Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi

torstai 30. tammikuuta 2020

Tänään sitten pyöritään kanervikossa, ja voi olla, että tuuleekin hiukan... Humisevan harjun ennakko

Tänään sitten pyöritään kanervikossa, ja voi olla, että tuuleekin hiukan... Humisevan harjun ennakko oli tiistaina 28.01.2020 ja olihan se hurja.  Lauri Maijalan ohjaama Humiseva Harju kauhuromanttien ja rujo näytelmä, sen gotiikka ja kauhuromantiikka ei ollut halpahintaista, eikä muovista, vaan rapalahkeista, tuhkaista ja revittyä. Kirjoitan sitten ensi-illan jälkeen. Tässä turkkalaisuutta, ja turkkalaisuudesta kasvamista. Tai ehkä se oli Aleksis Kiveä, jos Heathcliff on Seitsemässä veljeksissä se tummempi veli. Maijalan ohjasi Turun kaupunginteatterissa näytelmän 7 veljestä, jota kävin katsomassa tiuhaan.

Tämä voi sisältää juonipaljastuksia ihmiselle, joka ei ole lukenut romaania, eikä katsonut sen lukuisia filmatisointeja eri painotuksineen. Mutta olisi järjetöntä kirjoittaa tunnelmia näytelmästä käyttämättä sanoja. Tai huomioita....

Mutta millainen Heathcliff, ja olipa Cathy, olipa Hindley, olipa Frances. Mitkä valinnat. Tärkeätä oli myös laulu ja tanssi, kuten Kate Bushin videolla. Vaikkei tässä Bushia kuultu tuskin yhtään. Ehkä.
Markus Järvenpää on täydellinen. Rikkinäinen. Raakalainen. Hänessä on oikeasti vaaran tuntua. Kun juokse, riehuu, elää ja kärsii rampilla. Nummilla.

Hänessä on myös vähän Kesytöntä, Truffautin. Onhan siellä Jokeriakin. Hän kompuroi sisään Miten kosto on parhaiten nautittava.... Miten Heathcliff skulaa me too:n aikakaudella. Miksi pitäisi kääntää toinen poski, miksi pitäisi ottaa iskuja vastaan loputtomasti. Olla nöyryytettynä. Väärin kohdeltuna.

Martti Manninen oli oikein sliipattu ja puhdas Linton, muistuttaan juppikauden aikana bättre folkia, vanhaa rahaa. Tavallaan tuolloin siirrytään 1800-luvun lopusta, tai syrjäisen maaseudulta 1980-luvulta parempiin piireihin, tai ainakin torpasta kartanoon, maantieltä taloon, kapitalistisessa huumassa. Tai kuka siirtyy. Kuka on oman onnensa seppä. Onko Catherinella vähiten kortteja kourassa.


Oona Airolassa oli myös androgyynisyyttä, ja tuskaa valinnasta, valinnoista, ja mikä merkitys niillä on, ja tulee olemaan.


Markku Haussilan Hindley on ensin rasittava, ilkeä pikkupoika, sitten hyvin etuoiketettu, törkee mies, joka perii kaiken, kun sisarella ei ole oikeutta perintöön naisena.. Ja hänestä tulee varsinainen Turmiolan Tommi rallissa, joka intensiivisyydessään jää mieleen. Pitkäksi aikaa. Viime aikoina olen huomannut kuinka paljon tuon kauden uhkapeliä on Dickensin, Tolstoin, Dostojevskin ja Tsehovin teoksissa. Kun vain mies saa periä ja omistaa tilan, talon.


Cathyn isä suojelee Heathcliffiä, ehkä liikaakin tässä versiossa. Se on tietenkin oikein. Aiemmin olen miettinyt, oliko Heathcliff hänen lehtolapsi, äpärä, siis omaa lihaa ja verta. Miksi isä pelasti orpopojan, kerjäläisen? Isä haluaa sovittaa syntinsä, mutta mitkä.

Olen nähnyt useita versioita tästä tarinasta, sekä romaania minulla on eri versioita, vanhin kirja on sellainen, jossa kannessa ei lue mitään, eikä siinä ole edes kuvaa. Kannen avattua alkaa psykedeeliset, mutta himmeät marmoroinnin kuviot. Hurjat pyörteet, jotka vievät meitä. Tunteisiin. Muistoihin. Nummelle.
Nummi on vahvasti läsnä, siellä on vapaus. Kova tuuli vie luokkaerot kauas pois. Hajottaa. Puhdistaa.


Miltä näyttää Lauri Maijalan ohjaama Humiseva Harju enskarissa? No ihanalta kuulostaa tämä poppoo, ja heidän tapa tehdä töitä. Tänään se selviää.

Ehkä.


Joulukuussa ajattelin:

Vielä ne harjut huminoi... Minkähänlaisia painotuksia tässä versiossa on, onko musiikkina mikä, ketkä ovat tarinan roistoja.


hyväntuulinen Humisevan harjun porukka Oona, Markus ja Lauri kaupunginteatterin joulupuurolla lumituiskussa joulukuussa 2019.




Tuorein Heathcliff - tätä ennen - oli Hemlock Grove -kauhusarjassa, joka välillä oli teinimenoa, ja välillä gorea. Sarjassa kysyttiin, kumpi Heatcliff oli oikeasti? Byronilainen sankari vai marxilainen luokkasankari? Mitä muita kysymyksiä hän herättää?




Edellisen kerran näin uuden Humisevan harjun 30.3.2012 Artisokka-festivaaleilla, joka sai nimensä Fellinin seksistisestä lausahduksesta. Siinä leffassa oli luonto lähikuvassa, hyvin lähikuvassa. Vaatimattattomat kuivat kukkaset sinnittelivät nummella. Tyttö katseli linnun höyhentä, höyheniä. Se oli Andrea Arnoldin ohjaama versio vuodelta 2011. Ensi-iltaan se tuli Suomessa 06.04. 2012.




Tästä ja muustakin sosialistisesta mediastani:




klo
Tunnisteet: , , , , ,