Ja seuraavaksi Kullervo joka puhuu vain miekalleen... Eipäs vaan kävin katsomassa Rakkaani, Conan barbaari toisen kerran, koska onhan se niin mainio. Että miten yleisö reagoi tähän esitykseen. Paljon enemmän nauruja, kovia nauruja tuli. Hyvä niin. Käykääpä katsomassa, näytöskausi päättyy 5.12.2020.
Tänään 10.10. on myös maailman mielenterveyspäivä. Juurikin siksi Rakkaani, Conan barbaari iskee Turun kaupunginteatterilla. On myös Aleksis Kiven päivä, ja Pöpön esittäjä Miro Lopperi oli Ryhmiksessä, Ryhmäteatterin Suokin kesäteatterissa, Kari Heiskasen ohjaamassa Seitsemässä veljeksessä Lauri, ja osin hä oli myös Aleksis Kivikin joka lensi Lapinlahden parantolan katonrajassa huutaen ilosta: Minä elän!
Rakkaani, Conan barbaari toisen kerran Turun kaupunginteatterissa 10.10.2020
Tällä kerralla huomioin näytelmän alun. Päähenkilö 13-vuotias Pöpö Höpönen saapuu innokkaana koulun pihalle, välkälle tai ennen kuin koulu alkaa. Pöpöllä on iloiset, kirkkaat, odottavat silmät ja leveä, leveä hymy. Kuulemme ääninä lasten iloista hälinää ja pölinää. Mutta Pöpö seisoo yksinään, ja hitaasti hänen onnellinen ilmeensä sammuu. Päähenkilöä esittävä Miro Lopperi osaa klovnerian, sirkuksen, fyysisen itsensä hallinnan akrobatiassa, ja myös dostojevskimäiset tunteet. Tsehovista, Shakespearesta nyt puhumattakaan, sekä kotimaisista kantaesityksistä. Irlantilaisessa kauhuelokuvassa The Hole in the Ground (2019) hän esittää pienen mutta fyysisen roolin hahmona A... Kävin katsomassa tuon Kati Outisen tähdittämän leffan muistaakseni Rakkautta ja anarkiaa festivaaleilla.
Mutta palatakseni lauantain Rakkaani, Conan barbaariin.
Näytelmässä esitetään Conanin luojan kirjailija, ryyppyveikko, rasisti ja tappelija Robert E. Howardista se herkempi puoli. Hän oli rasisti ja kaveerasi H.P. Lovecraftin kanssa. Vai olivatko kirjekamuja. Eniweis, Lovecraftia ei tässä mainita, monia muita rasistisia viitteitä kuten Paljon on kesää jäljellä, karaokessa.
Robert E. Howardin herkemmästä puolesta ja hänen äidistään luodaan kuva. Se ei ole Psyko-mainen, paljoa, vaikka Norma Batesin luuranko essuineen seisoo pahvilaatikoista tehdyn rakennelman katolla, rakennelma johdattaa meidät suuresta lämpiöstä sisään pienen näyttämön lämpiöön, ja lopulta istumaan paikoillemme.
Onko ihan koherenttia lukea rasistin kirjoittamia pulp-kirjoja? Entä laulaa rasistin kirjoittamia tai laulamia lauluja karaokessa?
Taiteessa, kuten kauhussa ja komediassa, mustassa komediassa voi käsitellä monenlaisia asioita. Pöpö ei lapsena tiennyt varmaankaan Conanin tarinoiden kirjoittajan rasismista. Onhan se hankala asia. Rasisti kirjoittaa sankariksi barbaarin...
Mikä turmelee? Onko se väkivaltaviihde? Onko se isä joka häipyy perhe-elämästä tonttulakki päässä ja jättää lapsen, ja äidin, joka ramppaa karaokepaarissa.
Osittain omiin kokemuksiin (teksti ja ohjaus Juho Mantere) perustuva Rakkaani, Conan barbaari tuntuu hyvin tutulta tarinalta. Se on hyvin samaistuttavissa, niin 1980-luvulla kuin nykyäänkin. Se on kuitenkin tehty paljon hienommin ja kierommin kuin valittava kantrilaulu, jossa aikuinen mies menettää kaiken.
Elokuvan eikun näytelmän loppupuoli jättää katselijan arvuuttelemaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Mikä on mielikuvitusta, mikä on täytäntöönpanoa.
Miksi ei saisi lukea Conanin sarjakuvia ja novelleja, jos se on hyvä, se helpottaa, se on turvallinen, oma linnake.
Miksei lapsi saisi valita omia kiinnostuksensa kohteita. Miksi niistä ei saisi pitää esitelmiä koulussa.
Ensemblestä vielä: vaikka lavalla on vain viisi näyttelijää, tuntuu, että heitä on paljon, paljon enemmän. Vaihdot sujuvat sutjakkaasti, ja erityisesti Kirsi Tarvainen on karismaattinen Conani.
Tämän näin teatteribloggaajan lipulla, ja kiitän siitä. Olen ollut niin HC Rakkaani, Conan barbaarin fäni, että matkustanut samalla maantien ässällä kuin Pöpö Höpönen, tietämättäni.
Tekijäloota:
Tekijät Teksti ja ohjaus Juho Mantere Lavastussuunnittelu Jani Uljas Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen Äänisuunnittelu Mika Hiltunen Valosuunnittelu Jari Sipilä Naamiointi Minna Pilvinen Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen
”Minun jumalani on Krom. Hän on julma ja rakkaudeton, mutta syntymässä hän puhaltaa miehen sieluun taistelun ja tappamisen voiman. Mitä muuta jumalalta pitäisi vaatia?” – Conan Barbaari
Oletko koskaan ollut yksinäinen? Jäänyt ulkopuolelle? Kokenut vääryyttä, ja saanut lohtua vain haaveilemalla kostosta? Yön pimeinä hetkinä, yksinäisyyden ja katkeruuden hiipiessä sieluun, ohjaaja Juho Mantereen avuksi on rientänyt fantasiakirjallisuus, roolipelit ja sankarihevi. Conan Barbaari, Dungeons & Dragons ja Manowar. Näistä aineksista on myös rakennettu hänen uutuusnäytelmänsä Rakkaani, Conan Barbaari. Musta komedia törmäyttää miekan ja magian Mantereen autofiktiiviseen materiaaliin. "
"
Conan on pakopaikka tosielämän väkivallasta
Mantereen ohjaamaan näytelmään sisältyy päätöntä mäiskintää ja mustaa huumoria, mutta myös selkäpiitä hyytävän häijyjä alasävyjä. Groteskista ja pöhköstäkin esillepanosta huolimatta hyväksytyksi tulemiseen ja anteeksiantoon liittyvät teemat ovat samaistuttavia ja antavat ajateltavaa eri-ikäisille katsojille. Esitys tuo näkyväksi sekä nuorten että aikuisten maailmassa vahvana elävän jaottelun sankareihin ja luusereihin.
"Conan on tässä ajassa tarkasteltuna kaikkea mitä ei saisi olla, mutta kostoa kytevälle koulupojalle se oli ihaninta ikinä. Fiktio on ollut minulle pakopaikka tosielämän väkivallasta. Esitykseen tulee myös paljon komiikkaa ja lämpöä, sillä ne ovat minulle tärkeimpiä työkaluja esityksiä tehdessäni, olipa aihe miten rankka tahansa", Mantere kertoo.
Aikaisemmin karnevalistisia tulkintoja klassikkoteoksista tehneen Mantereen tämänkertainen ohjaus jättää paljon tilaa katsojan mielikuvitukselle. Turun Kaupunginteatterin konkarinäyttelijöiden rinnalla nähdään Suomen Kansallisteatterin lavoilta tuttu Miro Lopperi, joka eläytyy 13-vuotiaan Pöpön rooliin. Turussa ensi kertaa vierailevat Lopperi ja Mantere ovat tehneet yhteistyötä Teatterikorkeakoulusta lähtien.
”On ollut hienoa kehittää Mantereen kanssa yhteistä, omanlaistamme näyttämökieltä. Esityksemme ovat ennen kaikkea hikisiä, hauskoja ja hurjia”, Lopperi nauraa.
Muskelisankarin nousu maailmanmaineeseen
Conan Barbaari (Conan the Barbarian) on alun perin amerikkalaisen pulp-kirjailija Robert E. Howardin luoma fantasiahahmo 1930-luvulta. Howard kirjoitti yhteensä 21 Conan-novellia, jotka toimivat lähtölaukauksena miekka ja magia -genrelle. Hahmosta tehtiin vuonna 1982 ilmestynyt elokuva, josta tuli aikansa merkittävimpiä toimintaelokuvia. Elokuvassa Conan selviytyy orvon kovasta kohtalosta ja lopulta kostaa vanhempiensa kuoleman. Ristiriitaisen vastaanoton saanut, raa’an väkivaltainen elokuva teki Arnold Schwarzeneggerista ja hänen ympärysmitaltaan 55-senttisestä hauislihaksestaan tähden. Elokuvasta tehtiin Jason Momoan tähdittämä uusintaversio vuonna 2011. "
Ensi-ilta 9.9.2020 klo 19, oma tuotanto
Näytöskausi päättyy 5.12.2020
Näyttämö: Pieni näyttämö
Kesto: 2 h 10 min
Ikäsuositus: 16+ (paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja)
Esityksessä käytetään hetkellisesti kirkkaita valoja ja strobovaloa.
Parasta väkivaltaviihdettä tällä hetkellä. Tässä kaupungissa. Tällä näyttämöllä. Kunnon Conanointia Turuus. Rakkaani, Conan Barbaari alkaa Nietszchen englanninkielisellä lainauksella: What does not kill me makes me stronger. (Was mich nicht umbringt macht mich stärker). Vai oliko se kuten Conanissa: That which does not kill us makes us stronger.
Pöpö 13 vee on koulukiusattu nuori poika, joka löytää voimaa, vertaistukea, inspiraatiota, turvaa ja eskapismia Conan Barbaarin sarjakuvista ja novelleista, sekä hevistä. Hän saa massiiviset annokset toksista maskuliinisuutta eli ikäviä, myrkyllisiä miehen malleja sekä kotoa isältään että sarjakuvista ja hevistä. Hän on vielä pieni poika. Hän ei tiedä, mitä tehdä tunteittensa kanssa.
Sarjakuvista ja novellitaiteestakin tuttu Conan barbaari on ilmestynyt Turun kaupunginteatterille. Koulukiusattu Pöpö 13 vee lukee seikkailuita, mutta koulukaverit kusee reppuun ja pistää nenun vuotamaan verta. Pääosan Miro Lopperin fyysiset suoriutumiset pisti silmään kun hän Aleksis Kivenä lensi Lapinlahden katolla, siis Ryhmiksen näytelmässä. Lavalla vierailee tähtisilmä, kovasti Paul Stanleyn näköinen heepo. #välitaukotviitti #rakkaaniconanBarbaari
#rakkaaniconanparpaari 11.09.2020 parasta viihdettä tällä hetkellä. #teräksinenkomedia #conanofturku
Ajattelin ennen esitystä:
Mukana myös panovaarit manovaarit (Manowar). Rekvisiittaa on nami nami esityksestä, jossa kaipa käsitellään koulukiusausta, yksinäisyyttä, nuorten mt-ongelmia, mutta miekka kourassa ja sandaalit hiekassa. Hyvin samaistuttavaa. Tämä metalli- ja sarjismaailma. Minne mennä. Kun...
Myös minulla oli yläasteella mottoina Nietszche, mutta myös Pelle Miljoonan lauseet: " Älä anna maailman masentaa, vaikka se moukaroikin lujaa. Joka nöyränä oottaa, se kärsiä saa. Iskut ei osu liikkujaan. Missä ylpeytesi on nuori mies, entä sinun nuori nainen. Raivaa estees joka tukkii ties, älä olen niin taipuvainen. " (Pelle Miljoona & NUS: Nuoriso sairastaa syöpää) Tätä ei kuulla näytelmässä, mutta jos alajuonteena kirjoitan, miten tämä esitys liittyy omaan elämääni. Se mikä ei tapa, vahvistaa -lause, ja ajatus toistuu läpi näytelmän.
Kun astumme pienen näyttämön lämpiötä kohti, niin kuljemme ruskean pahvin päällystämän portin lävitse, suoraan Pöpön maailmaan, hänen linnaansa. Kuten lapset tekevät pahvilaatikoista turvallisia linnoituksia, niin myös Pöpö on niitä rakentannut. Laatikoissa, ja seinillä lukee hevibändien tarkkaan kopioituja logoja, on miekkoja, on Conan, on pääkalloja. On vähäpukeisia barbaarinaisia irvistämässä. On sankariheviä. On hyviä bändejä Cradle of Filthistä alkaen. On englanninkielisiä uhosanoja, on luutunut Norma Bates sievässä esiliinassa.
Viitataan kouluun jossa oleva ope ei ole ole ajan tasalla, vaan hihhuli. Opettaja hermostuu, kun Pöpö pitää esitelmän Conanista, ja kutsuu vanhemmat paikalle, kun poika sellaista väkivaltaviihdettä levittää, koulussa vielä. Opettaja ei sanallakaan puutu siihen, miten koulukaverit, tai siis samassa luokassa olevat samanikäiset koululaiset kusevat Pöpön reppuun ja lyövät nekkuun. Tällaiseen väkivaltaan ei puututa. Ei silloin. Entä nyt.
Muistan 1985 vuoden maissa kun senaattorien rouvat alkoivat sodan hevimetallin saatanallisuutta vastaan. Samoin suomessa joku hihhuli myös. Muistan myös, kuinka Sex Pistolsin keikka kiellettiin 1978 koska se olis ollu nuorisolle haitallista. Varsinkin lapsille.
Väkivaltaviihde. Hm. Nyt ovat ajat muuttuneet, Lordi voitti Euroviisut, Tuska festivaalit järjestettiin jne. Ja kun tuli vappu 2017 niin Hesan rautatieaseman neljä kivimiestä sai KISSin naamiot.
Yksi elementti esityksessä on KISS ja erityisesti Paul Stanley, joka on tässä mainio. Kuulemme seksistisen piisin, joka on kylläkin unmasked -kaudelta, jolloin bändi paljasti todellisen karvansa, ts esiintyi ilman meikkiä. Eli täysin kronologisesti ei mennä. Mutta tämä onkin fanttasiaa. Ja realismia.
Mutta näytelmässä toimii hienosti Star Childin (Paul Stanleyn hahmo) maski. Mitä ajattelen, kun Pöpö eli Miro Lopperi laulaa yleisölle Lick it up. Tietääkö tarinan poika, mitä sanat tarkoittavat.
Pöpön isä kehuu kuinka Gene Simmonsilla on ollut 2000 naista. Tai bändäriä. Vai oliko luku 5000. Kyse on ollut mitä ilmeisimminkin dippaamisesta - en voi millään uskoa, että hän on antanut naisille nautintoa ja tyydytystä. Kuten esim Johnny Deppin esittämä Don Juan de Marco teki kaikille naisilleen.
Onko Lick it up sen kummempi, seksistisempi kuin joka saatanan kevät ilmestyvät magnum-jäätelömainokset. Itse olen kuunnellut KISSiä myös tuolta kaudelta, ja myös tuota piisiä. Toisaalta - Simmonsin erityisen pitkä kieli.
Minulla ensimmäinen KISSin kasettti oli Destroyer.
Seksuaalisuus on läsnä. Se hämmentää.
Yhdellä tasolla Rakkaani, Conan parpaari käsittelee rasismia. Conanin luoja Robert E. Howard oli rasisti, ( hänen kirjekamunsa oli Lovecraft, myöskin rasisti, ja fanttasiakirjailija, Lovecraft kirjoitti vallan ikävästi suomalaisista, kuinka surkeaa kansaa suomalaiset on. Näytelmässä ei viitata Lovecraftiin. )
Pöpö ei tientenkään tiedä, että näiden jännittävien tarinoiden kirjoittaja on rasisti, koska hän on koululainen. Intternettiä ei ole vielä keksitty, ja hän on viaton lapsi. Niin kuin itsekin on joskus ollut. Rasismiin viitataan myös kun paarissa karaookkessa soi se kesäpiisi, jonka laulaja on rasisti. Tarkemmin sanoen laulajalla on "maahanmuuttokriittisiä" kommentteja. Kaikki eivät tiedä tästä, jos eivät lue uutisia tai seuraa twitteriä.
Meille selkeä Conan on ollut Arska eli Arnold Schwarzenegger elokuvassa Conan - barbaari (1982). Hän on kehonrakentajana päässyt pisimmälle eli Mr Olympiaksi. Viime aikoina Conan lähettää videoita joissa syöttää laamaa ja aasia - sisällä talossa, on siis kiltti eläimille, eikä siis syö eläimiä. Hän poseeraa kuvissa myös nuoren ympäristöaktivistin Greta Thunbergin kanssa ilmastokonferenssissa. Sankaruuksia on monenlaisia. Kaikilla ei ole viittaa. Eikä miekkaa.
Eikä haarniskaa. Sekä Arska että Paul Stanley somessa kannustavat ihmisiä käyttämään maskia, siis kasvosuojusta. KISSistä sekä Paul Stanley ja Gene Simmons ovat juutalaisia, ja Stanley twitterissä kannustaakin ihmisiä seuraamaan Auschwitzin museon tiliä. Stanle myös ponnekkaasti kritisoi kuin ällötys poika vastenmieleisessä tiktokissa heittää historian vääristelyä Auschwitzin museossa. Kuusi miljoonaa juutalaista kaasutettiin, Stanley muistuttaa, ja kertoo omasta lapsuudesta, kuinka häntä ympäröivillä ihmisillä oli käsiin tatuoituja numerosarjoja. Jotta aika ei hiljentäisi selvityjien ääniä, jottei todellisuus haalistuisi, häviäisi.
Eli sankareina Arska ja Star Child ovatkin oikeita sankareita....
Kun ihana Jason Momoa oli uusi Conan barbaari vuonna 2011, niin ajattelin rasistisen kirjailijan silloin kääntyvän haudassaan.
Minä en lukenut Conaneita paljoakaan. Mutta oli nippu Fantomeita, joita ehkä Maraboun tehtaille töihin mennyt suku toi mukanaan kesälomille. Tai ehkä Fantomeita sai Ruotsin puolelta. Fantomen oli Mustanaamio. Hänelläkin aika ikävä kolonialistinen toimintatapa. Kun nykyään ajattelee. Mutta pienenä ei näitä ajatellut.
Mutta on lavalla muitakin kuin Lopperi. Neljä Turun kantista - Ulla Koivuranta, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen - vetää kaikki muut roolit. Sutjakkaasti. Tiuhaan. Naiset vetävät miesten machoja rooleja. Mies vetää naisen rooleja. Ennen kaikkea näyttelijät esittävät rooleja mittavalla tunneskaalalla fanttasiaseikkailuissa, kotona aterialla, koulussa. Erityisesti Kirsi Tarvainen on ubercool, übercool Conan Barbaarin roolissa. Onhan hän vakuuttanut mm Tarun sormusten herrasta Turun kt:n suurella lavalla.
Yksi asia, joka myös on subtekstinä, tai viitteenä, tai alajuonteena, tai ehkä vain koen sen niin, on seksismi nörtteilyssä, naisviha peleisssä, peliskenen naisviha, seksismi ja naisviha, kun Captain Marvel ja Wonder Woman -elokuvia aletaan mainostaa. Seksismi elokuvissa näkyy esim palkkapusseissa, ja kenen näkökulmasta elokuva nähdään, kuka saa tarinansa kuultavaksi, ketä istuu rahoittajina. Kenellä on repliikkejä. Kuka saa pitää vaatteet päällä.
Sekä seksuaalinen häirintä, kaikin tavoin, nörtteilyn eri osissa. Sekä tietysti musiikkialla, vast ikään hesalainen ratiokanava mainosti itseään seisoen kuseville rock-kanavana. Voi voi pojat, sehän on aivan omaan nilkkaan kusemista, ja juosten kustua, kun vanha jäärä mammutti hirmusaurus yrittää pitää torahampain pitää kiinni vanhoillisesta menostaan. Rok rok. Eikä kanava, eikä sen johto halua ottaa vastuuta, vaan teksti poistettiin. Onko sekstinen meno niin pelkurimaista, että pitää saada klikkiotsikoita ja turhaa kohua. Ja pitää yllä vahingollista miehen mallia. Kaikille meille.
Itse oikeassa rock ´n rollissa on feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta sopivasti, ja sopimattomasti, androgyynisyyttä, on pitkät tukat 70-luvulla, on meikkiä, hulppeat tolppakorot ja kireät housut. Teatteria, kabukia eikä missään nimessä tavis-arkea vaan I wanna rock ´n roll all night long. Ja vieläpä osan seuraavastakin päivästä...
Ja kuinka musta nahka, niitit, kaulapannat ja koppalakit on niin heviä ja metallia, ja machoa, vaikka ne tulivatkin SM- ja fetishihomoklubeilta mm Rob Halfordin tuomina.
Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen
Esityksen loppu on vaihtoehtoinen, avoin ja liiankin monimerkityksellinen. Katsoja päättelee, mitä tapahtuu. Se on hurjasti tehty, olanyliheittimellä.
Pöpö jää mieleen. Varsinkin kun edellisiltana näki KOM-teatterissa näytelmän Poika. Väliajan jälkeen joku yleisöstä saa hihityshepulin. On hauska seurata miten Pöpö siihen reagoi, ja miten nauru ja hihitys leviää yleisössä.
Yleisö tuntui rakastavan tätä veristä, älytöntä ja älykästä spektaakkelia. Mikä ettei.
Rakkaani, Conan Barbaari 11.09.2020 Turun kaupunginteatterissa. Vielä Pelleä: Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta. Sitä ei kuulla, mutta vie aatokset omaan lapsuuteen, nuoruuteen.
P.S. Pojatkin lukee
P.S. kirjoitin tämän ns puhtaax remontin keskellä, hirveässä pörinässä, pärinässä. Ja liiman hajussa...
Tekijäloota:
Tekijät
Teksti ja ohjaus Juho Mantere
Lavastussuunnittelu Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Mika Hiltunen
Valosuunnittelu Jari Sipilä
Naamiointi Minna Pilvinen
Ensi-ilta 9.9.2020 klo 19, oma tuotanto
Näyttämö: Pieni näyttämö
Kesto: 2 h 10 min
Ikäsuositus: 16+ (paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja)
Esityksessä käytetään hetkellisesti kirkkaita valoja ja strobovaloa.
Kaikki eivät synny sankariksi
”Minun jumalani on Krom. Hän on julma ja rakkaudeton, mutta syntymässä hän puhaltaa miehen sieluun taistelun ja tappamisen voiman. Mitä muuta jumalalta pitäisi vaatia?” – Conan Barbaari
Oletko koskaan ollut yksinäinen? Jäänyt ulkopuolelle? Kokenut vääryyttä, ja saanut lohtua vain haaveilemalla kostosta? Yön pimeinä hetkinä, yksinäisyyden ja katkeruuden hiipiessä sieluun, ohjaaja Juho Mantereen avuksi on rientänyt fantasiakirjallisuus, roolipelit ja sankarihevi. Conan Barbaari, Dungeons & Dragons ja Manowar. Näistä aineksista on myös rakennettu hänen uutuusnäytelmänsä Rakkaani, Conan Barbaari. Musta komedia törmäyttää miekan ja magian Mantereen autofiktiiviseen materiaaliin."
"Conan on pakopaikka tosielämän väkivallasta
Mantereen ohjaamaan näytelmään sisältyy päätöntä mäiskintää ja mustaa huumoria, mutta myös selkäpiitä hyytävän häijyjä alasävyjä. Groteskista ja pöhköstäkin esillepanosta huolimatta hyväksytyksi tulemiseen ja anteeksiantoon liittyvät teemat ovat samaistuttavia ja antavat ajateltavaa eri-ikäisille katsojille. Esitys tuo näkyväksi sekä nuorten että aikuisten maailmassa vahvana elävän jaottelun sankareihin ja luusereihin.
"Conan on tässä ajassa tarkasteltuna kaikkea mitä ei saisi olla, mutta kostoa kytevälle koulupojalle se oli ihaninta ikinä. Fiktio on ollut minulle pakopaikka tosielämän väkivallasta. Esitykseen tulee myös paljon komiikkaa ja lämpöä, sillä ne ovat minulle tärkeimpiä työkaluja esityksiä tehdessäni, olipa aihe miten rankka tahansa", Mantere kertoo.
Aikaisemmin karnevalistisia tulkintoja klassikkoteoksista tehneen Mantereen tämänkertainen ohjaus jättää paljon tilaa katsojan mielikuvitukselle. Turun Kaupunginteatterin konkarinäyttelijöiden rinnalla nähdään Suomen Kansallisteatterin lavoilta tuttu Miro Lopperi, joka eläytyy 13-vuotiaan Pöpön rooliin. Turussa ensi kertaa vierailevat Lopperi ja Mantere ovat tehneet yhteistyötä Teatterikorkeakoulusta lähtien.
”On ollut hienoa kehittää Mantereen kanssa yhteistä, omanlaistamme näyttämökieltä. Esityksemme ovat ennen kaikkea hikisiä, hauskoja ja hurjia”, Lopperi nauraa.
Muskelisankarin nousu maailmanmaineeseen
Conan Barbaari (Conan the Barbarian) on alun perin amerikkalaisen pulp-kirjailija Robert E. Howardin luoma fantasiahahmo 1930-luvulta. Howard kirjoitti yhteensä 21 Conan-novellia, jotka toimivat lähtölaukauksena miekka ja magia -genrelle. Hahmosta tehtiin vuonna 1982 ilmestynyt elokuva, josta tuli aikansa merkittävimpiä toimintaelokuvia. Elokuvassa Conan selviytyy orvon kovasta kohtalosta ja lopulta kostaa vanhempiensa kuoleman. Ristiriitaisen vastaanoton saanut, raa’an väkivaltainen elokuva teki Arnold Schwarzeneggerista ja hänen ympärysmitaltaan 55-senttisestä hauislihaksestaan tähden. Elokuvasta tehtiin Jason Momoan tähdittämä uusintaversio vuonna 2011."
Syksyllä myös conanointia Turuus... Näimme klipin jossa Rakkaani Conan Parpaari tiukasti reenaa pääroolia varten ohjaajan tiukassa Skype-valvonnassa @TKteatteripic.twitter.com/RluUycknMW
1980-luvulla ei olisi tullut kuuloonkaan, että kivimiehet olisivat hevareita, vaan silloin hihhuleitten, saarnaajien ja muiden rahankerääjien mielestä hevi oli saatanasta #KISS - Kings in Satan´s Service.
As a Jewish boy I was surrounded by adults with numbers tattooed on their arms. Time silences voices of survivors and reality fades. To know the depth of this unfathomable evil and those who perpetrated this dehumanizing, it is humanized with faces and stories. @AuschwitzMuseumhttps://t.co/eVfeZPLcbV
Parasta sunnuntaipäivänviettoa seksin, kuoleman ja naurun parissa. Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman 13.01.2019 Teatteri Takomossa. Mainosjuliste muistuttaa Hammer Studion brittiläistä kauhua 50-luvun lopulta, jossa lommoposkinen legenda Peter Cushing on aistikkaana ja epäilyttävänä paroni Frankensteinin roolissa. Näytelmä alkaa tunnelmallisesti. Mary Shelley kirjoittaa olanyliheittimelle ja tekee sillä taidetta. Kuten 60-70-luvun hippien happobileissä. Mutta se vie ajatukset myös muualle kemiaan, ja keksimiseen, mikroskooppiin, ja avaruuteen, lähelle, ja kauas, oppimiseen ja tutkimiseen. Mennä kauemmas kuin konservatiivine tiedeyhteisö on. Ajatukset myös luovaan työhön, taiteeseen, kokeellisuuteen, Marie Curieen saakka.
Nainen, Mary Shelley ( Annika Hartikka ) kirjoittaa rauhallisesti, ja näemme varjoteatteria, kuten Jane Campionin elokuvassa Piano. Menneen ajan tehokeinoja, huvituksia, silmänkääntöä.
Näytelmässä on paljon panemista, ehkä liikaakin, mutta ehkä yksi ajatus oli tuo hetki, kun eräänä synkkänä yönä, kun oli myrskynnyt pari viikkoa, taivaskin oli musta, tulivuoret purkautuivat, ja hurja jännite oli Villa Diodatissa, jossa Mary Shelley, lordi Byron ja Percy Bysshe Shelley kilpailivat, kuka kirjoittaa pelottavimman kauhutarinan. He vetivät aikalailla huumehia, ja harjoittivat ahnaasti - tuota - vapaata rakkautta. Ja Mary 18-vuotias kirjoitti parhaimman stoorin, Frankensteinin.
Tämä Frankenstein on hikinen, feministinen, groteski, hempeä, hepulinauruun johtava, ja väkivaltainen ja kuuma ydinräjähdys, alkuräjähdys ja harvinaista herkkua. Räjähdys ja kokemus jossa olio / hylkiö / creepin pitäisi saada kaiken sympatian ja ihmisoikeuden. Ja pesää... Miro Lopperi on sekä julisteessa että lihallisena, livenä mainitun klassisen ja dekdentin Cushingin lisäksi myös Frankenstein Juniorin Tohtori Frankenstein ( lausutaan Fronkenstiin ) mainio Gene Wilder, taikaiskun tai salaman saanut hullu tiedemies.
Panemisen paljous lavalla ja kulisseja vasten kertoo myös ihmiskunnan rappiosta - kun viaton olio, Olento on puhdas. Ja haluaa vain kuulua joukkoon, että hänet hyväksyttäisiin ihmisiin, yhteisöön kuuluvana, tasavertaisena jäsenenä. Vaikka ihmiset, yhteisöt, viholliset silpoo toisiaan. Ja panee että Takomon seinät rytkyy. Ehkä.
Erityisen riipaisevaa on kun asunnottoman oloinen, isätön ja nimetön Olento laulaa Radioheadin piisin Creep suomeksi. Olentoa näyttelee surullisen hahmon Ritari tai klovni jota esittää Tuomas Korkia-Aho, vähän kuten Niko Saarela lauloi myös tämän piisin Kom-teatterissa näytelmässä Ateria.
Ihan näytelmän alussa vihjaillaan samaa, populaarimman musiikin, Robbie Williamsin laulun sanoin I just wanna feel, että haluan tuntea.
Vaikka romaanissa Frankenstein tuota olentoa ei herätetä henkiin salamalla eikä verkkovirralla, niin tässä virtaa sähkö. Tai perhana, kyllähän herätettiin, mutta millä. Tarvittavilla välineillä! Tehtiin luotiin annettiin elämän kipinä... Elokuvien Frankensteineistä tuttu salama joka rinnastuu romaanin alaotsikkoon Uusi Prometheus - kun tämä Prometheusvei jumalilta tulen ihan tavallisen rahvaan joukkoon. Frankenstein - uusi Prometheus! Ensimmäisessä äänellisessä Frankestein-elokuvassa tohtori Frankenstein sanoo: nyt tiedän miltä tuntuu olla jumala! Tämä tietenkin leikattiin pois ääniraidalta mutta itse mustavalkoisessa kuvassa se näkyy, joten huulilta voi lukea.
Mutta hetkinen, tässä klipissä ääniraita on mukana!
Oli synkkä ja myrskyinen yö Villa Diodatissa: Mary Shelley
Maryä itseä kuolema on ympyröinyt, itsemurhia mukaan lukien. Hänen äitinsä Mary Woolstonecraft kuoli Maryä synnyttäessään. Tai sen jälkeisiin komplikaatioihin.
Mary Wollstonecraft oli feminismin esiäitejä, joka kirjoitti naisten oikeuksien julistuksen sekä matkusti Pohjoismaissa yksin kakaroiden kera 1700-luvun lopulla aika vaativissa olosuhteissa ja paineiden alla. Tuosta kirjasta en löytänyt Suomen Lapin kaupunkeja tahi pitäjiä missä vierailivat. Hän ei ehkä vieraillut Suomessa.
Mary Wollstonecraftin rakastajiin kuului mm Fuseli, jonka kuuluisaa Painajainen-maalausta käytettiin mm Ken Russellin elokuvassa Gothic - yövieraat, jossa eletään tuota erästä synkkää yötä Villa Diodatissa. Maryn isä oli filosofi. Naisena Marykään ei päässyt opiskelemaan kuten Byronit ja muut etuoikeutetut miehet. Hän sai kotiopetusta, ja luultavasti sangen hyvää sellaista - vanhempiensa älyköt ystävät, ateistit ja muutenkin luovat ihmiset.
Nuorena naisena Mary joutui käsittelemään kuolemaa liiaksikin.
Mutta Takomoon.
Monta hetelmää ja vihannesta taotaan näytelmässä. Ne muistuttavat radiokuunnelmien ja piirrettyjen tehosteosastosta miten saadaan aikaan ääni väkivaltaisessa kohtauksessa.
Koomiselta tämä näytti hienossa kauhuelokuvassa Berberian Sound Studio, modernissa giallo-pastississa, jossa pääosassa on ääni. Hedelmien käsittelyn ääni Takomossa myös muistuttaa pornoa. Lavalla seksuaalisuus ja väkivalta vuorottelevat.
Ja seksuaalinen häirintä. Mitä lavalla voi tehdä. Mitä se symboloi. Eikö koskettomuus kuulu teatteriin. On komeaa katsoa kun partasuut uroot suutelevat - tuo lause, tai ainakin partasuitten uroitten poskisuudelma oli eräästä ranskankielen oppaasta 1940-luvulla, jossa opetettiin myös mannermaisille tavoille härmäläisiä. Tässä suudellaan oikeasti. Tai niin oikeasti kun teatterissa suudellaan.
Näin tämän ystävällisesti Teatteri Takomon mediavaparilla, tattis siitä. Oikeasti hurja näytös kello 17 aikaan sunnuntaina tammikuisna lumisena päivänä. Perhana - säätiedote lupasi Helsinkiin -15 astetta pakkasta niin eipä tullut niin paljon, olisi ollut mukana eläytyä oikeaan kylmyyteen, kuten Frankensteinin tarinassa, jossa matkataan mm Arkangeliin asti. Ja kauemmas. Kun mies yrittää tavoittaa jotain suurta, ennennäkemätöntä.
Tohtori Frankenstein meni liian pitkälle. Samoin tämä näytelmä. Mutta niinhän pitääkin ettemme aivan jähmety menneeseen, tuttuun ja turvalliseen. Kokeilemalla oppii, luovuus on sitä, että tekee virheitä, ja oppii, tai ehkä ei. Flowta kuitenkin, liikettä, aaltoa, tapahtumaa, häppeninkiä. Jos en vielä poppoosta maininnut nimeä Esa-Matti Smolander niin sanotaan tässä. Alussa hän oli epäluotettava kertoja, teatteripiru ja lemmenkipeä ja epävarma näyttelijä, joka halusi roolissaan huomiota, rakkautta, hyväksyntää ja suuseksiä.
Mary Shelley, lordi Byron ja Percy olivat aikansa rocktähtiä ja viettivät sex & drugs -elämää, jota innokkaimmat tiirasivat kaukoputkella.
"Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman" näytelmä Teatteri Takomossa ansaitsee kaikki katsojien ylisanat. Se ironisoi eksploitaatiojulisteen grafiikkaa, ja lupauksia kauhusta, seksistä ja naurusta, joita kaikkia saadaan mittavat määrät - ja millä teholla!
Neljä nuorta näyttelijää polvisuojineen tekivät graafista teatteria, jossa suojuksia kyllä tarvittiin. Kolme miestä ja yksi nainen vuorottelivat rooleissa tai samaan aikaan olivta kaikki yhtä. Näin jälkeen päin ajateltuna, he olivat kuin mikrsokoopissa, jakaantuivat.
Teatterivuoteni 2019 ensimmäinen viikko oli pelkkää bravuuria: Venus turkiksissa, Lion the weird and magical abracadabra circus show, Niskavuoren Heta x 2, Oopperan kummitus, ja Frankenstein voittaa kuoleman. Huh huh, tätä on vaikea panna paremmaksi. Nyt jos koskaan sana "huikea" liippaa läheltä.
Tekijäloota:
Näyttämöllä: Annika Hartikka, Tuomas Korkia-Aho, Miro Lopperi, Esa-Matti Smolander
Ääni- ja valosuunnittelu: Pekka Kiiliäinen
Ohjaus: Juho Mantere
Takomosta kerrotaan fb:ssä:
"Kun hyväsydäminen Olio suljetaan yhteisön ulkopuolelle, muuttuu hän ihmiskunnalle ikuista sotaa julistavaksi hirviöksi. Mary Shelleyllä oli tästä omakohtaista kokemusta hänen kirjoittaessaan science fiction -genren luoneen merkkiteoksen Frankenstein - Uusi Prometheus vain 18-vuotiaana.
200 vuotta myöhemmin kuusi Teatterikorkeakoulun opiskelijaa sulki itsensä kahdeksi viikoksi hylättyyn navettaan vapauttaakseen sisäiset hirviönsä. Maaseudun pimeydessä moraalia ei tunneta. Nyt tämä kauhistuttava esitys saapuu maalta kaupunkiin, Helsingin Punavuoreen ja Teatteri Takomoon!"
Tohtori Frankenstein selättää kuoleman...
Toivottavasti tämä viideo säilyy täsä:
Olen armoton Mary Shelly, Frankenstein, Mary Wollstoncraft, kauhu- ja goottilaisuuden friikki,
joten tästä tullee pitkä siivu...
Frankensteinin kirous -elokuvasta vuodelta 1957: Tässäkin taide-elämyksessä näytetään sekä keksijän että taiteilijan luovan prosessi. Se elää? Se elää! Mitä jos se on kuollut? Lopussa muitakin Frankenstein-taruja. Paroni Frankensteinä luotettava Peter Cushing.
Anne-Maria Vesalainen jakoi luovuus-luennoillaan hyvin mielenkiintoisia teemoja. Olen lainannut häneltä tämän pohja-ajatuksen kirjailija = keksijä.
> Sovellan noiden ajatuksien pohjalta esimerkiksi juuri Frankensteinin tarinan. Koska oikea kirjailija on aina keksijä - hän kamppailee sekä itsensä että ympäristönsä kanssa - mitä parempi kirjailija on sitä energisemmin taantumuksellinen ympäristö ja varsinkin sen hitaasti kehittyvä eliitti kirjailijaa/keksijää vastustaa.
Mielestäni Frankenstein kertoo kummankin tarinan, sekä keksijän, joka yrittää ja yrittää, lannistumatta, vaikka kaikki muut ovat häntä vastaan, hän on siis yksin.
Anne-Maria Vesalainen kertoo luomisprosessissa tärkeintä on, ettei anna periksi.
Että kuinka tärkeätä on motivaatio, omistautuminen, joustava, herkkä - koska vääjäämättä on ristiriidassa ympäristön odotusten kanssa. Juuri siksi Frankenstein on mielenkiintoinen hahmo - hän ei luovuta, vaan jatkaa. Hän haluaa saada valmiiksi. Hänessä kiehuu energiaa, hänessä tirisee suuri lataus. Hänen työtään ei estetä kuin silloin tällöin - tämä luo jännitteitä. Halusiko hän nietzscheläistä überihmistä?
Ennen kaikkea Frankenstein halusi täydellisen ihmisen.
Mutta miksi paroni Frankenstein on yksin? Hänhän on alussa pikkupoika joka haluaa tietää. Lapsinerosta kasvaa aikuinen nero, ja samalla hän kasvaa opettajiensa ohitse. Hän haluaa lisää ja lisää. Entinen opettajansa Paul Krempe sanoutuu irti mokomista puuhista. Typerän ihmisen rajallisuus tulee vastaan. Tavanomainen ihminen haluaa turvallisuutta, jossa ei satuta ketään. Jossa ei tapahdu mitään muutosta. Jossa ei keksitä mitään. Mutta tämä ei riitä Frankensteinille.
Hän haluaa luoda täydellisen ihmisen. Ei hirviötä. Hän puhuu olennosta, creature.
Paroni - tuo kohtukateellinen hullu tiedemies - ostaa maailman ykköspianistin sormet ja alkaa rakentaa omaa lastaan, aikuista lastaan, jolla olisi jo syntyessään kaikki maailman tieto. Häntä ei tarvitsisi kouluttaa kalliisti eikä näin hukata arvokasta laatuaikaa..
Mutta aivot, mistä aivot? Paroni katsoo entistä opettajaansa, mutta kutsuukin aikansa suurimman elävän neron kylään ja haluaa näyttää tälle, ei etsauksia makuukammarissaan, vaan yläkerrasta erästä maalausta, jota pitää katsoa vähän kauempaa, nero ottaa askeleen, ja hups, yläkerran kaide antaakin periksi, aivan kuin sitä olisi viritetty, ja hän tippuu maahan. Mikä onnettomuus! Frankenstein hoitaa tietystikin hautajaiset...
Frankenstein hiipii hautaholviin....
Mutta Krempe tunkeutuu hautaholviin paheksuntansa kera, ja rikkoo neron aivot.
Turhan tiedon ruutu, faktoja elävästä kuvasta:
vrt. Mel Brooksin nerokkaassa elokuvassa Frankenstein junior kyttyräselkäisen palvelija Igorin - mieletön Marty Feldman - niin ikään rikkoo varastamansa neron aivot pelästyessään peilikuvaansa [!] nähtyään salaman välähtäessä ja valaistessa hämärän huoneen, ja Igor joutuu ottamaan ehjät aivot abe-normal -kyltin alta, siis epänormaalit aivot ja huhu kertoo, että tästä sai alun perin punk- nykyisemmin humppaorkesteri Eppu Normaali nimensä...
Frankensteinin hirviötä näyttelee Christopher Lee, ja tästä alkoikin parivaljakon Cushing - Lee yhtenen ura, jossa hyvä versus paha -ottelu on toistunut tiuhaan. Meidän iloksemme.
Kiinnostavaa tässä sopassa on ranskalaiselta sisäköltä näyttävän ja kuulostavan oloinen ranskalainen sisäkkö Justine. Paroni Frankensteinilla on siis aikaa lempiä tulevaa vaimoansa, sekä palvelijatartaan kuin myös rakkaudella tehdä kupeittensa - tai aivojensa paremminkin - hedelmää, olentoa. Hän suhtautuu intohimolla työhönsä, mutta nauttii myös lasillisesta hyvässä seurassa.
Tervetuloa Villa Diodatiin synkkänä & myrskyisnä yönä - taivaskin on mustana tulivuorenpurkauksen jälkeen. Leffassa Gothic - yövieraat viitataan mm Byronin perilliseen Ada Lovelaceen, naiseen joka keksi tietokoneohjelmoinnin. + Mary Shelleyn Frankenstein https://t.co/GdJjLJCUjcpic.twitter.com/8VKP2UFEKa
" Ilman keksintöjä ja kokeiluja söisitte aterianne luolassa ", sanoo paroni Frankenstein. Häntä esittävä Peter Cushing aina niin tyylikkäänä, hirviönä ja luojana leffassa The Revenge of Frankenstein ja muuallakin https://t.co/vi2MhYa1KGpic.twitter.com/aGdmMVSEbk
Fritz jota näyttelee legendaarinen Dwight Frye, josta Alice Cooper teki laulun:
Kun taas 70-luvun komediallisessa versiossa Fritzistä tuli Igor kyttyräselkä, joka vähän möhläs, mutta antoi nimen Eppu Normaalille:
Peter Cushingin paroni 50-luvun lopulta:
Kirjoitan Karamazovin veljekset näytelmästä Kansallisteatterissa marraskuun lopulla, ja Dostojevski on yhä liian kovaa, ajankohtaista ja humaania kamaa, että hänen kirjansa kielletään - kirjafestivaaleilla! Se, että jokin totalitäärinen valtio kieltää kirjan, kertoo kirjallisuuden voimasta.
Mihin sinä uskot, kysyy näytelmässä Fjodor Karamazov, myös häntä näyttelevä Hannu-Pekka Björkman, sekä myös Fjodor Dostojevski isse. Kysymys pitäisi olla, mihin enää luotat, ihminen. Mikä tässä maailmassa on enää tärkeää. Mitä uskalla toivoa, tuntea.
" Oikeasti minua kiinnostaa seksi, väkivalta ja hulluus", sanoo ohjaaja Samuli Reunanen bloggariklubilla.
Ohjaaja Samuli Reunanen saapui viime vuoden marraskuussa kaamoksen keskellä Valamon luostarin parkkipaikalle, ja ennen kuin ehti napsauttaa autoradion kiinni, niin sieltä tuli uutinen, jossa isä on murhannut lapsensa leikkipaikalla. Suomessa.
En olisi halunnut kirjoittaa sitä tähän, mutta Lavaklubilla järjestetyssä näytelmän esittelytilaisuudessa ohjaaja jakoi tämän muiston. Tämän hetken. Ala siitä sitten kirjoittamaan Dostojevskin muhkeaa romaania näytelmäksi.
Vekkuli hovinarri ja hirveä despootti-isä Fjodor roolissa leiskuu Hannu-Pekka Björkman, joka rynnii nahalle sellaisella kierteellä, ettei ihme - onhan hän pukeutunut nyrkkeilijänhortseihin. Myöhemmin pirun mikki myös muistuttaa nyrkkeilyselostajan 50-luvun mikkiä.
Ovatko ne lauluesityksiä, suohonlaulamisia vai nyrkkeilyotteluita. Jokainen saa silti soolonsa.
Alussa hyvinvoiva isäpappa Karamazov pyörii sikari huulilla, ja hunajankultaiset satiinibonserit jalassa elämästä nauttien, naukku kerrallaan. Ehkä se on hedonistin alusasu, ehkä nyrkkeilijän shortsit. Osa mikrofoneista myös muistuttaa vanhan ajan nyrkkeilyselostajan mikkejä. Ääni ja äänet ovat tässä näytelmässä tärkeitä, esillä ja mikkejä on runsaasti. Se toi mieleen teosta, josta pidin myös syssyllä 2017 Viirus teaternin esityksestä Mästaren ja Margareta, jossa myös äänen ja valon, mikrofonien ja spottien käyttö oli kiehtovaa.
Taustakankaan taiteellinen goottilainen täyttö ja käyttö, oli komeaa. Samoin rakeinen mustavalkoinen filmi. Harvoin video voi istua näin hyvin visuaalisesti harkittuna, ikään kuin tehden uuden peilin, johon heijastuu roolihenkilöstä ihan uusi puoli.
Olemme raivaamattomattomassa puutarhassa, jossa kasvaa piikkisiä lehdettömiä oksia. Taustalla on ehkä kellariloukko. Ikään kuin alleviivataan englanninkielistä graphic-sanaa joka tarkoittaa sekä graafista että hyvin visuaalisesti väkivaltaista. Goottilaista, paletin syvempiä sävyjä.
Onko kaikki mustavalkoista, hyvä ja paha. Myös äänimaailma ja mikrofonit toimivat etäännyttäen. Ja lähentäen. Katsojaa ei unohdeta, välillä lähennytään yleisön kanssa. Ollaan lähekkäin.
Mutta ei tuo yli kolmen tiiman proggis, esitys pelkkää HooPeen tyranniaa ole, vaan jokainen saa soolon. Miro Lopperi saisi jokaisessa näytelmässä huutaa Aleksis Kivenä: Minä elän!
Teos vaikutti yllättävän shakespearelaiselta - olikohan siinä tuttuja näyttelijöitä näytelmistä Riku 3 ja Julia & Romeo. Joissa heillä oli enemmän meikkiä ja naamioita.
On dekkaria, on jännäriä, on rikostarinaa, on slaavi noiria, on filosofiaa.
Kolme veljeksistä edustaa eri tyyppiä kuten Dumasin Kolmessa Muskettisoturissa. Miro Lopperin taiteilijan työtä olen nähnyt nyt useamman teatterin lavalla.
Myös Björkman vieraili Valamossa koska hain matskua koska hän näyttää täysin Hugo Simbergin tontulta.
Mikä saa älykkäät, aikaansa edellä olevat rohkeat kirjailijat turvautumaan uskoon uskonnon kautta kuten Mihail Bulgakov ja Fjodor Dostojevski? Kirjaa voi aina lukea vain kirjana, itsenäisenä taideteoksena, mutta sitten joku teatterin tekijä muistuttaa, kuinka tuohon aikaan Dostojevskin kolmivuotias poika kuoli.
Mikä surun, vihan, raivon, syyllisyyden tunteet, toivon menetys.
Viimeisen työnsä äärellä Dostojevski kysyy paljon, ja useasti ja haluaa keskustelun elävän, jatkuvan.
Näytti hauskalta kun yleisöllä oli tiiliskiviromaanit mukanaan - niiden päälle voi vaikka istua niin näkee paremmin.. Ennakko 27.11.2018 kirvoitti monta kysymystä.
Kun taas tässä luotetaan mustavalkoisen asuun, mustiin farkkuihin ja meikittömään omaan nassuun. Muutama komea miestentakki istuu ryhdikkäästi. Välillä äänimaailmassa oli myös kauhua ja näyttämöllä harkitusti splatteria - miten muuten sitä isänmurhasta, ja tsaarinmurhasta? kertoisikaan...
Nyt viime viikkoina olen paininut ja valssannut venäläisten klassikoiden kanssa, Kansallisteatterissa on tämän Dostojevskin Karamazovin veljesten lisäksi Tsehovin Kolme sisarta, josta näin kaksi näytöstä, tähän asti. Tampereen Teatterissa pyörii vinhasti Tolstoin Anna Karenina, ja sitten oli vielä Daniil Harmsin Sattumia helsinkiläisessä teatterissa, klitsulaisten Kellariteatterissa. Ja toissapäivänä teatterirymän KRONK!in puolen tunnin rutistus Hytti numero 666, jossa niin ikään matkattiin Moskovaan....
Jos Kansiksen Kolme sisarta on valkoinen hieman homeinen pitsihuvila, niin Karamazov Bros on savunharmaa, ellei peräti musta savupirtti jossa kuitenkin kajastaa oranssinhehkuinen roihu päreestä.
Heti näytelmän jälkeen ajattelin: Mutta mitkä ihmeen koukut?! Isäpappa Fjodor miettii käytännöllisesti, millainen Helvetti on, jos sitä edes on, ja turinoi niin siitä saisi komeaa, synkkää sarjakuvaa. Oikeasti. Koukku-tarina on synkkä ja lystikäs tarina
Tiiliskivi laajenee moneen taidemuotoon, myös äänen kautta. Dostojevskin huumori on tässä hirtehisimmillään. Ohjaaja kertoo haastattelussa, kuinka haastavaa Dostojevskin huumori on.
Tämä syksy on ollut kotimaisen teatterin kultakautta Helsingissä. On naisen ja vähemmistöjen ääntä. On kantaesitystä ja klassikkoa. Välillä teatteri flirttailee ja kuittailee muille medioille, joita pyörii näissä pikkulaitteissa.
Parhaimmillaan näytelmä on kun se graafisesti ja taiteellisesti koskettaa koska se on mennyt yli rajan, ja tehnyt jotain uutta, poikkitaiteellista. Ei pakottamalla, vaan jakaen, haastaen, viihdyttäen.
Se on visuaalista taidetta, ja samalla pistää riitelemään päähenkilöiden - tai tunnistettavien demoniensa kansa. Onko veljekset kuten Muskettisoturit joita kaikkia vie eri vietti / demoni / hyper kokemus / taival / oivaltaminen.
Niin monta vaihtoehtoa, tulkita, tulkata. Ehkä mulkatakin...
Teemakeskustelu: Karamazovin veljekset Lavaklubilla
Lavaklubi vasemmalla professori Pekka Pesonen, keskellä professori Sari Kivistö ja oikealla ohjaaja Samuli Reunanen puhui koskettavasti. Lähimpänä kameraa teatterikuraattori Pirjo Virtanen.
Tupa oli tuupaten täysi eli parempia kuvia ei edes saanut. Marsin tästä suoraan katsomaan Karamazovin veljeksiä ennakkonäytökseen. Suosittelen.
Alla ympättynä fBstä keskustelu: Teemakeskustelu: Karamazovin veljekset. Vieraina Samuli Reunanen, Sari Kivistö ja Pekka Pesonen. Pirjo Virtanen haastattelee. Kansallisteatterin Lavaklubi 27.11.2018:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi (TeaK), Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang (TeaK), Juho Uusitalo (TeaK) ja Maruska Verona
Muusikko
Iiro Ollila / Topi Korhonen
Ohjaus ja dramatisointi
Samuli Reunanen
Suomennos
Martti Anhava
Dramaturgi
Aina Bergroth
Lavastus ja pukusuunnittelu
Kaisa Rasila
Musiikki ja äänisuunnittelu
Iiro Ollila
Valosuunnittelu
Ville Toikka
Videosuunnittelu
Pyry Hyttinen
Koreografia
Liisa Risu
Naamioinnin suunnittelu
Heikki Nylund
Lue lisää Kansiksen sivulta:
"Samuli Reunasen dramatisoima ja ohjaama Karamazovin veljekset on huuto paremman huomisen puolesta. Se haastaa nykykatsojan pohtimaan, mihin enää uskoa, mitä vielä toivoa, miten uskaltaa rakastaa.
Kolme isänsä hylkäämää veljestä rakentaa elämäänsä eri perustuksille: nuorin Aljoša uskon, keskimmäinen Ivan järjen ja vanhin Dmitri eroksen varaan. Riita perinnöstä kerää veljet ensimmäistä kertaa yhteen, ja asiat ajautuvat raakaan isänmurhaan. Kysymys syyllisestä on kuitenkin luultua kuohuvampi…
Karamazovin veljekset tuo Fjodor Dostojevskin viimeiseksi jääneen, kesyttämättömän ja moniäänisen mestariteoksen Pienelle näyttämölle upean näyttelijäensemblen voimin. Näyttämöteoksen temaattiseen keskiöön nousevat valheessa eläminen, itsensä löytäminen, lapsiin kirjoitettu tulevaisuus ja tarinoiden voima. Karamazovit saavat veren kiehumaan ja näyttämön riehaantumaan!
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 28.11.2018"
Bloggariklubilla modernit venäläiset klassikot tapetilla Tsehovista Dostojevskiin
Bloggariklubilla 07.11.2018 vieraina Kansallisteatterin syksyn kovat venäläiset klassikot ja heidän ohjaajansa, nyt en tiedä, missä muistiinpanot ovat, ehkä joskus ne tänne ilmestyy... Viisaita puhuivat.
esimerkkinä tämä alla oleva kuva Alice Neel’s Brothers Karamazov lähteestä theparisreview:
Ilya Sergeevich Glazunov taiteileman Ivan Karamazovin muotokuva vuodelta 1982 ( Illustration for F. Dostoevsky's novel "The Brothers Karamazov" Paper, black oiled chalk, pastel. 77×57 ) löytyy myös glazunov.ru
Hannu-Pekka Björkman fänikuvassa joka genressä
Hannu-Pekka Björkman tekee hienoja rooleja taide-elokuvien ( Rax RinnekankaanLuciferin viimeinen elämä ) lisäksi myös keskinkertaissa elokuvissa kuten Vareksen stoorissa, jossa Björkman jyrää kuin berseelle ammutti Berserkki sellaisella potentiaalilla leffan läpi. Hän on tuttu myös Hovimäki-sarjasta ankarana pappina, jolle ei kulleroita kerätä tuukin päälle, eikä väkijuomia saa myydä - vaikka sillä kyläyhteisö vaurastuisi. Myös Hella W leffassa on inha rooli. Erityisen mainio on kotimainen herkullinen the Gourmet club. Kumman kaa -sarjassa hän rouskutti näkkäriä Ellun sänkykamarissa ja kysyi myähemmin baarissa, että vieläks lohkee.
Tässä Björkmanilla oli hienot, vetreät maneerit kun hän valmistui puhumaan Thomas Bernhardin näytelmässä Vanhat mestarit joka näytettiin erinomaisella paikalla: Atenumissa!
Ja vannon, että Ateneumista löytyy herrojen kaksoisolennot - maalauksista. Björkman on ilmiselvä Hugo Simbergin pikkiriikkisen maalauksen nukkuva suuri tonttu - olihan hän joulupukkina elokuvassa. Maalauksen nimi: Tonttukuningas nukkuu.
No voihan piru, siinähän Björkman tiiraa omaakuvaansa Ateneumissa. Hugo Simberg: Tonttukuningas nukkuu, 1896, vesiväri ja guassi paperille, liimattu etsauspaperille.
Koko haastattelu juutuupissa:
Simberg ja symbolistinen narrin katse...
Ateneum kirjoittaa:
Taideteoksesta voi lumoutua niin, että sitä alkaa kantaa aina mukanaan. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania kuvataide on kuljettanut ympäri Eurooppaa, ja ikonit ovat vetäneet hänet Valamoon ja ortodoksisen kirkon syliin. Hänelle taide on myös hengellisen transformaation väline, säie ihmisen ja Jumalan välillä.
Jatkuva onnellisuuden ja täydellisyyden tavoittelu ihmetyttää näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania: "Jos elämä on vain lista saavutuksia, se ei ole yhtään kiinnostavaa"
Jatkuva onnellisuuden ja täydellisyyden tavoittelu ihmetyttää näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania: "Jos elämä on vain lista saavutuksia, se ei ole yhtään kiinnostavaa" https://t.co/TqW4VHx5KF
