Teatteri. Tänään 27.3.2022 oli klo 15 Kipeä esitys Teatteri Takomolla. Käsikirjoittajat: Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Lehtinen.
Näyttämöllä: Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Autio.
Ei varsinaista yksittäistä ohjaajaa.
Vertaistukiryhmämme muistuttaa Fight Clubia, mutta hauskalla tavalla. Ja potilaat, kipua tuntevat, kärsijät ovat "aitoja".
Ragen, Hypen ja Debiksen dynaaminen Kollektiivi jatkaa välitauon jälkeen. Kolmen näyttelijän lisäksi nauhoilta haastatteluja. Ei haittaa! Mitä kipu merkitsee?
Teatteri. Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty, miehet näyttelevät naisten roolit ja naiset miesten mää. Vaikka ihmisiähän tässä ollaan.
Kylätasku yhdisti Kyllikki Saaren ja Runar Holmströmin tapaukset, 1950-luvun murhia. Sekä Runar että Kyllikki ovat herkkiä sieluja, ihmisiä ja mestarityötä esittäjiensä Ella Mettäsen ja Paavo Kinnusen paniikin ja lapsenuskon tai nuoren miehen toivon kautta. Kuten Riistapolullakin, jossa Mettänen ja Kinnunen näyttelivät pääosissa.
Jussi Kylätasku
RUNAR JA KYLLIKKI
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Ensi-ilta 8.4.2022
⭐⭐⭐⭐
" Runar ja Kyllikki on löyhästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen perustuva kertomus pienestä hämäläisestä kylästä ja sitä kohdanneesta tragediasta. "
Suomenkielinen tvitteri on liian pieni tila minun survoa tänne teatterikokemuksia, mutta kannattaa tsekata tämä. Kyllikin (Paavo Kinnunen) rippikuva on iättömän kaunis ja hauras kuva, wanhalla wetplate-tekniikalla tehty, ja jää kummittelemaan mieleen, pitkään. Jatkan täällä, blogissa...
Yhdestä kohtauksesta, veren heijastuksesta tuli Roger Vadimin technicolour vampyyrielokuva Verinen ruusu (1959) mieleen. Elokuva, jonka näin vastikään Kino Reginassa.
Ohjaaja Lauri Maijala on ennenkin laittanut naisia miesten rooliin luokkasotaan eli sisällissotaan liittyvien punaisten naisten, punakaartin tyttöjen näytelmässä Veriruusut, joka perustui Anneli Kannon romaaniin. Teos esitetiin KOM-teatterissa.
On ensi-ilta.
Kuhinaa.
Ennen esitystä ohjaaja Lauri Maijala kurkkasi väliverhoista, ja sai välittömästi aploodit. Pisti päänsä pois, ja tuli sitten kokonaisena ihmisenä yleisön eteen ja esitteli itsensä oh-hoh-hoh-ohjaajaksi...
Kertoi, että näytöksestä saa poistua, mutta vain keskeltä lavaa, kun rampilla ja keskitiellä ramppas näyttelijät ja rekvisiitta, lavalla pörrää myös mopo.
He harjoittelivat tätä syssyllä 2020, ensi-ilta siirrettiin jatkuvasti. Muistan. Hyvin.
Kylätaskun kirja, näytelmä on malliesimerkki naisvihasta, seksuaalista häirinnästä 1950-luvulla pienessä maaseutupitäjässä. Samanlaista on ollut niin 60-luvulla kuin 70-luvullakin, mutta tuliko jo, vihdoin 80-luvulla muutos. Vaikka tämä tapahtui Hämeessä, niin meno Pohjoisessa oli vallan samaa. Valitettavasti.
Kaikki miehet, todella, kaikki miehet olivat vaarallisia. Kyllikin isä (roolissa hyytävä Satu Silvo ) oli väkivaltainen ja ahdasmielinen kylän auktoriteetti, rikkain tai arvovaltaisin, ja sai rauhassa rääkätä, nöyryyttää ja lyödä tytärtään. Eikä kukaan puuttunut. Pienessä yhteisössä tämä on tuttua. Jotta arki ja sopu säilyy, niin mihinkään ei puututa, vaan ollaan viksusti hiljaa.
Patriarkaatti.
Kylän pappi (niin ikään hyytävä Kati Outinen) ei millään voi pitää seksuaalisa halujaan piilossa tai hillityinä, vaan haluaa Kyllikin piiakseen - jo ennen rippikoulua. Mikään hälyytyskello ei soi kenenkään miehen päässä, eikä papin toimiin puututa, koska pappi.
Kirkko.
Kaikki muut kylän aikuiset miehet ovat kiimaisia huoripukkeja, kännissä tai selvinpäin.
Mies-opettaja (Lotta Lindroos) on oudon hiljaa, eikä puutu mihinkään, pitää vain salkkua kädessä. Sama näyttelijä on myös mies-kauppias, joka ei anna Kyllikin, nuoren tytön lukea rauhassa, vaan on heti lääppimässä. Rippikouluikäistä tyttöä.
Kuten eilen vaikuttavassa kauhuelokuvassa The Sadness, ei nainen saa lukea metrossa rauhassa ettei mies tulisi siihen lässyttämään, häiritsemään, ns kohteliaisuuksia ulkonäöstä sanomaan, sitten torjuttuna suuttumaan.
Oliko tässä vai myöhemmin Kyllikillä hieman Lolita-tyyppiset aurinkolasit. Miltei sydämenmuotoiset. Ajatus veti viime aikojen kirjallisuuskeskusteluihin, että miks ihmeessä Nabokovilla oli vain yks aihe.
Liza Marklundin tuoreimmassa dekkarissa Napapiiri, ollaan samannimisessä tyttöjen lukupiirissä. Jossa luetaan Nabokovia. 80-luvulla. Pohjoisessa, Ruotsissa.
Seksi on kylässä tabu. Ainakin naisten seksuaalisuus. Eija (mainio Juho Milonoff) on ainoa sinkkunainen, joka nauttii seksuaalisuudestaan, koska tärkeintä on suostumus. Suostumus. Eijalla on huulipunaa ja kukikas mekko, saumasukat. Eija on eläväinen. Vapaaa.
Eija antaa Kyllikille (Paavo Kinnunen) sukat lainaan, pukee saumasukat jalkaan, tai yhden saumasukan, ja laittaa tälle jopa huulipunaa. Kirsikanpunaista. Joka sekin on synti.
On se kumma, että kaikki naisten haluama nautinto tai yleellisyys tai juhlallisuus on syntiä.
Miksi näitä miehiä ei nähdä synnintelijöinä ahdistellessaan lapsia, tyttöjä, naisia. Mitään turvaverkkoa ei ole. Ei ole ehkäisyä. Poliisi ei tule, tai sille ei ilmoiteta. Turvakoteja ei ole. Vertaistukea ei ole. Auttavaa puhelinta ei ole.
Vuodet vierivät, mutta vain pari vuotta, se näkyy Kyllikin kampauksesta. Hän on viaton. Tyttö. Hieno yksityiskohta, miten lapsen kampauksesta, poninhännistä tulee tytön kampaus.
Toinen päähenkilö on Runar (niin ikään herkkä, monisyinen ja kalpea Ella Mettänen). Näytelmä alkaa virrenveisuulla. Vain joka toinen säkeitö lauleletaan.
Joka toinen säkeistö ollaan hiljaa. Katselija-kuuntelija, minä on hiljaa katsomossa, miettii. Näytelmä alkaa, kun Runar pääsee ripille. Muistaakseni Runar oli ateisti, vai kuka tarinassa oli. Runar on toisenlainen nuori, toisenlainen poika. Toisenlainen nuori mies. Tässäkin käsitellään myrkyllistä miehen mallia, toksista maskuliinisuutta. Millainen saa, tai pitää olla. Pitää polttaa ällöttävää tupakkaa, eikä naisten merkkiä.
Nimikin kuulostaa kuohitulta, ruunalta. Nimelle ei voi mitään, varsinkin jos on ruotsalainen nimi. Vai onko. Runar Karlsson.
Pitää juoda viinaa. Pitää puhua ällöttävästi. Joka puolelta tulee vastenmieleinen painostus, millainen pojan pitää olla. Millainen ei saa olla.
Myös tytön ja naisen maailma on hyvin tarkkaan rajattu, ja määritelty. Tähän aikaan Kyllikki on pieni tyttö ja on ihastunut Runariin, ehkä. Sitten Runar menee armeijaan, mitä siellä tapahtui, sitä ei kerrota. Runar on ihastunut Eijaan, aikuiseen naiseen. Runar on ehkä varastanut kylillä naisten pikkupöksyjä - sitä pidetään outona ja sairaana tekona, eikä suinkaan kylän miesten tekemiä seksuaalisia ahdisteluja ja r8iskauksia.
Runarin äiti Hilkka (mainio Niko Saarela) on kiltti nainen, käsilaukku jämptisti sylissään. Hän on evakkoja oman äitinsä, kera, Runarin isoäitinä on mainio Juho Kuusamo(TeaK) joka näyttelee myös Ulla Kiiskeä, kauppiaan vaimoa. Isoäiti on heiveröinen, koukkuselkäinen, mutta ennustaa kahvinpöönistä. Härkä-Heikkinä on Eeva Soivio. Niin ikään hienoja roolien sisästyksiä hirveitten miesten arjesta. Pusu-Peltonen on Karoliina Niskanen. Niin ikään hänkin hirveän miehenkutaleen aamokkia tai arkea vetelee. Housuja jalkaansa milloin mistäkin.
Ryhmänä hieno kohtaus oli hyytävä muisto antiikin tragedian kuorosta, joka syyttää mahdollista murhaajaa.
Hienoa, koomista ja koskettavaa on myös kohtaus missä porukka, siis miehet ilmiselvästi kävelevät vaivalloisesti pitkospuilla, etteivät putua suohon. Koska tiedämme, mitä suosta löytyy.
Siinä mielessä tämä ei ole tarantinomainen historian uudelleen positiiviseksi kirjoittaminen, tämä voi varmaan sanoa paljastamatta juonta. Sopii niin asiaan vihkityneille kuin ummikoillekin.
Tämä on niin kollektiiviisessa muistissa tragediana, ja murhana jota ei selvitetty. Miksi. Ei välttämättä nordic noirin tapainen dekkari, vaan draamaa, joka on sovitettu. Viime vuosina on ilmestynyt asiallisisa kirjoja Kyllikki Saaren murhasta. Kylätaskun näytelmässä hän on Kyllikki Laiho. Verkosta löytyy myös asiallisia artikkeleita tai dokumentteja sekä Kyllikin että Runarin tapauksista.
Suosittelen. Kiitän vapaalipusta.
Kaikki elämässä on rankkaa, mutta käykää ihmeessä teattereissa, kun ne nyt on vihdoin auki, ja vihdoin esittävät näytelmiä, joiden ensi-iltoja on siirretty hamaan kuukausien ja vuosienkin ajan. Taide.
Musiikkia on hyvin vähän, ei ole kelpoja biisejä, rallatuksia, ei mitään turhaa. Yleisöä ei kosiskella ulkomusiikillisikaan hömpötyksillä. Revisiittaa on myös vähän, ja sekin symboolista, kirkuvanpunaiset halkopinot kertovat monista veritöistä. Se symbolinen, mitä tapahtuu halkopinon takana, tai saunan. Se johon liittyy kirves. Ja kuinka moni mies kulki ennen puukko tupessa kupeillaan.
Keskitytään tarinaan, tähän versioon. Vaikka se on rankka tarina, niin ei mässäillä kuten alibissa eikä pöyristellä kuten keltaisissa lehdissä.
Tekijäloota:
Nimirooleissa Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen.
Muissa rooleissa Juho Kuusamo, Lotta Lindroos, Juho Milonoff, Karoliina Niskanen, Kati Outinen, Niko Saarela, Satu Silvo ja Eeva Soivio
Näytelmä Jussi Kylätasku
Ohjaus Lauri Maijala
Lavastus Markku Pätilä
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
ESITYKSESSÄ KUULTAVAN MUSIIKIN MUUSIKOT:
Merimaija Aalto – viulu, alttoviulu ja laulu
Taavi Hasunen – kitarat
Jani Rapo – ohjelmointi ja kitarat
Yleisötyö Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo
Runar ja Kyllikki on kertomus pienestä hämäläisestä kylästä ja sitä kohdanneesta koko kansakuntaa kohahduttaneesta tragediasta, joka on jäänyt ratkaisemattomana Suomen rikoshistoriaan.
Isänsä sodassa menettänyt evakkopoika Runar Karlsson (Ella Mettänen) on erikoislaatuinen nuorimies, joka mieluiten viettäisi aikansa metsässä kulkien ja eläinten kanssa keskustellen. Yksinäisyydestään kärsivä Runar ei vastaa yleistä mielikuvaa vahvasta ja pärjäävästä miehestä, vaan joutuu kylässä outolinnun asemaan ja yhteisön kiusaamaksi. Kylässä on myös toinen kaltoin kohdeltu, seurakuntanuori Kyllikki (Paavo Kinnunen). Kyllikki on koko kylän silmäterä, kiltti ja ahkera tyttö syvästi uskovaisesta Laihon talosta. Ankaran isänsä (Satu Silvo) kasvattama Kyllikki joutuu kuitenkin kiellettyjen halujen ja häpeällisten tekojen kohteeksi, joista yhteisö on päättänyt yhteisen hyvän nimissä vaieta. Näiden kahden nuoren elämäntarinat kohtaavat lopulta kohtalokkaasti tavalla, joka sai lintukodossa eläneen kansakunnan tolaltaan.
Jussi Kylätaskun moderni klassikko, joka perustuu löyhästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen, on tarina yksilöistä yhteisön paineessa, kaksinaismoralismin mädättävästä voimasta, sukupuoliroolien ahtaudesta, seksuaalisuuden häpeästä – ja maailmasta, jossa ihmisellä on vain kaksi tehtävää: kutea ja kuolla.
KOM-teatterin taiteellisen johtajan Lauri Maijalan väkevä ohjaus kääntää totutun roolituksen päälaelleen, kun KOM-teatterin ensemblen uusi jäsen Ella Mettänen näyttelee Runarin roolin ja Kyllikin roolin tekee Paavo Kinnunen, joka on viimeksi nähty KOM-teatterissa ylistetyn Poika-näytelmän nimiroolissa.
Runar ja Kyllikki sai kantaesityksensä 1974 Kotkan kaupunginteatterissa Jouko Turkan ohjaamana, ja sitä on esitetty sen jälkeen kaikkialla Suomessa. Edellisen kerran Helsingissä näytelmä on nähty ammattiteatterissa 1996, kun Turkka ohjasi sen uudelleen Helsingin kaupunginteatteriin.
"
Sosiaalisesta mediastani:
Teatteri. Lauri Maijalan ohjaama Runar ja Kyllikki ensi-ilta 08.04 2022 Kom-teatterilla perustuu Jussi Kylätaskun naisvihamieliseen samannimiseen näytelmään, mutta on hersyvämpi, roolit on käännetty, miehet näyttelevät naisten roolit ja naiset miesten. Vaikka ihmisiähän tässä ollaan. Twitterissäni
Teatteri. Matineassa Kansallisteatterin Omapohjassa Ikuinen paluu, ohjaajana
JANNE REINIKAINEN ja stagella soolona pitkästä aikaa PETRI MANNINEN, joka tsiikailee välin niin Ron Maelin oloisena, ettei ihme, mikä soi levylautasella, täysillä... Vuoden paras näyttelijäsuoritus!
26.03.2022.
Väliajaton vähäpuheinen monologi on korona-ajan Päiväni murmelina, mutta tragikoominen ja älyllinen. Kotikolo on vihreäksi sävytetty - jopa jalustalle nostettujen mies-esseeistien, mies-kirjailijoiden, mies-filosofien kirjojen kannet ovat vihreitä Nylénistä Camusiin.
🌵🌵🌵🌵🌵
There will be Blood! Sisältövaroituksena tippa verta. Onhan hän tuttu elokuvien ja, sarjojen pahis- ja psykopaattirooleistaan. Mutta.
Tässä saa käyttää koko pakettia, palettia, vihreän eri sävyjä, toivosta kateuteen ja homehtuneisuuteen.
Kuva Juuso Westerlund
Hyvin mustat verhot peittävät näyttämön Kansallisteatterin pienellä, intiimillä näyttämöllä Omapohjassa. On matinea, iltapäivänäytös tahi päivänäytös. Pianisti soittaa taustamusiikkia, ravintola-loungea, jota rikkaat kuuntelevat syödessään ulkona. Ehkä.
Vaan ei, musiikki on osa sielua, näytelmää, miestä. Hyvin vihreäksi sävytessä huoneessa mies nukkuu, mies valvoo. Mies tekee rutiineja, aamutoimia, milteipä niin anaalisesti kuin Poirot, sitten onkin kiire vessaan. Ehkä hön on pedantti, ehkä mt-kuntoutuja, jossa rutiinit auttavat, ehkä hän on traumatisoitunut. Hän pysyy kotonaan.
Julisteen kuva Reetta Saarikoski
Trillereissä, psykologisissa jännäreissä ja kauhussa olen tottunut naisiin, jotka eivät pysty poistumaan kotoaan kuten Copycat (1992). Nyt vaihteeksi kohteena on mies, suomalainen mies, jolla on ikänäkö ja tohvelit, onko hän tohvelisankari. Ei, hän asuu yksin. Mitä on tapahtunut. Tämä on draama, mutta sen sisälle tuntiin ja 40 minsaan saa laittaa monenlaista tunnetilaa, jota seuraamme Mannisen kasvoista ja elekielestä.
Aamutoimia ei seurata niin pitkään kuin Andy Warhol Nicoa kuvatessaan leffassaan Chelsea Girls joka kestää valkokankaalla neljä tiimaa, katsoa Nicon hiusten harjausta.... Miehen nukkumista ei kuvata myöskään niin pitkään kuin Warhol.
Kylpyhuoneen ovi on raollaan, näemmä wc-paperirullia siistin ja jämptin pyramidin muodossa, ja tiedämme, että tämä kertoo myös lockdownista, pandemiasta, koronan vuoksi poikkeusajoista, kun tarpeeksi rikas voi jäädä kotiin etätöihin tai muutenkin. Emme näe lavuaaria, mutta, sen yllä on peili, jossa on kamera, joka lähettää kuvaa kahteen tv ruudun kokoiseen näyttöön näyttämön yläosassa. Kun päähenkilömme katsoo peiliin, hän katsoo syvälle meihin.
Olemmeko me kuilu vai toinen ihminen?
Naapuri pimputtaa pianoa, soittelee sinne tänne skaaloja, kuuluvasti. Mies jyskyttää lattiaan, että hiljaa.
Kuinka vihaammekaan pimputtavia naapureita, mutta sen sijaan rakastamme itse valitsemaamme musiikkia just levarista fiilistellen, lujalla, Spinal Tap -skaalalla.
Mies muistelee menneitä, menetyksiä, ottaa askeleen, ottaa yhteyksiä olemme hänen puolellaan, toivomme hänelle hyvää. Vaikkemme tiedä, mitä on tapahtunut.
Menneestä jätetään kertomatta paljon, mutta psykologisesti vihjaillaan moneen suuntaan. Mies tekee itselleen drinkkejä, muttei niin eksoottisia kuin Mads Mikkelsenin tähdittämässä mainiossa leffassa Yhdet vielä, jossa taiteillaan surun ja ilon keskellä.
Miehen jalustalle nostettujen mies-nerojen rinnalla on ironisesti kaktuksia, toinen taitaa olla mallia Vanha poika. Näemme yhden taikatempun, minne se gini katosi...
Suosittelen, kiitän lipusta.
Jos elokuvan tai siis teatteriesityksen musiikkia ei riipaise sielua ricci niin johan on kumma.
Tekijäloota
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Esiintyjä
Petri Manninen
Muusikko
Alvar af Schultén
Ohjaus
Janne Reinikainen
Lavastus
Kati Lukka ja Janne Reinikainen
Pukusuunnittelu
Heli Hynynen
Valosuunnittelu
Matti Tiilama
Äänisuunnittelu
Jani Peltola
Videosuunnittelu
Petri Tarkiainen ja Janne Reinikainen
Koreografia
Lotta Suomi
Taustaa:
Lue lisää Kansiksen sivulta :
Näyttämö
Omapohja Kesto
1 h 40 min
Ei väliaikaa
Keski-ikäinen mies jää kotiinsa.
Hän ei poistu asunnostaan.
Hän suorittaa arkirutiinejaan pikkutarkasti aamusta iltaan.
Mies tekee töitään.
Mies asettelee esineitä paikoilleen.
Mies katsoo ulos ikkunasta.
Harvalukuiset yhteytensä ulkomaailmaan hän hoitaa tietokoneella.
Keski-ikäinen mies jää kotiinsa.
Hän ei poistu asunnostaan.
Hän suorittaa arkirutiinejaan pikkutarkasti aamusta iltaan.
Mies tekee töi
Ikuinen paluu on Janne Reinikaisen ja Petri Mannisen pieni suuri näyttämöteos, joka vangitsee katsojan taikapiiriinsä kuin elämä itse.
Halloween on virallisesti alkanut! Viiruksen Pelikaanissa tasa-arvonen (fifty-fifty) nykymies yrittää sovittaa maitorupisten ruuhkavuosien arjen yhteen Strindberg-tutkimuksen kanssa ja manaa kuulua misogyyniä henkiin sellaisella kyllä lähtee -biisillä, että yleisö tippuu tuolilta.
Teater Viirus
Mantere / Strindberg
Pelikanen ensi-illassa 21.03.2022
Helvetin portit todella avautuivat ja oli jätterolig ehtoo!
Teatteri.
Tänään teatterissa sysimustassa ensi-illassa Strindbergin Pelikanen, ohjaajana Juho Mantere (Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman, Rakkaani Conan barbaari, Toksinen kabaree) paikkana Teater Viirus. Loppuunmyyty, mutta tulevaisuudessa tilaa.
Allt måste brinna upp.
Yleisötuolit, istumapaikat on sijoitettu rinkiin, se on kaunis, maaginen kehä, ja sopii hyvin yhteisöllisyyteen ja henkien manaamiseen.
Mutta ketkä ovat vierailijoita, edesmenneitä, aaveita. Yleisö näkyy esityksessä, kuin spiritististesessä piirissä, spektaakkelissa. Kenelle lava kuuluu, olemmeko me ylimääräisiä kuten The Othersissa.
Siri von Essenistä olen lukenut viime aikoina paljon, tai ainakin merkittävissä kirjoissa. Kuinka kamalaa kuinka suppeaksi hänen taiteellinenkin elämänsä supistetaan Wikipediaan.
Strindbergistä on jumalattoman paljaita patsaita Tukholmassa, muistan ainakin 3. Esityksessä Strindbergin aika koominen muotokuva on kehyksissä piirongin päällä. Pöllöhtänyt mies ruokkoamattomilla viiksillä ja tukkakin kuin Chaplinin sivunäyttelijöillä. Muotokuva toimii myös vinksahtaneen perheen edesmenneen perheenpään pönöttävänä muistomerkkinä.
Strindberg / Mantere: Pelikanen ensi-ilta 21.03.2022 Teater Viiruksessa.
Ainakin mustin huulin...
Katso vaikka raileri, Vimeosta.
“PELIKANEN (Trailer, 2022)
Mutta ei kuivin huulin..
Näin tämän kutsuvieraana, kiitoksia Teater Viirus.
Tekijäloota:
Teksti August Strindberg / Juho Mantere Ohjaus Juho Mantere
Lavalla Maria Ahlroth, Martin Bahne, Joonas Heikkinen och Iida Kuningas
Lavastus ja pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen Valosuunnittelu Nadja Räikkä Äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen
Ohjaajan assistentti Tomi Korhonen Lehdistökuvat Ernest Protasiewicz
Lue lisää Viiruksen sivulta:
" Hirveä ilma, tuulee ja sataa.
Salaisuuksia, väkivaltaa, mustasukkaisuutta, manipulaatiota, nälkää, kuolemaa ja niin edelleen.
Jokaisessa perheessä on samanlaista.
Juho Mantere ottaa omaperäisen humoristisella tavallaan niskaotteen August Strindbergin pikimustasta perhedraamasta Pelikaanista Viiruksessa keväällä 2022. Myrkyllisten ihmissuhteiden tärvelemiä ihmiskohtaloita. Ahneus ja mustasukkaisuus repivät palasiksi loputkin rippeet raunioista, jotka kerran muodostivat perheen. Jäljelle jäävät kylmyys, nälkä ja pimeys.
Kaiken täytyy palaa.
Mantere on Suomen merkittävimpiä nuoria ohjaajia juuri nyt ja on herättänyt huomiota kiitetyllä Rakkaani, Conan Barbaari -esityksellä (Turun kaupunginteatteri, 2020) ja livestriimatulla Toksisella kabareella (Q-teatteri, 2021). Hänet tunnetaan räiskyvän karnevalistisesta tavastaan käsitellä raskaita aiheita ja nokkelasta mustasta huumoristaan.
Sisältövaroitus esityksessä erittäin kovia ääniä, kirkkaita valoja, strobovaloa ja runsaasti teatterisavua. "
Kieli ruotsi, esitys tekstitetään suomeksi ja englanniksi
Teatteri. Mikko Räsäsen tulevaisuus ensi-illassa tänään 11.3. jatkoi lähes saman porukan edellistä yhteistyötä Suomen hauskin mies näytelmää/leffaa nostaen keskiöön tämän päivän luokkasodan. Päähenkilönä ja kannattavana rakenteena tässäkin juron supliikki Martti Suosalo.
Ensimmäistä kertaa näin, kuinka loppukumarruksiin liittyi myös esityksessä näytellyt drone eli kopteri eli lennokki. Aika kyberiä!
Pekka Huotarin Hamletin isän tyyppisen pienieleisen läsnäolon syvyydestä, syvyyden läsnäolosta myös kiitos, suuri.
Pekka Huotari lauloi
tämän Veljiksi kaikki
kylmäävästi, muttei kylmästi, ennen välitaukoa, kotimaista, helsinkiläistä Hamletia ja isäänsä muistuttaen.
Mikko Räsäsen tulevaisuuden ensi-illassa shampanja virtasi eli kuohari, joka ei tarjoita tässäammattia vaan kuohuvaa juomaa jota permantorahvas veti.
Draamakomedian duunarikomedian aiheena oli tämä luokkien yhteentörmäys, jossa helsikiläiset kaupungin raksaäijät ja -pojat olivat vastakkain pyörätien käyttäjien kanssa. Kaikkia vituttaa kun Helsinki on aina revitty auki kuin Gozillan jäljiltä. Eniten vituttaa näinä talvikuukausina kun jalkakäytäviä ei hiekoitoiteta eikä bussipysäkkejään hiekoiteta, vaan naiset, joukkoliikennettä käyttävät, rollaattoria ja pyörätuolia käyttävät ja lastenvaunuja pukkaavat naiset, eläkeläisnaiset kävelykeppeineen joutuvat hoitoon, koska jalkakäytäviä ei puhdisteta lumesta, ei poisteta jäätä, ei vaivauduta laittamaan hiekkaa, ei sepeliä. Tulee hirveän kalliiksi nämä kuukausien sairaslomat, kun helsingin kaupunki ei vaivaudu pitämään puhtaina jalkakäytäviä ja bussipysäkkejä jotka ovat jäisiä ja hengenvaarallisia. Voi rikkoa kallonsa, menettää henkensä, menettää muistinsa, menettää oikeuden asua kotonaan.
Sen sijaan kaikki ajotiet kyllä osataan aurata, kaikki lumet hetipois että äijät pikkuautoissaan röh röh saavat rauhassa tuhota luontoa. helsingin kaupunki siis teki voittoa 500 miljoonaa, luulisi siitä lohkeavan 5 miljoonaa ihmisten terveellisyyteen. Ja ettei päiväkodeista ja kouluista leikata. Eikös niin.
Siinä mielessä näytelmä menee väärään kun pitää pyöräilijää etuoikeutettuna. Kyllä oikeassa elämässä se etuoikeutettu ukko ajaa pikkuautoa. Tässä siis itsekäs kusipää eli insinööri ajaa pyörällään raksalle ja yrittää jatkaa pyörätietä, mutta se on loppunut kesken. Itse muuten inhoan kun jalkakäytäville äijät parkkeeraa autojaan, mikä siinä, ettei tarvitse mistään välittää. Inhoan myls jalkakäytävällä ajavia pyöräilijöitä, autoja sekä helvetin skuutteja, jotka tuhoavat luontoa, ja kuka hullu niitä helsinkiin päästikään.
Eli näytelmä käy tunteisiin, ja jokainen katsoja voi muistaa oman kokemuksensa, milloin jokin tökkii. Siitä puheenollen, esityksessä kysytään, mitä kaupungin palveluja käytetään eniten, ja kun yleensä vastataan iloisesti KIRJASTOJA! Niin Mikko Räsänen epäilee, että kyllä viemäriä käytetään eniten.
Niin, lähiössä kun kirjastot ovat kiinni sunnuntait ja iltaisin menevät kiinni sitten maanantaista lauantaihin. Niin kaipa sitä sitten käyttää viemäriä enemmän.
Palaan vielä tuohon luokkasotaan eli meillä on oikeasti luokkayhteiskunta, ja joka muuta väittää, on sellainen, joka ei näe nälkää, eikä tyhjää pankkitiliä, eikä ole tyhjän päällä kun asunto lähtee alta myyntiin. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset... Tässä raksakinassa on napit vastakkain duunarilla huomioliivisellä vakavalla miehellä nimeltään Mikko Räsänen ja ilkeällä, rikkaalla, ylimielisellä potkuhousuisella eikun polvihousuisella insinöörillä, jota muuten näyttelee Rauno Ahonen, jolla oli napit vastakkain Martti Suosalon esittämän Suomen hauskin mies -näytelmäversiossa, jossa hän esitti Hjalmar Kalmia, tyystin huumorintajutonta lahtaria, joka oli vankileirin komendantti.
Duunarit repivät katua auki ja räjäyttävät, ja tekevät putkessa putkitöitä. Ja siihen päälle väliaikaista pyörätietä. Rikas insinöörirukka itse tollona taleeraa kalliin pyöränsä päällä, niin, että se menee rikki, ja vaati Räsästä maksamaan yli 500 euroa maksavan osan polkupyöräänsä. Kuka hullu ostaa polkupyörän jossa jokiu pikkuosa maksaa vuokran verran. Rikas hullu. Tai valehtelija. Hän vaatii Räsästä korvaamaan. No eihän Räsäsellä ole sellaisia rahoja, kun vaimo on kuollut, ja rahnat menee vuokraan ja pitäs ehkä jotain pistää villasukan varteen omaan aikuistuvaa poikaa varten. Että poika pääsisis opiskelemaan, eikä joutuisi työmaalle kuten isänsä. Ja isänsä isä. Noo - ilkeä insinööri, miltei disnin pahiksena, haluaa korvauksen, ettei tee rikosilmoitusta. Joka lopettaisi Räsäsen työuran. Ja rahantulon. Käyttikö Räsänen väkivaltaa? Ehkä hän vain ärähti ja uhkaili. Kerran puukolla, jota ilkeä insinööri pelkäsi. Kansa, eikun katsomo on duunarin puolella, monin verroin, eikä siedä yhtään insinöörejä ja muita paperinpyörittäjiä, jotka lyövät droonit, lennokit vakoilemaan työtä, ja kenties somettamaan. Ja lisääväät työntekijän takkiin mittareita, millä mitataan, onko hän työteliäs, ja minne liikkuu. Tämä tehdään komediallisesti, etä kuinka naurettavaa tämä kaikki turha työ on niillä ukoilla, jotka kaikkia mittareita, härpäkkeitä, seurantalaitteita ja suurien näyttöjen grafiikoita, ja ovat naurettavia jopa rakastuessaan kuten Jari Pehkosen hahmo. Mainio hahmo, kyllä, mutta tekisivät oikeita töitä, tai maksaisivat oikean työn tekijöille. Oikeata palkkaa...
Harmaaseen talouteen ei viitata, koska Helsingin kaupunki ei harrasta haramaata työvoimaa kuten yksityiset. Tässäkin työmaalla on enimmäkseen venäläisiä ja virolaisia näyttelijöitä. Maksim Pavlenko näyttelee venäläistä ja Martti Manninen, mainio näyttelijä hänkin ( mm Pienen merenneidon prinssi, myös omassa elämässä... sekä Humiseva harju) on virolainen työntekijä. Saako suomalainen näytellä virolaista, ja mitä sitten kun joutuu paikkaamaan, saako suomalainen paikata virolaista, kuka saa näytellä ja ketä. Mielestäni saa, ainakin tässä. Virolaiset ja venäläiset ovat maskittomia ja likaisissa työvaatteissaan metroissa ja ratikoissa oikeassa helsingissä, se taas ei ole reilua kellekään.
Äijiä on lavalla ja uhoilua, ja bondausta ja herkkiä hetkiäkin. Muttei aivan all male paneelia, vaan isninöörin vaimo, vähän niin kuin hullunkurisissa perheissä, siinä sekstistisessä korttipelissä ei tee mitään, vai tekeekö, sisustaa, vai sisustaako, sisustaa kyökkinsä ainakin uutuuttaan kiiltävillä kodinkoneilla, joita ei koskaan käytä, koska eivät koskaan tee ruokaa, vaan tilaavat. Vaimo - roolissa aina mainio Sanna-June Hyde - keksiikin, että Mikko voi tehdä kylppäriremontin korvauksena siitä naurettavasta pyöränosasta. On siinäkin balanssissa. Vaivannäkö. Insinööri haluaa, että se tehdään pimeänä, ilman verokorttia. Kuten kirjoitin, aito disnin pahis. Naurettava, pikkumainen mies, mutta jolla on valtaa tehdä vaikkapa rikosilmoitus. Heidän tyttärensä on ainoa järkevä tai normaali ihminen perheessä. Roolissa Lumi Aunio. Nuorta polvea edustaa myös nuorin Räsänen, roolissa Paavo Kääriäinen ( tuttu mm täydellisestä Kinky Boots musikaalista).
Eikä rakennus-sektori ole täysin äijäilyä, roolia ja ammattia löytyy järkeville ihmisille, naisille, kuten raksalla Raili Raitala (mm enemmän kuin täydellinen musikaali Vampyyrien tanssi) pitää balanssia yllä. Tilannetta tarkastaa Vappu Nalbantoglun hahmo. Kyllähän tästä monenlaista farssia ja romanttista komediaa myös saa aikaan, vauhtia ja vähintäänkin vaarallisia tilanteita. Miten ne ratkaistaan. Vappu näytteli muuten suht kylmäävästi Hjalmar Kalmin puolisosa näytelmässä Suomen hauskin mies. Hän oli Helen Kalm, opettaja. Myös Jari Pehkonen oli Suomen hauskin mies -kaartissa tämä iltanäyttelijä....
Muusikko Joakim Berghäll on rohkeasti, lihallisesti ja osin komediallisesti läsnä musiikkinsa kanssa, ja tällainen lähestymistapa on nykyesitystä, nykyteatteria videokuvan kanssa. Ensimmäinen näytelmä, jossa myös droonit, dronet eli meitä vakoilevat lennokit näyttelevät. Onneksi sentään robotit eivät ole vieneet näyttelijöiden paikkoja.
Eivätkä ropotit...
Martti Suosalo
Tarviiko muuta sanoa. Näköjään pitäisi. Nautin tästä näyttelijästä. Näin hänet Roomeona Ryhmiksen kesteatterissa, sitten aiemmin tv:ssä Matkalaukkukostajana ja vaikka minä. Oliko hän Nyhjää tyhjästä porukassakin. Suosalon itserakas ja -ironinen, kyyninen ja suuren suuri näyttelijä pitää itseäänkin kusipäänä. Siinä mielessä hän on kuin nykyajan länsimainen satndup-koomikko. Joka uskaltaa rikkoa tabuja ja rajoja.
Näin tämän teatteribloggaajan lipulla, siitä kiitos Helsingin kaupumginteatterille
Tekijäloota:
Tekijät aakkosjärjestyksessä eli solidaarisesti stagella:
Rauno Ahonen
Lumi Aunio
Pekka Huotari
Sanna-June Hyde
Paavo Kääriäinen
Martti Manninen
Vappu Nalbantoglu
Maksim Pavlenko
Jari Pehkonen
Raili Raitala
Martti Suosalo
Suomen hauskin mies näytelmä ja leffa blogeissani:
Lahtarin orsiilla tavataan, vai mitä Suomen hauskin mies? blogissani
Martti Suosalon on Suomen hauskin mies - kahdella rintamalla: teatterissa ja valakokankaalla blogissani
Suomen hauskin mies oli eilen lavalla, ja esiinty ku viimestä päivää blogissani
Kuvasin Paavo Kinnusta ja Martti Suosaloa elokuvateatteri Orionissa
Suomen hauskin mies - Martti Suosalo vieraana elokuvateatteri Orionissa aisaparinaan Paavo Kinnunen blogissani
Suomen hauskin mies - Martti Suosalo, vankileirit, Martta Koskinen, Sotilaspoika, Suomi 100, ja moni muu blogissani
Turvamies. Hgin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Pasi Lampelan screwball- ja ota koppi -komediassa kaksikko näytteli toisiaan suohon, ja nosti myös reippaasta ylös. blogissani
Blogeissa kirjoitin näytelmäversiosta mm: Miksi tämä on vain pienellä näyttämöllä? Näin ajattelen aina tuskaisena, kun mielestäni parempi, kinkympi tai haastavampi teos saisi olla suurella! Mutta kuitenkin pienen näyttämön intiimiys - siinä on sitä jotain. Istuin ihan ensimmäisell rivillä, paikalla 13. Ajast aikaa 15.02.2018.
Lipun olin ostanut jo viime syksynä, kun aikaisempiin näytöksiin ei ollut varaa, eikä ehtinyt muutenkaan. Tuona päivänä 15. helmikuuta suurella näyttämöllä marssi Mannerheim ja saksalainen suudelma, siis valkoiset ja lahtarit. Kun taas pienellä näyttämöllä ääneen pääsi punaiset vangit. Olen Marskin nähnyt, ja Asko Sarkolan tulkinta oli kiehtovaa. Samoin Svenkan esittämä Hjalmar Linder oli riipaiseva ja tärkeä - tuo kotomaamme Suamen rikkain mies oli ainoa porvareista, joka tuomitsi punavankien kidutukset ja kuolemanleirit, ja kirjoitti siitä ihan julkisesti yleisönosastolle Huvudstadsbladetiin. Linder kuoli keppikerjäläisenä, muttei unohdettuna, vaan suvereenina kartanonherrana, ehtoisana isäntänä, ja bi-seksuaalina, suurrellisena maailmanmiehenä.
Suomen hauskin mies taas kertoo hirtehisesti komediana, millaista oli olla punavankina, näyttelijänä Iso-Mjölön saarella, ei kaukanakaan herrojen Heltsingistä. Oliko Suomenlinnan vankileiriltä nouseva ruumiiden löyhkä joka kantautui mantereella, parin kilometrin päähän Helsinkiin?
Vangit, näyttelijät, joutuvat tekemään komediaa yleisölle, joka ampuu joukon, jos ei naurata.
Katsoin tämän näytelmän omalla lipullani ja rahallani. Kirjoitan lisää kun näen produktion uudelleen bloggaajana.
Vappu Nalbantoglu on erityisen kylmäävä valtakunnan ensimmäisenä naisena, puolisonsa saapastelija
Rauno Ahonen on myös hieno hahmo, ensin piin kova, sitten vain saksaa osaamaton pölkkypää.
Martti Suosalo. Tarviiko muuta sanoa. Näköjään pitäisi. Nautin tästä näyttelijästä. Näin hänet Roomeona Ryhmiksen kesteatterissa, sitten aiemmin tv:ssä Matkalaukkukostajana ja vaikka minä. Oliko hän Nyhjää tyhjästä porukassakin.
Suosalon itserakas ja -ironinen, kyyninen ja suuren suuri näyttelijä pitää itseäänkin kusipäänä. Siinä mielessä hän on kuin nykyajan länsimainen satndup-koomikko. Joka uskaltaa rikkoa tabuja ja rajoja.
"
Ilta-Sanomat järjesti sisällissotaan liittyvän yleisötilaisuuden nimeltä 1918-tapahtumat 10.4. Valtavan yleisömeren joukossa myös Martti Suosalo ja Anneli Kanto. pic.twitter.com/iXORQuKdEQ
Teatteri. Nykyesitys Armageddon 15.03.2022 Espoon kaupunginteatterilla: suosittelen feministisenä manifestina, kabareena, jonka kaikki osa-alueet ovat yhtä tärkeitä. Useamman vähemmistön sisältä ponnistava taideryhmä eli tekijät Melleri - Lindfors - Pirinen, joista kaksi ensinmainittua myös näyttelee pienissä rooleissa tämän väliajattoman teoksen ensimmäisessä osassa, tai Sara Melleri ja Sonya Lindfors toimivat tämän kabareen, jos tämä cabaret on, ja mikä ettei olisi, seremoniamestareina. Toinen on ylivedetty vetyperoksiblondi, jolla on liian iso vaalee kähäräkasari tukka ja liian pinkit huulet, jotka tehty liian isoiksi rajauskynillä, ja ne ovat tarkoituksellisen koomisia siis kysyviä, millaisia rajoja naisen ulkonäölle ja iälle on popkulttuurissa, taiteessa ja viihteessä. Kuka saa oll äänessä, kenen tarina kerrotaan, kenen tarina hiljennetään. Denimkorsetissa tötterörintsikoineen, verkkosukkahousuissa ja neonvihreissä tolppakengissä Mellerin MC on sekä Madonna, Dolly Parton ja Nina Hagen, ehkä vähän Kikkaakin, joka tulee elokuvana ensi-iltaan lokakuussa. Miten valmistautua maailmantuhoon kun tekijäkaartissa näyttämöllä ei ole Bruce Willistä? Hyvinkin voi valmistautua tällä all female -poppoolla, joka voi pelastaa maailman, ja pelastaa päivän. Teatterin puhdasta vapautta ja
ARMAGEDDON MELLERI, LINDFORS & PIRINEN
Toinen MC on Sonya Lindforsin näyttelemä ruskea tyttö, nuori nainen, nainen, joka on sassy, sähäkkä hahmo kuparinkiiltävissä kiharoissaan, niin kuin Kleopatra Jonesin ja Spice Girlsien pukuhuoneista. Mutta hänellä on nenunpäässä, nenän päällä laastari, onko hän korjaillut nenäänsä, nyrkkeillyt harrastajana, ammattilaisena vai kaduilla, vai onko se kuten Instagramin filtteri, jonka voi lisätä söpönä, rajuna tai humoristisena oman kuvansa päälle. Minkä filtterin läpi itse tätä katselee, ja mistä näkökulmasta?
Käsiohjelma näyttää fanzinelta, siis 70-luvun lopun ja 80-luvun pienlehdeltä, joka on tulostettu kopiokoneella. Siinä on kaunis punk-tyyli ja, DIY elikkäs tee se itse -henki.
Onko tämä näytelmä? Kyllä, se on teatterissa oleva nykyesitys, joka voi sijaita muullakin tilassa, muussakin tilassa kuin teatterisalissa
Kahvila Sakarissa oli teosesittely, tässä kuvasin Armageddon-käsiohjelmaan kahvilan pöydän päältä, pöytiin oli painettu suurennoksia Espoon kt:n esityksistä
Miten esitys kommunikoi yleisön kanssa? Seremoniamestari toivottaa tervetulleeksi, ja tykkää kun joku yleisöstä kikattaa. Esitys sisältää sisältövaroituksia, niin moni muukin näkemäni uusi esitys mm Teatteri Viiruksessa. Joskus sisältövaroitus -litanian lukeminen on pahasta, siinä on juonipaljastuksia, mutta tässä se ei haittaa. Koska esitys ja Teatteri on turvallinen tila, josta voi poistua halutessaan, jos ahdistuu jostain.
Tämä ei ole ahdistava esitys, vaikka nimi on ARMAGEDDON, sama kuin seksistisellä muskelimökkelitoimintaleffassa, jossa pökkelö Bruce Willis pelastaa maapallon, kun paha asteroidi hyökkää 1998.
Se on myös Jumalaista näytelmää, ja raamattuakin. Armageddon ei ole pelottava, siinä voi tuntea oikean tulen, joka valaisee ympäristön, ja meidät. Ja jonka äärellä eshkä jaetaan tarinoita. Kaikki pääsevät ääneen, vuorollaan.
Armageddon ensimmäisessä osassa ovat, näyttelevät, laulavat, hengittävät, tanssivat ryhmän kaikki jäsenet: Antonia Atarah, Leila Kourkia, Sara Paasikoski, Kreeta Salminen, Sonya Lindfors ja Sara Melleri. Joista neljä ensimmäistä pm arkki- tai stereotyyppejä, ihmisiä, hahmoja, symboleita, jotka voivat muuttua, muuntua kesken matkan.
Toinen lyhyempi osuus on Pirisen työ, muttei häntä eikä seremoniamestareita siinä näy, vaan näyttelijät. Itse asiassa alussa ei näy mitään, in the beginning... Vaan olemme pimeydessä, ja kuulemme kuiskauksia. Tämä niitty -osuus on äänimaailman jälkeen selkeästi pelkkää tanssia ja liikettä. Ja tuoksuja! Minunkin paikallani tuntuu mänty! Vai onko se pinja, mäntysuopa. Yhtä kaikki on hurjaa huomata tuoksu, voimakas tuoksu.
Millainen kokonaisuus tämä on? Miten nonlineaarista nykyesitystä kritisoidaan.
Lisään tähän vielä loppuun jahka joskus ehdin muistiinpanoja teosesittelystä. Ne eivät ollenkaan paljasta juonta, jos juonta on lainkaan. Tarvitseeko juonta lainkaan.
Alkutunnelmat:
Teatteri." Armageddon on näyttelijä-ohjaaja Sara Mellerin, koreografi-ohjaaja Sonya Lindforsin ja tanssitaiteilija-musiikintekijä Elina Pirisen luoma yhteisteos. Kokonaisuudesta vastaavat Melleri ja Lindfors, Pirinen luo teoksen sisään pienemmän sisarteoksen"
Sisältövaroituksia aimo liuta, onhan kyseessä katsojalle turvallinen, feministinen esitys.
Espoon kaupunginteatterilla 15.03.2022 myös teosesittely Kahvila Sakarissa ennen näytöstä.
#Armageddon
Suosittelen itse tsekkaamaan jos haluaa teatterielämykseen lisää variantteja ja monimuotoisuutta, kuten Kansallisteatterin Hamletissakin. Sain lipun, kiitos Espoon kaupunginteatterille.
Taustaa:
Tämä ei ole improvisoitu esitys, vaikka se on non-lineaarinen ja kaksiosainen teos ilman väliaikaa, niin silti se on käsikirjoitettu, harkoiteltu, koottu. Se on yhteisöllinen, mutta ei kiusaa yleisöä osallistumaan esim tulemalla lavalle, vaan saa istua penkillä, ja vain ottaa vastaan. Tai vaikka harata vastaan. Vaikka siinä on teemana ja nimenä maailmanloppu - miesten kirjoittamien sankaritarinoiden ja miesten kirjoittamien rahvaan pelottelun mukaan, niin se ei ahdista, vaikka Ukrainan synnytysosastoja ja lastensairaaloita tuhoaa sieluton tyranni diktaattori, vaan on taidetta, osa liikettä.
Se on intersektionaalista feminismiä, kun feminismin aaltoja on Mary Wollstonecraftista, ja suffrageteista alkaen rintaliivien polttajiin, ja telaketju- ja anarkofeminismiin (otetaan yö takaisin, saatana) ja feministiseen puolueeseen, jota olen muuten äänestänytkin.
Tekijäloota:
TYÖRYHMÄ
Konsepti Sonya Lindfors, Sara Melleri ja Elina Pirinen
Ohjaus, koreografia ja käsikirjoitus Sonya Lindfors, Sara Melleri
Koreografia, runot, tuoksu- ja visuaalinen lähtö rinnakkaisnäyssä Elina Pirinen
Esiintyjät Antonia Atarah, Leila Kourkia, Sara Paasikoski, Kreeta Salminen, Sonya Lindfors ja Sara Melleri
Lavastus ja pukusuunnittelu Virpi Nieminen
Äänisuunnittelu sekä sävellys rinnakkaisnäyssä Johanna Puuperä
Valosuunnittelu Ada Halonen
Esitysdramaturgi ja outside eye Louna-Tuuli Luukka
Harjoittelija ja koreografin assistentti Janina Salmela
Valosuunnittelun assistentti Alina Pajula
Ompelija Jenni Räsänen
Naamioinnin suunnittelu Saara Sarvas
Ennakkokuvat ja teaseri Silja Minkkinen
Lehdistökuvat Venla Helenius
Esityksen materiaaleja on luotu yhteistyössä esiintyjien kanssa.
Mitä muuta esityksestä kerrotaan Espoon kt:n sivulla:
"ARMAGEDDON
MELLERI, LINDFORS & PIRINEN
Armageddon rehottaa vapautuneesti viimeisen taistelun jälkeisessä villissä puutarhassa ja leikittelee apokalyptisen ja populaarin, klassisen ja avantgarden välillä. Yleisö kutsutaan mielikuvittelun ja spekuloinnin feministisen voiman syleilyyn, sisäisten ja ulkoisten tulipalojen, sivuhenkilöiden ja asteroidisateiden mayhemiin.
Kokonaisteos piirtää infernaalinen show’n, jossa moninaisuus ja erilaisuus asuvat rinnakkain näyttämöllä jumalaisina.
Yleisölle näytetään mielikuvittelun voima, heidät kutsutaan erilaisiin helvetteihin, kiirastuliin ja paratiiseihin. Armageddon kutsuu haavoittuvaan tilaan, jälleen vapaaksi, pelottomaksi, paljaaksi sieluksi, yhdessä taistelemaan näkemyksellisyyden, moninapaisuuden, ilon ja toivon puolesta
Armageddon on näyttelijä-ohjaaja Sara Mellerin, koreografi-ohjaaja Sonya Lindforsin ja tanssitaiteilija-musiikintekijä Elina Pirisen luoma yhteisteos. Kokonaisuudesta vastaavat Melleri ja Lindfors, Pirinen luo teoksen sisään pienemmän sisarteoksen.
Armageddon perustuu taiteelliseen praktiikkaan, jossa Melleri, Lindfors ja Pirinen tutkivat feminististä taiteentekemistä pitkäaikaisesti ja kollegiaalisesti.
Kantaesitys Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 9.3.2022. Esitykset 28.3. asti.
SISÄLTÖHUOMIOT
Maininnat maailman tuhoutumisesta ja itsensä sytyttämisestä | Alastomuus | Välkkyvät valot | Kovat äänet | Tuoksut | Pyrotekniikka ja näyttämösavu | Voimakas kielenkäyttö | Suosittelemme esitystä 16 vuotta täyttäneille.
ANNISKELUNÄYTÖKSET (K-18)
Tiistaina 22.3. klo 19 ja perjantaina 25.3. klo 19 näytöksissä juoman saa ottaa mukaan saliin. Näihin kahteen näytökseen on 18 vuoden ikäraja.
ENEMMÄN IRTI ARMAGEDDONISTA
Tulevaisuuden näyttämö -teemakeskustelu 12.3. esityksen jälkeen. Kuuntele Soundcloudissa.
Teosesittelyt to 10.3., ti 15.3., ti 22.3., ma 28.3. ennen esitystä klo 18.15
Taiteilijatapaaminen pe 25.3. esityksen jälkeen noin klo 20.45
Ryhmille työpajoja, lukiolaisille ja ammattiin opiskeleville oppimateriaalipaketti.
BAR JUORU
Revontulihallin Bar Juoru on avoinna tuntia ennen esitystä ja esityksen jälkeen. Varsinkin isommille seurueille suosittelemme ennakkotilausta 3 päivää ennen esitystä.
" ENEMMÄN IRTI ARMAGEDDONISTA
Armageddonin esitysperiodi on lyhyt 8.–28.3., mutta sitäkin tiiviimpi. Näytösten lisäksi järjestämme teosesittelyjä, keskusteluja, taiteilijatapaamisia, työpajoja ja K18-näytöksiä.
ESITYSETKOT
Mitä nykyesityksellä tarkoitetaan ja miten niitä pitäisi katsoa? Teatterikuraattori Julia Pajunen avaa Armageddonin taustaa ja kontekstia ennen esitystä. Bar Juoru avaa ovensa klo 18, tervetuloa lasilliselle ja esitysetkoille!
Teosesittelyt neljänä iltana
to 10.3. esittely klo 18.15, esitys klo 19
ti 15.3. esittely klo 18.15, esitys klo 19
ti 22.3. esittely klo 18.15, esitys klo 19
ma 28.3. esittely klo 18.15, esitys klo 19
Vapaa pääsy saman illan lipulla, kesto 30 min.
TULEVAISUUDEN NÄYTTÄMÖ
Teemakeskustelu la 12.3. esityksen jälkeen
Millainen olisi patriarkaatin jälkeinen näyttämö? Teemakeskustelussa syvennytään feministiseen praktiikkaan ja uuteen näyttämöön. Mitä se merkitsee, miten se näkyy tulevaisuudessa? Paneelissa mukana tekijöiden lisäksi dramaturgi-näytelmäkirjailija Asta Honkamaa sekä käsikirjoittaja, teatterintekijä Olga Palo. Keskustelua vetää toimittaja ja aktivisti Suvi Auvinen. Keskustelu tallennetaan / striimataan.
la 12.3. esitys klo 14, keskustelu noin klo 16
Vapaa pääsy saman päivän lipulla, kesto noin 1 tunti. Esityksen ja keskustelun välissä on pieni tauko, jolloin Bar Juoru palvelee.
TAITEILIJATAPAAMINEN
pe 25.3. esityksen jälkeen
Tule tapaamaan Armageddonin työryhmää taiteilijatapaamiseen. Yleisö voi esittää kysymyksiä keskustelun edetessä tai jättää kysymyksiä jo etukäteen Bar Juorun tiskillä olevaan laatikkoon.
pe 25.3. esitys klo 19, taiteilijatapaaminen noin klo 20.45
Vapaa pääsy saman päivän lipulla, kesto noin 45 min.
BAR JUORU
Revontulihallin Bar Juoru on avoinna tuntia ennen esitystä ja esityksen jälkeen. Varsinkin isommille seurueille suosittelemme ennakkotilausta 3 päivää ennen esitystä.
ANNISKELUNÄYTÖKSET K-18
Tiistaina 22.3. klo 19 ja perjantaina 25.3. klo 19 näytöksissä juoman saa ottaa mukaan katsomoon. Näihin kahteen näytökseen on 18 vuoden ikäraja.
ti 22.3. OSTA LIPPU
pe 25.3. OSTA LIPPU
TYÖPAJAT JA OPPIMATERIAALI
Tarjoamme ryhmille mahdollisuuden virittäytyä esityksen maailmaan liikkeellisessä, matalan kynnyksen työpajassa. Esitykseen on saatavilla myös lukiolaisille ja ammattiin opiskeleville suunnattu oppimateriaali, joka ilmestyy 8.3. " linkissä
