Vaikeahan tästä on silmiään ottaa poies... Hyvän omantunnon saarekkeen, linnakkeen portille ilmestyi tuolin päälle noussut potilas joka kertoi tarkat säännöt miten käyttäytyä tällä mielisairaalavierailulla. Mielisairaala on myös amerikkalaistettu pikku-suomi pienoiskoossa. Varmasti tämä puhuttelee myös tämän hetkisen kylmän porvarihallituksen leikkauksia. Ryhmäteatteri jatkaa linjallaan, joka kiinnostaa, vaikka onkin laitosteatteri.Eros-Tommin siis Tommi Erosen hahmo Martini on kuin Hugo Simbergin maalaama täysin hämmentynyt tonttu-ukko. Hän ei ole Simbergin piru parka ( eikä parka Rukka - kuten tuo viraaliiksi lirvahtanut Rukka-merkkinen takki mallia parka. ) ja köpöttelyssään on jotain Ozzy Osbournea - jonka töissä välin esiintyy mielisairaalat ja esim Soittakaa Paranoid. Hän on hieno suomalainen hullu. Eros-Martini. Kukkuu kukkuu, kuulin pari vuotta sitten kesällä sekä käen että Ozzy Osbournen kukkuvan. Ei tosin samaan aikaan.
Päällikön ( Robert Kock ) yksinpuheen rytmi on hypnoottista, ja pahaenteistä. Näin edellisen kerran yksi lensi yli käenpesän näytelmän 1980-luvulla. Siinä oli hurja Päällikkö. En muista enää edes, millä kielellä se esitettiin, ja onko sillä välilläkään - se on jossain luuytimessä. Tai ehkä herkemmässä paikassa.
Randall Patrick McMurphy. Jo nimikin on überahdettu machokönsikäs, joka voi olla hirmuisen rasittava, vastuuton lotjake, mutta toisaalta aika avoin kaikelle lakanoiden alla. Tai päällä. Robin Svartström ottaa kaiken irti, ja mikä ettei, niin pitääkin.
Näytelmä ja itse teos sisältää vastakkain asettelua: sisälle suljetut versus ulkomaailma. Hullut vastaan normaalit. Laitos versus vapaus. Vaika teos on tuttu kirjana ja leffana, sen haluaa nähdä. Seksuaalinen, sadistinen tai utelias jännite hoitajan ja hoidokin välillä. Hoidettavissa olevat ja toivottomat tapaukset.
Keissit joille ei anneta toivoa. Vajakit. Hoidokit.
Teos on surkuhupaisa ja traaginen esimerkki demokratiasta, jossa hullujenhuoneen asukit, osat, jotka ovat ihan pihalla, tai eivät voi enää kommunikoida lobotomian jne vuoksi joutuvat äänestämään. Demokratia. Vaikka suurten valtojen äijät eivät voi yhdessä äänestää rauhasta, ja siitä ettei siviilejä pommiteta, niin mielisairaat joutuvat äänestämään.
Miksi laitoksen sadismi, nöyryytys ja pilkun halkominen, ja rutiinit ovat hyväksyttyä?
Kun taas McMurphyn edustama rentous, spontaanisuus ja leikkisyys luokitellaan kapinaksi ja potilaille vaaraksi. Hoitaja Ratched jonka nimessä ja mielleyhtymissä yhdistyy rotta, rotta tönössä, rotta vajassa, wretched ja raapiminen, käyttää ryhmäterapiaa. Joka on näin toteuttuna potilaille vaarallista, epäpätevää ja ahdistavaa, ihmisarvoa loukkaavaa.
Mildred Ratched - jotain hyvin mautonta, peessiä, harmittoman harmaata on hänen etunimessään. Mutta se ei kuvasta kaikkea... Minna Suuronen on taas suuressa roolissa, ja mikäs siinä. Kun McMurphy kyseenlaistaa järjestyksen ja protokollan, niin hän samalla kyseenlaistaa sairaalan hoitokunnan pätevyyden, sekä naisen johtajana.
Suurosen hoitaja Ratched ei ole pelkästään hirviö, vaan hän antaa McMurphylle mahdollisuuden perääntyä.
no niin lainaus " Jack Nicholson rakensi McMurphysta ristiriitaisen hahmon, josta ei loppujen lopuksi tiedä, onko hän mielisairas vai ei. Louise Fletcher totesi, että Jack oli kuvauksissa eräänä päivänä udellut paljon tietoja hänen roolihahmostaan ja lopulta kysynyt tämän etunimeä. Etunimeä ei oltu mainittu käsikirjoituksessa. Kysymyksiin kyllästyneenä Fletcher oli tuhahtanut ensimmäisen mieleensä tulleen nimen, joka oli ollut Mildred. Joitakin päiviä myöhemmin kuvattiin terapiaistuntokohtausta, johon McMurphy saapuu saatuaan sähköshokkiterapiaa. Kun hoitaja Ratched kysyy, haluaisiko McMurphy osallistua istuntoon vai levätä, puhuttelee McMurphy häntä vastauksessaan Mildrediksi. Filmillä voi tarkkaan katsomalla nähdä, kuinka Fletcher punastuu tästä. " wikipedia.
McMurphy sanookin selän takaa Ratchedia hanheksi. Muitakin lintuvertauksia tulee, lastenlorusta kasvaa teoksen nimi, ja tekstissä lentävät kanadanhanhet - vaikka Suokki on täynnä valkopaskahanhia.
Mietitään kantaa itsemurhaan ja armomurhaan. Mihin vuoteen asti homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi, ja milloin mielisairaideksi. Suomessa. Osassa maailmaa homous on vieläkin rikos, ja osa normaalia seksuaalisuutta voi saada kuolemanrangaistuksen.
Miten valta turmelee, miten valta murretaan.
Kumpi on sadistisempi: hoitaja Ratched vaiko Billin äiti, joka on myös Ratchedin ystävätär. Äidillä on jokatapauksessa häiriintynyt suhde poikaansa, eikä hyväksy poikansa morsianta. Emme tiedä miksi.
Billiä näyttelevä Samuli Niittymäki popsahtelee Helsingin kulttuurielämässä kuten Pertin valinnan avajaisissa.
Amerikkalaisista kauhuista yksi suurimmista on itsenäisyyden ja persoonallisuuden menetys, pakottaminen laitokseen ja sääntöihin, milloin saa syödä, milloin nukkua ja milloin Ping pong... Siis tarkoitan normaalia pöytätennistä, en sitä, jossa ping pong-pallo poksautetaan suoraan .... sta.
American Horror Story: Asylum -sarja on koko kauden verran hullujenhuoneella. Sarja esittelee aina uudessa kaudessa uuden amerikkalaisen pelon. Tai siis kauhun.
Wanda Dubielin hahmo on koskettava, liikkeet ja toivottomuus tuttuja. Rikkinäinen nukke taiteessa, symbolina, roskiksessa, Alice Cooperin julisteessa 1970-luvulla.
Amira Khalifalla on myös tunnistettavia piirteitä, eleitä. Pakkomielteitä.
Onneksi lavalla ei ole pelkästään miespotilaita ja heidän tarinoita, vaan pakkaa on onneksi sekoitettu.
McMurphy on aikalainen pakansekoittaja, mutta alkuperäisessä tarinassa taisi olla vain miehiä sairaalassa. Naiset olivat vain hoitajia, äitiä ja huoria.
Onneksi ei enää.
Tiia Lousten hahmo Harding on professori, jolla suhde nuoremman opiskelijan kanssa, ja tämä opiskelija on sittemmin muuttunut aviopuolisoksi.
Mutta tyyppi eroaa Blanche DuBois'n hahmosta.
Vaikka tässäkin on kaksi tabua.
Yllättävän vähän tehdään komediaa pillereistä, joita rapakon takana tyrkytetään jokaiseen vaivaan, ihan kolmivuotiaista alkaen.
Että rauhoitetaan, tyynnytetään.
Mutta ihminen ei saa lääkitä itse itseään, kuten pahuksenmoisissa pirskeissä, joissa saa olla vapaa.
Mikä on kanta lääkekannabikseen?
Sairaalan rutiinit, joista ei jousteta tippaakaan, tuntuivat typeriltä. Oikeastaan vain autistisilla lapsilla ja nuorilla pitäisi olla rutiinit ja sama hoitopaikka ja henkilökunta.
Nykyään kun kilpautetaan niin juoksetetaan autistista ihmistä halvimmasta paikasta toiseen vain rahan takia, eikä yhtään pysähdytä ajattelemaan, kuinka autistinen siitä kärsii.
Näytelmän musiikki kuulosti hieman John Carpenterilta ja Goblinilta, vahva 70-luvun proge ja syntsat. Kuulosti siis hyvältä.
Can't take My eyes off of You soi tiuhaan, ja vaikka se on rakkauslaulu, tai viisu ihastumisesta ja kuolaamisesta, niin silti se soi mollissa...
Ovatko vainoharhaiset olleet oikeassa alusta alkaen? Muistan mielisairaalasta karanneet asukin, joka oli ihan oolsprait kunnes katsoi kattolampusta näkyvää sokeripalaa. Että siellä on lähetin. Vaiko mikrofoni.
Se oli 80-lukua, eikä liittynyt KGB:hen. Me vain satuimme asumaan pohjoisen tienhaarassa jossa oli neljä väylään eri mielisairaaloihin.
Nykyään ihminen kuljettaa mukanaan orwellin isoa veljeä, joka pukkaa ilmoille sipsi-mainosta kun viaton ihminen rouskuttaa sipsiä. Vai oliko se kuntosalimainos.
Mikä merkitys mielisairaalalla oli Draculan tarinassa?
Äijien kirjoittamassa mielenterveydenhoidossa on kiinnostavinta naisten nymfomania ja hysteria... Mikä on normaalia, mikä ei. Kuten esim kirjan ja elokuvan Prinsessa päähenkilön ystävätär ( Krista Kosonen). Tai siis sellikaveri. Toveri potilas.
Tai otetaan komedia Hysteria, dildon keksimisestä.
Kiinnostavaa eli kauheaa oli Anna Kortelaisen tutkimuksissa olevat valokuvat naisista hullujenhuoneilla, miesten armoilla, vartalot kaartuneina kuin manauksissa. Naisraukat, myös Seilin saarella.
Katja Kallion kirjan ja esitelmän mukaan ennen muinoin irtolainen nainen voitiin sulkea mielisairaalaan loppuelämäkseen. Koska hän oli vapaa, sinkku, asunnoton, työtön ja mielikuvitusrikas seikkailija, jolla rikas seksielämä.
Vuoden sisällä mielenterveysongelmat ovat olleet tapetilla Kansallisteatterin näytelmässä Masennuskomedia, jossa viisikymppinen nainen sairastuu loppuunpalamiseen tässä oravanpyörässä joka vaatii liikaa, ainakin yli 49 vee naisilta. Kun kaikki mitataan rahassa ja tuotettavuudessa. Lypsetään tyhjiin. Välittämättä ilmastonmuutoksesta. Inhimillisyydestä.
Näytelmä ja itse teos sisältää vastakkain asettelua: sisälle suljetut versus ulkomaailma. Hullut vastaan normaalit. Laitos versus vapaus. Vaika teos on tuttu kirjana ja leffana, sen haluaa nähdä. Seksuaalinen, sadistinen tai utelias jännite hoitajan ja hoidokin välillä. Hoidettavissa olevat ja toivottomat tapaukset.
Keissit joille ei anneta toivoa. Vajakit. Hoidokit.
Teos on surkuhupaisa ja traaginen esimerkki demokratiasta, jossa hullujenhuoneen asukit, osat, jotka ovat ihan pihalla, tai eivät voi enää kommunikoida lobotomian jne vuoksi joutuvat äänestämään. Demokratia. Vaikka suurten valtojen äijät eivät voi yhdessä äänestää rauhasta, ja siitä ettei siviilejä pommiteta, niin mielisairaat joutuvat äänestämään.
Miksi laitoksen sadismi, nöyryytys ja pilkun halkominen, ja rutiinit ovat hyväksyttyä?
Kun taas McMurphyn edustama rentous, spontaanisuus ja leikkisyys luokitellaan kapinaksi ja potilaille vaaraksi. Hoitaja Ratched jonka nimessä ja mielleyhtymissä yhdistyy rotta, rotta tönössä, rotta vajassa, wretched ja raapiminen, käyttää ryhmäterapiaa. Joka on näin toteuttuna potilaille vaarallista, epäpätevää ja ahdistavaa, ihmisarvoa loukkaavaa.
Mildred Ratched - jotain hyvin mautonta, peessiä, harmittoman harmaata on hänen etunimessään. Mutta se ei kuvasta kaikkea... Minna Suuronen on taas suuressa roolissa, ja mikäs siinä. Kun McMurphy kyseenlaistaa järjestyksen ja protokollan, niin hän samalla kyseenlaistaa sairaalan hoitokunnan pätevyyden, sekä naisen johtajana.
Suurosen hoitaja Ratched ei ole pelkästään hirviö, vaan hän antaa McMurphylle mahdollisuuden perääntyä.
no niin lainaus " Jack Nicholson rakensi McMurphysta ristiriitaisen hahmon, josta ei loppujen lopuksi tiedä, onko hän mielisairas vai ei. Louise Fletcher totesi, että Jack oli kuvauksissa eräänä päivänä udellut paljon tietoja hänen roolihahmostaan ja lopulta kysynyt tämän etunimeä. Etunimeä ei oltu mainittu käsikirjoituksessa. Kysymyksiin kyllästyneenä Fletcher oli tuhahtanut ensimmäisen mieleensä tulleen nimen, joka oli ollut Mildred. Joitakin päiviä myöhemmin kuvattiin terapiaistuntokohtausta, johon McMurphy saapuu saatuaan sähköshokkiterapiaa. Kun hoitaja Ratched kysyy, haluaisiko McMurphy osallistua istuntoon vai levätä, puhuttelee McMurphy häntä vastauksessaan Mildrediksi. Filmillä voi tarkkaan katsomalla nähdä, kuinka Fletcher punastuu tästä. " wikipedia.
McMurphy sanookin selän takaa Ratchedia hanheksi. Muitakin lintuvertauksia tulee, lastenlorusta kasvaa teoksen nimi, ja tekstissä lentävät kanadanhanhet - vaikka Suokki on täynnä valkopaskahanhia.
Mietitään kantaa itsemurhaan ja armomurhaan. Mihin vuoteen asti homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi, ja milloin mielisairaideksi. Suomessa. Osassa maailmaa homous on vieläkin rikos, ja osa normaalia seksuaalisuutta voi saada kuolemanrangaistuksen.
Miten valta turmelee, miten valta murretaan.
Kumpi on sadistisempi: hoitaja Ratched vaiko Billin äiti, joka on myös Ratchedin ystävätär. Äidillä on jokatapauksessa häiriintynyt suhde poikaansa, eikä hyväksy poikansa morsianta. Emme tiedä miksi.
Billiä näyttelevä Samuli Niittymäki popsahtelee Helsingin kulttuurielämässä kuten Pertin valinnan avajaisissa.
Amerikkalaisista kauhuista yksi suurimmista on itsenäisyyden ja persoonallisuuden menetys, pakottaminen laitokseen ja sääntöihin, milloin saa syödä, milloin nukkua ja milloin Ping pong... Siis tarkoitan normaalia pöytätennistä, en sitä, jossa ping pong-pallo poksautetaan suoraan .... sta.
American Horror Story: Asylum -sarja on koko kauden verran hullujenhuoneella. Sarja esittelee aina uudessa kaudessa uuden amerikkalaisen pelon. Tai siis kauhun.
Wanda Dubielin hahmo on koskettava, liikkeet ja toivottomuus tuttuja. Rikkinäinen nukke taiteessa, symbolina, roskiksessa, Alice Cooperin julisteessa 1970-luvulla.
Amira Khalifalla on myös tunnistettavia piirteitä, eleitä. Pakkomielteitä.
Onneksi lavalla ei ole pelkästään miespotilaita ja heidän tarinoita, vaan pakkaa on onneksi sekoitettu.
McMurphy on aikalainen pakansekoittaja, mutta alkuperäisessä tarinassa taisi olla vain miehiä sairaalassa. Naiset olivat vain hoitajia, äitiä ja huoria.
Onneksi ei enää.
Tiia Lousten hahmo Harding on professori, jolla suhde nuoremman opiskelijan kanssa, ja tämä opiskelija on sittemmin muuttunut aviopuolisoksi.
Mutta tyyppi eroaa Blanche DuBois'n hahmosta.
Vaikka tässäkin on kaksi tabua.
Mille nauretaan ja kenen kanssa?
Yllättävän vähän tehdään komediaa pillereistä, joita rapakon takana tyrkytetään jokaiseen vaivaan, ihan kolmivuotiaista alkaen.
Että rauhoitetaan, tyynnytetään.
Mutta ihminen ei saa lääkitä itse itseään, kuten pahuksenmoisissa pirskeissä, joissa saa olla vapaa.
Mikä on kanta lääkekannabikseen?
Sairaalan rutiinit, joista ei jousteta tippaakaan, tuntuivat typeriltä. Oikeastaan vain autistisilla lapsilla ja nuorilla pitäisi olla rutiinit ja sama hoitopaikka ja henkilökunta.
Nykyään kun kilpautetaan niin juoksetetaan autistista ihmistä halvimmasta paikasta toiseen vain rahan takia, eikä yhtään pysähdytä ajattelemaan, kuinka autistinen siitä kärsii.
Näytelmän musiikki kuulosti hieman John Carpenterilta ja Goblinilta, vahva 70-luvun proge ja syntsat. Kuulosti siis hyvältä.
Can't take My eyes off of You soi tiuhaan, ja vaikka se on rakkauslaulu, tai viisu ihastumisesta ja kuolaamisesta, niin silti se soi mollissa...
Sua kuunnellaan, sillä seinälläkin korvat on...
Ovatko vainoharhaiset olleet oikeassa alusta alkaen? Muistan mielisairaalasta karanneet asukin, joka oli ihan oolsprait kunnes katsoi kattolampusta näkyvää sokeripalaa. Että siellä on lähetin. Vaiko mikrofoni.
Se oli 80-lukua, eikä liittynyt KGB:hen. Me vain satuimme asumaan pohjoisen tienhaarassa jossa oli neljä väylään eri mielisairaaloihin.
Nykyään ihminen kuljettaa mukanaan orwellin isoa veljeä, joka pukkaa ilmoille sipsi-mainosta kun viaton ihminen rouskuttaa sipsiä. Vai oliko se kuntosalimainos.
Mikä merkitys mielisairaalalla oli Draculan tarinassa?
Äijien kirjoittamassa mielenterveydenhoidossa on kiinnostavinta naisten nymfomania ja hysteria... Mikä on normaalia, mikä ei. Kuten esim kirjan ja elokuvan Prinsessa päähenkilön ystävätär ( Krista Kosonen). Tai siis sellikaveri. Toveri potilas.
Tai otetaan komedia Hysteria, dildon keksimisestä.
Kiinnostavaa eli kauheaa oli Anna Kortelaisen tutkimuksissa olevat valokuvat naisista hullujenhuoneilla, miesten armoilla, vartalot kaartuneina kuin manauksissa. Naisraukat, myös Seilin saarella.
Katja Kallion kirjan ja esitelmän mukaan ennen muinoin irtolainen nainen voitiin sulkea mielisairaalaan loppuelämäkseen. Koska hän oli vapaa, sinkku, asunnoton, työtön ja mielikuvitusrikas seikkailija, jolla rikas seksielämä.
Vuoden sisällä mielenterveysongelmat ovat olleet tapetilla Kansallisteatterin näytelmässä Masennuskomedia, jossa viisikymppinen nainen sairastuu loppuunpalamiseen tässä oravanpyörässä joka vaatii liikaa, ainakin yli 49 vee naisilta. Kun kaikki mitataan rahassa ja tuotettavuudessa. Lypsetään tyhjiin. Välittämättä ilmastonmuutoksesta. Inhimillisyydestä.
Aleksis Kiven kohtaloa laitan tähän myös kuvina kirjoista. Kuinka aiheeton murskakritiikki saa aikaan kirjailijan epätoivon.
Helsingin pimeä puoli -kirjassa esitellään suomalaisia rikoksia, ja mm sitä kuinka Lapinlahden mielisairaalassa ensitöiksi ostettiin 26 paria jalkarautoja ja kohtuuton määrä pakkopaitoja.
Olin Lapinlahden mielisairaalassa, useammassa näyttelyssä tahi tapahtumassa. Ja koin valtavaa ahdistusta, sydämen tykytystä jne ja pystyin hengittämään vasta ulkona. Lapinlahti on rauhallisen kaunista aluetta - lähellä on sitten Hietaniemen hautausmaa, jossa Helene Schjerfbeckin hauta oli tuolloin sietämättömän huonossa kunnossa.
Lapinlahden lähde toimii nykyään positiivisella tavalla.
Juha Hurmeen näytelmän Hullu kävin katsomassa Jurkassa.
Kävin Aleksis Kiven huoneessa. Kuvia ehkä lisään.
Rummukaisten vanhemmat veljet ajavat traktorilla hullujenhuoneelle, ja kyydissä oli nuorempi veli, joka oli vissiin hullu kun ei puhunut tai muuta vastaavaa. Veli kuitenkin löytää morsion matkalla ja palaa kotiin sanoen, lämmittäkääpä akat sauna.
Teoksessa Siunattu Hulluus.
Oletko kärryillä? kysyttiin ennen vanhaan mielisairaalavitseissä.
Ville Virtasen poliisihahmo finn noirissa pimahtaa, ja ottaa taksin Hesperiaan.
Ryhmäterapiasta on hieno esimerkki elokuva World's End jossa itsemurhaa yrittänyt päähenkilö kertoo nuoruusmuistojaan, joissa soi hyvä musiikki ( Sisters of Mercy ja Suede ). Hän on ikäänkuin jäänyt paikoilleen, kulkee samassa pitkässä mustassa takissa mallia Andrew Eldritch, ajaa samalla kaaralla, ei ole naimisissa, eikä virallisissa töissä, vetää vielä kokkelia, ja elää kuten ennenkin.
Milos Formanin elokuvassa on mainio kokoelma sivunäyttelijöitä, eli luonnenäyttelijlöitä kuten Brad Dourif, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Vincent Schiavelli... Miehiä miehille kirjoitetuissa rooleissaan. Hurjia miehiä, rikkinäisiä miehiä, turtuneita, pelkääviä miehiä, epävarmoja miehiä.
Formanin Amadeuksessa hurjinta oli Salierin äänetön, kuuluva nauru kun häntä körrötään rokokoon ajan mielisairaalassa.
Viimeksi katsoin Jane Campionin ihanan vihreän elokuvan Angel at My table, joka kertoo runoilija Janet Framen tarinan. Hänet luokiteltiin skitsofreenikoksi, jota hän ei siis ollut, ja lukittiin mielisairaalaan vuosiksi. Vuosiksi. Mitä hullujenhuone tekee herkälle, köyhälle kirjailijalle?
Se kertoo hienosti, ja karkeasti, karmeasti miten kirjailija runoilija Janet Frame todetaan skitsofreenikoksi. Aiheetta.
Mikä se skitsofrenia on?
Mielisairaalouden sadismia edustaa mm Millenium -saagassa Lisbeth Salanderin lapsuus ja nuoruus, kuinka lääkäriäijä ja sossuäijä käytti häntä hyväkseen ja suoritti sadistisia "hoitoja".
Samoin myös elokuvassa Aaltosen elokuvassa Tuhlaajapoika. Patriarkaatin valta ja väkivalta. Rikkaiden valta. Titteleiden taakse piiloutuvien valta.
Girl, interrupted. Vuosi nuoruudestani. Tytöt hullujenhuoneella.
Mihail Bulgakov kirjoittaa, siis sanoo suorat sanat lääkäreistä jotka eivät kykene parantamaan. Lykkään tähän kuvat teoksesta Morfiini ja muita tarinoita. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan romaanissa on myös meheviä ja traagisia mielisairaala-kohtauksia ja -lukuja.
Täällä teitä autetaan... Luen uudelleen Bulgakovin Morfiinia, jossa kritisoidaan aiheesta psykiatriaa ja mielisairaaloita, joissa ei auteta eikä hoideta. Pukki tuo minulle joka joulu uutta tai vanhaa venäläistä kirjallisuutta. Mikä on mukavaa. Toki.
Bulgakovin aiheellinen viha ja kritiikki psykiatriaa, psykiatreja ja mielisairaaloita kohtaan. Ja
lääkärit jotka eivät mitenkään, mitenkään, mitenkään osaa auttaa sairasta.
Eivät mitenkään.
Harley Quinnin ja Jokerin kohtaukset Gotham Cityn Arkhamissa ovat myös meheviä - pahikset, sopeutumattomat.
Tohtori Caligarin kabinetti ja Tohtori Mabusen testamentti.
Kuinka saksalainen kauhu ennakoi suuren humpuukimestarin ja hypnotisoijan tuloa - ennakoiden hitleriä...
Hullut naiset ullakolla eli Kotiopettajattaren tarina ja Siintää Sargssomeri. Ja Sweeney Todd tarinassa Benjamin Barkerin viaton puoliso häväistään, jotta hän lopulta on hullu nainen kadulla, asunnoton, järkensä menettänyt.
Alice Cooperin lauluissa ja lavashowssa pelataan mielenterveydellä - jo 1970-luvulta: i wanna get out of here! Ja erityisesti From Inside -konseptialbumilla viinan kiroineen.
Elokuvassa Dark Shadows keskiluokan tyttö suljetaan mielisairaalaan nuorena vain koska puhui näkymättömän ystävänsä kanssa... Tuossa Tim Burtonin versiossa näyttelee myös Alice Cooper ja kuulemme klassikkoveisuja mielenterveydestä.
Ja tähän lopuksi sekä Gogol Bordellon Start wearing Purple, joka tulee nokkamiehen ja tyttöystävänsä riidasta, jossa mies sanoo naiselle että pukeudu sitten violettiin - kuten hullulla naisella naapurissa on tapana pukeutua vain violettiin. Kuvissa Jokeri.
Ja vanha viisu They' re coming To take me away ha-haa nykyaikaistettuna Heath Ledgerin Jokerin kuvilla, ja toisessa Sweeney Todd.
Kirjoitan tätä matkalla sietämättömässä melussa sekä huonossa verkkoyhteydessä eikä tekstinkäsittelyssä ole teksinkäsittelyä. lisään kuvat ja viideot myöhemmin jos jokin joskus toimisi.
Helsingin pimeä puoli -kirjassa esitellään suomalaisia rikoksia, ja mm sitä kuinka Lapinlahden mielisairaalassa ensitöiksi ostettiin 26 paria jalkarautoja ja kohtuuton määrä pakkopaitoja.
Olin Lapinlahden mielisairaalassa, useammassa näyttelyssä tahi tapahtumassa. Ja koin valtavaa ahdistusta, sydämen tykytystä jne ja pystyin hengittämään vasta ulkona. Lapinlahti on rauhallisen kaunista aluetta - lähellä on sitten Hietaniemen hautausmaa, jossa Helene Schjerfbeckin hauta oli tuolloin sietämättömän huonossa kunnossa.
Lapinlahden lähde toimii nykyään positiivisella tavalla.
Juha Hurmeen näytelmän Hullu kävin katsomassa Jurkassa.
Kävin Aleksis Kiven huoneessa. Kuvia ehkä lisään.
Rummukaisten vanhemmat veljet ajavat traktorilla hullujenhuoneelle, ja kyydissä oli nuorempi veli, joka oli vissiin hullu kun ei puhunut tai muuta vastaavaa. Veli kuitenkin löytää morsion matkalla ja palaa kotiin sanoen, lämmittäkääpä akat sauna.
Teoksessa Siunattu Hulluus.
Oletko kärryillä? kysyttiin ennen vanhaan mielisairaalavitseissä.
Mielenterveys ja rajapersoonat popkulttuurissa
Ville Virtasen poliisihahmo finn noirissa pimahtaa, ja ottaa taksin Hesperiaan.
Ryhmäterapiasta on hieno esimerkki elokuva World's End jossa itsemurhaa yrittänyt päähenkilö kertoo nuoruusmuistojaan, joissa soi hyvä musiikki ( Sisters of Mercy ja Suede ). Hän on ikäänkuin jäänyt paikoilleen, kulkee samassa pitkässä mustassa takissa mallia Andrew Eldritch, ajaa samalla kaaralla, ei ole naimisissa, eikä virallisissa töissä, vetää vielä kokkelia, ja elää kuten ennenkin.
Milos Formanin elokuvassa on mainio kokoelma sivunäyttelijöitä, eli luonnenäyttelijlöitä kuten Brad Dourif, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Vincent Schiavelli... Miehiä miehille kirjoitetuissa rooleissaan. Hurjia miehiä, rikkinäisiä miehiä, turtuneita, pelkääviä miehiä, epävarmoja miehiä.
Formanin Amadeuksessa hurjinta oli Salierin äänetön, kuuluva nauru kun häntä körrötään rokokoon ajan mielisairaalassa.
Viimeksi katsoin Jane Campionin ihanan vihreän elokuvan Angel at My table, joka kertoo runoilija Janet Framen tarinan. Hänet luokiteltiin skitsofreenikoksi, jota hän ei siis ollut, ja lukittiin mielisairaalaan vuosiksi. Vuosiksi. Mitä hullujenhuone tekee herkälle, köyhälle kirjailijalle?
Se kertoo hienosti, ja karkeasti, karmeasti miten kirjailija runoilija Janet Frame todetaan skitsofreenikoksi. Aiheetta.
Mikä se skitsofrenia on?
Mielisairaalouden sadismia edustaa mm Millenium -saagassa Lisbeth Salanderin lapsuus ja nuoruus, kuinka lääkäriäijä ja sossuäijä käytti häntä hyväkseen ja suoritti sadistisia "hoitoja".
Samoin myös elokuvassa Aaltosen elokuvassa Tuhlaajapoika. Patriarkaatin valta ja väkivalta. Rikkaiden valta. Titteleiden taakse piiloutuvien valta.
Girl, interrupted. Vuosi nuoruudestani. Tytöt hullujenhuoneella.
Mihail Bulgakov kirjoittaa, siis sanoo suorat sanat lääkäreistä jotka eivät kykene parantamaan. Lykkään tähän kuvat teoksesta Morfiini ja muita tarinoita. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan romaanissa on myös meheviä ja traagisia mielisairaala-kohtauksia ja -lukuja.
Hullujenhuoneella
Täällä teitä autetaan... Luen uudelleen Bulgakovin Morfiinia, jossa kritisoidaan aiheesta psykiatriaa ja mielisairaaloita, joissa ei auteta eikä hoideta. Pukki tuo minulle joka joulu uutta tai vanhaa venäläistä kirjallisuutta. Mikä on mukavaa. Toki.
Bulgakovin aiheellinen viha ja kritiikki psykiatriaa, psykiatreja ja mielisairaaloita kohtaan. Ja
lääkärit jotka eivät mitenkään, mitenkään, mitenkään osaa auttaa sairasta.
Eivät mitenkään.
Harley Quinnin ja Jokerin kohtaukset Gotham Cityn Arkhamissa ovat myös meheviä - pahikset, sopeutumattomat.
Kuinka saksalainen kauhu ennakoi suuren humpuukimestarin ja hypnotisoijan tuloa - ennakoiden hitleriä...
Hullut naiset ullakolla eli Kotiopettajattaren tarina ja Siintää Sargssomeri. Ja Sweeney Todd tarinassa Benjamin Barkerin viaton puoliso häväistään, jotta hän lopulta on hullu nainen kadulla, asunnoton, järkensä menettänyt.
Alice Cooperin lauluissa ja lavashowssa pelataan mielenterveydellä - jo 1970-luvulta: i wanna get out of here! Ja erityisesti From Inside -konseptialbumilla viinan kiroineen.
Elokuvassa Dark Shadows keskiluokan tyttö suljetaan mielisairaalaan nuorena vain koska puhui näkymättömän ystävänsä kanssa... Tuossa Tim Burtonin versiossa näyttelee myös Alice Cooper ja kuulemme klassikkoveisuja mielenterveydestä.
Ja tähän lopuksi sekä Gogol Bordellon Start wearing Purple, joka tulee nokkamiehen ja tyttöystävänsä riidasta, jossa mies sanoo naiselle että pukeudu sitten violettiin - kuten hullulla naisella naapurissa on tapana pukeutua vain violettiin. Kuvissa Jokeri.
Ja vanha viisu They' re coming To take me away ha-haa nykyaikaistettuna Heath Ledgerin Jokerin kuvilla, ja toisessa Sweeney Todd.
Kirjoitan tätä matkalla sietämättömässä melussa sekä huonossa verkkoyhteydessä eikä tekstinkäsittelyssä ole teksinkäsittelyä. lisään kuvat ja viideot myöhemmin jos jokin joskus toimisi.
Aleksis Kiven päivänä Lapinlahden mielisairaalassa... pic.twitter.com/P4UbXjYRq9— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) March 16, 2018
Hullujenhuoneella juutuupissa: ryhmis: virallinen traileri: Hullujenhuoneella juutuupissa: ja se pyyhe kirjasta....traagista kuulla Lapinlahden mielisairaalassa: Aleksis Kiven vesikauhu. Nyt lainaan: Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi pic.twitter.com/nlU7MlcZWO— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) October 12, 2017
