Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman oli hikinen, feministinen, groteski, hempeä, hepulinauruun johtava, ja väkivaltainen ja kuuma ydinräjähdys, alkuräjähdys ja harvinaista herkkua Teatteri Takomossa

Parasta sunnuntaipäivänviettoa seksin, kuoleman ja naurun parissa. Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman 13.01.2019 Teatteri Takomossa. Mainosjuliste muistuttaa Hammer Studion brittiläistä kauhua 50-luvun lopulta, jossa lommoposkinen legenda Peter Cushing on aistikkaana ja epäilyttävänä paroni Frankensteinin roolissa. Näytelmä alkaa tunnelmallisesti. Mary Shelley kirjoittaa olanyliheittimelle ja tekee sillä taidetta. Kuten 60-70-luvun hippien happobileissä. Mutta se vie ajatukset myös muualle kemiaan, ja keksimiseen, mikroskooppiin, ja avaruuteen, lähelle, ja kauas, oppimiseen ja tutkimiseen. Mennä kauemmas kuin konservatiivine tiedeyhteisö on. Ajatukset myös luovaan työhön, taiteeseen, kokeellisuuteen, Marie Curieen saakka.

Nainen, Mary Shelley ( Annika Hartikka ) kirjoittaa rauhallisesti, ja näemme varjoteatteria, kuten Jane Campionin elokuvassa Piano. Menneen ajan tehokeinoja, huvituksia, silmänkääntöä.

Näytelmässä on paljon panemista, ehkä liikaakin, mutta ehkä yksi ajatus oli tuo hetki, kun eräänä synkkänä yönä, kun oli myrskynnyt pari viikkoa, taivaskin oli musta, tulivuoret purkautuivat, ja hurja jännite oli Villa Diodatissa, jossa Mary Shelley, lordi Byron ja Percy Bysshe Shelley kilpailivat, kuka kirjoittaa pelottavimman kauhutarinan. He vetivät aikalailla huumehia, ja harjoittivat ahnaasti - tuota - vapaata rakkautta. Ja Mary 18-vuotias kirjoitti parhaimman stoorin, Frankensteinin. 

Tämä Frankenstein on hikinen, feministinen, groteski, hempeä, hepulinauruun johtava, ja väkivaltainen ja kuuma ydinräjähdys, alkuräjähdys ja harvinaista herkkua. Räjähdys ja kokemus jossa olio / hylkiö / creepin pitäisi saada kaiken sympatian ja ihmisoikeuden. Ja pesää... Miro Lopperi on sekä julisteessa että lihallisena, livenä mainitun klassisen ja dekdentin Cushingin lisäksi myös Frankenstein Juniorin Tohtori Frankenstein ( lausutaan Fronkenstiin ) mainio Gene Wilder, taikaiskun tai salaman saanut hullu tiedemies.

Panemisen paljous lavalla ja kulisseja vasten kertoo myös ihmiskunnan rappiosta - kun viaton olio, Olento on puhdas. Ja haluaa vain kuulua joukkoon, että hänet hyväksyttäisiin ihmisiin, yhteisöön kuuluvana, tasavertaisena jäsenenä. Vaikka ihmiset, yhteisöt, viholliset silpoo toisiaan. Ja panee että Takomon seinät rytkyy. Ehkä. Erityisen riipaisevaa on kun asunnottoman oloinen, isätön ja nimetön Olento laulaa Radioheadin piisin Creep suomeksi. Olentoa näyttelee surullisen hahmon Ritari tai klovni jota esittää Tuomas Korkia-Aho, vähän kuten Niko Saarela lauloi myös tämän piisin Kom-teatterissa näytelmässä Ateria.

Ihan näytelmän alussa vihjaillaan samaa, populaarimman musiikin, Robbie Williamsin laulun sanoin I just wanna feel, että haluan tuntea.

Vaikka romaanissa Frankenstein tuota olentoa ei herätetä henkiin salamalla eikä verkkovirralla, niin tässä virtaa sähkö. Tai perhana, kyllähän herätettiin, mutta millä. Tarvittavilla välineillä! Tehtiin luotiin annettiin elämän kipinä...

Elokuvien Frankensteineistä tuttu salama joka rinnastuu romaanin alaotsikkoon Uusi Prometheus - kun tämä Prometheus vei jumalilta tulen ihan tavallisen rahvaan joukkoon. Frankenstein - uusi Prometheus! Ensimmäisessä äänellisessä Frankestein-elokuvassa tohtori Frankenstein sanoo: nyt tiedän miltä tuntuu olla jumala! Tämä tietenkin leikattiin pois ääniraidalta mutta itse mustavalkoisessa kuvassa se näkyy, joten huulilta voi lukea.

Mutta hetkinen, tässä klipissä ääniraita on mukana!

Oli synkkä ja myrskyinen yö Villa Diodatissa: Mary Shelley 

Maryä itseä kuolema on ympyröinyt, itsemurhia mukaan lukien. Hänen äitinsä Mary Woolstonecraft kuoli Maryä synnyttäessään. Tai sen jälkeisiin komplikaatioihin.

Mary Wollstonecraft oli feminismin esiäitejä, joka kirjoitti naisten oikeuksien julistuksen sekä matkusti Pohjoismaissa yksin kakaroiden kera 1700-luvun lopulla aika vaativissa olosuhteissa ja paineiden alla. Tuosta kirjasta en löytänyt Suomen Lapin kaupunkeja tahi pitäjiä missä vierailivat. Hän ei ehkä vieraillut Suomessa.

Mary Wollstonecraftin rakastajiin kuului mm Fuseli, jonka kuuluisaa Painajainen-maalausta käytettiin mm Ken Russellin elokuvassa Gothic - yövieraat, jossa eletään tuota erästä synkkää yötä Villa Diodatissa. Maryn isä oli filosofi. Naisena Marykään ei päässyt opiskelemaan kuten Byronit ja muut etuoikeutetut miehet. Hän sai kotiopetusta, ja luultavasti sangen hyvää sellaista - vanhempiensa älyköt ystävät, ateistit ja muutenkin luovat ihmiset.

Nuorena naisena Mary joutui käsittelemään kuolemaa liiaksikin.

Mutta Takomoon.
Monta hetelmää ja vihannesta taotaan näytelmässä. Ne muistuttavat radiokuunnelmien ja piirrettyjen tehosteosastosta miten saadaan aikaan ääni väkivaltaisessa kohtauksessa.

Koomiselta tämä näytti hienossa kauhuelokuvassa Berberian Sound Studio, modernissa giallo-pastississa, jossa pääosassa on ääni. Hedelmien käsittelyn ääni Takomossa myös muistuttaa pornoa. Lavalla seksuaalisuus ja väkivalta vuorottelevat.

Ja seksuaalinen häirintä. Mitä lavalla voi tehdä. Mitä se symboloi. Eikö koskettomuus kuulu teatteriin. On komeaa katsoa kun partasuut uroot suutelevat - tuo lause, tai ainakin partasuitten uroitten poskisuudelma oli eräästä ranskankielen oppaasta 1940-luvulla, jossa opetettiin myös mannermaisille tavoille härmäläisiä. Tässä suudellaan oikeasti. Tai niin oikeasti kun teatterissa suudellaan.

Näin tämän ystävällisesti Teatteri Takomon mediavaparilla, tattis siitä. Oikeasti hurja näytös kello 17 aikaan sunnuntaina tammikuisna lumisena päivänä. Perhana - säätiedote lupasi Helsinkiin -15 astetta pakkasta niin eipä tullut niin paljon, olisi ollut mukana eläytyä oikeaan kylmyyteen, kuten Frankensteinin tarinassa, jossa matkataan mm Arkangeliin asti. Ja kauemmas. Kun mies yrittää tavoittaa jotain suurta, ennennäkemätöntä.

Tohtori Frankenstein meni liian pitkälle. Samoin tämä näytelmä. Mutta niinhän pitääkin ettemme aivan jähmety menneeseen, tuttuun ja turvalliseen. Kokeilemalla oppii, luovuus on sitä, että tekee virheitä, ja oppii, tai ehkä ei. Flowta kuitenkin, liikettä, aaltoa, tapahtumaa, häppeninkiä. Jos en vielä poppoosta maininnut nimeä Esa-Matti Smolander niin sanotaan tässä. Alussa hän oli epäluotettava kertoja, teatteripiru ja lemmenkipeä ja epävarma näyttelijä, joka halusi roolissaan huomiota, rakkautta, hyväksyntää ja suuseksiä.

Mary Shelley, lordi Byron ja Percy olivat aikansa rocktähtiä ja viettivät sex & drugs -elämää, jota innokkaimmat tiirasivat kaukoputkella.

"Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman" näytelmä Teatteri Takomossa ansaitsee kaikki katsojien ylisanat. Se ironisoi eksploitaatiojulisteen grafiikkaa, ja lupauksia kauhusta, seksistä ja naurusta, joita kaikkia saadaan mittavat määrät - ja millä teholla!

Neljä nuorta näyttelijää polvisuojineen tekivät graafista teatteria, jossa suojuksia kyllä tarvittiin. Kolme miestä ja yksi nainen vuorottelivat rooleissa tai samaan aikaan olivta kaikki yhtä. Näin jälkeen päin ajateltuna, he olivat kuin mikrsokoopissa, jakaantuivat.

Teatterivuoteni 2019 ensimmäinen viikko oli pelkkää bravuuria: Venus turkiksissa, Lion the weird and magical abracadabra circus show, Niskavuoren Heta x 2, Oopperan kummitus, ja Frankenstein voittaa kuoleman. Huh huh, tätä on vaikea panna paremmaksi. Nyt jos koskaan sana "huikea" liippaa läheltä.

Tekijäloota:

Näyttämöllä: Annika Hartikka, Tuomas Korkia-Aho, Miro Lopperi, Esa-Matti Smolander

Ääni- ja valosuunnittelu: Pekka Kiiliäinen

Ohjaus: Juho Mantere

Takomosta kerrotaan fb:ssä:

"Kun hyväsydäminen Olio suljetaan yhteisön ulkopuolelle, muuttuu hän ihmiskunnalle ikuista sotaa julistavaksi hirviöksi. Mary Shelleyllä oli tästä omakohtaista kokemusta hänen kirjoittaessaan science fiction -genren luoneen merkkiteoksen Frankenstein - Uusi Prometheus vain 18-vuotiaana.

200 vuotta myöhemmin kuusi Teatterikorkeakoulun opiskelijaa sulki itsensä kahdeksi viikoksi hylättyyn navettaan vapauttaakseen sisäiset hirviönsä. Maaseudun pimeydessä moraalia ei tunneta. Nyt tämä kauhistuttava esitys saapuu maalta kaupunkiin, Helsingin Punavuoreen ja Teatteri Takomoon!"

Tohtori Frankenstein selättää kuoleman...

Toivottavasti tämä viideo säilyy täsä:

Olen armoton Mary Shelly, Frankenstein, Mary Wollstoncraft, kauhu- ja goottilaisuuden friikki, 

joten tästä tullee pitkä siivu...

Frankensteinin kirous -elokuvasta vuodelta 1957: Tässäkin taide-elämyksessä näytetään sekä keksijän että taiteilijan luovan prosessi. Se elää? Se elää! Mitä jos se on kuollut? Lopussa muitakin Frankenstein-taruja. Paroni Frankensteinä luotettava Peter Cushing.

Anne-Maria Vesalainen jakoi luovuus-luennoillaan hyvin mielenkiintoisia teemoja. Olen lainannut häneltä tämän pohja-ajatuksen kirjailija = keksijä.

> Sovellan noiden ajatuksien pohjalta esimerkiksi juuri Frankensteinin tarinan. Koska oikea kirjailija on aina keksijä - hän kamppailee sekä itsensä että ympäristönsä kanssa - mitä parempi kirjailija on sitä energisemmin taantumuksellinen ympäristö ja varsinkin sen hitaasti kehittyvä eliitti kirjailijaa/keksijää vastustaa.

Mielestäni Frankenstein kertoo kummankin tarinan, sekä keksijän, joka yrittää ja yrittää, lannistumatta, vaikka kaikki muut ovat häntä vastaan, hän on siis yksin.

Anne-Maria Vesalainen kertoo luomisprosessissa tärkeintä on, ettei anna periksi.

Että kuinka tärkeätä on motivaatio, omistautuminen, joustava, herkkä - koska vääjäämättä on ristiriidassa ympäristön odotusten kanssa. Juuri siksi Frankenstein on mielenkiintoinen hahmo - hän ei luovuta, vaan jatkaa. Hän haluaa saada valmiiksi. Hänessä kiehuu energiaa, hänessä tirisee suuri lataus. Hänen työtään ei estetä kuin silloin tällöin - tämä luo jännitteitä. Halusiko hän nietzscheläistä überihmistä?

Ennen kaikkea Frankenstein halusi täydellisen ihmisen. 

Mutta miksi paroni Frankenstein on yksin? Hänhän on alussa pikkupoika joka haluaa tietää. Lapsinerosta kasvaa aikuinen nero, ja samalla hän kasvaa opettajiensa ohitse. Hän haluaa lisää ja lisää. Entinen opettajansa Paul Krempe sanoutuu irti mokomista puuhista. Typerän ihmisen rajallisuus tulee vastaan. Tavanomainen ihminen haluaa turvallisuutta, jossa ei satuta ketään. Jossa ei tapahdu mitään muutosta. Jossa ei keksitä mitään. Mutta tämä ei riitä Frankensteinille.

Hän haluaa luoda täydellisen ihmisen. Ei hirviötä. Hän puhuu olennosta, creature.

Paroni - tuo kohtukateellinen hullu tiedemies - ostaa maailman ykköspianistin sormet ja alkaa rakentaa omaa lastaan, aikuista lastaan, jolla olisi jo syntyessään kaikki maailman tieto. Häntä ei tarvitsisi kouluttaa kalliisti eikä näin hukata arvokasta laatuaikaa..

Mutta aivot, mistä aivot? Paroni katsoo entistä opettajaansa, mutta kutsuukin aikansa suurimman elävän neron kylään ja haluaa näyttää tälle, ei etsauksia makuukammarissaan, vaan yläkerrasta erästä maalausta, jota pitää katsoa vähän kauempaa, nero ottaa askeleen, ja hups, yläkerran kaide antaakin periksi, aivan kuin sitä olisi viritetty, ja hän tippuu maahan. Mikä onnettomuus! Frankenstein hoitaa tietystikin hautajaiset...

Frankenstein hiipii hautaholviin....

Mutta Krempe tunkeutuu hautaholviin paheksuntansa kera, ja rikkoo neron aivot.

Turhan tiedon ruutu, faktoja elävästä kuvasta:

vrt. Mel Brooksin nerokkaassa elokuvassa Frankenstein junior kyttyräselkäisen palvelija Igorin - mieletön Marty Feldman - niin ikään rikkoo varastamansa neron aivot pelästyessään peilikuvaansa [!] nähtyään salaman välähtäessä ja valaistessa hämärän huoneen, ja Igor joutuu ottamaan ehjät aivot abe-normal -kyltin alta, siis epänormaalit aivot ja huhu kertoo, että tästä sai alun perin punk- nykyisemmin humppaorkesteri Eppu Normaali nimensä...

Frankensteinin hirviötä näyttelee Christopher Lee, ja tästä alkoikin parivaljakon Cushing - Lee yhtenen ura, jossa hyvä versus paha -ottelu on toistunut tiuhaan. Meidän iloksemme.

Kiinnostavaa tässä sopassa on ranskalaiselta sisäköltä näyttävän ja kuulostavan oloinen ranskalainen sisäkkö Justine. Paroni Frankensteinilla on siis aikaa lempiä tulevaa vaimoansa, sekä palvelijatartaan kuin myös rakkaudella tehdä kupeittensa - tai aivojensa paremminkin - hedelmää, olentoa. Hän suhtautuu intohimolla työhönsä, mutta nauttii myös lasillisesta hyvässä seurassa.

Myös romaanissa on Justine, jonka nimi tuo mielleyhtymän markiisi de Saden romaaniin... Lisää blogissani: Se elää? Se elää! Mitä jos se on kuollut? The Curse of Frankenstein, The Revenge of Frankenstein

Muuta matskua:

Tervetuloa Villa Diodatiin synkkänä & myrskyisnä yönä - taivaskin on mustana tulivuorenpurkauksen jälkeen. Leffassa Gothic - yövieraat viitataan mm Byronin perilliseen Ada Lovelaceen, naiseen joka keksi tietokoneohjelmoinnin. + Mary Shelleyn Frankenstein https://t.co/GdJjLJCUjc pic.twitter.com/8VKP2UFEKa

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 26. marraskuuta 2018

" Ilman keksintöjä ja kokeiluja söisitte aterianne luolassa ", sanoo paroni Frankenstein. Häntä esittävä Peter Cushing aina niin tyylikkäänä, hirviönä ja luojana leffassa The Revenge of Frankenstein ja muuallakin https://t.co/vi2MhYa1KG pic.twitter.com/aGdmMVSEbk

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 25. marraskuuta 2018

Frankenstein eli uusi Prometheus https://t.co/zfGBarBynW pic.twitter.com/HxXVAgOlmO

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 13. tammikuuta 2019

Kesken muinoisen Frankenstein-potpurrin kävin Anna-Maria Vesalaisen luovuusluennolla https://t.co/nIru4VvyXT pic.twitter.com/TawBlicyV8

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 26. marraskuuta 2018

https://t.co/qCeiX6w1ef

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 13. tammikuuta 2019

Frankenstein's monster would have wiped out mankind within 4,000 years, study finds https://t.co/3zGFYOLA02 käyttäjältä @TelegraphSci

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 31. lokakuuta 2016

Tapasin kerran Frankensteinin Olennon, hirviö, joka oli puuklapeja tekemässä:

Boris Karloff, creature of Frankenstein, house of wax pic.twitter.com/SDxs2KSebg

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 22. kesäkuuta 2017

Fritz jota näyttelee legendaarinen Dwight Frye, josta Alice Cooper teki laulun:
Kun taas 70-luvun komediallisessa versiossa Fritzistä tuli Igor kyttyräselkä, joka vähän möhläs, mutta antoi nimen Eppu Normaalille:
Peter Cushingin paroni 50-luvun lopulta:

Hehkutin tätä muuallakin internetissä:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

#TohtoriFrankensteinVoittaaKuoleman #teatteriTakomossa @teatteritakomo 13.01.2019 #Frankenstein on hikinen, feministinen, groteski, hempeä, hepulinauruun johtava, ja väkivaltainen ja kuuma ydinräjähdys, alkuräjähdys ja harvinaista herkkua. Räjähdys ja kokemus jossa olio / hylkiö / creepin pitäisi saada kaiken sympatian ja ihmisoikeuden. Ja pesää... #teatteriTakomo #teatterinlumoa2019. Mainosjuliste muistuttaa Hammer Studion brittiläistä kauhua 50-luvun lopulta jossa lommoposkinen legenda Peter Cushing on aistikkaana ja epäilyttävänä paroni Frankensteinin roolissa. Näytelmä alkaa tunnelmallisesti. Mary Shelley kirjoittaa olanyliheittimelle ja tekee siitä taidetta. Kuten 60-70-lukujen happopileissä. Mutta se vie ajatukset myös muualle kemiaan, ja keksimiseen ja kehittämiseen ja luovaan työhön. #theatre #theater #teatterissa #teatterinlumoa #theatreAdvert #theaterposter #poster

Henkilön Satu Ylävaara (@satuylavaaraphotography) jakama julkaisu Tammi 13, 2019 kello 12.25 PST

Oli synkkä ja myrskyinen sänkykamari: Ken Russellin Gothic (1986)

Ken Russellin Gothic (1986) [ suomeksi Yövieraat, puolaksi Gotyk ], kertoo mielenkiintoisimman gootilaisen tarinan: mitä "todella" tapahtui vuonna 1816 Sveitsissä Geneva -järven [kauhu]romanttisessa Villa Diodotissa, jonne olivat leiriytyneet mm Mary Shelley, lordi Byron, Percy Shelley, Maryn sisko Claire ja Polidori. Ja kun oli synkkä ja myrskyinen yö - he viehättivät toisiaan, tai yrittivät laulaa suohon toisiaan ja kirjoittaa toinen toistaa karmivimman. Kilvan taisi voittaa Mary joka alkoi kirjoittaa 18-vuotiaana Frankensteinia. Yövieraat - manalyysi. Mana mana. Vedettiin ja nautittiin varmaan paljon muutakin kuin kansalaisluottamusta ja tuolloin oli oikeasti hurja myrsky, ja pimeää, taivaskin oli musta kun tulivuoret purkautuivat. Kulissit olivat valmiita hurjaan luomistyöhön ja seksuaaliseen hurjasteluun.

Villa Diodatin kuva linkistä

Gothic kertoo taiteilijoiden boheemielämästä, luomisen tuskasta, vapaudesta toimia vaistojensa mukaan - välittämättä porvarillisien piirien ahtaista kaksinaismoralistisista rajoista. Villa Diodoti on kauhuromanttinen kartano, jossa läpikuultavat, pitkät verhot tanssivat myrskyn tahdissa. Se on suoja myrskynsilmässä - monessakin mielessä. Erinomaiset, ristiriitaiset luonnenäyttelijät ja perverssit roolit nostavat aiheen korkealle, ja Portugalin Fantasportosta se sai pystit parhaimmasta näyttelijäsuorituksesta [ Byron, anteeksi Byrne ] sekä erikoistehosteista.

Ukkosenjohdattimena toimii Byronin olemus - dekadentti seremoniamestari, joka osaa vetää oikeista eroottisista naruista saadakseen miehiä ja naisia valtaansa. Byron on selkeä paholainen, irstas.

Kartano on oma tupa oma lupa - yhdistäen Virginia Woolfia ja Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua: täällä olen vapaa.

Raina kertoo siis myös vallankäytöstä, nöyryyttämisen tuottamisesta nautinnosta, tirkistelystä, uskonnon ahdasmielisyydestä, bi-seksuaalisesta vapaasta seksistä, kiinnostuihan vähintäänkin kiinnostava runoilija Percy Shelley Sweet Little Sixteen Marystä - Percy toi jopa pötäkkää Maryn kotiin, eikä käynyt siellä vain tyhjentämässä kylmäkellaria riiattuaan Marya, kuten modernit wanna-be -taiteilija-luuserit, sossun elätit käyvät iskemiensä kimmojen jääkaapeilla.

Mary ei suinkaan edustanut Lolita-myyttiä, vaan oli älykäs ja tiedonjanoinen. Maryn aistima väkivaltaisen todellinen elämä, synnyttäminen ja kuolema limaisen pelottavana, verta pulppuavana kolminaisuutena naiseudesta elämän antajana ja samalla viejänä - luojana ja tuhoajana - antoi kimmokkeen;

sekä hallitsemattomien unien, painajaisten, ja aineiden aiheuttamien harhojen, pelkotilojen vuoksi Gothic on kiinnostava katsottavaa ei pelkästään perversioiden vuoksi joilla Russell [brittein populääri-puska-Pasolini] tykkää hätkähdyttää.

Tällainen sex & drugs & roc`n roll - hetkonen, rock ei ollut vielä keksitty, joten outo sakki huvitti itseään ja varsinkin toisiaan kirjallisesti. Elokuvan musiikki on kammottavaa Thomas Dolbyn mielivaltaista kasari-syntsaa, joka luo loppujen lopuksi, oudon, häiriintyneen säihkeen elokuvalle joka ei olisi niin innostunut jos musiikki olisi ollut oikeaoppisen kauhuromanttista.. Dolbyn pelottava tekninen meteli oli kenties pelottavia kaikuja tulevaisuudesta, niin kuin koko Frankenstein on.

Geneva-järven rannoilla oli heitä ennen kulkenut mm Voltaire, Rousseau ja John Milton, Kadonneen paratiisin ( 1600-luvulla ) kirjoittaja, ei saa sekoittaa Paholaisen asianajaja -elokuvan ( 1990-luvulla ) John Miltoniin joka on [kuin] itse perkele. Tai kuka teitä käskee. Paljon tuolla seudulla on kävellyt muitakin ihmisiä, ties kenen sananjalkojen eikun jalanjälkien jalanjäljillä.

Onko roadmovie /matkakertomus siis goottitarinan vastakohta? 

jos goottilaisuus = linna, linnoitus, kartano, oma koti, johon jämähdetään? Pistetään liikut ja luukut kiinni?

Matkalla versus Dracula. Helsinki Napoli all night long versus Frankenstein.

Itse asiassa harvassa muussa genressä matkustetaan niin paljon kuin goottiromaanissa.

Draculan matka alkaa Karpaattien pelottavimmasta loukosta Transylvaniasta ja siirtyy Lontooseen ja sieltä taas Transilvaniaan. Kiirehditään ettei aurinko ehdi nousta. Laivat, junat, hevoskiesit vievät kohti tuhoa tai maailman pelastamista. Vampyyri itse muuttuu kuin shamaani lepakoksi, sudeksi, tummaksi koiraksi.

Puhumattakaan Frankensteinistä jossa päästään napaseutua paljon kylmemmäksi: siinä reissataan akselilla:
Pietari, Lontoo, Samarkand, Grönlanti, Genéve, Napoli all night long. [Fiesta forerver?] huh huh!

Todella pahamaineiset englantilaiset jatkavat nautiskellen filosofiaansa sveitsiläisissä, romanttisissa kulisseissa - nuoret tyttöset kikattavat ja haluavat repiä vaatteet Byronin ja Shiloah´n päältä, edes kaistaleen muistoksi, tai hiuskiehkuran - nämä romantiikan runoilijat makaaberine imagoineen olivat aikansa paheellisia rocktähtiä ( sex, drugs ja goottilaiset tarinat; aikansa nihilistiset, ateistiset kukkaislapset jotka julistivat vapaata rakkautta koska eivät itse miehinä koskaan joutuneet sen riskin eteen että vapaasta seksiaktista johtuva raskaus tappaisi heidät ), joiden kartanoelämää turistit kiikaroivat tiuhaan vuokratuilla kaukoputkillaan. Kauhuromanttinen kartano pimeine öineen, sähäkköine salamoineen, syvine järvineen, alkoholin ja laudanumin käyttö sekä oman elämän demonit yhdessä loivat hiukkaskiihdyttimen jossa jokainen vuorollaan keksi oman kauhutarinansa. Kuinka suuri voima ihmisen mielikuvituksella onkaan? Ja toisaalta, kuinka järkyttävä tragedia nuoren ihmisen elämä onkaan jatkuvine kuolemineen, keskenmenoineen, itsemurhineen, syrjähyppyineen, kodin hylkäämisine.

Se oli myös hedonistinen keidas, jossa sai rauhassa antautua nautinnolle, ilman rajoja, kuin dekadentissa yksityiskylpylässä. Ryhmäseksi oli kaunista, ja takkatuli loimusi.

Maie kertoo Polidorille kuinka haluaa kuolleen pienen lapsensa palaavaan takaisin elämään, että hänet vain hierottaisiin henkiin..

Mary Shelley: Frankenstein - uusi Prometheus, (1818, suom. 1973, Gummerus) 

hirviön rakennusresähti [=resepti]

Aluksi on elin- ja kuolontärkeää flirttailla lukijalle ja hahmottaa henkinen ja konkreettinen miljöö ja tunnelma =

viima, laboratorio, kuolemanpelko, tuho, peruuttamaton kohtalo, ukkosmyrsky, manaaminen, turmeltuneisuus, saasta, mikroskoopit, hautausmaa, ruumishuone, kuu ja keskiyö.

matkan elementit = laiva, postivaunut, valaanpyyntialus, purjehdusväylä, löytöretket, takaa-ajo.
Pää- ja sivuhenkilöt symboleineen = paroni tutkija Victor Frankenstein
voi kuvata samoin kuin elämäntyötänsä: urhea, kiihkeä, jalo, tiedonjanoinen, lannistumaton, rohkea olento, mutta myös: hurja, kuohuva, riutunut demoni. [Victor tarkoittaa myös voittajaa.]

verbit = ilahtua, suhtautua, tutkia,
miten = kolkosti, kouristuksen omaisesti,
Adjektiivit = hyinen, kauhistuttava, mielipuolinen, metafyysinen, lopullinen, moraalinen, hanakka, galvanistinen,
Muu tuikitärkeä tilbehööri subst = suojamuuri, kerubi, Agrippa, Paracelcus, surutalo, velttous, mätäneminen, korahdus, irvistys.
Sekä tietysti kliseekimarat = hautojen häpäisy, sielussa palava kiihko, meri jylisee, intohimojen orja, heittäytyä kyyneliin, keskiyön aikoihin, kauheuksien muisto, keltainen kuunvalo, viheliäisen demoninen luomus.

Ja, ah, interjektiot ja puolipisteet; ne rytmittävät kauhua; sydäntenlyöntien tahtiin; tai kun sydän jättä lyömättä kauhusta! Muista kirjoittaa minämuodossa ja imperfektissä!

Victor on moderni työnarkomaani. Hän etsii tietoa ja viisautta, mutta hänen tutkimuksiensa keskelle luikertelee myrkyllinen käärme. Miksi Mary kirjoitti uudelleen selkeän paratiisi-myytin? Pelottiko häntä kirjan vastaanotto? Että se julistettaisiin pannaan? Että Mary poltettaisiin roviolla kerettiläisten mielipiteittensä ja boheemien elämäntapojensa vuoksi? Mary Shelleyn verissä siis virtasi radikaalien, ihmisoikeuksista pamfleteissaan ja kirjoissaan taistelevien vanhempien kuohuva, filosofinen, humaani veri. Miksi Mary kirjoitti rivien väliin maailman olevan leppoisamman ja tasapainossa ennen / ilman tietoa? Eikö tuo käärme [kloonaaminen, ikuinen elämä, nuoruuden lähteiden hakeminen, kohdun vuokraus] vaikkakin välillä epäonnistuessaan ainakin vähintään herätä seuraajia ja uusia onnistumisia? Antaa suunnan tulevaisuudelle? Jos kirjan opetus on ei saa leikkiä luojaa? Niin miksi? Miksi ei? Tiede ei ole leikkiä? Frankenstein on veikeä kertomus [ älä tee niin kuin minä teen vaan miten minä sanon / opetan ] siinä mielessä kuten Justine jossa de Sade pyytelee liiankin kömpelösti, huomiota herättävän nöyrästi mutta tuskin vilpittömästi anteeksi [ kieli poskella tai kenties joissain muualla... eh... sopukoissa.. ] kirjojen sivuilla tulevia kauheita tapahtumia, että ihmiset oppisivat pitää varansa: älä luota keneenkään, että tällainen on maailma todella, kova, kylmä ja hyväksikäyttävä, niin koulujen kuin luostarienkin sisällä "suojassa". Toisaalta se mainostaa hyvin omahyväisesti kirjan alussa mitä tuleman pitää. Mikä ironia. Mikä markkinointijippo. Sadomasokistiset kertomukset ovat gootahvia siksi, että ihminen teljetään tyrmään. Piste.

Mutta onko aika valmis uusille radikaaleille [Frankens]teinille? 

Victorin tarina etenee kuten Extreme Duudsonien, Jackassien, modernien sirkusten tai kenen tahansa tv:ssä esiintyvän nyky-fakiirin näytös, jossa jonglöörataan moottorisahoilla, lyödään nitojalla muistilappuja pyllyyn, roikotetaan nänneistä painoja, syödään lasimurskaa jne. Joka jaksossa muistetaan mainita: älä yritä tätä kotona. Mutta mistä he itse aloittivat?? Victor tietää saavansa aikaan jotain suurta, enemmän kuin ennen, hän tietää menevänsä kauemmaksi, syvemmälle kuin kukaan muu - sama koskee Mary Shelleytä, joka alleviivaten ja vakuuttaen sanoo nerojen työn kääntyvän "lopulta miltei aina ihmiskunnan hyväksi". Victor / Mary ottaa meidät mukaansa hyiselle koirarekiajelulle, kirpeätä räntää lentää kasvoille. Matka on ristiriitainen koska kertoja välillä toppuuttelee, välillä innostuu hehkuen muistelemaan kolkkoja kokemuksiaan. Victor edistyy, edistyy opinnoissaan ja lopulta keksii keinoja millä parantaa kemiall. instrumentteja. Elämän - ja kuoleman - peruskysymysten äärellä kertoja miettii ihmisruumiin ja itse asiassa koko elämän, elämisen, hengissä olon, hengittämisen periaatetta kuin paraskin eksistentialisti. Hän tietää pelkuruuden ja huolimattomuuden rajoittavan, pidättelevän tutkimuksiaan. On perehdyttävä kuolemaan, anatomiaan, ja tutkittava mätänemistä, hajoamista, hautakammioita ja ruumishuoneita. Tässä miljöössä Frankenstein ei tunne olevansa "mielipuuhissaan askaroiva taiteilija" vaan hän on paremminkin "näännyttävään raadantaan tuomittu orja."

kuvat imdb Gabriel Byrne leffassa Gothic (1986)

Sitten luen lauseen:

"Eräänä synkkänä marraskuun yönä näin uurastusteni tuloksen valmiina silmieni edessä."

Mutta mikä tämä synkkä ja myrskyinen yö oli? Muistamme sen Charles Schulzin Tenavista: Ressu-koira yrittää kirjoittaa kirjan synkkä ja myrskyinen yö...

=> Mutta Kirjallisuuden sanakirja kertoo Edward Bulwer-Lyttonin romaanin Paul Clifford alkavan: "It was a dark and stormy night --" Niin mitä sitten? Alun pitää olla kiehtova.

Frankenstein kertoo kuin perusesimerkin: juuri näin pitää kertoa tarina, muistellen, lukijan tai kuulijan mukaansa menneisyyteen houkutellen, kuten nuorempikin skifi-manttelinperijänsä Garry Kilworth vuonna 1989 julkaistussa goottilaisesta goottilaisemmassa novellissaan Hopeapanta (kokoelmassa Ei vain verestä). Eroottisen piinaava Hopeapannassa on kirjoitettu minämuotoon, tietenkin, kuten tarinan pitääkin.

Tarinaa kertova kaunis mies lataa meidän odottaville silmillemme tarvittavat kauhuromanttiset, subtekstuaalisen bi-seksuaaliset väreet, ja muutkin tunnistettavat elementit:

kaukainen skotlantilaissaari, kolkkoa valoa luova kuu, kanervanummet [ kuin suoraan Humisevasta harjusta ], ulvova tuuli, ja outo erakko joka yhä tuntuu elävän aikaa, tuota kaunista epookkia, jolloin hevoset vielä vetivät vaunuja. Tuo kaunis kalvakka mies kertoo olleensa hopeaseppä, jolta ylimaallisen kaunis lumikkimainen nainen väljässä samettiviitassaan ikuisesti kaulallaan pysyvän tiukan hopeapannan - suojellakseen itseään mieheltään...

Mutta palatakseni Yövieraiden videoklippeihin ja trailereihin: