Ja sitten asiaan.
Ensimmäinen näytös vaikutti oikein riisutulta, hyvin minimaalinen lavastus symbolisen ruohon päällä. Ruoho, pilvi, orgaaninen, luomua, ruohonjuuritasolla, tuntea paljaiden varpaiden alla Äiti maa ja hänen kasvattamat vihreät tuotteet, kasvikset...
Riisuttu lava, ja ihan alkuun riisuttuja miehiä, mikäs siinä, Joel Mäkistä yhtenä päähenkilönä Claudena katselee mielellään. Alastomuus voisi olla tietysti itse tarkoitus Hairissa, tarkoituksellista provokaatiota. Mutta tässä ylistetään luonnollisuutta, kehopositiivisuutta, vartalon kauneutta, kropan tavallisuutta, aistillisuutta ilman kaupallista hyväksikäyttöä. Claude on alussa valaistu sinisellä kuin Man Rayn tai Leni Riefenstahlin yli-ihminen... Ironisena, lihallisena, läsnä, haavoittuvaisena.
Oliko HAIR ensimmäinen suuren yleisön näytelmä, musikaali, jossa oli alastomuutta? En tarkoita nyt mitään privaatteja performansseja, vaan esityksiä, joihin oli maksettava liput. Taide on riistänyt, ja esineellistänyt alastonta tai vähapukeista naista melkeimpä luolamaalauksista lähtien. Onneksi rakkauden kesänä tuli muutosta, miehetkin osasivat riisuutua. Olihan alastonpatsaita Italian entisissä kulttuurikaupungissa pilvin pimein, mutta tarkoitan liikkuvia maalauksia ja näyttelyitä ja niistä otettuja kuvia.
Lauluista Donna ja Manchester, Englannista nostavat karvat (hair) pystyyn sopivalla tavalla, mutta vasta Eino Heiskasen roolihahmon Woofin eka laulu itkettää... Voi tietenkin johtua hormooneistakin, mutta hyvin liikuttavaa on. Tajuta, että ollaanko me taas tässä. Ottamassa kantaa ja osoittamassa mieltä järjettömiä sotia vastaan. Ja kuinka ihminen on menettämässä vuonna 2018 yksityisyytensä - kun kela ja polliisit saavat syynätä tyhjät pankkitilit ja kaikki.
HAIR 60-luvun lopulla kukkaiskansan aikana uskoi rauhaan ja harmoniaan, yhteisymmärrykseen, harmony and understanding, kun meillä nyt, totuuden jälkeisenä aikana uskomme, tai uskoa pitäisi jaksaa tasa-arvoon, keskusteluun ja uutisten, infon ja valeuutisten taustojen, ja motiivien tutkimukseen. Hairin sadut ja valheet, kun hain kohtaa New told lies, niin googlessa eka vinkki oli trumpista. Hm. Listening for the new told lies....
Hair kolahti myös 80-luvulla jolloin myös poikien päät kynittiin ja pakotettiin armeijaan ellei ollut titityy tai lakatut varpaankynnet.
Hairissa toistettiin englanniksi miks ameriikassa valkoiset pakottavat mustat sotaan keltaisia vastaan suojellakseen maata jonka itse ryöstivät punaisilta. Tuolloin Vietnamin sodan aikaan. Öljyn takia suoritetut sodat myöhemmin olivat myös yksi suuri kysymysmerkki valkoisen länsimaisen miehen ahneudesta. Ja jos tänä pänä vielä luulee, ettei suomi käy sotaa, niin on tainnut jäädä lukematta uutisia. Suomi hyvin selkeästi myy saudeille aseita, joilla tapetaan siviilejä Jemenissä. Tämäkin päivänä.
Hairissa on kaksi vahvaa katsetta: suuri videoseinä näyttää lähikuvana Clauden ilmeen kun hänen hiuksensa, persoonansa keritään pois. Häntä nöyryytetään, hänen minuutensa ja voimansa reivitään pois. Pelottavan pistävä katse kysyy, miksi. Se haastaa ja häiritsee. Toinen on Sheilan eli Maria Lundin katse sotilashautojen äärellä. Muistan 80-luvun Paul Hardcastlen piisin jossa laulettiin spiikattiin in the Vietnam he was 19. Miten voi olla, että Vietnamiin lähetettyjen sotilaiden keski-ikä oli vain 19 vuotta.
Vaikka toisaalta Afrikan lapsisotilaat ovat paljon nuorempia, veli veljeä vastaan. Viattomat ja siviilit.
Claude ( Claude Hooper Bukowski ) on mamu, maahanmuutaja Mansesta, siis Manchesterista, ja sukunsa on Puolasta. Silti hänelle tulee kutsuntalippunen lappunen. Lundissa tuli esiin uusia puolia, Noomi Rapacemaista uhoa ja Cherin kuulautta. Sen sijaan George Berger (Pekka Hiltunen) oli tässä versiossa jotenkin epämiellyttävä. Olen siis täysin Formanin version muistava, ( lue Treat Williams pöydällä - kohtaus, jota luennollisestikaan esitetä musikaalissa ) kun sen olen useammalla vuosikymmenellä nähnyt.
Jos ensimmäinen näytös on riisuttu ja minimalistinen, jossa on tilaa ihmisen keholle ja kauniille ilmaisulle, ja sutinalle, niin 2. näytökseen on säästetty kaikki paukut, ekstrat, härpäkkeet. Ja tämähän toimii. 1. näytöksen alussa oleva valo osui vastenmielisesti katsojaan, kuin kuulusteluvalo... Tottahan toki se muutti näyttelijät silhueteiksi. Yksi mikä HAIRissa tympii on naiset statisteina, raskaina, rakastuneina, rannalla ruikuttajina. Onneksi 1. näytöksessä nousi naisten voima ja viha. Eritoten Saara Jokiaho (Dionne) pursuaa myös toivoa ja välittömyyttä. Onneksi oli myös bi- ja homoseksuaaleja hahmoja, eikä pelkästään miehen konsertoimaa orgiaa.
Toisaalta - tulen kovin levottomaksi aina kun teatterissa on aitiossa John Wilkes Booth...
Antropologi Margaret Meaden ilmestys on myös riemastuttavaa. Häntä näyttelevä Piia Mannisenmäki on vähintäänki John Watersmainen piristysruiske. Mannisenmäki näyttelee myös Clauden mutsia yllä mainitulla tavalla, sekä myös Jayne Countyn show ja Sirkka Tällin presenssi übermnaisena tulevat mieleen, jollain groteskilla, drag ja camp -asenteella pyöritetään 50-luvun illuusiota, nainen kokkaa kotona korkkareissa. Hannu Lintukoski näyttelee myös mainiosti, tasapainoittelevasti sekä Clauden iskää (fbi-laseilla ja -kampauksella, vai oliko se cia), ja hän on myös Hubert, Margaretin hiirulainen mies.
Lava on rakennettu niin pirullisesti, että teos on nähtävä useamman kerran - eri palleilta ja kerroksista. Joitakin piisejä jäi uupumaan, mutta ajallisesti olen tyytyväinen tähän. Sanoitukset svengasivat, vaikka osa yleisöstä tunsi vanhemman suomennoksen ja oli laulaa sen mukana. Jyväskylässä voitaisiin järjestää joskus sing along, dance along, dress along -näytös, muttei stripp alongia, jotta teatterin penkit pysyivät puhtaina :)
Tämä taisi olla ensimmäinen HAIR-musikaali, jonka halusinkin nähdä. Kesällä kävin tiuhaan Ryhmiksen Yksi lensi yli käenpesän -näytelmää tiiraamassa kuin kanadanhanhi ennen muuttoa talvea kohti. Milos Forman teki siitä leffaversion, joka esitteli sivurooleissaan tulevat friikit luonnenäyttelijät, miehet. Forman teki HAIRista myös leffan joskus 1979 kun oli jo vuosikymmen kulunut hippiliikkeen kultapäivistä, ja olimme jo punkin, ja kylmän ydinsodan nihilismin lamaannuttavia. Tuolloin kesällä 2018 ajattelin, miksei HAIRia esitetä kesäteatterissa... Onneksi Jyväskylä tarttui täkyyn.
Kun tulin lauantaina kauniin syksyisen Suomen lävitse, ja katselin Formanin pätkiä matkapuhelimesta, niin tajusin, sehän on syksyn musikaali, syksyn elokuva, jossa talvi symboloi suurta tuntematonta, kodittomuutta, kuolemaa, yksinäisyyttä, hylkäämistä, sotaa, eroa....
Mitä tarkoittaa sotilaspassin polttaminen suurena spektaakkelina, entä rintaliivien, liiviä ei tässä onneksi polteta, kun niitä tarvitaan vielä tulevassa, maanvetovoima, katos... Hippiliike ja kukkaiskansa oli viimeinen puhdas rauhanliike, humaani yhteisö ja seksuaalinen vallankumous. Paitsi että hetero-naisille se taas kostautui tuo "vapaa" rakkaus, ja ehkäisy, hetero-miehet vain ruiskivat menemään. Ja joissakin maankolkissa 60-luvulla abortti oli laitonta, mahdotonta, vaarallista tai kallista. Enkä voi tajuta, että myös vuonna 2018 nainen joutuu taistelemaan oikeuksistaan omaan kehoonsa ns sivistysvaltioissakin!
Mutta Vesimiehen aika ei ollut pelkkää panemista, muovihelmiä, hapsuliivejä, ja leveitä lahkeita, tuolloin oli myös synkempi puoli kuten Mansonin perhe. Kultit, yhteisöt, jotka olivat valmiita pahaan. Katsoin Rakkautta ja anarkiaa -festareilla huikena leffan Mandyn, jossa oli perin kummallinen kultti. Par aikaa Subilla menee tv:ssä American Horror Story: Cult.
Mutta palataan mukavaan hippiyhteisöön. Näyttelijöillä on vaatteissaan viitteitä myös tuleviin vastakulttuureihin ja vaihtoehtonuoriin ja -veteraaneihin: Koijärvi, Occupy Wall Street, dyykkaus. Oikeastaan hippejä on monta sukupolvea nyt. Yhteisöllisyys voi toimia myös verkon kautta, tapaamisia, kuten ruokaa - ei aseita -tapahtumat, joissa jaetaan ilmaista lämmintä kasvisruokaa, logonaan käännetty sotilaskypärä, joka onkin ruokakattila - miksi valtio haaskaa rahaa sotiin ja aseisiin, mutta ei ruoka kansaansa....
He eivät sulata vanhempiensa / edellisen sukupolven / etuoikeutettujen ahdasmielisyyttä, homofobiaa, naisvihaa tms pisnesmaailmaa, rahan tärkeyttä, sikarikerhoja, tms arvomaailmaa - tai sen puutetta. Mennä ulos systeemistä, tulla toimeen omillaan, kasvattaa oma puhdas ruoka, dyykata, leipäjonottaa, jakaa, vähentää ruokahävikkiä, kierrättää, ja kasvattaa tasa-arvoa. Ja tietoisuutta. Siihen ei kuulu kapitalismi, ei veroparatiisit ja muut veroparasiitit. Kommuunit, yhteisöt, retriitit, myötätunto. Sananvapaus... Koska edellinen polvi noudattaa kaikki käskyt, hyväksyy nurisematta kaiken, ei marssi mielenosoituksissa, ei opiskele, ei kyseenalaista, ei boikotoi,ei uudista laittomia lakeja, tolkun ihmisinä... Yksilön vapaus, mutta myös tasa-arvoisen yhteisön voima.
Näin tämän omalla rahalla, niin en höpötä pitempään. Onneksi näin, onneksi lähdin tuvasta....
Tekijäloota:
Teksti ja laulujen sanat Gerome Ragni & James Rado
Sävellys Galt MacDermot
Alkuperäinen New York Stage-tuottaja Michael Butler
Suomennos Markku Salo
Ohjaaja Sini Pesonen (vier.)
Koreografi Kira Riikonen (vier.)
Kapellimestari Lasse Hirvi / Jari Puhakka
Laulutekstien konsultaatio YARI
Lavastaja Tinja Salmi (vier.)
Pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelija Luca Sirviö (vier.)
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelijat Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Anniina Saari
Äänisuunnittelija Mika Filpus
Lauluvalmennus Juho Eerola
Ohjaajan assistentti Isabella Salovaara
Valosuunnittelijan assistentti Ellen Virman
Rooleissa
Maria Lund (vier.), Pekka Hiltunen, Eino Heiskanen, Joel Mäkinen (vier.), Julia Högnabba (vier.), Saara Jokiaho, Tytti Vänskä, Taina Reponen, Ringa Aflatuni (vier.), Jukka-Pekka Mikkonen, Henri Halkola, Aaro Vuotila, Piia Mannisenmäki, Hannu Lintukoski ja Hannu Rantala sekä Ayla Brinkmann, Roosa Karhunen, Nora Mutanen, Tiina Heikkinen, William Nazareno, Lauri Kalpio, Niko Dahlblom ja Pablo Delahay.
Orkesteri
Lasse Hirvi / Jari Puhakka (koskettimet ja kapellimestari)
Markus Lajunen / Henri Haapakoski (saksofonit, huilut, klarinetti)
Jani Saaranen / Antti Kuusela (trumpetti)
Jussi Kosonen / Henriika Steidel-Luoto (pasuuna)
Johannes Lintunen / Heikki Hakkarainen (kitarat)
Jani Lappalainen / Pekka Törmänen (bassot)
Hannu Leppänen / Osmo Blomqvist (rummut)
June Binnie / Hannu Leppänen (lyömäsoittimet)
Let the sunshine in,
Musikaalin traileri:
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 15. lokakuuta 2018
HAIR-viisuja, mutta leffan kautta:
asiaan liittyviä ja liittymättömiä tviittejä:
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 11. lokakuuta 2018
Vietnamiin lähetettyjen sotilaiden keski-ikä oli vain 19.— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 15. lokakuuta 2018
in the Vietnam he was 19...
Paul Hardcastle - 19 (Official video) HQ https://t.co/sR2fB8nE2q käyttäjältä @YouTube
Onpa mukavat ja nostalgiset pyhät orgiat täällä ruohokaupungin kansan näytelmässä HAIR Jyväskylän kaupunginteatterissa. Terhakka bändi soittaa sujuvasti suomennettua 💓 tarinaa jossa näyttelijöitä mm 7 veljestä näytelmistä. Joel Mäkinen lumoaa Claudena. Kiits YARI konsultaatiosta.Oikein sopisi #HAIRjkl #jklHAIR Virkatut housut ovat uusinta uutta miesten muodissa https://t.co/OZosLiNM8G lähteestä @metropoli_net— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 15. lokakuuta 2018
Maailman asemenot kasvoivat jälleen – "Tällä rahalla voisi poistaa köyhyyden, ja ratkaista ilmastonmuutoksen" https://t.co/pUEgsu0TbQ— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 12. lokakuuta 2018
Lanka palaa... https://t.co/5icyuuyFxy— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 11. lokakuuta 2018
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 11. lokakuuta 2018
ja sokerina pohjana tai kärpäsenä katossa:
Muuttumisleikissä tietämättään myös Joel Mäkinen -ja aika gansta-pohjalta lähti... face app -sovelluksessa, jossa A.I. Tekoälyä käytetään kuten polycolor -hiusväriä zydeemissä, mutta toisaalta, kuka tarkkailee näitä kasvokuvia, kuka tallentaa muistiin kaiken....
