Vaiko Platonin luolassa? Tämä tuttu näytelmä tutuista historian hahmoista pelotti jo ennen ovien aukaisua - kun hullujenhuoneen asukit ilmeisesti juoksivat ovea päin, ja tanner tömisi, mutta ovet eivät auenneet, onneksi. Teos säikäyttää katsojat jo lämpiössä. Virittää tunnelmaan, matkapuhelimet pois, askel kristallikruunujen alle dekadenssiin ja vallankumoukseen. Ja sitten ihminen nauraa omille reaktioilleen. Tämä on teatteria, tuolla oven takana on ammattinäyttelijiöitä, jotka näyttelevät amatöörinäyttelijöitä. Hullujenhuoneella. Toisaalta, se luo tunteet, saavatko mielisairaat täällä millaista kohtelua? Millainen markiisi de Sade oli siellä? Onko taideterapiassa mitään rajaa? Kuka käyttää hyväkseen ja ketä?Marat / Sade är kåtig och gotik pjäs, kåt och goth, Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola, tack som fan - siinä kaikki mitä ruåtsiksi sain aikaan, sanaleikin eikä ihan idiomin. Minunhan äidinkieleni on tornedals finska altså meänkieli, joten ruotsia ei ole tarvinnut osata erikseen. Vaikka suku ja piirit puhuu tai antaa ymmärtää rinkebysvenskaa, riikinruåtsia jne. Mutta oliko siinä kiimaa ja kauhuromantiikkaa?
Sairaalan hyvinvoiva johtaja - valtavine jalokivisormuksineen - toivottaa tervetulleeksi, meille tarjotaan ranskalaisia pastilleja, onneksi ei sentään ranskalaisia kirjekuoria :)
Hieno kudos, ja kokoelma, ajattelin katsoa vain taidetta, rekvisiittaa, ammetta, pukuja, kuinka osuvia rokokoon aikaisia, autenttisia puutereineen ja peruukkeineen, jos teksti menee ohi irokeesin.
Mutta olimmeko Arkhamissa, Charentonissa vai Platonin luolassa? Varjoteatteri on aina kaunista, ja ei niin hallittavissa. Toimivaa, kun sitä ei ole liikaa. Hienoa teoksessa on, että aina saa poimia, ketä haluaa milloinkin katsoa. Juha Hurmeen Marat /Sade on poikkitaiteellista, omaa, vapauttavaa. Se muistutti vuosien 1979-1980 hesalaisten individualistista mustahuulien, ja kalpeiden lommoposkisten poikien, kissasilmäisten savukkeita polttelevien tyttöjen, vähintäänkin poikkitaiteellista kulttuurimurrosta, oman tilan ottamista, ja klubien ja yhteisöjen kuten Bela Lugosin ja Einstein A Go Gon perustamista harmaaseen paskantärkeään Kekkoslovakiaan. Jossa oli pukukoodit pukupelleille. Ja paljon muutakin. Ravintoloihin ei tuolloin saanut mennä koripallotossut jalassa, ja harmasta massasta poikkeavat saivat turpiin, tai vittuilua, mistä sirkuksesta olet karannut, onko nyt huhtikuu kun noidat lentää jne.
Juha Hurmella on kaikessa taiteessaan läsnäolo, hulluus ja lämpö. Mikä ei ole ihan helppo yhtälö. Sekä kirjoissa että luennoilla että keskusteluissa että teatterissa, näytelmissä.
Mielleyhtymä vuoden 1979 postpunkkiin ja uuden aallon liikkeisiin korostuu kun yleisössä on mm Cris af Enehielm, joka tuolloinki teki kaikkea, performanssia, maalauksia, teatteria.
Bändi oli habitukseltaan sekoitus postpunkkia, uusromantiikkaa ja punkkia. Koko ensemblen meno muistutti 70-80-luvun murrosta, kun kalpeat pojat ja mustahuulet perustivat klubikulttuurin ainoat ja ensimmäiset keitaat. Hurja yhteisöllisyys ihmisillä, jotka olivat / ovat yhä hyvinkin itsenäisiä, erikoisia ja jonkun mielestä poseerajiakin. Mikä ettei, ei ole mitään syytä väheksyä hedonismia, kuville poseerausta, cooliutta ja filosofiaa ja taidehistoriaa. Hei, mitäs Oscar Wilde teki, tuo varsinainen prinsessa ja herne -tarina snobi. Dandy. Flanööri. Toisaalta uusromantiikassa toistui Commedia dell'arten ammattilaisten esittämä näytelmän hahmot,
Epäluotettava kertoja (Wilhelm Grotenfelt) oli pukeutunut Napoleoniksi - kuten yleensä mielisairaalakuvauksissa löytyy aina yksi Napoleoni ja yksi pingispöytä - tässä pingistä ei ole, pakkopaitoja kylläkin. Olemmehan vuodessa 1808, vai olemmeko. Myöhemiin lavalla pyörii Molière, joten matkaamme ammeessa, ei nyt ihan Mélièsin Kuuhun asti, mutta ajassa ees kahtaalle.
Mutta oikeasti hän, kuuluttaja (Wilhelm Grotenfelt) oli Jokeri arpinen huulineen. Hän löi maagisesti kolmesti kepillä lattiaan. Kolme on maaginen luku. Kolme kertaa Charlotte yrittää. Kolmesti kepillä lattiaan luo maagisen, pelottavan hetken, mitä tapahtuu... Ja löysi aina taskustaan ranskanlipun färistä konfettia. Ei ihan Eka Vekaran pohjaton tasku. Ja tulevassa lavalla on myös pelkurin housut...
Toisaalta uusromantiikka jatkoi Oopperan kummituksen naamiaisia. Näytelmä nähdään useamman filtterin, olanyliheittimen kalvon ja rokokoon kakkukerroksen lävitse. Kuka pitää valtaa, miten valta anastetaan hullujenhuoneella ja vallankumouksissa.
Marat oli jatkuvassa vesiterapiassa.Tässä näytelmässä Marat ei kirjoita paljon mitään vaan juoksettaa naista ( Simone Evrard - häntä esittää Martina Roos ), että lisää lämmintä vettä. Hyvinkin kapeanaamainen eli valkoinen etuoiketettu mies, (Carl Alm) joka ei siedä kosketuta, ja muistuttaa brittiläistä hallavaa näyttelijää, joka on Roomassa vallankahvassa. Mietin ketä Alm muistuttaa, roomalaista patsasta, päätä, ai niin Vysotskia. Minulla on Vladimirin pää-patsas tuolla kirjahyllyllä, ostin sen muinoin Gogolin nenästä...
Muistan, kuinka Marat kärsi ihosairauksista, joihin vain kylpy auttoi.
Olen muuten nähnyt alkuperäisen ammeen jossa Marat... kylpi. Tottakai se sijaitsi vahamuseossa jossa oli draamaattinen kohtaus. En muista, koskinko ammetta. Morbidia se oli, ja makaaberia, matkamuistot ja mitkä historiankohtaukset istutetaan vahakabinettiin. Historia? Eikun HERstory....
Charlotte Corday on lempihahmojani historiassa. Sillä. En ole koskaan päässyt hänestä käsitykseen, eikä häntä ole pilattu elokuvissa, sarjakuvissa ehkä kylläkin. Millainen sankari hän on, millainen feministi, millainen vallankumouksellinen, millainen vapaustaistelija, millainen terroristi. Alma Pöystin käsittelyssä hän on myös Gelsomina, tuo La Stradan surullinen viaton klovni, Giulietta Masina, joka oli myös Fellinin muusa.
Charlotte Corday on lempihahmojani historiassa. Mutta tässä hänen itsenäisyyttään rajoittavat kaikenlaiset miehet, mielisairaalassa. Iskun ajoitusta, omaa koskemattomuuttaan, unta.
Miksi he kaikki ovat kalpeita, olihan rokokoon aika, joka tupsutti kaikkeen puuteria, perukkiin nyt varsinkin. Tai takana oli rokokoon aika, oliko tuo valkoinen kalkkia heidän kasvoillaan. Minua on aina koskettanut elokuva Amadeus joka nähtiin kouluretkelle, vaikka osa luokkakavereista nukkui, olin töysin hereillä, katsoin sen uudelleenkin leffateatterissa, vireämmässä seurassa. Ja kohtaus jossa Mozart heitetään nimeämättömään joukkohautaan, ja kalkkia päälle.
Paul Olinia olen nähnyt viimeksi ohjelmassa Fråck. Tässä Olin oli päinvastainen kuin de Sade - Olin oli kuin itseänsä kiduttava joogi, guru, mestari, joka on kävellyt useamman joulupöydän ohi. De Sade taas ei, onko se nyt yin ja jangia, että näyttelijä on ylenpalttisten nautintojen, ahmimisen ja mielihalujen kieltäjä, kun markiisi de Sade oikeassa elämässä taas ei. Kyllä minä tiedän, sillä minullahan oli de Saden sivuprofiilin muotoinen gruusialainen leipä kerran...
 |
| tässä tämä gruusialainen leipä josta tulikin markiisi de Sade |
de Saden ruoskimen on myös kiinnostavaa, varjoteatterina ja äänimaailmana, alakulttuurien kautta, fetisisminä, ajalta joilloin sm oli oikeasti sadomasokismia, eikä sitä naurettavaa nykyistä pitempää lyhennettä. Sadomaso oli oikeasti ihmisten intohimoa, eikä mitään klubeja jonne salkkepelle voi kävellä ja maksaa sessiosta. Pthyi olkoon. Tuli mieleen myäs taannoinen Venus turkiksissa -näytelmä tuolla Teatteri Kapsäkissä jossa Leopold von Sacher-Masoch sai äänensä kuuluviin, lempparikirjailijoitani myös...
Toisessa näytöksessä Corday muistuttaa viatonta surullista klownia La Stradasta. Tapasivatko Marat ja Sade koskaan. Mitä silloin olisi tapahtunut? Onko historia, ja taide vain katselua, tirkistelyä utuisen harson, mielisairaalan verhojen lävitse?
Ainoa suomenkielinen sana oli "ihmisroska", mutta se ei estänyt minua menemästä Universumiin, näin tämän medialipulla, kiitoksia siitä. Keväällä sitten suomenkielinen versio Espoon kaupunginteatterissa. Jo vain. Ellen sitten mene uudelleen ja tongi kalenterista vapaata iltaa tämän huikean teatterisyksyn, oopperoitten ja Night Visions festivaalien ristitulessa. Keikoista nyt puhumattakaan...
Peter Weissin näytelmää olen pitänyt kirjahyllyssä useita vuosikymmeniä, ehkä, enkä ihan diggaa miten Charlotte Corday on siinä esitetty.
Kiinostavaa, että Weissin Jean Paul Marat’n vaino ja murha Charentonin sairaalan näyttelijäryhmän esittämänä ja herra de Saden ohjaamana julkaistiin vuonna 1965 - siis ennen Euroopan hullua vuotta. Hullu vuosi 1968 enteili vallankumouksia, tai itse asiassa teki niitä.
Peter Weiss: Jean Paul Marat’n vaino ja murha Charentonin sairaalan näyttelijäryhmän esittämänä ja herra de Saden ohjaamana, näytelmä Kirjasampo.fi
Kenen valistus se olikaan - Kenen vapaus?
Charlotte Corday joka oli
" laajasti lukenut, aatteellisesti innostunut nuori nainen, joka liittyi vallankumouksen girondisteihin, maltilliseen puolueeseen. Charlotten kiihkeään sankaripalvontaan taipuvainen luonne saavutti täyttymyksensä kun hän murhasi jakobiinien johtajan, verisen Jean Paul Maratin kylpyammeeseen. Keskellä synkintä terroria, jolloin Ranskassa teloitettiin kuukausittain tuhansia ihmisiä, Charlotten verityö herätti erikoista inhoa, koska hän, murhaaja, oli nainen. "
Utrio kertoo teoksessaan sivulla 310.
Minä metsästin Charlotten haamua Pariisisa, ja mm. Saint German des Près´in todella ystävällinen henkilökunta opasti siinä mielellään. Tosin ei tornia eikä tyrmiä ollut jäljellä raunioinakaan jonne Charlotte heitettiin tyrmään.
Musee Grévinissä on aito amme minne Marat murhattiin - Marat ja Corday ovat esillä vahanukkeina. Niin ikään Musee Grévinissä mukava henkilökunta opastaa - jopa sähköpostitse. Skandaalit lyö rahaoiksi, Ja vallankumoukset.
Kyllä me, kyyniset pessimistiset nihilistitkin, kaipaamme ja tarvitsemme illuusioita, vieläkin. Musee Grévinissä, sali näyttää näin jälkeen päin katsottuna aivan samanlaiselta kuin elokuvan Van Helsing tanssisalikohtaus: shakkiruutulattia, kultaisia permantoja, katon lävitse kulkevalla nuoralla strapetsi -taiteilijoita, ilveilijöitä, peilikuvia. Makaaberia on tutustua kabinetin takahuoneisiin jossa säilytetään jämptisti materiaaleja: kas irtokäsiä, päätön istuva mies, ja irtosilmät tuntuvat seuraavan joka askeleella.
Lontoossa, Madame Tussaudin vahakabinetissa on nostettu seinälle yksi aito giljotiini, joka päätti Marie Antoinetten elämän. Siellä on myös kauhujen kammio, ja sarjamurhaajiakin esitellään.
Kiehtovaa asiassa on se, että maksanut katsoja joutuu kävelemään pimeässä tunnelissa ja vankiselleissä valonpilkahdusta näkemättä, ja milloin tahansa psykopaatti hyppää hänen eteensä... Tosin tällaista kauhua saa harva valitettavasti nainen kokea se päivä, ja vallan ilmaiseksi. Mutta kauhukabinetissa näyttelijät hoitavat pelottelijan virkaa.
Marie Tussad, aikoinaan, peri vahatyön tekemisen taidon, ja teki kuolinnaamioita kansanmiehistään ( mm. Marie Antoinetten ) joita giljotiini oli typistänyt. Suurella volyymillä kauhujen kammiota fanitti aikoinaan viktoriaanisista kirjailijoista viktoriaanisin eli Charles Dickens joka laski ilmoille meheviä huhuja - jos kukaan siellä yönsä viettänyt selviytyy aamuun asti voittaa.... Vahakabinetissa persjalkanen Hitler pui nyrkkiään.
lue lisää Kaari Utrion kirjoista, esimerkiksi Eevan tyttäret, joka kysyy 1700-luvusta, kenen valistus se olikaan osiossa Kenen vapaus?. Osiossa esitellään nimen omaan naisten osallistumista Ranskan vallankumoukseen -
- me gootithan tiedämme Mary Shelleyn äidin osallistuneen samaiseen verilöylyyn.
- ja huvittavaa, ja groteskia kyllä " Tasa-arvo, jonka vallankumous naisille tarjosi, oli oikeus kuolla samalla giljotiinilla kuin miehet." , Utrio kirjoittaa.
- Varokaapas muuten, lukijani, miespuolisia historian "opettajia" jotka eivät pidä Utrion historian kirjoituksia historian kirjoituksina.
Charlotte Corday wikissä
Tänään 08.11.2018 Universumissa hurmeinen Hurmeen Marat / Sade. Mutta olimmeko Arkhamissa vai Charentonissa?
Tekijäloota:
Teksti: Peter Weiss
Ohjaus: Juha Hurme
Ohjaajan assitentti: Meimi Taipale
Visuaalinen suunnnittelu: Raisa Kilpeläinen ja Kalle Ropponen
Alkuperäinen musiikki: Hans Martin Majewski
Äänisuunnittelu ja muusikot: Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen
Näyttämöllä: Paul Olin, Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Fabian Silén, Jon Henriksen, Dan Henriksson, Carl Alm, Alma Pöysti ja Martina Roos
Tuottaja: Eeva Bergroth
Tiedotus: Inkeri Rönnberg, Outi Lahtinen ja Julia Hovi
Tuotantoharjoittelija: Misan Nykvist
Tuotanto: Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola.
Klockeriketeaternin sivulta:
Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola:
Marat/Sade
" Ranskan vallankumouksen jälkeiset kuohuvat vuodet. Näyttämöllä kaksi historian suurmiestä, jakobiinien vallankumoussankari Jean-Paul Marat ja sadismille nimensä antanut ranskalainen aristokraatti, kiistelty filosofi ja kirjailija markiisi de Sade.
Marat’n ja de Saden kuvitteellisen kohtaamisen järjestävät Charentonin mielisairaalan potilaat; he valmistelevat sairaalan virkistystoiminnan puitteissa näytelmää, jonka aiheena on kuuluisa Marat’n kuolema ja siihen johtaneet historialliset tapahtumat. Näytelmän harjoituksia ohjaa de Sade, joka itsekin on Charentonissa potilaana.
Potilaiden hilpeän puuhastelun lomassa näytelmä tiivistyy Marat’n ja de Saden käymien intensiivisten keskustelujen ympärille. Niiden kautta ajaton teksti käsittelee pirullisen nerokkaasti valtavia kysymyksiä: individualismin ja poliittisen liikehdinnän välistä jännitettä, valtaa ja väkivaltaa. Oman osansa saavat myös pohdinnat demokratian oikeutuksesta ja kansan roolista demokratiassa.
Kolme suomenruotsalaista teatteria yhdistää taiteelliset voimansa ja loihtii Universumin näyttämölle oman versionsa saksalaissyntyisen Peter Weissin (1916-1982) näytelmästä. Kipparina toimii koko kansan Juha Hurme, teatterimies, kirjailija ja vuoden 2017 Finlandia-voittaja. Hurmeen käsittelyssä Weissin 1960-luvun klassikko nyrjähtää jälleen uuteen, yllättävään vinkkeliin. Yhdessä asiassa Hurme on kuitenkin ehdottoman uskollinen näytelmän alkuperäisversiolle: musiikki näyttelee yhtä esityksen tärkeimmistä rooleista.
”Peter Weissin näytelmä on omalaatuinen, erinomainen, älykäs, hauska ja järkyttävä. Siinä vertaillaan totaalista kontrollia ja täydellistä anarkiaa poliittisina vaihtoehtoina. Mikäs sen mukavampaa! Tekstin ”näytelmä näytelmässä” -kaksoisrakenne on nerokas ja loputtoman riemun aihe: katsojat näkevät näytelmän, jota mielisairaalan potilaat esittävät sairaalan johtajalle. Ammattinäyttelijälle ei voi antaa parempaa haastetta kuin sekopäisen, mahdollisesti psykopaattisen harrastelijanäyttelijän esittäminen. Marat/Sade on sen tason taideteos, että se on aina ajankohtainen." - Juha Hurme "
Lue teatteri- ja draamatutkija Riitta Pohjolan teksti näytelmän taustoista
Tunnelmia tviiteistä, juutuupista, popkulttuurista:
Tämä Napoleon XIV:"They're Coming To Take Me Away Haha! piisi ja Jokeri tuli mieleen Hurmeen #MaratSade @klockriket Heath Ledger's Joker: They're Coming To Take Me Away Haha! https://t.co/NyCaKgwxnM käyttäjältä @YouTube— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 12. marraskuuta 2018
Tämäkin uusi versio tuli mieleen - ehkä pieleen? - They're Coming To Take Me Away Haha! piisi ja Jokeri tuli Hurmeen #MaratSade @klockriket https://t.co/6THuApj2Vv— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 12. marraskuuta 2018
Markiisi mua sattuu... Madonnan innoittamana tuolloin 90-luvulla ilmestyi tämä.... helmi Matti Nykänen - Markiisi de Sade https://t.co/JMEqqPQ74Z käyttäjältä @YouTube— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 12. marraskuuta 2018
Quills – syntiset säkeet elävä kuva omasi aikoinaan kuumottavan roolituksen... Mutta myös komiikkaa - Napoleonin jalat! Kuinak Napoleon heiluttelee lyhyitä jalkojaan....Quills – syntiset säkeet elävä kuva omasi aikoinaan kuumottavan roolituksen... The Quills Trailer https://t.co/k9D8eAYm2x käyttäjältä @YouTube— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 12. marraskuuta 2018
Tää puolestaan liittyy kahteen näytelmään #MaratSade että @ryhmateatteri #9hyvääsyytä Amadeus (Lacrimosa) https://t.co/aLh8khulxM käyttäjältä @YouTube— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 12. marraskuuta 2018
juutuupista tunnelmia:
Tie mittaamaton, mun edessä on:
#teatteri #theatre #theater #teatterissa. ja Marat / Sade piisejä potpurrina:
A Medley of four songs from Marat/Sade sung by Judy Collins https://t.co/dbAo1oxfB6 käyttäjältä @YouTube— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 9. marraskuuta 2018
