Kirjoitan Karamazovin veljekset näytelmästä Kansallisteatterissa marraskuun lopulla, ja Dostojevski on yhä liian kovaa, ajankohtaista ja humaania kamaa, että hänen kirjansa kielletään - kirjafestivaaleilla! Se, että jokin totalitäärinen valtio kieltää kirjan, kertoo kirjallisuuden voimasta.Mihin sinä uskot, kysyy näytelmässä Fjodor Karamazov, myös häntä näyttelevä Hannu-Pekka Björkman, sekä myös Fjodor Dostojevski isse. Kysymys pitäisi olla, mihin enää luotat, ihminen. Mikä tässä maailmassa on enää tärkeää. Mitä uskalla toivoa, tuntea.
" Oikeasti minua kiinnostaa seksi, väkivalta ja hulluus", sanoo ohjaaja Samuli Reunanen bloggariklubilla.
Ohjaaja Samuli Reunanen saapui viime vuoden marraskuussa kaamoksen keskellä Valamon luostarin parkkipaikalle, ja ennen kuin ehti napsauttaa autoradion kiinni, niin sieltä tuli uutinen, jossa isä on murhannut lapsensa leikkipaikalla. Suomessa.
En olisi halunnut kirjoittaa sitä tähän, mutta Lavaklubilla järjestetyssä näytelmän esittelytilaisuudessa ohjaaja jakoi tämän muiston. Tämän hetken. Ala siitä sitten kirjoittamaan Dostojevskin muhkeaa romaania näytelmäksi.
Vekkuli hovinarri ja hirveä despootti-isä Fjodor roolissa leiskuu Hannu-Pekka Björkman, joka rynnii nahalle sellaisella kierteellä, ettei ihme - onhan hän pukeutunut nyrkkeilijänhortseihin. Myöhemmin pirun mikki myös muistuttaa nyrkkeilyselostajan 50-luvun mikkiä.
Ovatko ne lauluesityksiä, suohonlaulamisia vai nyrkkeilyotteluita. Jokainen saa silti soolonsa.
Alussa hyvinvoiva isäpappa Karamazov pyörii sikari huulilla, ja hunajankultaiset satiinibonserit jalassa elämästä nauttien, naukku kerrallaan. Ehkä se on hedonistin alusasu, ehkä nyrkkeilijän shortsit. Osa mikrofoneista myös muistuttaa vanhan ajan nyrkkeilyselostajan mikkejä. Ääni ja äänet ovat tässä näytelmässä tärkeitä, esillä ja mikkejä on runsaasti. Se toi mieleen teosta, josta pidin myös syssyllä 2017 Viirus teaternin esityksestä Mästaren ja Margareta, jossa myös äänen ja valon, mikrofonien ja spottien käyttö oli kiehtovaa.
Taustakankaan taiteellinen goottilainen täyttö ja käyttö, oli komeaa. Samoin rakeinen mustavalkoinen filmi. Harvoin video voi istua näin hyvin visuaalisesti harkittuna, ikään kuin tehden uuden peilin, johon heijastuu roolihenkilöstä ihan uusi puoli.
Olemme raivaamattomattomassa puutarhassa, jossa kasvaa piikkisiä lehdettömiä oksia. Taustalla on ehkä kellariloukko. Ikään kuin alleviivataan englanninkielistä graphic-sanaa joka tarkoittaa sekä graafista että hyvin visuaalisesti väkivaltaista. Goottilaista, paletin syvempiä sävyjä.
Onko kaikki mustavalkoista, hyvä ja paha. Myös äänimaailma ja mikrofonit toimivat etäännyttäen. Ja lähentäen. Katsojaa ei unohdeta, välillä lähennytään yleisön kanssa. Ollaan lähekkäin.
Mutta ei tuo yli kolmen tiiman proggis, esitys pelkkää HooPeen tyranniaa ole, vaan jokainen saa soolon. Miro Lopperi saisi jokaisessa näytelmässä huutaa Aleksis Kivenä: Minä elän!
Teos vaikutti yllättävän shakespearelaiselta - olikohan siinä tuttuja näyttelijöitä näytelmistä Riku 3 ja Julia & Romeo. Joissa heillä oli enemmän meikkiä ja naamioita.
On dekkaria, on jännäriä, on rikostarinaa, on slaavi noiria, on filosofiaa.
Kolme veljeksistä edustaa eri tyyppiä kuten Dumasin Kolmessa Muskettisoturissa. Miro Lopperin taiteilijan työtä olen nähnyt nyt useamman teatterin lavalla.
Myös Björkman vieraili Valamossa koska hain matskua koska hän näyttää täysin Hugo Simbergin tontulta.
Mikä saa älykkäät, aikaansa edellä olevat rohkeat kirjailijat turvautumaan uskoon uskonnon kautta kuten Mihail Bulgakov ja Fjodor Dostojevski? Kirjaa voi aina lukea vain kirjana, itsenäisenä taideteoksena, mutta sitten joku teatterin tekijä muistuttaa, kuinka tuohon aikaan Dostojevskin kolmivuotias poika kuoli.
Mikä surun, vihan, raivon, syyllisyyden tunteet, toivon menetys.
Viimeisen työnsä äärellä Dostojevski kysyy paljon, ja useasti ja haluaa keskustelun elävän, jatkuvan.
Näytti hauskalta kun yleisöllä oli tiiliskiviromaanit mukanaan - niiden päälle voi vaikka istua niin näkee paremmin.. Ennakko 27.11.2018 kirvoitti monta kysymystä.
Kun taas tässä luotetaan mustavalkoisen asuun, mustiin farkkuihin ja meikittömään omaan nassuun. Muutama komea miestentakki istuu ryhdikkäästi. Välillä äänimaailmassa oli myös kauhua ja näyttämöllä harkitusti splatteria - miten muuten sitä isänmurhasta, ja tsaarinmurhasta? kertoisikaan...
Nyt viime viikkoina olen paininut ja valssannut venäläisten klassikoiden kanssa, Kansallisteatterissa on tämän Dostojevskin Karamazovin veljesten lisäksi Tsehovin Kolme sisarta, josta näin kaksi näytöstä, tähän asti. Tampereen Teatterissa pyörii vinhasti Tolstoin Anna Karenina, ja sitten oli vielä Daniil Harmsin Sattumia helsinkiläisessä teatterissa, klitsulaisten Kellariteatterissa. Ja toissapäivänä teatterirymän KRONK!in puolen tunnin rutistus Hytti numero 666, jossa niin ikään matkattiin Moskovaan....
Jos Kansiksen Kolme sisarta on valkoinen hieman homeinen pitsihuvila, niin Karamazov Bros on savunharmaa, ellei peräti musta savupirtti jossa kuitenkin kajastaa oranssinhehkuinen roihu päreestä.
Tiiliskivi laajenee moneen taidemuotoon, myös äänen kautta. Dostojevskin huumori on tässä hirtehisimmillään. Ohjaaja kertoo haastattelussa, kuinka haastavaa Dostojevskin huumori on.
Tämä syksy on ollut kotimaisen teatterin kultakautta Helsingissä. On naisen ja vähemmistöjen ääntä. On kantaesitystä ja klassikkoa. Välillä teatteri flirttailee ja kuittailee muille medioille, joita pyörii näissä pikkulaitteissa.
Parhaimmillaan näytelmä on kun se graafisesti ja taiteellisesti koskettaa koska se on mennyt yli rajan, ja tehnyt jotain uutta, poikkitaiteellista. Ei pakottamalla, vaan jakaen, haastaen, viihdyttäen.
Se on visuaalista taidetta, ja samalla pistää riitelemään päähenkilöiden - tai tunnistettavien demoniensa kansa. Onko veljekset kuten Muskettisoturit joita kaikkia vie eri vietti / demoni / hyper kokemus / taival / oivaltaminen.
Niin monta vaihtoehtoa, tulkita, tulkata. Ehkä mulkatakin...
Teemakeskustelu: Karamazovin veljekset Lavaklubilla
Lavaklubi vasemmalla professori Pekka Pesonen, keskellä professori Sari Kivistö ja oikealla ohjaaja Samuli Reunanen puhui koskettavasti. Lähimpänä kameraa teatterikuraattori Pirjo Virtanen.Tupa oli tuupaten täysi eli parempia kuvia ei edes saanut. Marsin tästä suoraan katsomaan Karamazovin veljeksiä ennakkonäytökseen. Suosittelen.
Alla ympättynä fBstä keskustelu: Teemakeskustelu: Karamazovin veljekset. Vieraina Samuli Reunanen, Sari Kivistö ja Pekka Pesonen. Pirjo Virtanen haastattelee. Kansallisteatterin Lavaklubi 27.11.2018:
Mustavalkoinen kuva Kansallisteatterin sivulta
Tekijäloota:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Rooleissa
Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi (TeaK), Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang (TeaK), Juho Uusitalo (TeaK) ja Maruska Verona
Muusikko
Iiro Ollila / Topi Korhonen
Ohjaus ja dramatisointi
Samuli Reunanen
Suomennos
Martti Anhava
Dramaturgi
Aina Bergroth
Lavastus ja pukusuunnittelu
Kaisa Rasila
Musiikki ja äänisuunnittelu
Iiro Ollila
Valosuunnittelu
Ville Toikka
Videosuunnittelu
Pyry Hyttinen
Koreografia
Liisa Risu
Naamioinnin suunnittelu
Heikki Nylund
Lue lisää Kansiksen sivulta:
"Samuli Reunasen dramatisoima ja ohjaama Karamazovin veljekset on huuto paremman huomisen puolesta. Se haastaa nykykatsojan pohtimaan, mihin enää uskoa, mitä vielä toivoa, miten uskaltaa rakastaa.
Kolme isänsä hylkäämää veljestä rakentaa elämäänsä eri perustuksille: nuorin Aljoša uskon, keskimmäinen Ivan järjen ja vanhin Dmitri eroksen varaan. Riita perinnöstä kerää veljet ensimmäistä kertaa yhteen, ja asiat ajautuvat raakaan isänmurhaan. Kysymys syyllisestä on kuitenkin luultua kuohuvampi…
Karamazovin veljekset tuo Fjodor Dostojevskin viimeiseksi jääneen, kesyttämättömän ja moniäänisen mestariteoksen Pienelle näyttämölle upean näyttelijäensemblen voimin. Näyttämöteoksen temaattiseen keskiöön nousevat valheessa eläminen, itsensä löytäminen, lapsiin kirjoitettu tulevaisuus ja tarinoiden voima. Karamazovit saavat veren kiehumaan ja näyttämön riehaantumaan!
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 28.11.2018"
Bloggariklubilla modernit venäläiset klassikot tapetilla Tsehovista Dostojevskiin
Bloggariklubilla 07.11.2018 vieraina Kansallisteatterin syksyn kovat venäläiset klassikot ja heidän ohjaajansa, nyt en tiedä, missä muistiinpanot ovat, ehkä joskus ne tänne ilmestyy... Viisaita puhuivat.
Karamazovin veljekset graafisena taiteena
Pinterestissäni: Teatterimatskua verkosta 2018
Keräsin tänne Pinterestiini #Karamazovinveljekset teoksen kuvituksia ja kirjankansia mm Alice Neelin grafiikkaa
Keräsin tänne pinterestiini #Karamazovinveljekset teoksen kuvituksia ja kirjankansia mm Alice Neelin grafiikkaa https://t.co/Q454ZyqclO— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 28. marraskuuta 2018
esimerkkinä tämä alla oleva kuva Alice Neel’s Brothers Karamazov lähteestä theparisreview:
Hannu-Pekka Björkman fänikuvassa joka genressä
Hannu-Pekka Björkman tekee hienoja rooleja taide-elokuvien ( Rax Rinnekankaan Luciferin viimeinen elämä ) lisäksi myös keskinkertaissa elokuvissa kuten Vareksen stoorissa, jossa Björkman jyrää kuin berseelle ammutti Berserkki sellaisella potentiaalilla leffan läpi. Hän on tuttu myös Hovimäki-sarjasta ankarana pappina, jolle ei kulleroita kerätä tuukin päälle, eikä väkijuomia saa myydä - vaikka sillä kyläyhteisö vaurastuisi. Myös Hella W leffassa on inha rooli. Erityisen mainio on kotimainen herkullinen the Gourmet club. Kumman kaa -sarjassa hän rouskutti näkkäriä Ellun sänkykamarissa ja kysyi myähemmin baarissa, että vieläks lohkee.
Tässä Björkmanilla oli hienot, vetreät maneerit kun hän valmistui puhumaan Thomas Bernhardin näytelmässä Vanhat mestarit joka näytettiin erinomaisella paikalla: Atenumissa!
Ja vannon, että Ateneumista löytyy herrojen kaksoisolennot - maalauksista. Björkman on ilmiselvä Hugo Simbergin pikkiriikkisen maalauksen nukkuva suuri tonttu - olihan hän joulupukkina elokuvassa. Maalauksen nimi: Tonttukuningas nukkuu.
No voihan piru, siinähän Björkman tiiraa omaakuvaansa Ateneumissa. Hugo Simberg: Tonttukuningas nukkuu, 1896, vesiväri ja guassi paperille, liimattu etsauspaperille.
Koko haastattelu juutuupissa:
Simberg ja symbolistinen narrin katse...
Ateneum kirjoittaa:
Taideteoksesta voi lumoutua niin, että sitä alkaa kantaa aina mukanaan. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania kuvataide on kuljettanut ympäri Eurooppaa, ja ikonit ovat vetäneet hänet Valamoon ja ortodoksisen kirkon syliin. Hänelle taide on myös hengellisen transformaation väline, säie ihmisen ja Jumalan välillä.
Lue koko juttu:
Ateneum > Kuukauden vieras >
Hannu-Pekka Björkman ja taide, tie sieluun
HANNU-PEKKA BJÖRKMAN JA TAIDE, TIE SIELUUN
Muuta matskua, taustaa ja tähdellistä:
Jatkuva onnellisuuden ja täydellisyyden tavoittelu ihmetyttää näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania: "Jos elämä on vain lista saavutuksia, se ei ole yhtään kiinnostavaa"
Jatkuva onnellisuuden ja täydellisyyden tavoittelu ihmetyttää näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania: "Jos elämä on vain lista saavutuksia, se ei ole yhtään kiinnostavaa" https://t.co/TqW4VHx5KF— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 20. joulukuuta 2018
Lavaklubin huonoja kuviani ja viideoita:
