Teatterin lumoa - kuvallinen teatteriblogini

Teatterin lumoa - Satu Ylävaaran kuvallinen teatteriblogi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Omapohja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Omapohja. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Heini Junkkalan Homoäiti Omapohjassa Kansallisteatterissa 13.11.2018 ja teatterin äänenkäytön historiaa!

Viimeksi kihomadot ovat naurattaneet kotimaisessa sarjakuvassa, toki sopivan etäisyyden päässä. Homoäiti-näytelmä Kansallisteatterissa alkaa niillä. Oi pyhä äitimyytti! Heini Junkkalan arjen tarkoista havannoista nousee myös kasvu aikuisuuteen, luopumiseen, kuoleman mahdolliseen kohtaamiseen.

Suosittelen. Kiinnosti jo elokussa Kansallisteatterin näytäntökauden esittelyssä, jossa äänessä ei ollut Katja Küttner vaan ohjaaja. Heini Junkkalan Homoäiti Omapohjassa Kansallisteatterissa 13.11.2018 ja teatterin äänenkäytön historiaa! Juhlaa! Arkea. Katja on pitelemätön jokaisen mikin äärellä.

Musiikkina miesten - joilla on ollut varmaankin lapseton työrauha - säveltämää klassista musiikkia. Suosittelen leviämään muuallekin. Teos toteutuu toisen näytelmän tilassa. Tällä kertaa monologin LISTA lavasteissa.

Miten tehdä näytelmä jossa on pääosassa ääni? Näin Junkkalan edellisen ääniteoksen, näytelmän Axel - soolo miesäänelle, joka oli dokumentti sukupuolesta. Mitä tapahtuu minun äänelleni sukupuolenkorjauksen aikana, ja jälkeen. Haluanko menettää kuulaan lauluääneni, koska tunnen, että olen syntynyt väärään vartaloon, sukuoleen, jonka haluan korjata, tulla mieheksi joka jo, sielussa, olen. Mutta ääneni muuttuu.

Tunsin suurta ja ehkä pikkuriikkisen absurdia raivoa kuunnellessani näitä miesten säveltämiä klassikoita, klasaria. Miehet, oi nuo etuoikeutetut miehet ovat saaneet opiskella musiikkia, tehdä musiikkia, heillä on ollut työrauha. Kaikessa. Heillä on ollut tuki. Ja hauskaa - enää Beethovenin kuuleminen ei lyö Kellopeliappelsiinin kuvakidutusta silmille. Toisaalta herra Beethoven ei itse kuullut viimeisintä sinfoniaansa.

Ajattelin avajaisissa jossa kuultin vain pätkä tulevasta näytelmästä:

Provoktiivinen nimi varmaan fasistihallitukselle jonka ministerit, hyvinkin valkoiset miehet, haluavat kieltää abortin, translain uudistamisen, tasa-arvoisen avioliiton, sateenkariperheen arjen, ja kaiken muunkin järkevän.

 Tämä monologi herätti monia suuria nauruja. Eikä ihme. Riemastuttavia katkelmia.

Näitä ajattelin kun näin itse teoksen:

Tänäänkös 13.11.2018 oli Homobonuksen päivä? Sillä tänään näin näytelmän #Homoäiti ja bonuksia tipsahti tilille peräti 0,79€.

Kenellä on oikeus olla äiti, kenellä on oikeus olla olematta äiti, kenellä on oikeus onneen, kenelle hetki omaan rauhaan. Miksi puoliso ei auta, miksi valitsee oman sylin eikä päiväkotia.

Homoäiti voi olla myös haukkumanimi teiniltä, mutta tässä tapauksessa se on äiti, joka on lesbo. lesbo, joka on äiti. Sekin on yksi taistelutanner, ihmisoikeus.

Mutta ei näytelmä pelkkää synnytystä, täitä, kihomatoja ja ahdistusta, jonglöörausta, uhkailua kun yks kakara pitäis nukkuu nyt, ja toisen olla hereillä, ettei valvo yötä. Ei pelkästään lapsen tekeminen tee ihmisestä aikuista. Perheen perustaminen. Aikuisuus on sitä hiljaista itkua, kun huomaa, miten suvun piirteet toistuvat lapsen sivuprofiilissa, ketju, kaunis kaari, ihmisen elämä. Kuinka joutua luopua isovanhemmistaan. vanhemmistaan. Mietitään myös inhimillistä elämää, arvokasta vanhuutta ja eutanasiaa.

Suosittelen tätäkin, oikeastaan suosittelen kaikkia missä käyn - jos ne ovat esimerkillisen hyviä, outoja, potkivia tai haastavia. Ei tarvitse olla äiti eikä lastenhoitaja, nämä tarinat on jaettavissa. Niitä kuulee julkisissa kulkuvälineissä joissa on - kappas kappas - äitejä lapsen kanssa. Pyhää äitimyyttiin kuuluu asiallinen kätilö, mutta ainahan niin ei ole. Onkohan kätilö tarkoituksella xx, jotta kipu helpottaisi.

Translitteroin tuon tekijätapaamisen jahka ehkä ehdin.

Näin tämän Kansiksen medialipulla, kiitos siitä. Muut meidän bloggariklubilta näkivät tämän jo ennakkoon viime viikolla, mutta minulla oli rendezvous Oopperan Kummituksen kanssa Oopperalla.

Hyvin tämä teos kulkeutuisi myös Oopperan lämpiöön, tai Alminsaliin. Ehkä sairaalaankin, ja muihin pienempiin teattereihin. Jos se tehdään yhtä hyvin. Talvipuutarhaan.

Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Esiintyjä
Katja Küttner

Teksti ja ohjaus
Heini Junkkaala

Dramaturgi
Elina Snicker
Valosuunnittelu
Titus Torniainen
Äänisuunnittelu
Harri Kejonen






Kuvasin ohjaajaa avajaisissa:




Yksi kiva spekti oli Maunula, lähiö, jossa nykyään on vireätä kulttuuri-toimintaa, mm Halloweenia kakaroille, ilmaisia Cleaning Women -konsertteja ja muuta tuiki tärkeää. Kirjastoa ei ole purettu eikä siirretty. Olin aikoinani töissä seudulla, eri-ikäisten kehitysvammaisten parissa. Joskus paljon aiemmin Maunula oli ehkä pelottava paikka, mutta, hei jengejöä oli muuallakin, mm Koskelassa, missä myös olin töissä. Oli nhirveetä kun aito Maunula eli Maunulan oikea alkuperäinen ostari purettiin ja tilalle rakennettiin rikkaille asuntoja ja tyhmiä ruokapaikkoja, jossa on sonnin kuva.




Homoäiti
Tätä hän ei vanhemmuudesta tiennyt
Heini Junkkaala

Kansiksen sivulta:


" Kun hän sai toisen lapsensa, häneltä otettiin pois oma aika ja tila. Hän asettui kokopäiväisesti toisten palvelukseen. Hänelle jäi päivässä yksi tunti omaa aikaa. Hän päätti käyttää tuon tunnin kirjoittamiseen. Hän alkoi dokumentoida elämäänsä pienten lasten äitinä. Kirjoittamiselle oli vain yksi sääntö: hän ei sensuroisi mitään.

Homoäiti on tehty ja omistettu niille, jotka eivät yleensä pääse teatteriin, koska jalassa, kädessä, tississä, parrassa roikkuu yksi tai useampi tahmeakätinen lapsi.

Homoäiti on tehty ja omistettu niille, jotka ovat itkeneet aamulla, koska eivät tiedä, miten selviytyä univelkaisena uudesta päivästä. Niille, jotka ovat epätoivoissaan olleet vähällä potkaista kissaa, tai ovat potkaisseet kissaa. Niille, jotka ovat menettäneet sosiaalisen kontrollinsa, huutaneet bussikuskille liian nykivästä ajotyylistä, pillastuneet remonttimiehelle, joka on sattunut röyhtäisemään väärään aikaan.

Homoäiti on tehty ja omistettu niille, joille suihku on ainoa paikka piirtää omat rajansa, mutta jotka suihkuun eivät taaskaan ehtineet. Niille, jotka ovat löytäneet kakkaa paidastaan, oksennusta housuistaan, hammastahnaa hiuksistaan, harmaata hiuksistaan. Niille, jotka unohtavat kaiken, rukkasen, syntymäpäivän, päiväkotimaksun, puolet kahden asian ostoslistasta, tapaamisen, peiliin katsomisen, tissin laittamisen rintaliiveihin imetyksen jälkeen, lupauksen, kaiken sen mitä puhuttiin viisi minuuttia vanhenneessa todellisuudessa.

Niille, joiden kädet ovat alkaneet muistuttaa oman äidin tai isän käsiä. Niille, jotka ovat hengittämättä katsoneet nukkuvaa lastaan. Niille, jotka ovat rukoilleet lasta Neitsyt Marian patsaan edessä. Niille, jotka ovat itkeneet nähdessään viherpeipon putoavan katuun. Niille, joille viisaskatseinen rollaattorilla kulkeva Maunulan alkoholisti on tulevaisuus, joka ei tullut omaksi osaksi, mutta olisi voinut tulla. Niille, jotka eivät enää pysty suojaamaan itseään siltä tiedolta, että me kuolemme.

Homoäiti on toinen teos Heini Junkkaalan Kansallisteatterille tekemästä kolmen dokumenttiesityksen sarjasta. Ensimmäinen esitys sarjassa oli Axel – soolo miesäänelle, joka sai ensi-iltansa Lavaklubilla maaliskuussa 2018. Homoäidin esiintyjänä nähdään karismaattinen Katja Küttner.

Kantaesitys Omapohjassa 9.11.2018 "


Tässä Axel - soolo miesäänelle -traileri:



Asiaan liittyviä ja liittymättömiä merkintöjä Maunulasta, äityidestä, komiikasta ja arjen pulmatilanteista - joka naurattaa pienen välimatkan päässä:


Ei aika entinen kai koskaan enää palaa... Maunulan ostari on tuhottu.


Tämäkin lähiö eli Maunulan ostari on purettu. Missä on Miina Äkkijyrkän lehmäpatsas, kysyn vaan? Millä laitumilla vasikat nyt pälyilevät ohikulkijoita? Päälle on jyrätty kerrostaloja. Toivottavasti ihmisillä on niissä varaa asua. Nämä kuvat ovat 22.03.2014. Enää mitään ei ole olemassa mitä alla olevissa kuvissa näkkyy. Tai ehkä aurinko. Mutta kuinka kauan...


Miina Äkkijyrkän vasikkapatsas on vihdoinkin takaisin Maunulassa, keskiviikko 3. lokakuuta 2018


Miina Äkkijyrkän Vasikat tai Aamulla on vihdoinkin takaisin Maunulassa. Kaikki on ennallaan. paitsi patsas sijaitsee nyt korkeamalla kuin ennen. Maunulaa on pidetty välillä nukkumalähiönä 2000-luvulla, välillä väkivaltaisena paikkana joskus 1950-1960-lukujen jengiläisten terrorisoimana, minä olen ollut siellä töissä 90-luvulla, käynyt kylässä ja kaupassa myöhemminkin. Vanha ostari purettiin, en muista joko purkukuvat olen täällä levittänyt. Maunula on siinäkin mielessä kiinnostava lähiö, että siellä on virkeää kulttuuritoimintaa lapsille, nuorille ja aikuisille - tietysti kirjaston ympärillä. Ja kirjastoon on tervetulleita kaikki... Kaupungissa on kerrostumia, kaupunki muuttuu, yimby, yes in my backyard. esimerkiksi Kansallisteatterin mielestä teatteri kuuluu myös lähiöön, ja kulkeutuu myös lähiöön. Kansis ja Maunula tekevät myös yhdessä teatteria. Taidemuseon julkisten veistosten sivulla on entisen paikan osoite: Suursuon ostoskeskus, Pakilantie, Maunula. Vaikka ainahan Maunulan ostari on ollut Maunulan ostarilla.


Liittyen Homoäiti-näytelmään, synnytystalkoisiin ja ihan tavalliseen arkeen: Vessarengas juuttui kaulan ympärille ja pulu piilotteli kylppärissä – Perheet paljastavat aamuisten kaaostilanteiden huvittavimpia sattumuksia




Ja Elävästä Arkistosta:

MOT: Maunulan ostari-blues Julkaistu: 19.1.2009 Ohjelmasta: MOT: Ostari-blues
Ohjelman tekijät: Tuottaja: Matti Virtanen,Toimittaja: Martti Backman,Kuvaussuunnittelija: Marco Hyvärinen,Kuvaussuunnittelija: Jari Pussinen,Kuvaussuunnittelija: Tapani Sillanpää,Kuvaussuunnittelija: Sasha Silvala,Leikkaaja: Minna Nuotio,Graafinen suunnittelija: Petri Kärenlampi,Arkistotoimittaja: Outi Kortelainen,Ohjaaja: Kaijaleena Rajatora,Tuotantopäällikkö: Kaijaleena Rajatora,Kuvaussihteeri: Reetta Keinänen
Embed Jatka MOT: Maunulan ostari-blues
klo
Tunnisteet: , , , , , , ,

Kaks duunaria kerran... elikkäs Korjaamo Kansallisteatterissa nauratti ääneen. Hyväntahtoisesti.

Olimme Omapohjassa ja lavasteena autotalli. Tai oikeasti huiltsika, tai siis autokorjaamo ja kaksi miestä valtataistelussa, ehkä. Pomo ja työläinen. Kaikki oli haalarin siniseen sävytetty. Tai sitten ei. Mika Myllyahon teos kantaa otsikkoa "Taistelukomedia omanarvontunteen puolesta!" Näin tämän proggiksen 13.04.2018 Omapohjassa, vielä on jälellä kaks näytöstä Pienellä näyttämöllä. Ja äkistihän tämä teos lähtee kiertämään. Korjaamo Kansallisteatterissa nauratti ääneen. Hyväntahtoisesti.

Kuvastoon kuuluu, että seinällä on esineellistetty kalenteriin vähäpukeinen, nuori hoikka nainen, joka kaiken huipuksi pitää päässään intiaanipäähinettä - vaikkei edes ole aboriginaali. Eri Keepperin paikka. Vitsi siksi - tuo kuva liittyy #metoo -liikkeeseen, seksismiin, naisvihaan sekä kulttuuriseen omimisen, alkuperäiskansojen hyväksikäyttöön. Tietoinen valinta, rekvisiitta.

Miten kertoa myrkyllisestä maskuliinisuudesta, miehekkyydestä, joka on rajattua. No, huumorilla ja musiikilla. Miksi miehen malli on niin jäykkä, eikä kehity. Miksi toisenlaisia miehiä kiusataan. Korjaamo on tilana kiinnostavampi kuin toimisto jossa istutaan tärkeänä titteli edellä, ja pannaan pikkujouluissa kynävarastossa Modern Talkingin tahtiin.

Tarvitaanko enää autoja? Onko autokorjaaja kuoleva ammatti? Miten Korjaamo lyö leiville, vai tuleeko kynsille?

Pojat kuuntelevat hyvää musiikkia. Ovat tunteneet jo kouluaikoina. Kuuluvat eri kastiin, eri luokkiin. Toinen on duunari, ja toinen pääsi opiskelemaan, opettajaksi asti.

Kiinnostavaaa on näytelmissä, kuten tässä ja Kaupunginteatterin Millerin kirjoittamassa Hinta-teoksessa on tämä eripura veljesten tai kaverusten välillä - kuka pääsee opiskelemaan, kuka ei. Millaiset lähtökohdat kodissa on.

Kiinnostava käänne on taannoin tapahtunut väkivallanteko, josta ei sen tarkemmin voi skriivata, ettei juonenpaljastuksia. Mutta kiinnostavasti asiaa käsitellään. Mitä itse olisit tehnyt. Oikeasti. Millaisen väkivallan tai voimankäytön väkivallan estämiseksi olisit valmis tekemään.

Viehättävät, vakavat näyttelijät. Keski-ikäiset, hiljaiset tuumaajat. Miettivätkö he kuten Housut pois -teoksessa, tarvitaanko miehiä enää. Istuvatko ruutitynnyrin päällä.

En ehtinyt tästä kirjoittaa, koska olin useamman kuukauden ilman kotona olevaa internetiä - sekä tietsikassa että puhelimessa. Minun piti aina matkustaa verkkoon - Helsingissä on ilmainen WiFi mm kirjastoissa, Kampin keskuksessa sekä metrossa - jos metrolla on varaa ajella. Kun tuli kuvia muokkaamaan kirjastoon niin mukana oli oltava ulkomuisti ja joskus jopa kannettava. Osin tänä aikana, muutamana viikkona minulla ei ollut myöskään toimivaa puhelinta eikä puhelinliittymää. Mutta ei se mtn. Ihminen sopeutuu. Matkustaminen linjuriautolle kuten ennen muinoin - herätyskellon kanssa. Tavattava ihmisiä sopivitusti. Seli seli.

Valitettavasti työrauha puuttuu kirjastossa ja julkisessa liikenteessä, kotonakin voi raivohullu poraaja purkaa raivoaan. On monen jutskan summa, että edes jotain valmistuu.

Siksi on ihanaa vain mennö teatteriin, istua hiljaa pimeydessä, puhelimet kiinni, ja vain ottaa vastaan taidetta 2 tuntia 45 minuttiia rauhallisessa tilassa.









Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Rooleissa
Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen

Ohjaus
Mika Myllyaho

Lavastus
Kati Lukka
Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen
Musiikki
Samuli Laiho
Valosuunnittelu
Harri Kejonen
Äänisuunnittelu
Iiro Iljama


Näytelmät kuvat Flickristä:
Kuvassa Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen. Kuvaaja Tommi Mattila.

Korjaamo 2

Korjaamo Taistelukomedia omanarvontunteen puolesta! Mika Myllyaho


Kansallisteatterin sivulta:

 Jallulla (Jukka-Pekka Palo) on autokorjaamo pikkukaupungissa. Hän on koko elämänsä ollut yksityisyrittäjä ja elättänyt perheensä korjaamalla autoja. Vähän ennen eläkeikää hän on ajautunut rahoituskriisiin. Uudet autot tarvitsevat uudenlaisia korjauslaitteita ja tietokoneita, jotka ovat kalliita ja vaativat tietoa. Konkurssi on kuitenkin henkilökohtainen häviö − viimeinen asia, jonka Jallu haluaisi elämässään kokea. Korjaamolla työskentelee myös Ola (Seppo Pääkkönen). Jallu on ottanut Olan töihin korjaamolle auttaakseen vanhaa lapsuuden ystävää, joka on jäänyt pois rehtorintyöstä burnoutin takia. Yhdessä miehet käyvät taisteluun Korjaamon puolesta.

 ”Tässä on mulla kaikki. Koko elämä. Ammattikoulun jälkeen suoraan inttiin ja sitten näihin hommiin. Autoja korjaamalla on maksettu pojan ja tytön opiskelut sekä vaimon kampaamolaskut ja omakotitalon lisäsiipi. Yksityisyrittäjä oon, mut kokoomusta en oo koskaan äänestänyt. Ku tunnen itteni duunariksi, enkä valkokauluspelleksi. Mä olen piru vie viimeinen mohikaani, joka vielä oikeasti avaa moottorin ja korjaa sen. Ei kukaan tee sitä enää nykyään. Enää ei tartte ees itte ajaa autoa, ja robotit kasaa ne. Ihmiset ei tajua et työt loppuu. Mä olen just esimerkki siitä ku mun palvelu jää tarpeettomaksi. Käsityöammatit katoaa ja ihminen muuttuu veltoksi nahkapussiksi. Tää menee just niin et nää koulutetut ihmiset viilaa linssiin meitä tyhmempiä. Ai saatana! Mieti nyt et mitä kaikkea markkinamiehet saa tyhmän kansan ostamaan. Vaikka näitä tuppervaaramukeja. Niitä meilläkin on kaapit täynnä. Ja kaikki on kertakäyttötavaraa. Uus moottorisahakin heitetään roskiin, kun se ei käy tyhjäkäyntiä ja rautakaupassa tyrkytetään heti uutta konetta, ku sitä pitäs vain hiukan säätää. Ihmiset ei osaa enää tehdä itse mitään. Ei edes saunaan lämpötilaa laittaa. Saati pumpata renkaisiin ilmaa!” -Jallu-

Mika Myllyahon uusi komedia Korjaamo on ensimmäinen näytelmä, jonka hän on kirjoittanut Kansallisteatterille. Hilpeänhaikea näytelmä kertoo vanhan liiton miehistä muuttuvassa maailmassa, ja sen pääosissa nähdään Kansallisteatterin valovoimainen näyttelijäkaksikko – Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen. Myllyahon Ryhmäteatterille vuosina 2005−2009 kirjoittama näytelmätrilogia (Paniikki, Kaaos ja Harmonia) on saavuttanut huikeaa suosiota niin Suomessa kuin ulkomailla; Paniikki on ollut viime vuosina kansainvälisesti esitetyin suomalaisnäytelmä. "
klo
Tunnisteet: , , , , ,

Jennifer Tremblayn esikoisnäytelmä La Liste herätti yleisössä suuret naurut ja

Jennifer Tremblayn Lista on sopivan kokoinen monologi, mutta miksei ääliöt osaa sulkea puhelimiaan teatterissa? 18.9.18 koin Kansallisteatterissa Omapohjassa iloa, naurua tälle Inhon Catherine D:n kaukaiselle ahistuneelle sukulaiselle pedanttine listoineen. Ja sopivasti syksyn suruisa, myös.

Suosittelen. Kiinnosti jo Kansallisteatterin näytäntökauden esittelyssä.

Valkoisiin lappusiin pukeutunut pedantti täti puhuu monologia. Hänen käyttäytymisensä naurattaa. Hän on kuin Polanskin Inhon päähenkilön sisko. Tietysti tyylilaji on eri kuin Polanskin hiljainen kauhu. Vaikka tila on mustavalkoinen. Enimmäkseen valkoinen. Valkoinen arkki - jossa ei ole listan listaa. Ei tähele pantavaa, ei muistettavaa asiaa. Valkoinen kaaos. Äänetön kohina.

Miksi hänellä on lapsia, eri toten poikia ja koira, vaikka hän rakastaa järjestystä. Että kaikki on ja pysyy jämptisti paikoillaan. Hän on muuttanut perheineen äärettömän kauniille seudulle ja suuresta ikkunastaan näkyy pelto, josta van Gogh olisi ylpeä. Hiljaisella landella. Eristäytyneellä.

Miksi puhutaan vain raskaudenjälkeisestä masennuksesta? Miksi isä on jatkuvasti töissä, ja sitten fyysisesti paikalla ollessaankin on poissaoleva. Kenen tarina kuunnellaan?

Monologi on sopivan mittainen. Ei väliaikaa.

Tiivistä mutta hengittävää.

Anaalinen banaalinen. Ei, johdonmukainen, kliininen ja jämpti. Mitä me teemme ja sanomme, mitä jätämme sanomatta, jätämme tekemättä. Millainen vaikutus tällä on. Miltä tuntuu syyllisyys, olenko minä syyllinen, aiheutinko minä.

Mitä kaikkea voi kertoja, ja jakaa, huumorin kautta, hyvinkin musta huumorin.

Ja kuinka hienoja kuulla ja nähdä naisten tarinoita nykyään teatterin lavoilla!

P. S. itse rakastan listoja, kaaoksessa.

Samoihin aikoihin oli muitakin kanadalaisia näytelmiä Kansiksessa, tarkoitan lukudraamaa Change Your Life, jossa neljän kanadalaisen näytelmäkirjan tekstejä esitti kotimaiset suosikkinäyttelijäni. Ks Harvinaista herkkua: englanninkielistä lukudraamaa Kanadasta: Change your life

Avajaisissa kuvassa Pirjo Määttä näytelmässä Lista, ohjaus Irene Aho. Jennifer Tremblayn esikoisnäytelmä La Liste herätti yleisössä suuret naurut pilkun tarkan kliinisen arjen ahdistamina listoineen ja tarkkoine sääntöineen...






Kansiksen sivulta:
" Tahraton keittiö.

Keittiössä on nainen, kolmen lapsen äiti, perfektionisti, jonka kodin ja lasten hoito sujuu mainiosti tehtävälistojen laatimisen avulla.

Muutto maaseudulle oli naisen oma toivomus, oma ihannekuva perheidyllistä, mutta hän ei viihdykään uudessa kotikylässä. Talo seisoo keskellä kuivaa, hengetöntä peltomaisemaa, eikä kylässä ole yhtäkään sukulaissielua. Kaiken lisäksi naapurissa asuu Camilla, raskaana oleva, boheemi äiti, jonka kaoottinen elämäntapa ja neljä kuritonta lasta vasta ärsyttäviä ovatkin.

Mutta kun Camilla kuolee pian viidennen lapsensa synnytyksen jälkeen, nainen järkyttyy. Olisiko hän voinut estää sen? "


Jennifer Tremblayn haastattelu:  

Haastattelusta saa irti paremmin kun valitsee kieleksi suomen. 




 Kansiksen Flickr-kuvia tästä proggiksesta:

Lista 3

Tunnelmia instassa ja tvitterissäni:






klo
Tunnisteet: , , , , , , ,

tiistai 25. syyskuuta 2018

Harvinaista herkkua: englanninkielistä lukudraamaa Kanadasta: Change your life

Quebecista asti tuli tämä lukudraama ( Staged Reading) nimeltään Change your life ( muuta elämäsi ) Kansallisteatterin Omapohjan näyttämölle yhtenä päivänä, ilmaiseksi 14.09.2018. Harvinaista herkkua, englanninkielistä lukudraamaa oli Omapohjassa straight outta Quebec: ChangeYourLife esityksessä näyttelijöinä Markus Järvenpää, Jussi Nikkilä, Elsa Saisio, Milka Ahlroth, Laura Rämä & Aleksi Holkko. Se oli kuin radioteatteria - paitsi että näyttelijöiden ilmeet näki, varsinkin kun Nikkilä vahingossa kaatoi täyden vesilasin pöydälle ja mikrofoneille ja piuhoille, ja tuli pieni jännitysmomentti, räjähtääkö, tuleeko oikosulku, sähköisku vai meneekö pokka....

Eilen oli paikalla kanadalaista näytelmäkirjailijoista Olivier Choiniere ja Sarah Berthiaume.



Toteutus oli kuten radiokuunnelmassa paitsi näyttelijöiden ilmeet näki - varsinkin kun vesilasi kaatui vahingossa...

Ensimmäinen teksti, elämys oli Jean-Denis Beaudoin: My Children are not Afraid of the Dark, Lapseni eivät pimeää pelkää... mikä tuntui modernilta, hyvältä kauhuelokuvalta, sellaiselta hämärältä, joka jättää liiankin paljon tulkintoja, ja sisältää nyansseja ja variaatioita, muuntujia, muuttijia. Ehkä. Sarjakuvamainen olo, graafinen, piirretty, öljyiisllä mustilla väreillä, muttei missään nimessä lasten sarjiksia, eikä ilonaamoja. Mieleen tuli elokuvista Invitation ja joku muu minkä kirjoitin teatterin paperille, muttei siitä saa Erkkikään selvää - on hankalaa kirjoitaa sekä puhelimen muistioon että paperille. Paperille on mukavampi piirtää... Kummitusmainen draama jossa ehkä syötiin.

Catherine Léger: Baby-sitter muistutti vasta nähtyä American Horror Story: Cult -sarjan jaksoa. Ja Netflixin parhaimmistoa. Ehkä. Mikä on hauskaa, mikä viraalia. Mitä on komedia, millaisia tarinoita voi kirjoittaa komediaksi. Miten me too -liike kääntyy komediaksi kun sitä kirjoittaa feministi, nainen. Mikä ällöttävissä seksistisissä naista halventavissa miesten kertomissa vitseissä naurattaa? Miksi miehet haluavat ryhmässä räkänauraa niille. Eivätkö he ole kuuleet myrkyllisestä miehisyydestä miehekkyydestä. Miten huumoria ja kameraa, katsetta voi käyttää...

Olivier Choinière: Simon says. Tästä kapteeni käskee -näytemästä: kirjoittaja ohjasi sen itse. Jossa Death metal bändi veti kaiken musiikin - kovin brechtiläistä.., Vieraannuttamista. Miksi juuri tämä musiikin genre? Koska Death metal musiikin laulajan sanoitukset ovat totta, laulaja uskoo mitä sanoo, vastaa Choinière. Omapohjaan ei ollut varaa roudata death metalliorkaa edes Norjasta, ja olisihan meillä ollut Impaled Rektum, vai mikä tuo Hevi reissu -leffan poppoo olikaan. Muusikkona toimi Samuli Laiho, kuten muissakin esitykissä. Heviä vieraannuttamis- ellei peräti lähentämiskeinona on käytetty myös Lynchin rakkauselokuvassa Villi Sydän tuota Powermadin spiidmetallia, ja Hanekenin Funny Gamesissa käytetty Bonehead: Naked City taatusti häiritsee. Ainakin naapureita...

Sarah Berthiaume: Nyotaimori kertoo ällöttävästä riitistä jossa alaston nainen makaa pöydällä passiivisena kuten saduissa ja Poen tarinoissa, ja päällään on kuolleita raakoja kaloja jota pukuäijät syövät. Voiko nainen itse haluat tällaista sekä syöjänä että tarjottimena?

Sarah Berthiaumen teoksessa nostetaan pöydälle, ei pelkkää piirakkaa, vaan tehtaat ja hikityöpajat. Olemme luoklayhteiskunnassa, jossa orjat tekevät työn, kokoavat matkapuhelimet ja autot, näpräävät kasaan pitsialushousut ja järjettömän kalliit rintsikat, joihin heillä itsellä ei ole varaa. Vieraantuminen, seksismi.

Tätä esitystä harjoiteltiin neljä kertaa. Silti se oli maukas, sopivan mittainen. Mutta haluavatko suomalaiset näyttelijät, lähinnä nuo ylinnä mainitut, tulevaisuudessakin tehdö teatteria englanninkielellä? Kyllä tahtovat. Markus sanoo englanninkielellä näyttelemisen olevan hidasta, vieraalla kielellä...

Kiitoksia näistä uusista näytelmistä!

Kuten Trainspotting opetti mitä pitäisi valita... Näytös venyi pitemmäksi kuin ensin oli luvattu, se alkoi klo 16 mutta loppukeskustelu loppu klo 18.45 aikoihin, mutta ehdin 10 minsassa naapuriin Kansallisteatteriin katsoon Julia & Romeoo - ties monennenko kerran klo 19 reikä reikä.









Muut tviitit ja fb-uutiset:

Québec is at the Finnish National Theatre in Helsinki! Performance of Quebec work includes ‘Change Your Life – Plays from Québec’, an exciting collection of vibrant contemporary drama. Readings in English. Sept. 15th.
Kansallisteatteri
Centre des auteurs dramatiques




Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Actors
Milka Ahlroth, Aleksi Holkko, Markus Järvenpää, Jussi Nikkilä, Laura Rämä and Elsa Saisio

Directed by
Hilkka-Liisa Iivanainen

Translated by
Eva Buchwald


Kansiksen sivulta:
"In addition to its production of Quebec author Jennifer Tremblay’s The List, the Finnish National Theatre is profiling the work of four other playwrights from Quebec this autumn.  A reading in English has been organized in cooperation with CEAD (Centre des auteurs dramatiques) which supports the development and promotion of Canadian Francophone playwrights.  Extracts from the work of Sarah Berthiaume, Jean-Denis Beaudoin, Olivier Choinière and Catherine Léger, will be staged in a rehearsed reading at 4pm on Saturday September 15th.

Berthiaume, whose play Nyotaimori is named after the Japanese tradition of eating sushi from the prone body of a naked woman, examines the modern day work ethic. Beaudoin explores sibling rivalry in My Children are not Afraid of the Dark, a mysterious tale of simmering resentment, set deep in the woods. Choinière’s play Simon Says is a satire on the seductive appeal of populism and Léger’s comedy Baby-sitter tackles the complexities of sexual politics. These four very different plays reflect the vast range of contemporary drama on Quebec’s vibrant theatre scene.

The reading will be followed by an open discussion with the authors and artists.

The extracts for the reading have been translated from the original Quebecois by the FNT’s dramaturg Eva Buchwald. This event, which has also received support from The Quebec Delegation in London, is part of a joint project between the Finnish National Theatre and CEAD: Quebec audiences will also be given the opportunity to discover Finnish drama. CEAD have included three Finnish authors in their Dramaturgies en dialogue festival this year. Readings of plays by Antti Hietala, Kati Kaartinen and E. L. Karhu take place in Montreal this August. The authors’ presence in Montreal has been supported by TINFO (Theatre Info Finland).

Photo credits:
Sarah Berthiaume by Jérémie Battaglia
Olivier Choinière  by Eugene Holtz
Jean-Denis Beaudoin by Eva-Maude TC
Catherine Léger by Dominique Lafond"

vieraannutuksia ja mielleyhtymiä:
spiidmetallia Wild at Heart -teoksessa. Powermadin Slaughterhouse:
Funny Games jenkkiversiossa jenkkivesityksessä auton laarissa on hyvä kokoelma cd levyjä:
Funny Gamesissa käytetty Bonehead: Naked City taatusti häiritsee. Ainakin naapureita...
klo
Tunnisteet: , , , , , , , , , , , ,

tiistai 22. toukokuuta 2018

Levoton esseisti Raskolnikov sähköisen kirsikkapuun loisteessa 21.5. ja 25.5.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus tuli syystäkin verkkokalvoilleni eilen - Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ansioista Omapohjassa 21/5/18. Hyvin valaistunut tulkinta.

Miksi naisen täytyy aina myydä itseään, miksi miehellä on aina rahaa maksaa portolle, miksi naiselta puuttuu raha. Millainen vanha juoppo antaa tyttärensä myydä itseään kadulla?

Mitä valintoja Raskolnikov voi edes tehdä? Pelastaa? Kenet? Epätoivoiset ihmiset tarttuvat pulloon, hihhuloimaan. Sonjalla on merenneideon turkoosit hiukset.

Kenellä on oikeus onneen? Miksi nietzscheläinen esseisti Raskolnikov - etuoikeutettuna miehenä - hylkää opinnot, joihin naiset, tytöt eivät pääse? Miksi R ei opeta tyhmempiään? Ja saa siitä rahaa? Miehen ylpeys. Olla älykkäämpi muita kurssilaisia.

Pikavipit pitäisi lailla kieltää. Kun mediassa tiirataan ja syynätään tarkkaan vihaa ja valeuutisia, saman voi siirtää myös television mainoksiin, jotka lupaavat järjettömiä asioita ihmisille, joilla ei ole niihin varaa. Myyden tuotteita joita ihmiset eivät tarvitse. Ja hirvempänä - mainostetaan pikavippejä. Pikavipit jopa sponssaavat tv ohjelmia. Kellon ympäri. Kaiken aikaa. Aiheittaen ihmisille ahdistusta. Velkaa. Toivottomuutta.

Vaikka television ja internetin pikavipit eivät katko sormia....
Pitäisikö siitä olla tyytyväinen?

Kirjoitan tästä paremmin viikonloppuna. Taas on kirveellä töitä.

Viimeksi näin Raskolnikovin roolissa Markus Järvenpään. Tässä näytelmässä R on Antti Lang ja Sonjan roolissa on Elina Reinikka. Uusia tuttavuuksia. Matti Onnismaan tapasin viimeksi kuristusseksin aikana. Siis elokuvassa Armomurhaaja,  sen juhlanäytöksessä Night Visions festivaaleilla.

Rodion (Rodja) Romanovitš Raskolnikov (Родион Романович Раскольников)
Sofia (Sonja) Semjonovna Marmeladova (Софья Семёновна Мармеладова)
Porfiri Petrovitš (Порфирий Петрович)

Ja saunarakennus joka on täynnä mustia hämähäkkejä...

Rikos ja rangaistus 25/5/18

Kauhu Con tapahtumassa vuonna 2017 kysyttiin, oliko Dostojevski lukenut Poea, eri toten novellia kielivä sydän. Samaan syssyyn voisin jatkaa, entä myös tarina Kaksoisolennosta.

Eilinen veto oli erityisen vahva ja tunteikas. Kiivas ja rauhaton R on kuitenkin hyväsydäminen, hän antaa vähästään, ja huolehtii Sonjan äitipuolen lapsista, jotka ovat vain pieniä sinttejä, koska eivät saa tarpeeksi ruokaa. Koska Sonjan vastenmielinen isä ryyppää perheen rahat. Lapsille ei ole varaa ostaa kenkiä. Viheliäinen köyhyys ja kurjuus. Ja ne toiset, jotka asuvat rikkaiden alueilla, jossa on puistoja ja suihkulähteitä. Puistoja ja suihkulähteitä.

R ei ole kuitenkaan täysiin tuhoon tuomittu, tunteeton koulun keskeyttäjä, murhaaja, itseään yli-ihmisenä pitävä. Ei, hän rakastuu.

Näyttelijöinä on tiivis kolmikko. Sonjan surullisille kasvoille on musta kyynel tatuoituna, kuten vankiloissa on tapana, ehkä ( itkupilli, Cry-Baby ). Sonjan habituksessa on mm 2010-luvun japanilaista alakulttuuria kuten kawaii, lolita ja anime, joissa kaikissa on mukana miehen tirkistelevä katse. Kokonaisuudessa on jotain koshausta eli   cosplayn hahmoa, Supersankaria tai prinsessaa, ja ehkä burleskiakin: turkoosi peruukki, hopeanhohtoiset lenkkarit, ja 1980-luvun huolivälin Madonnaa: musta pitsinen teddy-alusasu ja iso krusifiksi. Tai ainakin ristiriitainen risti. Huora ja madonna, naisen kapeat, ahtaat roolit. Joko tai. Miesten kirjoittamat, rajaamat. Neonoranssi pitsimekko, ja näin ollen kokonaisuutena biletyttö, party girl, party party party, 24 h party... Tyttö, joka on sekaisin, ja surullinen, turrutettu. Läpinäkyvässä sateenvarjossa tuikkii mustat tähdet... Turvautuu hihhulismiin, hullu uskovainen.

Porfori on tyyni ja miellyttävä, hän ratkoo palapeliä. Vaikka R on jo oven suussa, niin Porforilla on vielä yksi kysymys, kuten Columbolla. Hän haluaa Raskolninovin tulevan uudesti, rupattelemaan. Vaikka Porfori kuuluu miliiseihin, on hän inhimillinen. Tapa millä hän lausuu sanan keissi, on huumoria, ja ironiaa.

Raskolnikov oli niitä kalpeita poikia, kuten Ian Curtis, Rimbaud, kotimaiset Pin-Upsit, Saksikäsi-Edward, Blixa Bargeld, Dave Vanian, Nietzsche. Kauhuromanttiseen kalustoon kuuluvia, tahi post-punkin ja romantiikan ajan synkkiä hahmoja. Vampyyreitä, angstisia, ahdistuneita, lommoisia poskia, osin rikkoinaisia sydämiä, sieluja.

Tämä R on jättänyt opiskelut kesken, mikä tuolloin oli varmaan ennen kuulumatonta - silloin ei ollut slush-kiimaa eikä pitchausta eikä naurettavien titteleiden ja projektien keksimistä modernissa "työssä" jossa nuori kloppi makaa huonoryhtisenä säkkituolissa tahi lattiatyynyllä, ja tekee uudenlaista "työtä" eli vain ajattelee. Ja puhuu paskaa.

Mutta Raskolnikov ajattelee myös. Hän on ajattelija. Aikaisemmin ihmiset nauroivat filosofeille, jotka vain ajattelivat. Että elääkö sillä? Kuka sen maksaa? Miten ajattelu näkyy bruttokansantuotteessa? Anteeksi - bruttokansantuloksessa. Kaikki on mitattava rahassa. Kenellä oikeus asua, perustaa perhe, pysyä hengissä. Säilyttää arvomaailmansa ja itsetuntonsa.

Kenellä oikeus rakastaa? Kenellä oikeus riistää henki? Kenen kuolemaa surraan? Ilkeän koronkiskurin, joka elää toisten ahdingosta ja epätoivosta. Joka eli. Vanhan juopon joka ajoi tyttärensä huoraksi.

Rikostarina, rakkaustarina, jännityskertomus, klassikko.


Tekijäloota:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ

Esiintyjät
Antti Lang, Matti Onnismaa ja Elina Reinikka

Ohjaus ja visualisointi
Johanna Freundlich

Äänisuunnittelija
Petteri Mård

Dramaturgi
Eva Buchwald


Kansiksen sivulta:

Rikos ja rangaistus
Selviytymistarina
Fjodor Dostojevski − Johanna Freundlich

"
Raskolnikov ja Sonja ovat kaksi nuorta aikuista, joita pidetään menetettyinä tapauksina.
Raskolnikov on äärimmäisen rikoksen merkitsemä nuori mies. Idealistinen Sonja joutuu olosuhteiden pakosta alentumaan nöyryyttäviin tekoihin. Onko heille enää olemassa paikkaa maailmassa, uuden alun ja sovituksen mahdollisuutta?

Epätoivoisiin tekoihin ajautuvien nuorten vastapainoksi asettuu aikuinen, tutkinnanjohtaja Porfiri Petrovitš. Hän on peili, johon nuorten tunteet ja ajatukset heijastuvat. Tarina on hurja, mutta se loppuu toiveikkaasti. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta mistä tahansa voi selvitä yhdessä.

Kolmen näyttelijän teatteriesitys tuo Fjodor Dostojevskin ajattoman romaaniklassikon kaikkine elämänkokoisine kysymyksineen lähelle katsojia. Tarina korostaa sovituksen mahdollisuutta ja ihmiskontaktin tärkeyttä niin toiseen nuoreen kuin läsnä olevaan aikuiseen.

Rikos ja rangaistus -esityksen työryhmässä toimivat ohjaajana ja käsikirjoittajana Johanna Freundlich, näyttelijöinä Antti Lang, Matti Onnismaa ja Elina Reinikka. He ovat työskennelleet aiemmin yhdessä mm. monivuotisessa Angels in America -produktiossa.

Rikos ja rangaistus -esitys on osa laajempaa samannimistä teatteriprojektia, jonka tarkoituksena on tarjota korkealaatuista teatteritaidetta lastensuojelun piirissä oleville nuorille. Projektissa valmistetaan teatteriesitys, jota esitetään valtion koulukodeissa eri puolilla Suomea. Projektiin kuuluvat myös työpajat, joissa syvennytään esityksen aiheisiin yhdessä nuorten kanssa. Freundlich ja Reinikka toimivat projektiin liittyvien työpajojen ohjaajina.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkijat Marko Manninen ja Päivi Känkänen vastaavat hankkeen tutkimusosuudesta. Hankkeessa tutkitaan teatterityöpajoihin osallistumisen vaikutuksia nuorten tunteiden käsittelyyn ja taidelähtöisen toiminnan mahdollisuuksia tunteiden ja kokemusten erittelyssä. Kokonaistavoitteena on tuottaa tietoa lastensuojelun työkäytäntöjen kehittämiseksi.

Ensi-ilta Vuorelan koulukodissa Vihdissä 6.4.2018
Esitykset Omapohjassa 19.5.−26.5.2018

Projektin yhteistyökumppanit:
THL, valtion koulukodit

"

Kansiksen Flickrissä on kuvakaruselli, kuvia, karu selli: Rikos ja rangaistus 9 Kuvassa Antti Lang Kuvaaja Tuomo Manninen
Rikos ja rangaistus 6





Rikos ja rangaistus sarjaa tiirasin aikoinani:
klo
Tunnisteet: , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)