Varsinainen sänkykamaridraama, taistelun tanner, huohottava komedia tämä Harold Pinterin näytelmä Rakastaja. Teatteri Jurkka sopii oikein tällaisen läheisen produktion esityspaikaksi. Sänkypeitto on mitä kauneinta merenvihreää, kuten Angelikan silmät, ja vastavärinä on alla olevat lakanat. Vaikka olin tullut tiiraamaan miltä näyttää Lauri Tilkanen lavalla, niin Milla Kangas dominoi tavalla josta von Sacher-Masoch'kin voihkisi. Hän on ylhäinen, posh ja dominoiva - kutenWanda tuosta Venus turkiksissa -teoksessa ja ei ole sitä ollenkaan. Rooleja ja valtasuhteita käännettiin kuin lettuja nopsalla syötöllä. Ehkäpä Bunuelin elokuvan Päiväperhon suuntaan, jossa myös valtaa käännetään ja anastetaan, eikä mikään ole sitä miltä näyttää.... Mainoskuvissa ja julisteissa nainen juo kahvia ja katsoo merkitsevästi hymyillen katsojaan - iltapäiväkahvilla, wink wink, ajattelen, vaikka se onkin nice cup of tea - brittiläistä teenjuontia. Perusasetelmana se voi olla ikävä tyydyttämätön kotirouva jonka mies joka katoaa cityyn töihin, mies joka omistaa talon keskellä ei mitään, kyläpahasessa. Tai ehkä naisella on ikävä, ikävä olla, ikävä...
Eilinen 22.11.2018 oli appelsiinintuoksuine: Laitan tähän vain esitunnelmat, kuvat ja yleisökeskustelun. Huh huh miten intiimiä & intensiivistä oli hetket Rakastaja'n Lauri Tilkasen kanssa. Mietin miten muistavat nämä kaikki vuorosanat ja tällä rytmillä, syötllä, tykityksellä ja suunnan, vauhdin muutoksilla, hidastuksilla. Mutta ei haittaa vaikka jostain jää jotain pois kun kumppanina lavalla on ihminen johon voi luottaa. Tämä poppoo teki 10 vuotta sitten samalla naisituksella miehityksellä saman näytelmän teakkiin. Nuorina. Näytelmää esitettiin muutaman kerran. Paitsi nyt tullaan, ja loppuunmyydyille saleille, hamaan tulevaisuuteen asti. Tai ainakin helmikuuhun. Teakin proggiksesta on muistoina videopätkät joita heijastetaan taustalle.
Näin tämän omalla piletillä niin paneudun paremmin - tai pahemmin - juttuun seuraavalla kerralla...
tekijäloota:
Ohjaus: Essi Rossi
Suomennos: Juha Siltanen
Skenografia: Aino Koski
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Näyttämöllä: Milla Kangas, Lauri Tilkanen
Kesto 1 h (ei väliaikaa)
Tilkanen ja Kangas, ohjaaja Rossi oikealla yleisökeskustelussa
#jurkkalive eli yleisökeskustelu eiliseltä:
asiaan liittyviä:
Huh huh miten intiimiä & intensiivistä ol hetket #Rakastaja'n Lauri Tilkasen kanssa @TeatteriJurkka. Milla Kangas dominoi tavalla josta von Sacher-Masoch'kin voihkisi. Rooleja ja valtasuhteita käännettiin kuin lettuja nopsalla syötöllä. Ohjaaja Rossi oikealla yleisökeskustelussa pic.twitter.com/miwF1GQs6A
Stereoskooppimainen tulkinta Henrik Ibsenin Nukkekodin Norasta Teatteri Jurkassa antaa kyytiä myrkyllisen miehisyyden stereotypioista lännenfilmeissä, kassamagneeteissa, Hollwoodin suurissa produktioissa, joihin satsataan rahaa ja resursseja, miesten valtavat palkat, miehet eniten äänessä. 10.11.2018 Teatteri Jurkka. Kaksi naista valtaa / jakaa Noran roolin / kärsimyksen / vapauden: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen.
Myös isänmurha nähtävissä ja samalla näyttelijän verenperintö. Monumentaalinen!! Ja tämä vasta #väliaikatviitti.
Kreeta Salmisen "isänmurha" muistuttaa Niko Saarelan vastaavaa teoksessa Hamletinkone. Niissä ei ole mitään samaa, toisaalta, vain näyttelevän isän kohtaaminen.
Iholle tuleva näytelmä. Matineana näin kun muuhun en saanut lippua. Ja tyytyväinen olen.
Mitä parhaimpia lauantaitansseja sekä lauantaitransseja. Teatterin juhlaa maltaiden, muumikarkkien ja kuohuvan tuoksusta tutkielmaa naisen oikeudesta omaan ääneen, omaan vartaloon, omaan rahaan, omaan tilaan. Omaan onneen. Ja patriarkaatin ylivalta murtui kuin marenki...
Henrik Ibsenin Nukkekodissa kaksi näyttelijää näyttelee Noran roolin / roolit. Niinpä viktoriaaninen stereoskooppi tuli mieleen kun näki Noran kahtena. Feminiini, maskuliini, androgynia, metamorfoosit muodonmuutokset, naisviha.
Nora pala palalta. Ahdasmielisiä katsojia tämä ei miellyttänyt. Kuka heistä välittää. Pitäisikö edes?
Paljon olen katsonut ja olen tulvassa tulevassa katsomassa näytelmiä ja romansseja 1800-1900-luvun taiteesta tai 1800-luvulta, jolloin mies kirjoitti naisen päähenkilöksi, sankariksi. Rajoitetuksi.
Minkä kalvon, filtterin läpi katsomme kuvaa naisen valinnoista, itsenäisyydestä. Miksi näytökisiä on symboliset, maagiset kolme; alku, keskikohta, loppu; mennyt, nykyinen, tuleva. Naiset, nuo elämänlangan säätäjät, määräävät, Macbethin noidat.
Kuka on huono äiti...
Bette Davisista kirjoitettiin, että hän oli huono äiti. Kukaan ei kirjoittanut, että Peter Sellers oli huono isä. Naisen, äidin syyttäminen. Naisen oikeus omaan vartaloonsa, ehkäisyyn. Naisen äänioikeus. Naisen oikeus opiskella, tehdä työtä. Omistaa maata, tehdä talokauppoja. Naisen oikeus omaan valintaan.
Kiintoisaa on tapa, jolla Nora pelastaa miehensä, salaa. Ja miten ukko siihen suhtautuu.
Näin tämän omalla piletillä joten kirjoitan lisää kun tiiraan tämän uudelleen - ehkäpä stereoskoopin läpi. Mutta näkyykö kaikki sitten neljänä, haamuna vai tuleeko vain päänsärkyä? Olivatko viktoriaaniset stereoskoopit aikansa virtuaalitodellisuutta?
Stereoskooppi finnassa:
"Niissä on painettu kaksi toisistaan hiukan eroavaa kuvaa vierekkäin, ja kolmiulotteisuuden illuusio tulee näkyviin, kun kuvaa katsotaan stereoskoopilla. Syvyysvaikutelman voi saada aikaan myös ilman stereoskooppia: tällöin kuvaa on katsottava kieroon siten, että kahden sijasta näkyykin kolme kuvaa. Näistä keskimmäinen näyttää kolmiulotteiselta."
" Stereoskooppi on laite stereografisten kuvien eli stereokuvien katselua varten. Stereokuvat ovat eräs stereoskopian muoto. ----
Stereoskoopit ja stereografiset kuvat olivat suosittuja 1800-luvulla. " wiki
Minulla on näitä 1800-luvun lopun Lontoosta ostettuja hienoja stereokuvia joita katsoin ilman laitetta, nainen joka on rinteellä menossa goottilaiseen linnaan.
Näytelmä suomeksi Project Gutenbergissa :
"Soma ja kauniisti vaikkei rikkaasti sisustettu huone. Oikealla
puolella perällä oleva ovi vie etuhuoneesen; toinen vasemmalla puolella
perällä oleva vie Helmerin työhuoneesen. Näitten molempien ovien välillä
on piano. Vasemmalla sivulla on keskellä seinää ovi ja edempänä ikkuna.
Lähellä ikkunaa on ympyriäinen pöytä nojatuolineen ja pikku sohvaneen.
Oikean puolisella sivuseinällä, hiukan taempana, on ovi, ja samalla
seinällä, lähempänä katsojaa, on fajanssiuuni ja sen edessä pari
nojatuolia ja liekkutuoli. Uunin ja sivuoven välillä on pieni pöytä."
Henrik Ibsen: Et Dukkehjem, 1879
Ensimmäisen kerran suomeksi julkaissut K. E. Holm 1880
Tekijäloota
Suunnittelu: työryhmä
Ohjaus: Alma Lehmuskallio
Teksti: Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia: Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki: Viljami Lehtonen
Skenografia: Veera-Maija Murtola
Valot: Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen
Näyttämöllä: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen
Tukijat: Alfred Kordelinin Edistys- ja Sivistysrahasto, Teaterstiftelsen Vivicas Vänner
Valokuvat: Marko Mäkinen
Traileri: Saku Kaukiainen
Valo- ja ääniajot: Saku Kaukiainen ja Taavi Hasunen
Tuotanto: Teatteri Jurkka ja työryhmä
Maailmassa tarvitaan Emmi Jurkan naurua ja rohkeutta... Teatteri Jurkka on voimakkaan punainen ja musta, ja lämmin, intiimi paikka.
Oikealla oleva Noraan liittyvä maalaus on pelottava. Mitä nainen telee. Kuka häntä tuijottaa. Lukeeko kirjaa? Ettei vain kammottavia ristipistoja? Onko kaikki ovet auki. Entä tulkinnat.
¨
Tulkinnat, mielleyhtymät ja taustat:
Tämä liittyy huikeaan Nora-näytelmään Ibsenin nukkekodissa, naisen valinnoista, äitiydestä, huonoista äideistä, rajoituksista, itsenäisyydestä @TeatteriJurkkahttps://t.co/ykD7o3CdQo
omat kuvat ja hehkuitukset Instassa ja Twitterissä:
Ja patriarkaatin ylivalta murtui kuin marenki. Stereoskooppimainen tulkinta Nukkekodin Norasta @TeatteriJurkka antaa kyytiä myrkyllisen miehisyyden stereotypioista lännenfilmeissä, kassamagneeteissa. Myös isänmurha nähtävissä ja samalla näyttelijän verenperintö. Monumentaalinen!!
Tänään oli haastava ja raastava Mount Everest Q-teatterissa ja hankala sherpakin oli kotoisin Boratin naapurista. Oikeasti vakava ja vangitseva näytelmä masennuksesta, ahdistuksesta, salaliitoista ja harhoista. Roman Polanskin Vuokralaisen & Rosemaryn painajaisen (Rosemary´s baby) malliin. Ehtaa kotim. plaatua, sitä parasta. Teoksen surrealismi oli vaikeampaa kuin edellisissä, Tavallisuuden aaveessa ja Arjen kauhussa. Symbolismi oli huipussaan ja niin oli Minna Haapkyläkin jota on aina ilo nähdä, niin suomenkielisissä kuin ruotsinkielisissä näytelmissä, epookeissa, dekkarissa, ja Hovimäessäkin. Mount Everest Q-teatterissa pe 16.11.2018 alkaa hitaasti, lavalla on sävytettynä useita harmaan eri sävyjä. Päähenkilö on masentunut nainen Iina (Minna Haapkylä). Hän ei halua poistua kotoa. Sen ymmärtää: Koti. Harmaa on rauhoittava ja maltillinen sävy. Lonkeron harmaa, tuhka, mustelma, kyyhkyn harmaa, kuluneen asfaltin likaisen lumen, loskan, udun ja sumun väri. Kuluneiden aidan- ja heinäseipäiden väri, kelohongan kubito ja arvokkuus. Mustat farkut kun niitä käyttää pitkään. Jostain syystä sisutuksessa sitä käytetään. Taivas näyttää joskus kauniilta kun se hehkuu oranssin ja harmaan sävyissä. Vastakkaisina sävyinä.
Iinan poikaystävä (Pyry Nikkilä) itkee ja märisee alussa niin, että hänen puolellaan on het olalle taputtamassa. Mies saa näyttää tunteensa, mies saa itkeä. Poikaystävä kuitenkin näyttää toisenkin puolensa. Pyry Nikkilä on tehny niin inhoja rooleja Q teatterissa ennenkin (mansplaining, psyykkinen väkivalta ja manipulointi). Miehen pinna ei saa mennä, ei saa katketa.
Käytetään symboleita low ja high. Olla alamaissa. Olla ylämaissa. Kukaan ei diggaa sua kun oot down ja out - Pellen piisi tuli mieleen. (Miljoonaliiga: Down Ja Out, 1985)
Mutta päähenkilö Iina (Minna Haapkylä) ei ole out, hänellä on tavattoman kaunis takki ja kiiltävät kengät, hän näyttää tehokkaalta ja eteenpäinpyrkivältä uranaiselta. Mikä on tuo työ, oravanpyörä ja suuri koneisto, joka jauhaa ihmisen.
Kotona Iinalla on joogamaisia vaatteitam sopii viitteenä Himalajalle. Sitten virttyneitä trikoita, jotka ovat mukavia oloasuja, myös harmaan eri sävyissä.
Miksi hän ei mene töihin, kuten Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää näytelmä kysyy, miksi yksinäinen nuori nainen ei nouse sieltä lattaialta patjalta ja kävele kauppaan ja tuuleta makkaukset. Hanki ystäviä ja töitä. Miksi hän ei edisty opinnoissaan, miksi jättää kesken. Luin jotain artikkelia, ja katsoin dokua, missä huomattiin nuorten naisten käyttäytymisessä, koulu- ja työmenestymisessä notkahduksia, kun hyvä tyttö eli tunnollinen hyvä oppilas, nuori nainen menee yliopistoon. En nyt muista oliko ADD ja muuta diagnoosia, jotka puhkeavat siellä. Tai paineet ovat niin kovat, kun suorittamisesta tehdään vastenmielistä aikataulutusta ja ennen kaikkea korkeakoulut ja yliopistot kilpailutetaan ja vain araha ratkaisee. Niin että ennen hyvin laimeana ollut x tuleekin hyökyaaltona joka pysyy. Kyse ei ollut varsinaisesta syrjäytymisestä vaan suorittamisesta.
Kun taas Q teatterin Mount Everestin nainen on saanut keskenmenon. Emme tiedä, miten ja miksi. Emme tiedä kuinka vakaavaa on, emmekä kuinka pitkään. Halusiko nainen lasta. Keskellä hyvää elämää, työtä, puolisoa ja asuntoa.
Saako mielenterveyskuntoutuja olla raskaana, tulla raskaaksi, suunnitella tulevaisuutta.
Miten masennuksesta saa kertoa.
Paavo Kinnunen on ensin helpottava humoristi lavalla, poikaystävän kavereita. Sitten outo. Tai ainahan ne on outoja. Paha henki itseasiassa. Parran perusteella hän on 70-luvun teatterin pujopartainen saatana. Jotain samaa kuten Carmen Ghia tuossa Mel Brooksin teoksessa Kevät koittaa hitlerille. Paitsi Kinnunen on hetero. Eikö vedetä yli. Ei liikaa.
Tässä näytelmässä osataan taiteilla outouden ja hämärän rajalla. Aiemmissa proggiksissa on ollut vapauttavaa naurua, nyt tuota naurua saa odottaa kotvasen.
Bunuelia ei ole täysin unohdettu mutta nyt on lähimpänä Polanskin Vuokralainen ja Rosemary.
River deep, Mountain high. Kaikkia alitajuisia mielleyhtymiä suomen- ja englanninkielissä en pysty pistämään paperille, mutta ne kyllä huomioin. Suomenkieli on vahvana, ja sitten tulee viittomat ja englanti.
Millaisia vuoria, esteitä meidän on ylitettävä. Millaisia me itse teemme, bunkkereita patjoista.
Elämämme extremematkoilla tapaamme ikäviä sherpoja - mutta hei - mitäs läksit...
Myös Lolitan eri kerroksia ei puhkiselitetä vaan jätetään ahdistavaan tilaan. Ironista ja monikerroksellista, japanilaisessa popkulttuurissa on näitä Lolita-hahmoja: lilat kiharat ja pinkit rusetit, ultrasöpöt tylliä sisältävät minihameet, röyhelöt, sukkikset ja korkeat korot, joilla vaikea kävellä (vaappua, seistä paikoillaan).
Kuvaan kuuluisi vielä sievä pitsinen päivänvarjo, joka tästä uupuu. Samoin uupuu ripsiväri ja meikki joilla maalataan silmät valtavan kokoisiksi. Minullakin on kawaii-ripsaria ja kaiken maailman sävyisiä peruukkeja, vaikka en koshaa eli en harrasta cosplayta. Paitsi taiteessa. Olen kuvannut Roihuvuoressa puistossa Sakuraa, kirsikan kukkimisen juhlaa, jossa on mm pukukilpailu, niihin osallistuneet nuoret ja osin vanhatkin alan harrastajat ovat itse valinneet itselleen hahmon... Mutta maailmalla harvakaan tietää, mikä on Lolita. Nabokovia ei ole luettu. Mikä aina särähtää silmään. Taustoja ei tiedetä.
Miksi Lolitaa kuvataan videolle. Kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Onko Niina autisti. Onko Niina olemassa. Onko Niina muistuma lapsuudesta.
Rauhoittuuko ilta jos saamme vastauksia, oikeita vastauksia?
" Sukuvika on se kun suksi ei luista elämäni ladulla sen huomata sain rautaiset hermot ja ranteissa ruista toisilla on mutta minulla ei lain ", Tuo Veikko Lavin piisi alkoi jostain syystä soida päässä, absurdisti, vaikkei sitä tässä käytetätään vaan äänimaailma on hyvin kovaa ja etäännytettyä.
Miten kuvata kylmyyttä, eristäytyneisyyttä, kun kukaan ei kuuntele, kun kukaan ei jaksa odottaa, että olisit valmis muutokseen. Mount Everest Wikipediassa " Nepaliksi vuorta kutsutaan nimellä Sagarmāthā सगरमाथा 'taivaan otsa'. Tiibetissä se on Chomolangma tai Qomolangma ཇོ་མོ་གླང་མ ('Maailmankaikkeuden äiti' ". Mount Everestin tunnemme Mount Everestinä, valkoisen miehen antamalla nimellä. Paikan ensimmäisenä "vallaaneista" ihmisistä mainitaan ensin länsimainen, sitten vasta sherpa.
Näin tämän medialipulla eli vaparilla viikko sitten joksus 19.11.2018 täyteläisenä näytelmänä, joka on mitä parhainta päihteetöntä perjantai-illanveittoa se.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Rooleissa: Minna Haapkylä, Lotta Kaihua, Paavo Kinnunen,
Pirjo Lonka ja Pyry Nikkilä
Lavastus, valo- ja videosuunnittelu: Jani-Matti Salo ja Mark Niskanen
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Dramaturgi: Jani Volanen
Kantaesitys 19.9.2018
Tänään oli haastava #MountEverest ylitettävänä @Q_teatteri'ssa ja hankala sherpakin oli kotoisin Boratin naapurista. Oikeasti vakava ja vangitseva näytelmä masennuksesta, salaliitoista ja harhoista. Polanskin Vuokralaisen & Rosemaryn malliin. Ehtaa kotim. plaatua, sitä parasta pic.twitter.com/TVjy4hp115
Viimeksi kihomadot ovat naurattaneet kotimaisessa sarjakuvassa, toki sopivan etäisyyden päässä. Homoäiti-näytelmä Kansallisteatterissa alkaa niillä. Oi pyhä äitimyytti! Heini Junkkalan arjen tarkoista havannoista nousee myös kasvu aikuisuuteen, luopumiseen, kuoleman mahdolliseen kohtaamiseen.
Suosittelen. Kiinnosti jo elokussa Kansallisteatterin näytäntökauden esittelyssä, jossa äänessä ei ollut Katja Küttner vaan ohjaaja.
Heini Junkkalan Homoäiti Omapohjassa Kansallisteatterissa 13.11.2018 ja teatterin äänenkäytön historiaa! Juhlaa! Arkea. Katja on pitelemätön jokaisen mikin äärellä.
Musiikkina miesten - joilla on ollut varmaankin lapseton työrauha - säveltämää klassista musiikkia. Suosittelen leviämään muuallekin. Teos toteutuu toisen näytelmän tilassa. Tällä kertaa monologin LISTA lavasteissa.
Miten tehdä näytelmä jossa on pääosassa ääni? Näin Junkkalan edellisen ääniteoksen, näytelmän Axel - soolo miesäänelle, joka oli dokumentti sukupuolesta. Mitä tapahtuu minun äänelleni sukupuolenkorjauksen aikana, ja jälkeen. Haluanko menettää kuulaan lauluääneni, koska tunnen, että olen syntynyt väärään vartaloon, sukuoleen, jonka haluan korjata, tulla mieheksi joka jo, sielussa, olen. Mutta ääneni muuttuu.
Tunsin suurta ja ehkä pikkuriikkisen absurdia raivoa kuunnellessani näitä miesten säveltämiä klassikoita, klasaria. Miehet, oi nuo etuoikeutetut miehet ovat saaneet opiskella musiikkia, tehdä musiikkia, heillä on ollut työrauha. Kaikessa. Heillä on ollut tuki. Ja hauskaa - enää Beethovenin kuuleminen ei lyö Kellopeliappelsiinin kuvakidutusta silmille. Toisaalta herra Beethoven ei itse kuullut viimeisintä sinfoniaansa.
Ajattelin avajaisissa jossa kuultin vain pätkä tulevasta näytelmästä:
Provoktiivinen nimi varmaan fasistihallitukselle jonka ministerit, hyvinkin valkoiset miehet, haluavat kieltää abortin, translain uudistamisen, tasa-arvoisen avioliiton, sateenkariperheen arjen, ja kaiken muunkin järkevän. Tämä monologi herätti monia suuria nauruja. Eikä ihme. Riemastuttavia katkelmia.
Näitä ajattelin kun näin itse teoksen:
Tänäänkös 13.11.2018 oli Homobonuksen päivä? Sillä tänään näin näytelmän #Homoäiti ja bonuksia tipsahti tilille peräti 0,79€.
Kenellä on oikeus olla äiti, kenellä on oikeus olla olematta äiti, kenellä on oikeus onneen, kenelle hetki omaan rauhaan. Miksi puoliso ei auta, miksi valitsee oman sylin eikä päiväkotia.
Homoäiti voi olla myös haukkumanimi teiniltä, mutta tässä tapauksessa se on äiti, joka on lesbo. lesbo, joka on äiti. Sekin on yksi taistelutanner, ihmisoikeus.
Mutta ei näytelmä pelkkää synnytystä, täitä, kihomatoja ja ahdistusta, jonglöörausta, uhkailua kun yks kakara pitäis nukkuu nyt, ja toisen olla hereillä, ettei valvo yötä. Ei pelkästään lapsen tekeminen tee ihmisestä aikuista. Perheen perustaminen. Aikuisuus on sitä hiljaista itkua, kun huomaa, miten suvun piirteet toistuvat lapsen sivuprofiilissa, ketju, kaunis kaari, ihmisen elämä. Kuinka joutua luopua isovanhemmistaan. vanhemmistaan. Mietitään myös inhimillistä elämää, arvokasta vanhuutta ja eutanasiaa.
Suosittelen tätäkin, oikeastaan suosittelen kaikkia missä käyn - jos ne ovat esimerkillisen hyviä, outoja, potkivia tai haastavia. Ei tarvitse olla äiti eikä lastenhoitaja, nämä tarinat on jaettavissa. Niitä kuulee julkisissa kulkuvälineissä joissa on - kappas kappas - äitejä lapsen kanssa. Pyhää äitimyyttiin kuuluu asiallinen kätilö, mutta ainahan niin ei ole. Onkohan kätilö tarkoituksella xx, jotta kipu helpottaisi.
Translitteroin tuon tekijätapaamisen jahka ehkä ehdin.
Näin tämän Kansiksen medialipulla, kiitos siitä. Muut meidän bloggariklubilta näkivät tämän jo ennakkoon viime viikolla, mutta minulla oli rendezvous Oopperan Kummituksen kanssa Oopperalla.
Hyvin tämä teos kulkeutuisi myös Oopperan lämpiöön, tai Alminsaliin. Ehkä sairaalaankin, ja muihin pienempiin teattereihin. Jos se tehdään yhtä hyvin. Talvipuutarhaan.
Tekijäloota:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Esiintyjä
Katja Küttner
Teksti ja ohjaus
Heini Junkkaala
Dramaturgi
Elina Snicker
Valosuunnittelu
Titus Torniainen
Äänisuunnittelu
Harri Kejonen
Kuvasin ohjaajaa avajaisissa:
Yksi kiva spekti oli Maunula, lähiö, jossa nykyään on vireätä kulttuuri-toimintaa, mm Halloweenia kakaroille, ilmaisia Cleaning Women -konsertteja ja muuta tuiki tärkeää. Kirjastoa ei ole purettu eikä siirretty. Olin aikoinani töissä seudulla, eri-ikäisten kehitysvammaisten parissa. Joskus paljon aiemmin Maunula oli ehkä pelottava paikka, mutta, hei jengejöä oli muuallakin, mm Koskelassa, missä myös olin töissä. Oli nhirveetä kun aito Maunula eli Maunulan oikea alkuperäinen ostari purettiin ja tilalle rakennettiin rikkaille asuntoja ja tyhmiä ruokapaikkoja, jossa on sonnin kuva.
" Kun hän sai toisen lapsensa, häneltä otettiin pois oma aika ja tila. Hän asettui kokopäiväisesti toisten palvelukseen. Hänelle jäi päivässä yksi tunti omaa aikaa. Hän päätti käyttää tuon tunnin kirjoittamiseen. Hän alkoi dokumentoida elämäänsä pienten lasten äitinä. Kirjoittamiselle oli vain yksi sääntö: hän ei sensuroisi mitään.
Homoäiti on tehty ja omistettu niille, jotka eivät yleensä pääse teatteriin, koska jalassa, kädessä, tississä, parrassa roikkuu yksi tai useampi tahmeakätinen lapsi.
Homoäiti on tehty ja omistettu niille, jotka ovat itkeneet aamulla, koska eivät tiedä, miten selviytyä univelkaisena uudesta päivästä. Niille, jotka ovat epätoivoissaan olleet vähällä potkaista kissaa, tai ovat potkaisseet kissaa. Niille, jotka ovat menettäneet sosiaalisen kontrollinsa, huutaneet bussikuskille liian nykivästä ajotyylistä, pillastuneet remonttimiehelle, joka on sattunut röyhtäisemään väärään aikaan.
Homoäiti on tehty ja omistettu niille, joille suihku on ainoa paikka piirtää omat rajansa, mutta jotka suihkuun eivät taaskaan ehtineet. Niille, jotka ovat löytäneet kakkaa paidastaan, oksennusta housuistaan, hammastahnaa hiuksistaan, harmaata hiuksistaan. Niille, jotka unohtavat kaiken, rukkasen, syntymäpäivän, päiväkotimaksun, puolet kahden asian ostoslistasta, tapaamisen, peiliin katsomisen, tissin laittamisen rintaliiveihin imetyksen jälkeen, lupauksen, kaiken sen mitä puhuttiin viisi minuuttia vanhenneessa todellisuudessa.
Niille, joiden kädet ovat alkaneet muistuttaa oman äidin tai isän käsiä. Niille, jotka ovat hengittämättä katsoneet nukkuvaa lastaan. Niille, jotka ovat rukoilleet lasta Neitsyt Marian patsaan edessä. Niille, jotka ovat itkeneet nähdessään viherpeipon putoavan katuun. Niille, joille viisaskatseinen rollaattorilla kulkeva Maunulan alkoholisti on tulevaisuus, joka ei tullut omaksi osaksi, mutta olisi voinut tulla. Niille, jotka eivät enää pysty suojaamaan itseään siltä tiedolta, että me kuolemme.
Homoäiti on toinen teos Heini Junkkaalan Kansallisteatterille tekemästä kolmen dokumenttiesityksen sarjasta. Ensimmäinen esitys sarjassa oli Axel – soolo miesäänelle, joka sai ensi-iltansa Lavaklubilla maaliskuussa 2018. Homoäidin esiintyjänä nähdään karismaattinen Katja Küttner.
Kantaesitys Omapohjassa 9.11.2018 "
Tässä Axel - soolo miesäänelle -traileri:
Asiaan liittyviä ja liittymättömiä merkintöjä Maunulasta, äityidestä, komiikasta ja arjen pulmatilanteista - joka naurattaa pienen välimatkan päässä:
Ei aika entinen kai koskaan enää palaa... Maunulan ostari on tuhottu.
Tämäkin lähiö eli Maunulan ostari on purettu. Missä on Miina Äkkijyrkän lehmäpatsas, kysyn vaan? Millä laitumilla vasikat nyt pälyilevät ohikulkijoita? Päälle on jyrätty kerrostaloja. Toivottavasti ihmisillä on niissä varaa asua. Nämä kuvat ovat 22.03.2014. Enää mitään ei ole olemassa mitä alla olevissa kuvissa näkkyy. Tai ehkä aurinko. Mutta kuinka kauan...
Miina Äkkijyrkän vasikkapatsas on vihdoinkin takaisin Maunulassa, keskiviikko 3. lokakuuta 2018
Miina Äkkijyrkän Vasikat tai Aamulla on vihdoinkin takaisin Maunulassa. Kaikki on ennallaan. paitsi patsas sijaitsee nyt korkeamalla kuin ennen. Maunulaa on pidetty välillä nukkumalähiönä 2000-luvulla, välillä väkivaltaisena paikkana joskus 1950-1960-lukujen jengiläisten terrorisoimana, minä olen ollut siellä töissä 90-luvulla, käynyt kylässä ja kaupassa myöhemminkin. Vanha ostari purettiin, en muista joko purkukuvat olen täällä levittänyt. Maunula on siinäkin mielessä kiinnostava lähiö, että siellä on virkeää kulttuuritoimintaa lapsille, nuorille ja aikuisille - tietysti kirjaston ympärillä. Ja kirjastoon on tervetulleita kaikki... Kaupungissa on kerrostumia, kaupunki muuttuu, yimby, yes in my backyard. esimerkiksi Kansallisteatterin mielestä teatteri kuuluu myös lähiöön, ja kulkeutuu myös lähiöön. Kansis ja Maunula tekevät myös yhdessä teatteria. Taidemuseon julkisten veistosten sivulla on entisen paikan osoite: Suursuon ostoskeskus, Pakilantie, Maunula. Vaikka ainahan Maunulan ostari on ollut Maunulan ostarilla.
Liittyen Homoäiti-näytelmään, synnytystalkoisiin ja ihan tavalliseen arkeen: Vessarengas juuttui kaulan ympärille ja pulu piilotteli kylppärissä – Perheet paljastavat aamuisten kaaostilanteiden huvittavimpia sattumuksia
Liittyen #Homoäiti@SKTeatteri näytelmään, synnytystalkoisiin ja ihan tavalliseen arkeen: Vessarengas juuttui kaulan ympärille ja pulu piilotteli kylppärissä – Perheet paljastavat aamuisten kaaostilanteiden huvittavimpia sattumuksia https://t.co/X7yjqOxmPP
Olimme Omapohjassa ja lavasteena autotalli. Tai oikeasti huiltsika, tai siis autokorjaamo ja kaksi miestä valtataistelussa, ehkä. Pomo ja työläinen. Kaikki oli haalarin siniseen sävytetty. Tai sitten ei. Mika Myllyahon teos kantaa otsikkoa "Taistelukomedia omanarvontunteen puolesta!" Näin tämän proggiksen 13.04.2018 Omapohjassa, vielä on jälellä kaks näytöstä Pienellä näyttämöllä. Ja äkistihän tämä teos lähtee kiertämään. KorjaamoKansallisteatterissa nauratti ääneen. Hyväntahtoisesti.
Kuvastoon kuuluu, että seinällä on esineellistetty kalenteriin vähäpukeinen, nuori hoikka nainen, joka kaiken huipuksi pitää päässään intiaanipäähinettä - vaikkei edes ole aboriginaali. Eri Keepperin paikka. Vitsi siksi - tuo kuva liittyy #metoo -liikkeeseen, seksismiin, naisvihaan sekä kulttuuriseen omimisen, alkuperäiskansojen hyväksikäyttöön. Tietoinen valinta, rekvisiitta.
Miten kertoa myrkyllisestä maskuliinisuudesta, miehekkyydestä, joka on rajattua. No, huumorilla ja musiikilla. Miksi miehen malli on niin jäykkä, eikä kehity. Miksi toisenlaisia miehiä kiusataan. Korjaamo on tilana kiinnostavampi kuin toimisto jossa istutaan tärkeänä titteli edellä, ja pannaan pikkujouluissa kynävarastossa Modern Talkingin tahtiin.
Tarvitaanko enää autoja? Onko autokorjaaja kuoleva ammatti? Miten Korjaamo lyö leiville, vai tuleeko kynsille?
Pojat kuuntelevat hyvää musiikkia. Ovat tunteneet jo kouluaikoina. Kuuluvat eri kastiin, eri luokkiin. Toinen on duunari, ja toinen pääsi opiskelemaan, opettajaksi asti.
Kiinnostavaaa on näytelmissä, kuten tässä ja Kaupunginteatterin Millerin kirjoittamassa Hinta-teoksessa on tämä eripura veljesten tai kaverusten välillä - kuka pääsee opiskelemaan, kuka ei. Millaiset lähtökohdat kodissa on.
Kiinnostava käänne on taannoin tapahtunut väkivallanteko, josta ei sen tarkemmin voi skriivata, ettei juonenpaljastuksia. Mutta kiinnostavasti asiaa käsitellään. Mitä itse olisit tehnyt. Oikeasti. Millaisen väkivallan tai voimankäytön väkivallan estämiseksi olisit valmis tekemään.
Viehättävät, vakavat näyttelijät. Keski-ikäiset, hiljaiset tuumaajat. Miettivätkö he kuten Housut pois -teoksessa, tarvitaanko miehiä enää. Istuvatko ruutitynnyrin päällä.
En ehtinyt tästä kirjoittaa, koska olin useamman kuukauden ilman kotona olevaa internetiä - sekä tietsikassa että puhelimessa. Minun piti aina matkustaa verkkoon - Helsingissä on ilmainen WiFi mm kirjastoissa, Kampin keskuksessa sekä metrossa - jos metrolla on varaa ajella. Kun tuli kuvia muokkaamaan kirjastoon niin mukana oli oltava ulkomuisti ja joskus jopa kannettava. Osin tänä aikana, muutamana viikkona minulla ei ollut myöskään toimivaa puhelinta eikä puhelinliittymää. Mutta ei se mtn. Ihminen sopeutuu. Matkustaminen linjuriautolle kuten ennen muinoin - herätyskellon kanssa. Tavattava ihmisiä sopivitusti. Seli seli.
Valitettavasti työrauha puuttuu kirjastossa ja julkisessa liikenteessä, kotonakin voi raivohullu poraaja purkaa raivoaan. On monen jutskan summa, että edes jotain valmistuu.
Siksi on ihanaa vain mennö teatteriin, istua hiljaa pimeydessä, puhelimet kiinni, ja vain ottaa vastaan taidetta 2 tuntia 45 minuttiia rauhallisessa tilassa.
Tekijäloota:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen
Ohjaus
Mika Myllyaho
Lavastus
Kati Lukka
Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen
Musiikki
Samuli Laiho
Valosuunnittelu
Harri Kejonen
Äänisuunnittelu
Iiro Iljama
Näytelmät kuvat Flickristä:
Kuvassa Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen. Kuvaaja Tommi Mattila.
Korjaamo
Taistelukomedia omanarvontunteen puolesta!
Mika Myllyaho
Jallulla (Jukka-Pekka Palo) on autokorjaamo pikkukaupungissa. Hän on koko elämänsä ollut yksityisyrittäjä ja elättänyt perheensä korjaamalla autoja. Vähän ennen eläkeikää hän on ajautunut rahoituskriisiin. Uudet autot tarvitsevat uudenlaisia korjauslaitteita ja tietokoneita, jotka ovat kalliita ja vaativat tietoa. Konkurssi on kuitenkin henkilökohtainen häviö − viimeinen asia, jonka Jallu haluaisi elämässään kokea. Korjaamolla työskentelee myös Ola (Seppo Pääkkönen). Jallu on ottanut Olan töihin korjaamolle auttaakseen vanhaa lapsuuden ystävää, joka on jäänyt pois rehtorintyöstä burnoutin takia. Yhdessä miehet käyvät taisteluun Korjaamon puolesta.
”Tässä on mulla kaikki. Koko elämä. Ammattikoulun jälkeen suoraan inttiin ja sitten näihin hommiin. Autoja korjaamalla on maksettu pojan ja tytön opiskelut sekä vaimon kampaamolaskut ja omakotitalon lisäsiipi. Yksityisyrittäjä oon, mut kokoomusta en oo koskaan äänestänyt. Ku tunnen itteni duunariksi, enkä valkokauluspelleksi. Mä olen piru vie viimeinen mohikaani, joka vielä oikeasti avaa moottorin ja korjaa sen. Ei kukaan tee sitä enää nykyään. Enää ei tartte ees itte ajaa autoa, ja robotit kasaa ne. Ihmiset ei tajua et työt loppuu. Mä olen just esimerkki siitä ku mun palvelu jää tarpeettomaksi. Käsityöammatit katoaa ja ihminen muuttuu veltoksi nahkapussiksi. Tää menee just niin et nää koulutetut ihmiset viilaa linssiin meitä tyhmempiä. Ai saatana! Mieti nyt et mitä kaikkea markkinamiehet saa tyhmän kansan ostamaan. Vaikka näitä tuppervaaramukeja. Niitä meilläkin on kaapit täynnä. Ja kaikki on kertakäyttötavaraa. Uus moottorisahakin heitetään roskiin, kun se ei käy tyhjäkäyntiä ja rautakaupassa tyrkytetään heti uutta konetta, ku sitä pitäs vain hiukan säätää. Ihmiset ei osaa enää tehdä itse mitään. Ei edes saunaan lämpötilaa laittaa. Saati pumpata renkaisiin ilmaa!”
-Jallu-
Mika Myllyahon uusi komedia Korjaamo on ensimmäinen näytelmä, jonka hän on kirjoittanut Kansallisteatterille. Hilpeänhaikea näytelmä kertoo vanhan liiton miehistä muuttuvassa maailmassa, ja sen pääosissa nähdään Kansallisteatterin valovoimainen näyttelijäkaksikko – Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen. Myllyahon Ryhmäteatterille vuosina 2005−2009 kirjoittama näytelmätrilogia (Paniikki, Kaaos ja Harmonia) on saavuttanut huikeaa suosiota niin Suomessa kuin ulkomailla; Paniikki on ollut viime vuosina kansainvälisesti esitetyin suomalaisnäytelmä. "
Jennifer Tremblayn Lista on sopivan kokoinen monologi, mutta miksei ääliöt osaa sulkea puhelimiaan teatterissa? 18.9.18 koin Kansallisteatterissa Omapohjassa iloa, naurua tälle Inhon Catherine D:n kaukaiselle ahistuneelle sukulaiselle pedanttine listoineen. Ja sopivasti syksyn suruisa, myös.
Suosittelen. Kiinnosti jo Kansallisteatterin näytäntökauden esittelyssä.
Valkoisiin lappusiin pukeutunut pedantti täti puhuu monologia. Hänen käyttäytymisensä naurattaa. Hän on kuin Polanskin Inhon päähenkilön sisko. Tietysti tyylilaji on eri kuin Polanskin hiljainen kauhu. Vaikka tila on mustavalkoinen. Enimmäkseen valkoinen. Valkoinen arkki - jossa ei ole listan listaa. Ei tähele pantavaa, ei muistettavaa asiaa. Valkoinen kaaos. Äänetön kohina.
Miksi hänellä on lapsia, eri toten poikia ja koira, vaikka hän rakastaa järjestystä. Että kaikki on ja pysyy jämptisti paikoillaan. Hän on muuttanut perheineen äärettömän kauniille seudulle ja suuresta ikkunastaan näkyy pelto, josta van Gogh olisi ylpeä. Hiljaisella landella. Eristäytyneellä.
Miksi puhutaan vain raskaudenjälkeisestä masennuksesta? Miksi isä on jatkuvasti töissä, ja sitten fyysisesti paikalla ollessaankin on poissaoleva. Kenen tarina kuunnellaan?
Monologi on sopivan mittainen. Ei väliaikaa.
Tiivistä mutta hengittävää.
Anaalinen banaalinen. Ei, johdonmukainen, kliininen ja jämpti. Mitä me teemme ja sanomme, mitä jätämme sanomatta, jätämme tekemättä. Millainen vaikutus tällä on. Miltä tuntuu syyllisyys, olenko minä syyllinen, aiheutinko minä.
Mitä kaikkea voi kertoja, ja jakaa, huumorin kautta, hyvinkin musta huumorin.
Ja kuinka hienoja kuulla ja nähdä naisten tarinoita nykyään teatterin lavoilla!
Avajaisissa kuvassa Pirjo Määttä näytelmässä Lista, ohjaus Irene Aho. Jennifer Tremblayn esikoisnäytelmä La Liste herätti yleisössä suuret naurut pilkun tarkan kliinisen arjen ahdistamina listoineen ja tarkkoine sääntöineen...
Keittiössä on nainen, kolmen lapsen äiti, perfektionisti, jonka kodin ja lasten hoito sujuu mainiosti tehtävälistojen laatimisen avulla.
Muutto maaseudulle oli naisen oma toivomus, oma ihannekuva perheidyllistä, mutta hän ei viihdykään uudessa kotikylässä. Talo seisoo keskellä kuivaa, hengetöntä peltomaisemaa, eikä kylässä ole yhtäkään sukulaissielua. Kaiken lisäksi naapurissa asuu Camilla, raskaana oleva, boheemi äiti, jonka kaoottinen elämäntapa ja neljä kuritonta lasta vasta ärsyttäviä ovatkin.
Mutta kun Camilla kuolee pian viidennen lapsensa synnytyksen jälkeen, nainen järkyttyy. Olisiko hän voinut estää sen? "
Jennifer Tremblayn haastattelu:
Haastattelusta saa irti paremmin kun valitsee kieleksi suomen.
Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu
Jennifer Tremblayn lista on sopivan kokoinen monologi, mutta miksei ääliöt osaa sulkea puhelimiaan. @SKTeatteri 18.9.18 iloa, naurua tälle Inhon Catherine D:n kaukaiselle ahistuneelle sukulaiselle pedanttine listoineen. Ja sopivasti syksyn suruisa, myös. #Omapohja#teatteripic.twitter.com/3mpcB19mIi
Varsinainen sänkykamaridraama, taistelun tanner, huohottava komedia tämä Harold Pinterin näytelmä Rakastaja. Teatteri Jurkka sopii oikein tällaisen läheisen produktion esityspaikaksi. Sänkypeitto on mitä kauneinta merenvihreää, kuten Angelikan silmät, ja vastavärinä on alla olevat lakanat. Vaikka olin tullut tiiraamaan miltä näyttää Lauri Tilkanen lavalla, niin Milla Kangas dominoi tavalla josta von Sacher-Masoch'kin voihkisi. Hän on ylhäinen, posh ja dominoiva - kutenWanda tuosta Venus turkiksissa -teoksessa ja ei ole sitä ollenkaan. Rooleja ja valtasuhteita käännettiin kuin lettuja nopsalla syötöllä. Ehkäpä Bunuelin elokuvan Päiväperhon suuntaan, jossa myös valtaa käännetään ja anastetaan, eikä mikään ole sitä miltä näyttää.... Mainoskuvissa ja julisteissa nainen juo kahvia ja katsoo merkitsevästi hymyillen katsojaan - iltapäiväkahvilla, wink wink, ajattelen, vaikka se onkin nice cup of tea - brittiläistä teenjuontia. Perusasetelmana se voi olla ikävä tyydyttämätön kotirouva jonka mies joka katoaa cityyn töihin, mies joka omistaa talon keskellä ei mitään, kyläpahasessa. Tai ehkä naisella on ikävä, ikävä olla, ikävä...
