta muistot, ja iskelmät, ja poppi on hömppää, mutta millaiset lait olivat silloin. Saiko nainen edes käydä baarissa yksin. Oliko aviomiehen aviovaimolle avioliitossa tekemät raiskaukset rikoksia. Mikä oli me too silloin. Mikä oli häpeä silloin.
Olivatko lääkärit ja poliisit, juristit ja tuomarit asiallisia ja ammattitaitoisia tuolloin. Miksi lait ja säädökset laahasivat jäljessä. Miksi yksityisasunnossa tapahtuneet rikokset olivat yksitysiasia.
Tässä ei mässäillä. Paitsi ehkä banaanilla.
Märta Tikkanen sai kirjan aiheeksi, ja nimeksi uutisen lehtileikkeestä, jossa poliisi ei uskonut, että mies on raiskattu. Eihän miestä voi raiskata.
Useasti olen miettinyt, kuinka paljon tämä teos on vaikuttanut Lisbeth Salanderin kostoretkeen nordic noir -genressä, tuossa Millenium-saagassa, joka alkoi nimellä Miehet jotka vihaavat naisia. Kirja käännettiin englanniksi ja väännettiin englanninkieliseksi nimellä Girl with the Dragon Tattoo. Eli englanninkielinen populäärikulttuuri ja elokuvateollisuus on niin misogyyninen, että ei voi antaa kirjan alkuperäisessä nimessä, ja suomennoksessa, ollutta miesten naisiin kohdistuvaa vihaa, vaan nainen, nuori nainen esineellistetään rajuksi tytöksi jolla on lohikäärme tatueerinki.
Palaan Lillaniin. Lilla Teaternin tiloissa, Helsingin kaupunginteatterin rutosinkielisessä esityksessä on selkeä ajankuva, on leveät lahkeet, on tietyn mittaiset hameet, on lankapuhelimet. Koemme myös hupaisia hetkiä kun ihmiset skoolaavat, halusivat tai ei, hienoon eleen kera. Myös ihastumisen ja kuumotuksrn kohde Kari tulee selväksi. Kari, ah.
Näytelmän keltamustassa trailerissa Minttu Mustakallio syö banaania.
Näytelmät julisteet ja flaijerit ovat samaa keltamustaa, varoittavia värejä. Ehkä myös kauhun italialaisalkuinen genre giallo on myös taustalla, kun ne veriset tarinat painettiin pokkareiksi kirkuvine kansineen - tuolla värikoodilla. Mutta ei tämä kauhua ole, tietenkään. Vain osin. Keltainen liittyy myös keltaiseen lehdistöön, jotka mässäilevät kauheuksilla. Roskalehdistö, klikkiotsikoita, törky. Henkilökohtaisen hädän paljastus. Myös lööpit painetaan keltamustalla. Lööpit jotka huutavat kaupan kassoilla. Lööpit jotka huutavat kipsan ikkunoissa.
Miksi Märta Tikkasen kirja oli " mauton shokkiromaani". Mistä olisi pitänyt vaieta. Mistä ei saa kirjoittaa. Ainakaan nainen.
Olen kyllästymiseen asti teatterissa, kirjoissa ja leffoissa törmännyt raiskauskohtauksiin, ihan Tessin tarinasta tuonne Humisevaan harjuun, Viettelysten vaunua unohtamatta. Nero Anna Paavilainen teki tästä näytelmän PLAY RAPE, jonka näin onnekseni loppuunmyydyssä esityksekssä Helsingin kaupunginteatterilla, olikohan vuonna 2016.
Siis vuoitta ennen me too -liikettä.
Play rape muuntautui toisenlaiaseksi verisoksi, sisin tietenkin pysyi, myös samannimiseksi lyhytelokuvaksi Yksittäistapauksia teissarjaan, ja myös leffaan Tottumiskysymys.
On nainen, yksinhuoltaja, kirjastossa töissä, ja on hänen syntymäpäivänsä. Ja on mies, joka ei usko sanaa ei.
On se jännää, ja karmivaa, että vielä 2020-luvulla saa vääntää lakia suostumuksesta. Ja kuinka lakia, ja suostumusta vastaan on puole, jonka sisällä istuu ja toimii useampikin raiskaaja, mies. Kertoo laajemmaltikin naisvihasta, jota levittävät natsit, persut, uusnatsit, äärioikeistolaiset, ulkomaan äärioikeusto, alt rightit, pröud boysit, trollit. Miehet.
Eivät kaikki miehet.
Katson digiboksista ruåtsalaista jännityssarjaa Modus, jossa on myös yhtenä aiheena me too ja naisiin kohdistuvan väkivallan seminaarin aikana tapahtuva naisiin kohdistuva väkivalta, seksuaalinen.
Jännää kyllä, tämän näytelmän Män kan inte våldtas toinen dramatisoija on Lo Kauppi. Joka myös näyttelee tuossa sarjassa MODUS.
Asiaa on käsitelty hyvin mm suoratoistossa, en nyt muista sarjan nimeä. Ai niin, Netflixin tositapahtumiin perustuva Unbelievable-sarja.
Palaan Lillaniin. Lapset on näytelty hyvin. Uskottavia mankujia. Myös kun näyttelijät siirtyvät aikuisrooleihin, vaihto käy sutjakkaasti.
Mitä syvempää tarkoitusta tällä on, miten poikia kasvatetaan.
Kaikkien katseet porautuu Robert Kockiin, joka on näytelmän raiskaaja, tavallinen mies. Hän näyttelee myös Tovan toista poikaa. Hän myös vastaa teoksen musiikista.
Milloin kosto on valmis, milloin kosto tyydyttää.
Kun sekä lääkäri että poliisi eivät uskoa miestä, joka sanoo, että hänet on raiskattu. Eikä naista, joka sanoo raiskanneensa miehen. Millaisena uhri koetaan.
Mikä on uhrin rooli. Mikä on kostajan rooli.
Olen viime aikoina lukenut, ja katsonut teatterissa ja valkokankaalta monenlaisia hyväksikäytön tarinoita, tämän lisäksi Pianonsoittaja, Pianonopettaja, Vanessa, Kirjava lintu - The Painted bird, Tommi Kinnusen uusin hurja romaani joka Finlandia-ehdokkaanakin, MODUS, ja Babylon Berlin 3. kausi.
Kuinka vahvoja uhrit ovatkaan. Varsinkin mediassa, omilla kasvoillaan. Koska asia on tärkein.
Märta Tikkasen kohuromaani Miestä ei voi raiskata, eli Män kan inte våldtas, Lilla Teaternissa. Menkää ja katsokaa.
Kun vielä voitte.
Enää seitsemän settiä jäljellä: Miestä ei voi raiskata.
Märta Tikkasen kohuromaani Män kan inte våldtas Helsingin kaupunginteatterilla, Lilla Teaternissa. Menkää ja katsokaa.
Suosittelen täysin - paitsi en piimää.
Tekijäloota:
Sara Giese
REGI & DRAMATISERING
Lo Kauppi
DRAMATISERING
Sven Haraldsson
SCENOGRAFI OCH KOSTYM
Robert Kock
MUSIK
Ulriikka Heikinheimo
KOREOGRAFI
Ville Aaltonen
LJUSPLANERING
Milja Mensonen
MASK
Niklas Lundström
LJUDTEKNIK
Näyttelijät:
Aktörer:
Minttu Mustakallio
Robert Kock
Pia Runnakko
Joachim Wigelius
Ulriikka Heikinheimo
Alexander Wendelin
Taustoja:
Mitä Helsingin kaupunginteatterin sivulla kerrotaan:
"Helsinki 1975. Tova Randers, tavallinen kahden lapsen yksinhuoltaja, kävelee Fredrikinkatua pitkin kotiin töistä kaupunginkirjastossa. On lempeä kesäilta ja Tova täyttää 40, joten hän päättää juhlia vaatimattomasti lankkupihvillä ja lasillisella punaviiniä. Ravintola Vanhassa Maestrossa hän tapaa Martti Westerin, joka pyytää hänet kotiinsa. Ilta päättyy, kun Martti raiskaa Tovan.
Tova ei halua olla uhri. Hän janoaa kostoa. Mutta miten kostaa?
Märta Tikkasen ikoninen romaani esitetään nyt ensimmäistä kertaa lavalla Suomessa. Kun Miestä ei voi raiskata julkaistiin 1975, se herätti voimakasta keskustelua ja Märta Tikkasta vihattiin ja uhattiin. Tänään Tikkasen “mauton sokkiromaani” on kansainvälinen klassikko."
En ole vieläkään tointunut Anneli Kannon ja Lauri Maijan näytelmästä Punaorvot tuolla Helsingin kaupunginteatterilla 15.09.2020. Tiedon mitä tuleman piti. Suomen luokkasota, sisällissota sattuu vieläkin. Varsinkin tilastoissa. Taannoin joskus 2018 elokuvateatteri Orionissa oli kaksi päivää luokkasodan dokumenttielokuvia. Mukana oli mm doku punaorvoista, joka - jos mikä - kosketti. Eilen ensi-iltaan tullut ANTEBELLUM kertoo ameriikan sisällissodasta ja orjien kidutuksesta. Myös punaisten orvot lapset olivat orjia, ilmaista lapsityövoimaa, joita kidutettiin, nälkiinnytettiin. Erotettiin äidistä.
Punaorvot 15.09.2020 Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, sinne se sopii, kuten Lauri Maijalan edellinenkin ohjaustyö Riistapolku, jossa myös on pääosassa Ella Mettänen. Sisällöllisesti tämä Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö menee tuonne KOM-teatterissa esitetyn Veriruusut -näytelmän pariin, ehkäpä sisarteokseksi. Veriruusuissa nuoret naisen pistivät housut jalkaan, lätsän päähän ja aseen käteen, ja astuivat punaisina, kapinallisina, puolustamaan tasa-arvoa ja sanan- ja ilmaisunvapautta. Koska maamme oli luokkasodassa, josta käytetään siistittyä nimeä sisällissota, vaikka se oli punaisten ja valkoisten eli lahtareitten sota, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia mm vankileireillä.
Olin varmaankin vuonna 2018 tuolla elokuvateatteri Orionissa, jossa oli kahden päivän seminaari Suomi 100, eli jossa oli paikalla vieraita, puhujia, ja heidän dokumenttielokuviaan, tutkimuksiaan ja kirjojaan. Siellä yksi aihe oli Punaorvot, eli kokonaan orvot tai puoliorvot punaisten lapset, joita halveksuttiin, ja joita myytiin Pohjanmaalle lapsiorjiksi, telemään raskasta työtä, heitä nöyryytettiin, heitä käytettiin hyväksi. Vain koska heidän vanhemmat, tai toinen vanhempi halusi tehdä hyvää koko Suomen hyväksi, parantaa kaikkien oloja, myös köyhien ja vähemmistöjen. Se oli luokkasota, jossa oli köyhät eli punaiset. Ja rikkaat eli lahrarit, valkoiset.
Kävin katsomassa Aalto-elokuvan, upean dokumentin kolmesta nerosta kotomaisesta muotoilijasta. Ja Alvar Aalto oli myös lahtari. 2018 vuonna oli myös artikkelia, kuinka Urho Kekkonen toimi lahtaajana, siis lahtarina, murhaajana. Silti hänet valittiin presidentiksi. Ja koko Suomen kuvaksi, kansan mieheksi. Orionin sisällissodan leffoista minulle tuli uutena asiana, että myös Torniossa oli vankileiri, jossa kidutettiin ja murhattiin punaisia. Tästä ei ole kuin 102 vuotta. Kaikki tiedot tavalliselle ihmiselle, lappilaiselle, on tuosta punaisten leiristä piilotettu, haudattu. On hirveän ikävää lukea kylähistorian ja lähihistorian tekstejä, joissa kaikissa paikalliset on lahtareitten puolella. He käyttävät sanaa vapaussota, mikä on traagista.
Palataukseni lapsiorjiin, kävin katsomassa niin ikään tärkeän ja järkyttävän kauhuelokuvan ANTEBELLUM, joka kertoi orjuudesta. Niin ikään ameriikan sisällisodan ajoilta. Tai ameriikan luokkasodan ajoilta.
Mutta palataan pieniin ja viattomiin Punaorpohin. Lapsiin. Näytelmään.
Näyttämö on punainen ja musta. Tietenkin. Sopivasti. Siinä on kallellaan oleva tönö, perheen oma koti. Onko kaikki ihanasti rempallaan, en tiedä. Mutta he yrittävät tulla vähällä toimeen. Naapurin täti auttaa. On luokkasodan aika. Ihmiset valitsevat puoliaan. Ja pelkuruuksiaan.
Näytelmän alku, ja ensimmäinen osa vaikuttaa liiankin staattiselta ja seesteiseltä verrattaessa Maijalan aiempaan luokkasota-kuvaukseen Veriruusuihin, jossa oltiin lähellä musikaalia, ja juostiin paljon, remuttiin, muttei oltu rillumareitä eikä heiheitä. Mikä Maijalaa vaivaa, ajattelin. Maijalan remakkuus tulee ilmi väliajan jälkeen pummaavan hanuristin muodossa, ja välillä käydään teknodiskossakin. Kuin eka osa olisi tarinan ja historian esittelyä, ettei se jäisi New Order -tyyppisten musiikkivideomaisten esitysten varjoon.
Mitä hirveintä, äiti ei saa laulaa lapselleen. Äidiltä viedään lapset. Miksi punaisiin kuuluva nainen on huono äiti. Eivätkö lasten huostaanottajat ollenkaan ajatellet mitään. Muuta kuin rahaa. Sijoittaessaan lapste orjatyövoimaksi Pohjanmaalle.
Yksi lasten kiduttamisen tapa, mihin olen törmännyt sekä tässä Punaorpojen kanssa, että Historian jännät naiset -kirjan kulttijohtajan esittelyssä, oli nälkään näännyttäminen. Että lapselle ei anneta ruokaa. Että lapsi näkee nälkee. Että lapsi tekee fyysisestikin rankkaa työtä.
Jokin viittaus särähtää korvaan, se tuntuu ajanjaksoon sopivalta, ja pistää ajatusten rattaat pyörimään. Kuten, että rikkaat menevät Kansallisteatteriin ja köyhät Elannon näyttämölle. Ja kuinka köyhät eli punaiset katsovat Seurasaaren juhannuksessa kokkoa, johon rikkaat heittävät ihan käyttökelpoista tavaraa.
Kun edellisen kerran näin Riitta Havukaisen ja Kari Mattilan yhdessä lavalla, niin jälkimmäinen oli keski-ikäisen naisen unelmien prinssi joka lentää sisään akkunasta - kultapölyä levitellen vihdoin alkoholistimiehen omaishoitajana elämänsä tuhlanneen naisen elämään. Tässä Mattila on aivan hirveä, hänen hirviönsä muistuttaa Mad Maxin sinisen aavikon ja Hieronymous Boschin kainalosauvaolioita.
Näin tämän medialipulla, kiitos siitä, Helsingin kaupunginteatterille!
En käynyt esityksessä yksin, vaan mukana oli toveri T. Kivi, joka kirjoitti oman tunnelmansa, ja historiansa:
"Tarinan alussa perheen tyttö Lahja on täynnä toivoa ja uskoa tulevaisuuteen – Minusta voi tulla opettaja tai lääkäri! En muista kummasta hän haaveili, kuitenkin paremmasta. Lahja ei päätynyt seminaariin, vaan Pohjanmaalle, missä joka ikisenä hetkenä tiesi olevansa ”punikin pentu”, maksavansa vanhempiensa velkaa isänmaalle ja erityisesti POHJANMAALLE. Olen usein miettinyt, pohjalaisena ”korpikommunistin” tyttärenä, mitä helvetin kansakunnan velanperijöitä pohjalaiset kuvittelevat olevansa? Antoivatko ”hyvää tarkoittavat” helsinkiläiset valkoiset sivistysrouvat pohjalaiselle talonmiehelle mission puhdistaa Suomi punaisesta aatteesta, pitää köyhä köyhänä ja valmiina nöyrästi palvelemaan parempaansa? Oliko punikin pentujen sivistäminen siemen Lapuan liikkeelle – Vihtori Kosolalle oikeutettu ristiretki?
Näytelmä antoi minulle vastauksia siihen, miksi vielä 1970-luvulla, kuulin olevani ”kommarin pentu” ja jos oikein haluttiin sivaltaa niin: punikin pentu. Ymmärsin, että koulukaverini sanoivat näin tyhmyyttään, mutta muistan sanat myös aikuisten miesten huulilta. Minä kävin peruskoulun kansakoulutason opettajien johdolla, minulle oli hiukan tiukempi kuri ja vaativampi arviointi. Mutta parasta on se, että olen saanut pyöriä pohjalaisen syrjäkylän työväintalon lattialla, kuunnella Agit Proppia ja laulaa Punaorpojen valaa, tupailtojen sijasta!
Milloin pohjalainen talonpoika luopuu sinimustasta vihastaan? Ei varmaan pitkiin aikoihin, sillä veteliläinen perussuomalainen kunnanvaltuutettu on taas ”leikkisästi” viemässä ”punikkihallitusta” laron taakse lahrattavaksi. Niin, lahtari … sen sanan, kun lausui ääneen 70 -luvulla, koululuokkaan laskeutui hiljaisuus, kenties häpeästä tai tietämättömyydestä. Miten on nyt, mitä sanot Halla-aho? Entä nyt?" T. Kivi.
Suosittelen tätä näytelmää, jos haluat nähdä hyvää, uutta ja vahvaa, herkkääkin teatteria Helsingissä. Koronan aikaan tämä on yksiä selviytymisen, nauttimisen ja milenterveyden kannalta tärkeimpiä aisioita. Taide. Yhteinen taide. Yhteinen kokemus. Livenä. Kun vielä voimme.
esityskuvat Stefan Bremer
Tekijäloota:
Lavalla:
Antti Autio
Anna Böhm
Riitta Havukainen
Miika Laakso
Kari Mattila
Ella Mettänen
Leena Rapola
Wenla Reimaluoto
Marjut Toivanen
Tekijät:
OHJAUS Lauri Maijala
LAVASTUS Janne Vasama
PUKUSUUNNITTELU Tiina Kaukanen
VALOSUUNNITTELU Kari Leppälä
SÄVELLYS JA ÄÄNISUUNNITTELU Aleksi Saura
NAAMIOINTI Tuula Kuittinen
DRAMATURGI Henna Piirto
Näytelmän taustoja Helsingin kaupunginteatterin sivulta:
Anneli Kanto - Lauri Maijala
PUNAORVOT
Vaiettujen historiaa
"Äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille.
Punaorvot käsittelee koskettavasti syvää kansallista traumaa ja vaiettua ajanjaksoa Suomen historiassa sisällissodan jälkeen. Kansakunta oli jakautunut, ja Suomessa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa. Lapsia joutui oikeuteen ja vankileireille. Valtioeliitin johdolla syntyi ajatus siirtää punaisten lapsia ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle pois kaupungeista ja huonojen työläisäitien luota. Kaikesta oli pulaa, mutta köyhäinavun hakeminen tarkoitti sekä äänioikeuden että lasten menettämistä.
Punaorvot kertoo erään Toisella linjalla asuvan perheen tarinan – isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä, ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska näille ei riitä ruokaa. Näytelmä seuraa äidin ja lasten elämää Helsingissä sekä Pohjanmaalla sijoitusperheissä. Se on koskettava kuvaus äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta – ja antaa äänen niille, jotka olivat täysin syyttömiä ympäröiviin tapahtumiin.
Esitysoikeuksia valvovat Anneli Kanto ja Lauri Maijala."
Lisäksi:
Ella Mettänen punalesken roolistaan: “Äidin tarina on riipaiseva kokemus.”IDA HENRITIUS. Kun Suomen sisällissota vuonna 1918 päättyi, alkoi monilla punaleskillä uudenlainen selviytymistaistelu. Traumatisoituneet naiset joutuivat kamppailemaan pitääkseen perheensä koossa ja lapset hengissä. lue lisää
Emme valinneet aihetta, aihe valitsi meidät LAURI MAIJALA: Tämä on esitys niistä, joilta vietiin kaikki, ja joille ei annettu mitään. Niistä, jotka vaikenivat, ja joista vaiettiin. Heistä, jotka unohtuivat, ja sitten unohdettiin. Tämä on tarina elämänmittaisesta häpeästä, esitys niistä, joilta jäi kysymykset kysymättä. Kansalaissotamme viattomat ovat jo poissa. Näitä lapsia ja leskiä ei enää ole. Jäljelle jäivät rakeisten valokuvien vakavat kasvot, haalenevia merkintöjä arkistoihin ja kilometrikaupalla synkkää, mutta hiljaista DNA:ta kansakuntamme selkärankaan. Salaisuuksia ilman kuulevia korvia. lue lisää
Lapsia siirrettiin sisällissodan jälkeen "huonojen työläisäitien" luota ideologisesti parempiin perheisiin – nyt vaiettua traumaa käsitellään näyttämöllä YLE UUTISET - MIIA GUSTAFSSON Sisällissodan traumat eivät jätä ohjaaja Lauri Maijalaa rauhaan. Nyt hän kertoo punaorpojen kohtaloista, joista ei ole paljon puhuttu. lue lisää
”Lapset on eroitettava tällaisista hirviöistä” ANNELI KANTO. Sisällissodan surullista satoa olivat punaorvot. Puoliorvot mukaan lukien 25 000 lienee oikea määrä, sillä punaleskiä oli 11 000 ja leireillä oli pahimmillaan 80 000 vankia. lue lisää
Punaorvot traileri:
Juutuupin teksti:
"Työryhmä vie meidät historiaan, mutta niin, että koreografia-, näyttämökuva- ja rytmiratkaisut tai vaikka vain käsikirjoituksen yksi sana – priorisointi! – antaa katsojille mahdollisuuden ajatella itse. Olemmeko me ihmisinä edenneet? Teemmekö me nykyään toisin?" Helsingin Sanomien Sanna Kangasniemi (3.9.2020) kirjoittaa viiden tähden arviossaan.
Anneli Kannon ja Laurin Maijalan Punaorvot-näytelmä kertoo perheestä, jonka isä on kuollut sodan jälkiselvittelyissä ja äiti joutuu luopumaan lapsistaan, koska ruokaa ei riitä kaikille. Kansakunta oli jakautunut, ja maassa oli sodan jäljiltä lähes 25 000 punaorpoa, joita valtioelitiin johdolla siirrettiin kaupungeista ideologisesti parempiin kasvuoloihin Pohjanmaalle.
”Punaorvot ei ole ainoastaan perhetragedia, vaan se on kansallinen perhetragedia. Suomalaiset ovat klassisesti olleet vaikenevaa porukkaa, ja se on muovannut kokonaisia sukupolvia. Näytelmä avaa sellaisia suljettuja ovia, joita ei tiedetty olevankaan”, sanoo ohjaaja Lauri Maijala.
”Tämä ei niinkään historiallinen esitys kuin tunnehistoriallinen esitys. Jotta voisimme ymmärtää ja samaistua historiaamme, meidän täytyy oppia tuntemaan se. Tämä ei ole näytelmä, joka pyrkii antamaan mitään kattavia, isoja vastauksia tai kertomaan objektiivista totuutta, vaan kertoo ihan tavallisesta Johanssonien perheestä, joka asuu osoitteessa Toinen linja 13. Mitä sille perheelle kävi ja niille lapsille, jotka syyttömänä syntyivät tähän maailmaan. Punaorvot kertoo tarinansa lasten näkökulmasta. Se luo maailman, jossa voi tapahtua mitä vain, milloin vain, ja aina voi nähdä voikukan tunkevan paksuimmankin asfaltin lävitse”, Maijala jatkaa.
Äidinrakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta kertovan näytelmän äidin roolissa nähdään Maijalan Riistapolku-ohjauksesta (2019) tuttu ja palkittu Ella Mettänen, lapsina myös muusikkona tunnettu Antti Autio, Anna Böhm ja Venla Reimaluoto sekä muissa rooleissa Riitta Havukainen, Miika Laakso, Kari Mattila, Leena Rapola ja Marjut Toivanen.
Lavastuksen on suunnitellut Janne Vasama ja puvut Tiina Kaukanen. Valosuunnittelusta Kari Leppälä ja äänisuunnittelusta Aleksi Saura. Naamioinnin on suunnitellut Tuula Kuittinen. "
Muuta luokkasodasta:
Tässä esitellään tuo elokuvateatteri Orionissa ollut tapahtuma, jossa oli mm Anneli Kanto:
1918 – huutoja ja kaikuja -seminaarissa vieraillaan sisällissodan maisemissa
" Punaiset esiliinat
Vuoden 1918 traagiset tapahtumat Suomessa olivat pitkään dokumenttielokuvantekijöiden ulottumattomissa. Viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtumat ovat kuitenkin alkaneet hahmottua, ja niihin pureudutaan DocPointin, Risto Jarva -seuran ja KAVIn kaksipäiväisessä seminaarissa 1918 – huutoja ja kaikuja lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.
Rungon muodostavat dokumentaristi Seppo Rustaniuksen tärkeimmät teokset, kuten Sotapapit (1981), Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999) ja Punaiset esiliinat (1997). Seminaarissa esitetään myös vapaussodan muistoa vaaliva epävirallinen juhlafilmi Sama kaiku on askelten (1968), jonka Reino Palmroth alias Palle toteutti.
Uutta tuotantoa ovat Sini Järnströmin tunteikas lyhytelokuva Hilja, punaisen tyttö (2006), jossa 101-vuotias nainen muistelee sodasta vaikenemisen vaikutusta. Puhujavieraiksi saapuvat elokuvan-tekijöiden ohella mm. kirjailija Anneli Kanto, pappi Heikki Palmu, dosentti Ulla-Maija Peltonen sekä erikoistutkijat Jukka Kukkonen ja Jari Sedergren.
1918 – huutoja ja kaikuja -seminaari Orionissa la 3.2.2018 ja su 4.2. klo 10–14. Vapaa pääsy. "
PUNAORVOT VALKOISESSA SUOMESSA
" PunaorvotSuomen sisällissota 1918 jätti maahamme arviolta 20 000 punaorpoa. Sodan aikana ja sen jälkeen viha kohdistui myös heihin. Sisällissodan kauhut painoivat jälkensä lasten herkkiin mieliin. Ohjaaja Seppo Rustaniukselle tarinansa puhuneet punaorvot kertovat "sisällissodan haavoista".
"Ihmiset eivät oikein ymmärrä, mitä silloin keväällä 1918 tapahtui. Eikä ne hyväksy vieläkään punaorpoja. Oikeastaan en halua puhuakaan, koska kukaan ei käsitä sitä tuskaa, jota jouduimme kokemaan. En voi puhua omalla nimellä: ihmiset alkaisivat karsastaa ja muistella, että olen ollut huutolaislapsi ja punaorpo."
Elokuvan ohjaaja Rustanius kävi lukuisia tällaisia keskusteluja dokumentin tutkimus- ja suunnitteluvaiheessa.
Punaorpojen joukko yritettiin sijoittaa jotenkin valkoiseen Suomeen. Vuosien 1918-1919 taitteessa satoja lapsia siirrettiin Pohjanmaalle uudelleen kasvatettaviksi. Monet äidit kieltäytyivät antamasta lapsiaan sijaiskoteihin. Kun Suomen valtio ryhtyi maksamaan kunnille puolet punaorpojen huollosta aiheutuneista kustannuksista, punaorpokoteja ryhdyttiin rakentamaan innolla. Kasvatus oli isänmaallista ja uskonnollista. Jämsässä Nuorten Naisten Kristillinen yhdistys perusti tytöille punaorpokodin maalaistalon rakennukseen. Elokuvassa haastateltu Meeri Kytöoja sijoitettiin juuri tähän orpokotiin. Turun Lausteelle perustettiin kokonainen yhteisö, Orpola Oy.
Äitiensä luo jääneet lapset saivat köyhäinhuoltoavustusta. Punalesket eivät saaneet mitään. Jotkut heistä kävivät työssä. Ne, jotka eivät jostain syystä kyenneet ansiotyöhön tai eivät muuten saaneet työtä, saivat kunnalta avustusta mutta samalla he menettivät äänioikeutensa. Dokumenttielokuvan monet haastateltavat eivät muista saaneensa juuri nimeksikään avustuksia.
Useista punaleskien kirjeistä käy ilmi, ettei punaleskille tahdottu antaa työtä. He kuuluivat sinne minne miehensäkin. Äidit kuitenkin sinnittelivät lastensa kanssa. Dokumenttielokuvassa punaorvot muistelevatkin ihmetellen sitä, miten äiti selviytyi "sellaisen lapsikaartin kanssa".
Elokuvan tyyli on pelkistetty ja keskittyy henkilöihin. Punaorpojen kertomukset, olemus ja kasvojen piirteet viestittävät maamme historian yhdestä traagisimmasta ajanjaksosta ja syyttömien lasten kohtaloista 80 vuotta sitten ja sen jälkeen. Elokuvassa lähestytään tapahtumia lapsen näkökulmasta ja se kertoo selviytyjistä. Kuinka monta lasta uupuikaan matkalle ennen aikojaan? Virallinen historia on unohtanut punaorvot – nyt he saavat äänen.
Dokumenttielokuvassa on haastateltu kahtatoista punaorpoa. Heillä jokaisella on omanlaisensa elämänkaari.
John O. Virtanen s. 1916, muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin vaimonsa ja poikansa kanssa. Hän loi menestyvän liikemiesuran vaimonsa kanssa. Heillä oli myös suuri panos suomalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemisessä. Virtanen nimitettiin mm. konsuliksi. Hän on toiminut aktiivisesti Paavo Nurmen säätiössä.
Hugo Merisaari s. 1914 jäi Pohjanmaalle ja opiskeli myöhemmin teologiaa. Hän palasi pappina sijaiskotinsa maisemiin. Hän toimi vuosia Kurikan kirkkoherrana.
Meeri Kytöoja s. 1913 meni naimisiin ja hänen miehensä toimi kuljetusalalla. Viisinkertainen isoäiti muistaa erittäin hyvin oman lapsuutensa ajat punaorpokodissa.
Väinö Heikkinen s. 1917 pitää yhteyttä Sanginsuun lastenkotiin. Monelle siellä olleelle pojalle hänestä on tullut "isä". Hänestä tuli taitava taitovoimistelija. Hän esiintyi ahkerasti työväenliikkeen tilaisuuksissa. Taiteellisia harrastuksia hänellä on ollut vuosia ja kuvanveisto on lähellä hänen sydäntään. Hän on tehnyt lukuisia julkisia teoksia.
PUNAISET ESILIINAT - naisten kohtaloista Suomen punakaartissa 1918
"Elokuvassa esiintyvästä neljästä naispunakaartilaisesta kolme on vielä elossa.
Naisia liittyi punakaartiin keväällä 1918 erilaisiin tehtäviin: huoltojoukkoihin, sairaanhoitajiksi, vartiointitehtäviin ja aseelliseen toimintaan. Naiset itse perustivat useita naiskomppanioita, naisplutoonia, punakaartin naisosastoja, naiskaarteja, joiden johdossa usein toimi naisia. Suurin osa oli nuoria 15-20 -vuotiaita tyttöjä. Monet heistä omien työväen ammattiosastojen jäseniä.
Noin 2000 naista liittyi naisasekaarteihin. Enimmäkseen he osallistuivat taisteluihin vain puolustustilanteissa. Harvoin heitä lähetettiin rintamalle hyökkäystilanteisiin. Muun muassa Tampereen puolustustaisteluissa monet naisasekaartilaiset saivat surmansa. Kun saksalaiset valtasivat Helsinkiä, monet huoltojoukkoihin ja sairaanhoito-osastoihin kuuluneet naiset tarttuivat aseisiin.
Elokuvan naiskaartilaiset kertovat omaa tarinaansa erilaisissa tehtävissä. Yhtään aseellisessa toiminnassa olluta naiskaartilaista ei enää tiettävästi ole elossa. Elokuvassa haastateltu Meeri Lindström toimi Kouvolassa aseellisessa vartiointitehtävässä vain lyhyen aikaa. Ase kädessä, miesten housupuvussa esiintynyt nainen oli valkoisille kauhistus. Jos tällainen nainen ei saanut taistelussa surmaansa, hänet teloitettiin.
Elokuvassa naiset kertovat: järkyttävä on kohtaus, missä Ilmi Elo katselee valokuvia Fellmanin vankileiriltä ja tunnistaa itsensä valokuvasta. Hän oli tuolloin viisivuotias! Käsittämättömältä tuntuu, miten nuoria tyttöjä, jopa 15-vuotiaita saatettiin syyttää valtiorikosoikeudessa avunannosta valtiopetokseen. Ja usein sillä perusteella, että he olivat keittäneet punakaartilaisille ruokaa.
Rustaniuksen elokuvassa naiset kertovat myös vangitsemisistaan ja tuomareiden ankarasta käyttäytymisestä silloisia tyttöjä kohtaan. Elokuvassa on ainutlaatuista ennen julkaisematonta valokuva- ja arkistofilmimateriaalia. Venäläiset elokuvasivat Tampereella punakaartilaisia ja punakaartin sairaanhoitajia.
Ohjaus: Seppo Rustanius
Tuotanto: Illume Oy ja Dokumenttiprojekti/TV2 " lue Ylen Vintin sivulta
Punaorvot, Kanto, Maijala ja luokkasota sosialistisessa mediassani:
Veriruusut ja Lahtarit - Anneli Kanto Käpylän kirjastossa 10.4.2018
Ei päivää ilman #sisällissotaa. Vaikka olen monessa Kannon tilaisuudessa ollut niin aina oppii uutta, ja muistaa vanhaa. Anneli luki 6-vuotiaana 3-vuotiaalle veljelleen Grimmim satuja... Hieno tilaisuus, pistän kirjablogiin videot jahka ehdin joskus pic.twitter.com/6kHpPG9eDE
