Kaunotar ja hirviö
-tematiikkaa ryöstöviljellään mainosmaailmassa runsaasti: joten lainan tähän vain makoisimman:
Hirviö - itse asiassa hämmästyttävän kookas mies - astuu kauppaan. Läsnäolijat jähmettyvät ja katsovat kauhuissaan ylöspäin. Mies vaappuu kassaa kohti. Kassaneiti on hieman - glup - sarjakuvamaisesti hämillään, silmät suurina, mutta neuvoo kun hirviö kysyy käykö tämä luottokortti täällä. Hirviö hymyilee - kohteliaana miehenä - kiittää ja menee tekemään ostoksia. Kassaneiti hymyilee rakastuneesti niin että hänen hammasrautansa näkyvät ja kiiltävät, ja sipaisee naisellisella eleellä hiuksiaan, vaikkei hirviö sitä näe, mutta hirviöhän tullee takaisin kasalle ostoksiensa kanssa maksamaan.
Sekä mikä tässä on hauskaa on nämä subtekstit, metatekstit, hypertekstit, mielleyhtymät, postmodernit kerrostumat ja popkulttuurin viittaukset, koska tuo ns. hirviö pitkänhuiskea mies on tietystikin Richard Kiel joka näytteli Bond-elokuvissa tuota rautahampaista pahaa poikaa nimeltä Jaws... Ja koska kaunottarella, = > myyjällä, on hammasraudat niin katsojan päässäni käy naksahdus, lamppu syttyi ja kuului ahaa...
Mutta mitäs siinä mainostettiin? Hm.... Hammasrautoja? Ei. Leipää? Ei. Luottokorttia???
Sama sille.
Richard Kiel, tv commercial for Sampo Mini Visa Card.
Viehättävä Hirviö eli bond-pahis Richard Kiel haastattelussa:
Tärkeintä on hyvä, kierrätetty tarina jossa on jokin sisäpiirin vitsi tai knobbitieto, joka aukenee vain valituille ja harvoille. Se luo empiiristä lämpöä, ja jos ei yhteenkuuluvuutta, niin ainakin nostalgian lehahduksen ajasta ( lapsuudesta / nuoruudesta 1950-, 1960-, 1970- tai 1980-luvuilta ennen apuraha-anomusten / veroilmoitusten tekoa ja asuntolainan kerjäämistä ) jolloin kaikki oli selkeämpää, yksinkertaisempaa, sarjakuvamaisempaa.
Miksi sarjakuvat, Frankensteinin hirviön pimeässä loistavat naamiot tai Dracula mehujää-muotit pitäisikään jättää vintille / divariin? En nyt muista kuolemaksenikaan tai siitäkään huolimatta, kuka ihme olikaan tyyppi joka puhui harrastuksistaan, keräilystään johon kuului mm. Bätmobiili, tuo Lepakkomiehen käyttämä auto - luonnollista pienempi kopio, jota hän säilytti muun krääsän kanssa työhuoneessaan, ja aina kun suurta stressiä pukkasi päälle hän otti käteensä Bätmobiilin joka rauhoitti tilanteen.
Näin ollen lapsuuden lelu tai vastaava keräilyn kohde jolla on suuri merkitys on kuin kehräävä, lämmin kissa jota silittäessä murheet pienee ja ahdistus laantuu, mutta Bätmobiilin kaltainen " lelu " on allergisille ja liikkuvalle postmodernistille helpompi vaihtoehto.
Yleensä hirviö on aktiivinen uros, joka kantaa sylissään retkottavaa passiivista, pyörtynyttä kaunotarta pesälleen kuten Mustan laguunin hirviö, Dracula, Hellboy, Psyko, Muumio, Donnie Darko ja tsiljoonat muut.
Ehkä pyörtyminen johtui sensuurista - kun yleisö / lukija odottaa suudelmaa, taistelua tai eroottista kohtausta, mutta eihän sitä voi sallia. Hirviö vie naisen pesälleen ja hellii tätä kuten King Kong, mutta palaa sitten kahakkaan tarinan miespuolisen sankarin kanssa. Ja nainen ehtii taintua pyörtymisestään juuri ennen kuin platonisesti viettelee hirviön tuhoon kuten Nosferatussa, Hammer-yhtiön Muumiossa, ja luonnollisestikin King Kongissa.
Grévinin vahakabinetissa
katsoimme kun Marat istui ammeessa: käsi on lakannut jo kirjoittamasta, sulka tipahtamaisillaan maahan, ja Charlotte Cordayn tikari on löytänyt tiensä hänen rintaansa.
Makaaberia: amme jossa Marat`n vahafiguuri uiskentelee on aito amme jossa oikea Marat murhattiin. "Niinpä" Bierce sanoi vierelläni ja jatkoimme matkaa. Paradoksaalista kyllä: mitä "hirveämpi" oli museo/kirkko/kabinetti, joka kertoi "hirveyksistä" eli todellisuudesta, historiasta, sitä yltiöystävällisempi oli henkilökunta joka palveli minua jopa tiskin alta! Tuollaisia todella asialleen vannoutuneita palvelualan ammatti-ihmisiä ei usein näe!!! Maa kuolee. Maaseutu köyhtyy, haalistuu kyltit, unohtuvat, putoavat, maatuvat.
< = Corday murhaa Marat´n ammeeseen, siinä nainen murhaa miehen kylpyyn -
täysin päinvastaista menetelmää käytti Alfred Hitchcock Psykossa, ja aloitti
suihkumurhien sarjan jonka tarkoituksena oli vain tirkistellä kirkuvan, nurkkaan ahdetun,
alastoman, puolustuskyvyttömän naisen kroppaa joka kuolee kohta.
Miksei missään mainita Danten Jumalaisen näytelmän olevan goottilainen kertomus? Katso vaikka Dürerin kuvia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaunotar ja hirviö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaunotar ja hirviö. Näytä kaikki tekstit
perjantai 9. marraskuuta 2018
sunnuntai 4. marraskuuta 2018
Kevin Greenlaw on kuuma Oopperan kummitus - täydellinen ilta Kansallisoopperassa Halloweenin aikaan 2018.
Täytyy todeta, että Kevin Greenlaw on kyl kuuma Oopperan kummitus, huh huh, oopperakiikarit on huurussa, eikä vertigoa tunne. Täydellistä Halloweenin viettoa Helsingissä. Tänne Oopperan kummitus kuuluukin, ja millä lailla. Alkuperäinen englanninkieli on ainoa tapa esittää tätä kokonaisuutena. Kevin Greenlaw is hot O.G.
The Point of no return on oikeasti intohimoinen, pakahduttava, ja traaginen laulu. Espanajalaiset tuliset elementit pidetään hallussa, ettei tehdä turistirihkamaa, myös tämän kohtauksen täydellisestä koreografiasta olen pitänyt aina.
Visuaalisesti suuren oopperan kummitus pitää kuuluakin entisaikaan. Jos siitä tehdään moderni Voice of underworld niin se on tehtävä pienessä teatterissa. Salakuvaukset jne mukana. Mutta oopperassa kaikki kuulostaa ja näyttää suurelta, aidolta ja komealta. Erityisesti torvet soivat komeasti, kummituksen miehisyyttä korostaen. Ongelma on mihin orkan sijoittaisi muualle kuin monttuun - joka pitää esityksen yleisöltä kaukana. Mutta soittajia ei voi harjoittaa kun kapellimestariin pitää olla selkeä näköyhteys. Mitä jos orkesteri olisi lavan takana - mitä äänelle silloin tapahtuisi?
Onneksi tämä on oopperassa. Eilinen näytös oli paljon parempi kuin 2015 näkemäni.
Mitä tapahtuu kun oopperassa on loppuunmyynti? Mitä tapahtuu kun johtaja hylkää laivan, oopperan ja karkaa Ruotsiin, de va kucku de. Mitä tapahtuu kun uudet johtajat - roskametalilla rikastuneet uusrikkaat omistajat astuvat lavalle - ymmärtämättä taiteesta ja oopperasta pätkääkään. Miksi vanhat rikkaat äijät tirkistelevät nuoria tyttöjä orjattaren niukoissa asusteissa.
Tarinassa on monta kiinnostavaa kohtaa ja kannanottoa, ironiaa. Kuten diivat ja narsismi. Kuinka oopperan aiheet liittyvät seksuaalisuuteen. Aina ollaan rysän päällä ja ristiinpukeufutaan, naamioita käytetään, ollaan valepuvuissa, ihastutaan, petetään, muttei ikävystytä.
Miksi naiset nauravat ja kirkuvat miehelle joka kertoo kammottavia taikalasso -tarinoita heidän oopperassaan olevasta Kummituksesta - joka on oikeasti ehkä sarjamurhaaja. Naisten naurattaja.
Naiset nauravat. Naiset nauttivat. Voi myös miettiä, mikä on kuristamisen merkitys siinä hekuman hetkellä. Ei ehkä tässä teoksessa mutta esim leffassa Armomurhaaja.
Mutta ei, oopperan kummitus on kiltti tarina. Alun perin. Mutta alitajunta ja muu lisää kierroksia intensiteettiä ja kerroksia. Nyansseja.
Kaunotar ja hirviö. Pygmalion. Tähtivalmentaja ja uusi kirkas löytö.
Kummituksen tarinaa voi ajatella myös oman historian kautta. Se ei ole me too -tarina, vaan miten itsekin on ollut vastaavassa tilanteessa, oli se sitten taiteilija tai professori.
Miten esittää tyhmän ja ilkeän diivan rooli kiinnostavasti tai koomisesti. Miten laulaa sietämättömästi? Kun kyseessä on oikea oopperalaulaja.
Miten esittää Christinen rooli kiinnostavasti? Olla puhtoinen ja tuore.
Kaunotar ja hirviö -tarinassa nuori, hoikka nainen ja vanhempi, seksikäs, synkkä, traaginen mies, opettaja, meedio, välittäjä, media.
Toisaalta kuten goottilaiseen tarinaan, kauhuromantiikkaa kuuluu, että hyveellisellä neidolla on aina sutinaa sekä hyvän että pahan pojan kanssa. Hyvä poika on rikas, säntillinen aatelinen, nuoruuden rakastettu, joka kyllä palvoo ja antaa kodin ja turvan, mutta rajoittaa taiteellista ilmaisua. Oopperan lavalla on niin krinoliiniä kuin korsettiakin valtavina lavasteina muistuttamasta naisten rajoista ja rajoituksista.
Kun taas paha poika, oopperan kummitus, hyljeksitty friikki, epäsikiö jota lapsena tuijoteltiin tivolissa, asuu nyt oopperan alla pimeässä, ei välitä noraalisäännöistä eikä etiketeistä vaan elää vain taiteelleen.
Ei ole sattumaa, että Christinen laulu kohoaa korkeaan kirkaisuun, orgaaniseen kliimaksiin.
Rakastan myös naamiaisia, jolloin kaikilla on konventionaaliset naamiot. Ja Kummitus tulee Punaisena surmana.
Mutta mikä on Madame Giryn ja Kummituksen suhde? Onko se vain myötätunto, kun Giry näki Erikin häkissä tivolissa. Katsokaa Saatanan lasta. Yksinäistä pikkurukkaa. Likaisilla oljilla.
Tätä kohtaa ei oopperassa näytetä mutta esim Joel Schumacherin v. 2004 elokuvassa se on. Oopperassa tivoliin vain viitataan. Mitä se tekee lapsen psyykkeelle. Elokuvassa Giry sanoo kummituksen olevan nero, säveltäjä, arkkitehti, maagikko.
Kun Christine on isänsä haudalla, ja Erik lymyilee groteskien gargoylien, vedensyöksijöiden takana. Tuo hautakohtaus tuo mieleen aina kun Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley ja runoilija Percy Bysshe Shelley kohtasivat Maryn äidin haudalla. Maryn äiti oli esifeministejä ja julkaisi ensimmäisen feministinen manifestin - 1700-luvulla.
Mutta Kevin. Kääk mikä Kummitus. Orfeus.
Puvustollaan ollaan lähellä musiikkimaailman goottirockia kuten Sisters of Mercyä, ja hatullista Cheap and Nastyä ja Damnedin videota Alone again or. Mustaa kostajaa länkkäreistä. Sekä Zorroa. Ja metallimiestä. Kevin ei häpeile olla Kummitus. Ei häpeile olemassaoloaan. Välillä hän muistuttaa liikkeellä ollessaan David Tennantia, kun taas pysäytyskuvissa myös Ryan Goslingia. Oikein, oikein sopeva valinta.
Seuraava Kummitus minulla onkin Rusanen... Jatkan raporttia sitten kunhan tokenen. Kevin Greenlaw kuuma O. G.
Oopperan kummitus Oopperalla Halloween aikaan 2018
Oopperan kummitus / The Phantom of the Opera (Suomen Kansallisooppera / Finnish National Opera) virallinen traileri:
Täydellisen Kevin Greenlawin tumman kostajan korea kostyymi muistutti tätä kaunista Damnedin videota eilen Kansallisoopperassa: The Damned - Alone Again Or (1987):
The Point of No Return, Schumacherin versio:
Masquerade/Why So Silent
Earl Carpenter oli eka kummitukseni, toki paljon ennen tätä
Iida Antolan debyytti Christine Daaéńa:
The Point of no return on oikeasti intohimoinen, pakahduttava, ja traaginen laulu. Espanajalaiset tuliset elementit pidetään hallussa, ettei tehdä turistirihkamaa, myös tämän kohtauksen täydellisestä koreografiasta olen pitänyt aina.
Visuaalisesti suuren oopperan kummitus pitää kuuluakin entisaikaan. Jos siitä tehdään moderni Voice of underworld niin se on tehtävä pienessä teatterissa. Salakuvaukset jne mukana. Mutta oopperassa kaikki kuulostaa ja näyttää suurelta, aidolta ja komealta. Erityisesti torvet soivat komeasti, kummituksen miehisyyttä korostaen. Ongelma on mihin orkan sijoittaisi muualle kuin monttuun - joka pitää esityksen yleisöltä kaukana. Mutta soittajia ei voi harjoittaa kun kapellimestariin pitää olla selkeä näköyhteys. Mitä jos orkesteri olisi lavan takana - mitä äänelle silloin tapahtuisi?
Onneksi tämä on oopperassa. Eilinen näytös oli paljon parempi kuin 2015 näkemäni.
Mitä tapahtuu kun oopperassa on loppuunmyynti? Mitä tapahtuu kun johtaja hylkää laivan, oopperan ja karkaa Ruotsiin, de va kucku de. Mitä tapahtuu kun uudet johtajat - roskametalilla rikastuneet uusrikkaat omistajat astuvat lavalle - ymmärtämättä taiteesta ja oopperasta pätkääkään. Miksi vanhat rikkaat äijät tirkistelevät nuoria tyttöjä orjattaren niukoissa asusteissa.
Tarinassa on monta kiinnostavaa kohtaa ja kannanottoa, ironiaa. Kuten diivat ja narsismi. Kuinka oopperan aiheet liittyvät seksuaalisuuteen. Aina ollaan rysän päällä ja ristiinpukeufutaan, naamioita käytetään, ollaan valepuvuissa, ihastutaan, petetään, muttei ikävystytä.
Miksi naiset nauravat ja kirkuvat miehelle joka kertoo kammottavia taikalasso -tarinoita heidän oopperassaan olevasta Kummituksesta - joka on oikeasti ehkä sarjamurhaaja. Naisten naurattaja.
Naiset nauravat. Naiset nauttivat. Voi myös miettiä, mikä on kuristamisen merkitys siinä hekuman hetkellä. Ei ehkä tässä teoksessa mutta esim leffassa Armomurhaaja.
Mutta ei, oopperan kummitus on kiltti tarina. Alun perin. Mutta alitajunta ja muu lisää kierroksia intensiteettiä ja kerroksia. Nyansseja.
Kaunotar ja hirviö. Pygmalion. Tähtivalmentaja ja uusi kirkas löytö.
Kummituksen tarinaa voi ajatella myös oman historian kautta. Se ei ole me too -tarina, vaan miten itsekin on ollut vastaavassa tilanteessa, oli se sitten taiteilija tai professori.
Miten esittää tyhmän ja ilkeän diivan rooli kiinnostavasti tai koomisesti. Miten laulaa sietämättömästi? Kun kyseessä on oikea oopperalaulaja.
Miten esittää Christinen rooli kiinnostavasti? Olla puhtoinen ja tuore.
Kaunotar ja hirviö -tarinassa nuori, hoikka nainen ja vanhempi, seksikäs, synkkä, traaginen mies, opettaja, meedio, välittäjä, media.
Toisaalta kuten goottilaiseen tarinaan, kauhuromantiikkaa kuuluu, että hyveellisellä neidolla on aina sutinaa sekä hyvän että pahan pojan kanssa. Hyvä poika on rikas, säntillinen aatelinen, nuoruuden rakastettu, joka kyllä palvoo ja antaa kodin ja turvan, mutta rajoittaa taiteellista ilmaisua. Oopperan lavalla on niin krinoliiniä kuin korsettiakin valtavina lavasteina muistuttamasta naisten rajoista ja rajoituksista.
Kun taas paha poika, oopperan kummitus, hyljeksitty friikki, epäsikiö jota lapsena tuijoteltiin tivolissa, asuu nyt oopperan alla pimeässä, ei välitä noraalisäännöistä eikä etiketeistä vaan elää vain taiteelleen.
Ei ole sattumaa, että Christinen laulu kohoaa korkeaan kirkaisuun, orgaaniseen kliimaksiin.
Rakastan myös naamiaisia, jolloin kaikilla on konventionaaliset naamiot. Ja Kummitus tulee Punaisena surmana.
Mutta mikä on Madame Giryn ja Kummituksen suhde? Onko se vain myötätunto, kun Giry näki Erikin häkissä tivolissa. Katsokaa Saatanan lasta. Yksinäistä pikkurukkaa. Likaisilla oljilla.
Tätä kohtaa ei oopperassa näytetä mutta esim Joel Schumacherin v. 2004 elokuvassa se on. Oopperassa tivoliin vain viitataan. Mitä se tekee lapsen psyykkeelle. Elokuvassa Giry sanoo kummituksen olevan nero, säveltäjä, arkkitehti, maagikko.
Kun Christine on isänsä haudalla, ja Erik lymyilee groteskien gargoylien, vedensyöksijöiden takana. Tuo hautakohtaus tuo mieleen aina kun Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley ja runoilija Percy Bysshe Shelley kohtasivat Maryn äidin haudalla. Maryn äiti oli esifeministejä ja julkaisi ensimmäisen feministinen manifestin - 1700-luvulla.
Mutta Kevin. Kääk mikä Kummitus. Orfeus.
Puvustollaan ollaan lähellä musiikkimaailman goottirockia kuten Sisters of Mercyä, ja hatullista Cheap and Nastyä ja Damnedin videota Alone again or. Mustaa kostajaa länkkäreistä. Sekä Zorroa. Ja metallimiestä. Kevin ei häpeile olla Kummitus. Ei häpeile olemassaoloaan. Välillä hän muistuttaa liikkeellä ollessaan David Tennantia, kun taas pysäytyskuvissa myös Ryan Goslingia. Oikein, oikein sopeva valinta.
Seuraava Kummitus minulla onkin Rusanen... Jatkan raporttia sitten kunhan tokenen. Kevin Greenlaw kuuma O. G.
lainasin Kevinin instasta pikapäivityksen, GoT-houndia lainaten
kuvia Oooperabaletin sivulta, pistin ne mustavalkoisiksi
paitsi tätä goottilaista luolaa en, huh huh, urut ja punaiset satiinilakanat, kyllä niissä kelpaa..... harjoittaa laulua
oopperan promokuvissa Ville Rusanen, joka kummittelee tuonnempana...
Oopperan kummitus Oopperalla Halloween aikaan 2018
Oopperan kummitus / The Phantom of the Opera (Suomen Kansallisooppera / Finnish National Opera) virallinen traileri:
Täydellisen Kevin Greenlawin tumman kostajan korea kostyymi muistutti tätä kaunista Damnedin videota eilen Kansallisoopperassa: The Damned - Alone Again Or (1987):
The Point of No Return, Schumacherin versio:
Masquerade/Why So Silent
Earl Carpenter oli eka kummitukseni, toki paljon ennen tätä
Iida Antolan debyytti Christine Daaéńa:
My role debut as Christine Daaé has been a dream come true! #Oopperankummitus pyörii Kansallisoopperalla tammikuuhun asti, tervetuloa! #phantomoftheopera #finnishnationalopera #roledebut #christinedaaé pic.twitter.com/Fb4rS10ueo— Iida Antola (@iidaantola) 4. marraskuuta 2018
Kaikki elämäni Ooperan kummitukset...Oopperan kummitus romaani ja elokuva, musikaalikin 04112018
”Oopperan kummitus todella oli olemassa.” Kaunotar ja hirviö -tarina kohtaa - ei niinkään Pygmalionin - vaan tähtivalmentajan. Orfeuksen. Nuoren taiteilijanaisen seksuaalinenkin kasvu. Kauhuromanttinen, goottilainen kuvasto, jossa nuori nainen on hädässä - mutta silti ehtii vehdata sekä kiltin että pahan pojan kanssa. Tässä Gaston Lerouxin romaanista Suuren oopperan kummitus, lemppareitani, sekä Joel Schumacherin elokuva. Sekä mietteitä oliko Kummituksen, Erikin esikuva Erik Satie. Don Juan ja Faust on myös esillä. Elikkä 1800-luvun romantiikan nerokultti...Onko " Antiikin genius, nero oli jokaiselle vapaalle miehelle kuuluva suojelushenki.” kuten Lapin Yliopiston sivuilla taidehistorian professori FT Tuija Hautala-Hirvioja kertoo osiossa Pohjoinen, taideteollisuus ja nykytaide taidehistorian näkökulmasta. Onko tämä termi "Angel of Music" ”enkeli” vaiko daimoni? Langennut enkeli?
Tässä kuitenkin Lon Chaney elokuvassa Suuren oopperan kummitus (1925) ja kuinka kiduttava tuo silmiä laajentava rauta olikaan
 |
| Let her mind wander poto my thing The Phantom of the Opera earl carpenter GIF, lissää: gfycat |
 |
| phantom of the opera gif Earl Carpenter Rachel Barell, pinterest |
 |
| Earl Carpenter is the man behind the mask, walesoneline |
Itse asiassa kaikki kiinnostavat kaunotar ja hirviö –tarinat kertovat siitä, kuinka päähenkilönainen ei tiedä, kumman miehen hän valitsee: hyvän vai pahan. Haluaako hän umpitylsän poroporvarillisen elämän aina niin luotettavan aatelisen lapsuutensa sydänkävyn, komean Raoulin kera, vai haluaako hän astua arvaamattomaan, uuteen ja kiehtovaan boheemielämään, ja muuttua kokonaisvaltaiseksi taiteilijaksi, naiseksi ja itsenäiseksi….. antaessaan Erikin, tuo raamikkaan kummituksen, tuon musiikin hengen johdattaa häntä syvemmälle, deeper and deeper, alamaailmaan, tuonpuoleiseen….
Ei tarvitse kovinkaan pinnan alle mennä, niin huomaa Andrew Lloyd Webberin musikaalin kertovan suuren goottilaisen rakkaustarinan – niin Kummituksen kuin viattoman Christinen, kuin myös musiikillisesti kokeneen Andrew Lloyd Webberin ja rakastettunsa, aloittevan Sarah Brightmanin tarinan… Kuka onkaan muusa, kuka ohjaaja…. ja mitkä pakkomielteet ja intohimot ajavat meitä…
Voin luvata että ensi jouluna tätä taas laulaa koko perhe sherryklasin äärellä. Ja tunteella...
Kannatti vallan ostaa alle kympillä The Phantom Of The Opera: Special Edition (2005) iskemätön dvd, jossa on ihastuttavan Joel Schumacherin ohjaaman elokuvan lisäksi kaksi levyä täynnä bonusta… joissa vanhan hipin rauhallisuudella ja vanhan intiaanin kaukokatseisuudella Joel Schumacher ja kumppanit panostavat filmiin sielunsa, kaikkensa… Joel Schumacher ja Andrew Lloyd Webber olivat suunnitelleet elokuvan tekoa 15 vuoden ajan, ja vasta 2004 kaikki natsasi….
Minä pidän monesta Oopperan kummituksesta, Gaston Lerouxin alkuperäisteoksesta Le Fantôme de l'Opera (1908) aina musikaaliin, ja Claude Rainsiin (1948) ja Lon Chaneyhin (1925) asti….
Bonuksissa kerrotaan, kuinka Gaston Leroux ja Lon Chaney tapasivat….
Kuinka ollakaan minulla on sattumalta matkalukemisena Sax Rohmerin dekkari Keltainen kynsi (1915), jossa seikkailee Gaston Max –niminen etsivä….. Ja takakannessa lukee:
”” Menestyskirjailija Henry Lerouxin työhuoneeseen hoipertelee turkkiin kietoutunut tuntematon nainen….”
Olenhan aina rakastanut anagrammeja ja anekdootteja….
1990-lopulla tuntui soivan Steve Harley & Cockney Rebel orkesterin riemastuttavan loppusoinnuton biisi Make Me Smile (Come Up and See Me), jokaisessa hienossa ja rempseässä brittifilmissä, kuten Housut pois ja Velvet Goldmine, jossa herra tietysti esitti mainitun lallattavan biisinsä, ja lisäksi antoi ”nuorison” esittää omat versionsa sävellyksistään Sebastian ja Tumbling Down… Filmissä Saving Grace - Pelastakaa Grace voi kuulla sieltä paksun pilviverhon takaa myös Make Me Smile (Come Up and See Me)n…
Oi kuinka nautin, kun videonauhuri keksittiin ja Suomen telkkarissa näytettiin Ken Russellin filmejä, kuten Tommy, Lisztomania, Valentino ja Intohimorikoksia, sekä myöhemmin Muutostiloja, ja tietysti unohtumaton ja äkkiväärä Gothic eli impivaaralaisemmin Yövieraat, jonka perään näytettiin miltei yhtä räikeä musiikkivideo, Alice Cooperin Poison… Lady Chatterleyn rakastajana kiusoitellut Sean Bean löysi myös tiensä… kokoelmiini. Sittemminhän hän tansautti mm Anna Kareninaa.
Ekstaattinen, runsas, yltäkylläinen ja pakahduttava Oopperan kummitus
Joel Schumacherin kiinnostavimpia, tummempaa puolta kaukoluotaavia filmejä hyllystäni tai alitajunnastani: The Lost Boys, 8MM, Batman & Robin, Batman Forever, Phone Booth ja Veronica Guerin (2003), tuossa ihastuttavassa tosielämään pohjautuvassa feministisessä, sananvapautta ja uralle uhrautumista tutkailemassa filmissä, jossa saamme tutustua Ciaran Hindsiin – taas pahana poikana…. Joel Schumacherin The Phantom of the Opera (2004) filmissä mainitulla Ciaran Hindsillä on naamiaisissa sopivasti kullatut pässinsarvet päässään, ja jätealalla, anteeksi romumetallilla rikastuneella aisaparillaan Simon Callowilla (Amadeus, Neljät häät ja hautajaiset, Rakastunut Shakespeare, Angels in America, ja vähintään neljästi hän on ollut Charles Dickens eri produktioissa..) on kukonpää…
Nämä naurettavat vanhat herrat juoksevat tanssityttöjen perässä – eivätkä suinkaan homehdu toimistossa, jossa oopperan uusina johtajina taatusti kuuluisivat enemmän kuin lavalle – takahuoneista puhumattakaan… Hinds ja Callow ovat tepastelleet yhdessä myös tv-sarjassa Rooma…. Ja Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) filmissä olivat namikat vastakkain Hinds ja Gerry Butler....
Ekstaattinen, runsas, yltäkylläinen ja pakahduttava Oopperan kummitus
Joel Schumacherin kiinnostavimpia, tummempaa puolta kaukoluotaavia filmejä hyllystäni tai alitajunnastani: The Lost Boys, 8MM, Batman & Robin, Batman Forever, Phone Booth ja Veronica Guerin (2003), tuossa ihastuttavassa tosielämään pohjautuvassa feministisessä, sananvapautta ja uralle uhrautumista tutkailemassa filmissä, jossa saamme tutustua Ciaran Hindsiin – taas pahana poikana…. Joel Schumacherin The Phantom of the Opera (2004) filmissä mainitulla Ciaran Hindsillä on naamiaisissa sopivasti kullatut pässinsarvet päässään, ja jätealalla, anteeksi romumetallilla rikastuneella aisaparillaan Simon Callowilla (Amadeus, Neljät häät ja hautajaiset, Rakastunut Shakespeare, Angels in America, ja vähintään neljästi hän on ollut Charles Dickens eri produktioissa..) on kukonpää…
Nämä naurettavat vanhat herrat juoksevat tanssityttöjen perässä – eivätkä suinkaan homehdu toimistossa, jossa oopperan uusina johtajina taatusti kuuluisivat enemmän kuin lavalle – takahuoneista puhumattakaan… Hinds ja Callow ovat tepastelleet yhdessä myös tv-sarjassa Rooma…. Ja Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) filmissä olivat namikat vastakkain Hinds ja Gerry Butler....
 |
| phantom of the opera 2004 movie | Tumblr |
Joel Schumacherin Oopperan kummitus - The Phantom of the Opera (2004) spesiaalin DVD:n de luxen ekstroissa kerrotaan sukkelasti, millä eri nopeuksilla eri maissa Andrew Lloyd Webberin musikaaliversiossa kristallikruunu pudotetaan – mm Australiassa vauhti on nopein, ja raskas kristallikruunu jää killumaan juuri ja juuri arvostelijoiden yläpuolelle… Mukavaa, että Steve Harley on saanut suunvuoron, eikä suinkaan mitenkään katkerasti ainakaan enää ollenkaan konsanaan penseästi suhtaudu liian lyhyeen roolisuoritukseen oopperan kummituksena – lähinnä musikaalin promovideolla.
Kate McMullanin adoptoima – hetkinen, mikäs sana se olikaan adaptoima, helppolukuisen englanninkielinen lyhennelmä Gaston Leroux'n alkuperäisteoksesta The Phantom of the Opera julkaistiin Step-Up Classic Chillers –sarjassa, jolle en kannattaisi olla penseä (kirja maksoi 30 penceä). Kirjan on kuvittanut Paul Jennis, perin kiehtovasti… Eritoten kulahtanut, rappioitunut värikansi on niin Gaston Leroux'n klassikon kuvaaman Oopperan Kummituksen kaltainen, että se näyttää jo oudolta, kun me postmodernit pullamössöprometheukset olemme niin tottuneet popkulttuurin pulp -virtaan, joka syöltää silmillemme jatkuvalla syötöllä sattumia, oi noita valmiita kuvia, jotta edes hetkeksi kuvittelisimme olevamme onnellisia, tai edes olemassa.
Paul Jennisin kannessa Kummituksen silmät hohtavat keltaisina kuin rikki, ja naamio peittää luonnollisesti hänen luurangon kasvonsa, joilta on turhaa kookasta aatelisnenää etsiä… Jennisin muita kuvituksia näkee mm. teosten Tuulen viemää ja Dracula houkuttelevissa kansissa – Harlekiineista eli Harlequin Temptation kirjoista nyt puhumattakaan. Jennisin romanttisissa kansissa nykyajan rakastunut viikonloppumatkalla oleva pari on juuri syleilemässä toisiaan taustanaan jylhät maisemat, tai sitten kanervan peittämillä nummilla humisee, ja olemme viktoriaanisessa Skotlannissa - taustalla häämöttää uhkea muinaislinna, ja kauniiseen aprikoosin väriseen musliinipukuun pukeutunut tummaverikkö on riuhtaisemillaan heleän akvamariinin sinistä paitapuseroa lihaksikkaan rakastajansa yltä, rakastajansa, joka on pukeutunut kiinnostavaan, Sex Pistolsitkin mieleen tuovaan karmiinin punaiseen kilttiin, joka miltei lehahtaa tuulessa paljastaen pitkät mustat sukat, tallimestarin pohkeet, ja palan paljasta reittä…
Tämä siis paljon ennen Outlanderia ;)
Tai sitten olemme nostalgisessa menneessä kuten Huckleberry Finnin seikkailuissa ja fantasiassa kuten Ihmemaa Oz.
Ennen kaikkea Paul Jennis – epäilyttävää kyllä - rakastaa teatterin magiaa, oopperaa, pukuja, valaistusta, ja soittaa koskettimia. Kuin oopperan kummitus ikään!
Kate McMullanin teksti tuo Kummituksen lähelle – onhan se minämuodossa kirjoitettu.. Mutta palatakseni alkuperäisteokseen Gaston Leroux'n The Phantom of the Opera englanninkieliseen pokkariin (Wordsworth Classics, 1995, maksanut hulppeat 1,50 euroa uutena), jossa on järkyttävän kaukaa haettu kansi; teoksen aloittaa kirjailija alkusanat: ”Oopperan kummitus todella oli olemassa.”
Leroux'n Oopperan kummitus jättää jälkeensä monta kysymystä, kuten miksi Erik ”Kummitus”, teeskenteli Madame Girylle viihdyttävänsä naisia aitiossaan?? Oliko siellä todella naisvieraita? Valehteliko Madame Giry Kummituksen ”Erikin” puolestapuhujana ja ystävänä virkavallalle, että naisvieraita oli? Leroux jättää lukijansa inhottavalla tavalla epäilemään, oliko Erik / Kummitus aiemmin sarjamurhaaja. Mitä Erikin naisille tapahtui?
Joel Schumacherin filmissä Oopperan kummitus Madame Giryllä eli upealla Miranda Richardsonilla on upea rooli – Schumacher naurahtaa tunteneensa olleensa itse kuulustelussa tai koeluvussa, ja Miranda myöhemmin ilmoitti, hyväksyisikö hän Schumacherin elokuvan, eikä pain vastoin kuten on yleensä..
Gaston Lerouxilla on tekstissään maantieteellisesti mukavia seutuja, kuten Upsala, ja goottilaisesti tietenkin Gothenburg - onhan herra itse käynyt jopa Suomessa. Andrew Lloyd Webberin musikaalissa nuoret rakastavaiset muistelevat lapsuuttaan, ja kuinka kuulivat pohjoisen synkeitä taruja…. [”dark stories of the North”]
Palatakseni aitiopaikalle: miksi Erikillä ylipäätään piti ehdottomasti olla oma aitio?? Jännityksen kannalta, tietenkin… Vaikka Erik Kummituksena pystyi liikkumaan suvereenisti huomaamatta, ja mustan kissaeläimen tavoin äänettömästi joka puolella oopperaa – hänet olivat huomanneet vain pikkutytöt ja juopot – kuka heidän todistuslausuntojaan ostaisi….
Juopoista puheen ollen – kovin ruokkoamattoman törhö näyttämötyöläinen Joseph Buquet (jonka kohtaloksi koituu [punjab] lasso *) kertoo mukavasti DVD:n ekstroissa, kuinka sliipatun näköinen luuli roolihahmonsa olevan. Sitten hän selittää, kuinka kovaa työtä ja aikaa vaativaa oli tehdä hänelle raskas meikki punottavine nenineen ja poskineen. Tai ei nyt ihan joka aamu..
Häntä näytteli Kevin McNally, herra näyttelee suhteellisen samannäköistä törkyistä merimiestä Pirates of the Caribbean trilogiassa, muuten. Hyytävässä kartanoelokuvassa Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, 2001) hän oli Unterstaatssekretär Martin Luther, kyseessähän oli Wannsee -nimisen järven rannalla huvilassa kovin salassa pidetystä konferenssista, jossa miehet yksintuumaisesti päättivät juutalaisten kohtalosta. Kevin McNallyn muita tuttuja filmejä on mm Sliding Doors, ja 007 - rakastettuni (jossa oli myös Jaws eli Richard Kiel) ja tietysti tuossa ihanassa 1970-luvun sarjassa Ross Poldark – Nuoren miehen tie hän oli Drake Carne eli Demelzan velipoika.
Tuo rivo näyttämötyöläinen Joseph Buquet muuten pelottelee ja naurattaa morbidisti samoin kuin Screaming Lord Sutch naisyleisöään Jack The Ripper teoksensa filmatisoinneissa kymmeniä vuosia sitten.. Niin ollen – luin tässä teoksen Hullu nainen ullakolla tuosta mainiosta Fitz ratkaisee sarjasta, ja tässäkin kirjassa, kuten teoksessa Kun taas sua kaipaan muistutetaan kuoleman vaaran tunnun olevan mitä suurin afrodisia…
Andrew Lloyd Webberin biisissä Angel of Music nainen kirkuu niin kovaa ja korkealta, että böömiläiset pikarit ovat vaarassa hajota sen tuhannen sirpaleiksi, taiteillen nimen oman hyvän maun ja mauttomuuksien rajalla, ylevän ja banaalin, pelon ja uteliaisuuden, kivun ja nautinnon…. Tässä kauhuromanttisessa dualismissa on selkeä jako: musta-valkea, opettaja-oppilas, helvetti-taivas, mies-nainen, iltarusko-aamunkoitto, naamio-paljas otsa, valaistu porvariskoti-himmeä maanalainen luola…
→ Joel Schumacherin filmissä jää ihmettelemään Andrew Lloyd Webberin toistuvia sanoituksia, joissa neuvotaan Kummituksen salaiseen, kosteaan luolaan syöksyviä vihaisia miehiä tulisine soihtuineen (aika selkeä allegoria), että pitää kädet silmien tasolla…. Tällä tarkoitetaan, asiaan vihkiytymättömille ja muille uusille pakanoille, että silloin heitä olisi vaikeampi yht äkkiä lassota, ja niin ollen hirttää..
Minun ensimmäinen Kummitukseni taisi olla Earl Carpenter tuolla Her Majesty's theatressa #oopperankummitus #phantomoftheOpera https://t.co/0NgTchzBfQ— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 3. marraskuuta 2018
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)