Ken Russellin Gothic (1986) [ suomeksi Yövieraat, puolaksi Gotyk ], kertoo mielenkiintoisimman gootilaisen tarinan: mitä "todella" tapahtui vuonna 1816 Sveitsissä Geneva -järven [kauhu]romanttisessa Villa Diodotissa, jonne olivat leiriytyneet mm Mary Shelley, lordi Byron, Percy Shelley, Maryn sisko Claire ja Polidori. Ja kun oli synkkä ja myrskyinen yö - he viehättivät toisiaan, tai yrittivät laulaa suohon toisiaan ja kirjoittaa toinen toistaa karmivimman. Kilvan taisi voittaa Mary joka alkoi kirjoittaa 18-vuotiaana Frankensteinia. Yövieraat - manalyysi. Mana mana. Vedettiin ja nautittiin varmaan paljon muutakin kuin kansalaisluottamusta ja tuolloin oli oikeasti hurja myrsky, ja pimeää, taivaskin oli musta kun tulivuoret purkautuivat. Kulissit olivat valmiita hurjaan luomistyöhön ja seksuaaliseen hurjasteluun. |
| Villa Diodatin kuva linkistä |
Gothic kertoo taiteilijoiden boheemielämästä, luomisen tuskasta, vapaudesta toimia vaistojensa mukaan - välittämättä porvarillisien piirien ahtaista kaksinaismoralistisista rajoista. Villa Diodoti on kauhuromanttinen kartano, jossa läpikuultavat, pitkät verhot tanssivat myrskyn tahdissa. Se on suoja myrskynsilmässä - monessakin mielessä. Erinomaiset, ristiriitaiset luonnenäyttelijät ja perverssit roolit nostavat aiheen korkealle, ja Portugalin Fantasportosta se sai pystit parhaimmasta näyttelijäsuorituksesta [ Byron, anteeksi Byrne ] sekä erikoistehosteista.
Ukkosenjohdattimena toimii Byronin olemus - dekadentti seremoniamestari, joka osaa vetää oikeista eroottisista naruista saadakseen miehiä ja naisia valtaansa. Byron on selkeä paholainen, irstas.
Kartano on oma tupa oma lupa - yhdistäen Virginia Woolfia ja Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua: täällä olen vapaa.
Raina kertoo siis myös vallankäytöstä, nöyryyttämisen tuottamisesta nautinnosta, tirkistelystä, uskonnon ahdasmielisyydestä, bi-seksuaalisesta vapaasta seksistä, kiinnostuihan vähintäänkin kiinnostava runoilija Percy Shelley Sweet Little Sixteen Marystä - Percy toi jopa pötäkkää Maryn kotiin, eikä käynyt siellä vain tyhjentämässä kylmäkellaria riiattuaan Marya, kuten modernit wanna-be -taiteilija-luuserit, sossun elätit käyvät iskemiensä kimmojen jääkaapeilla.
Mary ei suinkaan edustanut Lolita-myyttiä, vaan oli älykäs ja tiedonjanoinen. Maryn aistima väkivaltaisen todellinen elämä, synnyttäminen ja kuolema limaisen pelottavana, verta pulppuavana kolminaisuutena naiseudesta elämän antajana ja samalla viejänä - luojana ja tuhoajana - antoi kimmokkeen;
sekä hallitsemattomien unien, painajaisten, ja aineiden aiheuttamien harhojen, pelkotilojen vuoksi Gothic on kiinnostava katsottavaa ei pelkästään perversioiden vuoksi joilla Russell [brittein populääri-puska-Pasolini] tykkää hätkähdyttää.
Tällainen sex & drugs & roc`n roll - hetkonen, rock ei ollut vielä keksitty, joten outo sakki huvitti itseään ja varsinkin toisiaan kirjallisesti. Elokuvan musiikki on kammottavaa Thomas Dolbyn mielivaltaista kasari-syntsaa, joka luo loppujen lopuksi, oudon, häiriintyneen säihkeen elokuvalle joka ei olisi niin innostunut jos musiikki olisi ollut oikeaoppisen kauhuromanttista.. Dolbyn pelottava tekninen meteli oli kenties pelottavia kaikuja tulevaisuudesta, niin kuin koko Frankenstein on.
Geneva-järven rannoilla oli heitä ennen kulkenut mm Voltaire, Rousseau ja John Milton, Kadonneen paratiisin ( 1600-luvulla ) kirjoittaja, ei saa sekoittaa Paholaisen asianajaja -elokuvan ( 1990-luvulla ) John Miltoniin joka on [kuin] itse perkele. Tai kuka teitä käskee. Paljon tuolla seudulla on kävellyt muitakin ihmisiä, ties kenen sananjalkojen eikun jalanjälkien jalanjäljillä.
Onko roadmovie /matkakertomus siis goottitarinan vastakohta?
jos goottilaisuus = linna, linnoitus, kartano, oma koti, johon jämähdetään? Pistetään liikut ja luukut kiinni?
Matkalla versus Dracula. Helsinki Napoli all night long versus Frankenstein.
Itse asiassa harvassa muussa genressä matkustetaan niin paljon kuin goottiromaanissa.
Draculan matka alkaa Karpaattien pelottavimmasta loukosta Transylvaniasta ja siirtyy Lontooseen ja sieltä taas Transilvaniaan. Kiirehditään ettei aurinko ehdi nousta. Laivat, junat, hevoskiesit vievät kohti tuhoa tai maailman pelastamista. Vampyyri itse muuttuu kuin shamaani lepakoksi, sudeksi, tummaksi koiraksi.
Puhumattakaan Frankensteinistä jossa päästään napaseutua paljon kylmemmäksi: siinä reissataan akselilla:
Pietari, Lontoo, Samarkand, Grönlanti, Genéve, Napoli all night long. [Fiesta forerver?] huh huh!
Todella pahamaineiset englantilaiset jatkavat nautiskellen filosofiaansa sveitsiläisissä, romanttisissa kulisseissa - nuoret tyttöset kikattavat ja haluavat repiä vaatteet Byronin ja Shiloah´n päältä, edes kaistaleen muistoksi, tai hiuskiehkuran - nämä romantiikan runoilijat makaaberine imagoineen olivat aikansa paheellisia rocktähtiä ( sex, drugs ja goottilaiset tarinat; aikansa nihilistiset, ateistiset kukkaislapset jotka julistivat vapaata rakkautta koska eivät itse miehinä koskaan joutuneet sen riskin eteen että vapaasta seksiaktista johtuva raskaus tappaisi heidät ), joiden kartanoelämää turistit kiikaroivat tiuhaan vuokratuilla kaukoputkillaan. Kauhuromanttinen kartano pimeine öineen, sähäkköine salamoineen, syvine järvineen, alkoholin ja laudanumin käyttö sekä oman elämän demonit yhdessä loivat hiukkaskiihdyttimen jossa jokainen vuorollaan keksi oman kauhutarinansa. Kuinka suuri voima ihmisen mielikuvituksella onkaan? Ja toisaalta, kuinka järkyttävä tragedia nuoren ihmisen elämä onkaan jatkuvine kuolemineen, keskenmenoineen, itsemurhineen, syrjähyppyineen, kodin hylkäämisine.
Se oli myös hedonistinen keidas, jossa sai rauhassa antautua nautinnolle, ilman rajoja, kuin dekadentissa yksityiskylpylässä. Ryhmäseksi oli kaunista, ja takkatuli loimusi.
Maie kertoo Polidorille kuinka haluaa kuolleen pienen lapsensa palaavaan takaisin elämään, että hänet vain hierottaisiin henkiin..
Mary Shelley: Frankenstein - uusi Prometheus, (1818, suom. 1973, Gummerus)
hirviön rakennusresähti [=resepti]
Aluksi on elin- ja kuolontärkeää flirttailla lukijalle ja hahmottaa henkinen ja konkreettinen miljöö ja tunnelma =
viima, laboratorio, kuolemanpelko, tuho, peruuttamaton kohtalo, ukkosmyrsky, manaaminen, turmeltuneisuus, saasta, mikroskoopit, hautausmaa, ruumishuone, kuu ja keskiyö.
matkan elementit = laiva, postivaunut, valaanpyyntialus, purjehdusväylä, löytöretket, takaa-ajo.
Pää- ja sivuhenkilöt symboleineen = paroni tutkija Victor Frankenstein
voi kuvata samoin kuin elämäntyötänsä: urhea, kiihkeä, jalo, tiedonjanoinen, lannistumaton, rohkea olento, mutta myös: hurja, kuohuva, riutunut demoni. [Victor tarkoittaa myös voittajaa.]
verbit = ilahtua, suhtautua, tutkia,
miten = kolkosti, kouristuksen omaisesti,
Adjektiivit = hyinen, kauhistuttava, mielipuolinen, metafyysinen, lopullinen, moraalinen, hanakka, galvanistinen,
Muu tuikitärkeä tilbehööri subst = suojamuuri, kerubi, Agrippa, Paracelcus, surutalo, velttous, mätäneminen, korahdus, irvistys.
Sekä tietysti kliseekimarat = hautojen häpäisy, sielussa palava kiihko, meri jylisee, intohimojen orja, heittäytyä kyyneliin, keskiyön aikoihin, kauheuksien muisto, keltainen kuunvalo, viheliäisen demoninen luomus.
Ja, ah, interjektiot ja puolipisteet; ne rytmittävät kauhua; sydäntenlyöntien tahtiin; tai kun sydän jättä lyömättä kauhusta! Muista kirjoittaa minämuodossa ja imperfektissä!
Victor on moderni työnarkomaani. Hän etsii tietoa ja viisautta, mutta hänen tutkimuksiensa keskelle luikertelee myrkyllinen käärme. Miksi Mary kirjoitti uudelleen selkeän paratiisi-myytin? Pelottiko häntä kirjan vastaanotto? Että se julistettaisiin pannaan? Että Mary poltettaisiin roviolla kerettiläisten mielipiteittensä ja boheemien elämäntapojensa vuoksi? Mary Shelleyn verissä siis virtasi radikaalien, ihmisoikeuksista pamfleteissaan ja kirjoissaan taistelevien vanhempien kuohuva, filosofinen, humaani veri. Miksi Mary kirjoitti rivien väliin maailman olevan leppoisamman ja tasapainossa ennen / ilman tietoa? Eikö tuo käärme [kloonaaminen, ikuinen elämä, nuoruuden lähteiden hakeminen, kohdun vuokraus] vaikkakin välillä epäonnistuessaan ainakin vähintään herätä seuraajia ja uusia onnistumisia? Antaa suunnan tulevaisuudelle? Jos kirjan opetus on ei saa leikkiä luojaa? Niin miksi? Miksi ei? Tiede ei ole leikkiä? Frankenstein on veikeä kertomus [ älä tee niin kuin minä teen vaan miten minä sanon / opetan ] siinä mielessä kuten Justine jossa de Sade pyytelee liiankin kömpelösti, huomiota herättävän nöyrästi mutta tuskin vilpittömästi anteeksi [ kieli poskella tai kenties joissain muualla... eh... sopukoissa.. ] kirjojen sivuilla tulevia kauheita tapahtumia, että ihmiset oppisivat pitää varansa: älä luota keneenkään, että tällainen on maailma todella, kova, kylmä ja hyväksikäyttävä, niin koulujen kuin luostarienkin sisällä "suojassa". Toisaalta se mainostaa hyvin omahyväisesti kirjan alussa mitä tuleman pitää. Mikä ironia. Mikä markkinointijippo. Sadomasokistiset kertomukset ovat gootahvia siksi, että ihminen teljetään tyrmään. Piste.
Mutta onko aika valmis uusille radikaaleille [Frankens]teinille?
Victorin tarina etenee kuten Extreme Duudsonien, Jackassien, modernien sirkusten tai kenen tahansa tv:ssä esiintyvän nyky-fakiirin näytös, jossa jonglöörataan moottorisahoilla, lyödään nitojalla muistilappuja pyllyyn, roikotetaan nänneistä painoja, syödään lasimurskaa jne. Joka jaksossa muistetaan mainita: älä yritä tätä kotona. Mutta mistä he itse aloittivat?? Victor tietää saavansa aikaan jotain suurta, enemmän kuin ennen, hän tietää menevänsä kauemmaksi, syvemmälle kuin kukaan muu - sama koskee Mary Shelleytä, joka alleviivaten ja vakuuttaen sanoo nerojen työn kääntyvän "lopulta miltei aina ihmiskunnan hyväksi". Victor / Mary ottaa meidät mukaansa hyiselle koirarekiajelulle, kirpeätä räntää lentää kasvoille. Matka on ristiriitainen koska kertoja välillä toppuuttelee, välillä innostuu hehkuen muistelemaan kolkkoja kokemuksiaan. Victor edistyy, edistyy opinnoissaan ja lopulta keksii keinoja millä parantaa kemiall. instrumentteja. Elämän - ja kuoleman - peruskysymysten äärellä kertoja miettii ihmisruumiin ja itse asiassa koko elämän, elämisen, hengissä olon, hengittämisen periaatetta kuin paraskin eksistentialisti. Hän tietää pelkuruuden ja huolimattomuuden rajoittavan, pidättelevän tutkimuksiaan. On perehdyttävä kuolemaan, anatomiaan, ja tutkittava mätänemistä, hajoamista, hautakammioita ja ruumishuoneita. Tässä miljöössä Frankenstein ei tunne olevansa "mielipuuhissaan askaroiva taiteilija" vaan hän on paremminkin "näännyttävään raadantaan tuomittu orja."
|
| kuvat imdb Gabriel Byrne leffassa Gothic (1986) |
Sitten luen lauseen:
"Eräänä synkkänä marraskuun yönä näin uurastusteni tuloksen valmiina silmieni edessä."
Mutta mikä tämä synkkä ja myrskyinen yö oli? Muistamme sen Charles Schulzin Tenavista: Ressu-koira yrittää kirjoittaa kirjan synkkä ja myrskyinen yö...
=> Mutta Kirjallisuuden sanakirja kertoo Edward Bulwer-Lyttonin romaanin Paul Clifford alkavan: "It was a dark and stormy night --" Niin mitä sitten? Alun pitää olla kiehtova.
Frankenstein kertoo kuin perusesimerkin: juuri näin pitää kertoa tarina, muistellen, lukijan tai kuulijan mukaansa menneisyyteen houkutellen, kuten nuorempikin skifi-manttelinperijänsä Garry Kilworth vuonna 1989 julkaistussa goottilaisesta goottilaisemmassa novellissaan Hopeapanta (kokoelmassa Ei vain verestä). Eroottisen piinaava Hopeapannassa on kirjoitettu minämuotoon, tietenkin, kuten tarinan pitääkin.
Tarinaa kertova kaunis mies lataa meidän odottaville silmillemme tarvittavat kauhuromanttiset, subtekstuaalisen bi-seksuaaliset väreet, ja muutkin tunnistettavat elementit:
kaukainen skotlantilaissaari, kolkkoa valoa luova kuu, kanervanummet [ kuin suoraan Humisevasta harjusta ], ulvova tuuli, ja outo erakko joka yhä tuntuu elävän aikaa, tuota kaunista epookkia, jolloin hevoset vielä vetivät vaunuja. Tuo kaunis kalvakka mies kertoo olleensa hopeaseppä, jolta ylimaallisen kaunis lumikkimainen nainen väljässä samettiviitassaan ikuisesti kaulallaan pysyvän tiukan hopeapannan - suojellakseen itseään mieheltään...
Mutta palatakseni Yövieraiden videoklippeihin ja trailereihin:
"Eräänä synkkänä marraskuun yönä näin uurastusteni tuloksen valmiina silmieni edessä."
Mutta mikä tämä synkkä ja myrskyinen yö oli? Muistamme sen Charles Schulzin Tenavista: Ressu-koira yrittää kirjoittaa kirjan synkkä ja myrskyinen yö...
=> Mutta Kirjallisuuden sanakirja kertoo Edward Bulwer-Lyttonin romaanin Paul Clifford alkavan: "It was a dark and stormy night --" Niin mitä sitten? Alun pitää olla kiehtova.
Frankenstein kertoo kuin perusesimerkin: juuri näin pitää kertoa tarina, muistellen, lukijan tai kuulijan mukaansa menneisyyteen houkutellen, kuten nuorempikin skifi-manttelinperijänsä Garry Kilworth vuonna 1989 julkaistussa goottilaisesta goottilaisemmassa novellissaan Hopeapanta (kokoelmassa Ei vain verestä). Eroottisen piinaava Hopeapannassa on kirjoitettu minämuotoon, tietenkin, kuten tarinan pitääkin.
Tarinaa kertova kaunis mies lataa meidän odottaville silmillemme tarvittavat kauhuromanttiset, subtekstuaalisen bi-seksuaaliset väreet, ja muutkin tunnistettavat elementit:
kaukainen skotlantilaissaari, kolkkoa valoa luova kuu, kanervanummet [ kuin suoraan Humisevasta harjusta ], ulvova tuuli, ja outo erakko joka yhä tuntuu elävän aikaa, tuota kaunista epookkia, jolloin hevoset vielä vetivät vaunuja. Tuo kaunis kalvakka mies kertoo olleensa hopeaseppä, jolta ylimaallisen kaunis lumikkimainen nainen väljässä samettiviitassaan ikuisesti kaulallaan pysyvän tiukan hopeapannan - suojellakseen itseään mieheltään...
Mutta palatakseni Yövieraiden videoklippeihin ja trailereihin:
