Aluksi väläytellään Hitchcockia mm viistot kattoikkunat ja naapurin tarkkailu, Takaikkuna, Psyko ja Köysi. Varmasti Hitch löysi teatterin maailmasta kaikenlaista - kuten myös tavatessaan kaikennäkäisiä ihmisiä isänsä vihannestorilla. Tämä on draama, eikö tämän on kauhua, vai onko, kyllä, kauhua käytetään. Mutta tämä ei ole kauhukomedia Simon Peggin elokuvatrilogian tyyliin, vaikka voisi olla. Jotain samaa on myös 2000-luvun brittikomedioissa joissa miesryhmä tekee jotain vallan ennenkuulumatonta.
Ei, tämä on enemmän. Tässä on paljon sarjakuvaa, tuon Lucky Luken lisäksi Tenavia. Huumorissa on älyä mutta myös mister Beanin tollokomediaa, ja amerikkalaista pölökylä päähän -komediaa, slapstickiä. Eero Ojalan tarkkaan ajoitettua kohellusta seuraa mielellään. Ojalan klovneria vetää vertoja mm Marc Gassotin vastaavalle KOM-teatterin näytelmässä Kokki varas. Viitataan myös Illallinen yhdelle -teokseen.
Mutta kuka täti on? Ollaan nyt Venus turkiksissa vai Tädin kanssa maailmalla? Yksinäisyyden pelko, ja lapsuuden mahdolliset traumat. Miksi luoda ihmissuhteita kun ne on niin vaikeita. Kontaktit, ja tapaamiset. Joita on niin vaikea järjestää. Hylätä, unohtaa, ja jättää heitteille. Tästä on ollut paljon uutisissakin, monella tasolla. Myötätunnon puute. Oikeanlainen kiltteys, joka ei ole sitä, että on kynnysmatto, vaan että on ihminen toiselle. Eläimille. Kaksi taiteilijaa paljasti minulle elämän tarkoituksen kirjamessuilla: olisi pitänyt olla kiltimpi!
Mainio on kohtaus jossa Kemp ripustaa pyykkiä aistillisessa utuisen sinisessä aamutakissaan, ja aloittaa varsinainen sidekickin, sideshown. Tuollaisen tivolin sivuohjelmanumeron, joka oikein viehättää fetisistiä, ja sm-veteraania :) Tämä ei ole juonipaljastus, kun aamutakki näkyy pressikuvissa. Ollaan lähellä Bates motel -sarjaa, joka on mainio tulkinta Norman Batesin nuoruusvuosilta tavattoman älykkäiden näyttelijöiden tulkitsemina.
Katja Peacock on myös mainio, hiljainen läsnäoleva vastapaino. Eero Ojalan äänessä lauseessa sopiva loppunärä. Eeron presenssissä on aina jotain puhdasta ja viatonta, suomalaista ja Aleksis Kiveä, mutta katseeseen tulee myös se kiilto, hullun kiilto. Välillä ajattelee, onko hän Mefistoteles vai mikä. Erinomaista työtä häneltä olen nähnyt niin Ryhmiksen Seitsemässä veljeksessä kuin Tsehovin Lokissa, joka niin ikkään on traaginen komedia.
Hienosti hän venkoilee tunteesta toiseen, mitä tunteita saa näyttää, miksi kertoa psykopaatin ja sosiopaatin lapsuudesta, tai uhkailla, että on rääkännyt pienenä eläimiä - tarinan kirjoittaja ja Eero itse heittävät vuorotellen vettä ja soraa myllyyn. Tai kapulaa rattaisiin, kun katsojan tunteet vellovat popkulttuurista toiseen, ja muistellen makaabereja joulujuhlia.
Miksi Kemp tekee itsestään epämiellyttävän, jotta ei saisi ystäviä, jotka kuitenkin pettäisivät, tai nauraisivat, tai jättäisivät? Masokismiaan, tai sadismiaan, hän saa pienenä virkamiehenä toimittaa pankissa. Istututtaa ihmisiä, odotuttaa ihmisiä... Olla heidän yllään valtiaana, kuten pienten lemmikkien, jotka elävät vain niin lyhyen aikaa. Mitä tapahtuu ilkeille pikkumiehille muumio-elokuvassa? Entä mitä heille tapahtuu oikeassa elämässä eli suuressa teatterissa? Miksi pilkata miinaanastunutta miestä, joka menetti jalkansa sodassa? Miten muuten sodat tärvelevät?
Täti ja minä on loputon marsipaanitanner ja smoothiesuo, joka pistää ajatuksia liikkeelle, mutta Ojalan seuraava veto, katse, kommellus, käsiele saa taas ajatukset toiseen suuntaan.
Millaiset lähtökohdat voi olla pojalle, tuollaisessa perheessä? Mitä kaikkea voi kertoa ja purkaa näytelmällä? Komedian keinoin? Sysimustaa, kuten lokakuun yö, kun kuolleet lehdet rapisevat askelten alla hiljaista bulevardia astellen...
Olen todella tyytyväinen, että näin tämän - kahdesti eilen. Näytelmä ei ollut minulle tuttu - menin säkki päässä teatteriin. Tiesin toki ketä lavalla on. Ja otin säkin päästä ;) Ensimmäisellä kerralla itketti enemmän. Istuin toki eri palleilla. Suosittelen. Maksoin itse kummatkin liput, mutta silti kirjoitin blogiin. Minulle tarjottiin maistuvat kahvit nisun kanssa, kiitos siitä!
Näytelmää haluaisi purkaa enemmänkin mutta silloin tulisi paljastaneeksi, ehkä liikaa. Ehkä kerron, ehkä en. Joy to the World - ja juurikin Joy Divisionin kautta tuli mieleen äsken Täti ja minä -näytelmässä näitä ilon ja sukujuhlien keikauskakun kerroksia leikkaavat, ja jakavat erinomaiset Ojala ja Peacock.
Haluaisin lukea tämä myös tekstinä, siinä on hienoja oivalluksia, että kaikki on ennallaan, kun postimerkin hintoja taas nostetaan. Postille irvaillaan myös muutenkin: mistä huomaa, että posti on lakossa? Aivan...
Tässä kuvia produktiosta Riihimäen teatterin sivuilta:
Tässä Riihimäen teatterin Flickr-kuvia:
Täti ja minä 14.9.2018 - 30.11.2018
Kuvassa: Eero Ojala ja Katja Peacock
Kuvaaja: Aki Loponen / Pictuner Oy
Kemppi on tässä kuten jäätynyt kyläläinen Polanskin Vampyyrintappajat, anteeksi mutta hampaanne ovat niskassani -elokuvasta...
Täti ja minä 14.9.2018 - 30.11.2018
Kuvassa: Eero Ojala
Kuvaaja: Aki Loponen / Pictuner Oy
Tekijäloota:
Morris Panychin teksti, vaikka näytelmä ilmestyi nimellä Vigil (1996) niin pidän tästä Auntie and me -nimestä enemmän.
Kirjasta: Sähköistä kirjaa ei käytettävissä, sanoo google. Laitetaan tähän lyhy klippi vanukkaasta:
Morris Panychin Talonbooksilta vuonna 1996 julkaistusta 77-sivuisesta kirjasta sanotaan:
" Morris Panych's brilliant new black comedy is structured around what happens when an extremely self-centred and shallow person finds himself, through his own errors and inattentiveness, in a life-and-death situation with profound and far-reaching consequences. A play of twisted circumstance, mistaken identity and surprising turns, it is deliciously absurd, incredibly funny and poignantly tender. " google books
Mieleeni tuli Joy to the World - kammottava joululaulu joka soi ja se soi näytelmässä, mutta Joy Divisionin nihilismin ja aikamme rimbauddelevan kalpean pojan ja suuren taiteilijan, marttyyrin Ian Curtisin ja bändinsä muodossa mm tästä joulukoristeesta jonka voi tilata osoitteesta: mlinehamart.com/Joy-Division-to-the-World-Ornament
tai tämä Joy to the World Joy Division Christmas tree joka on siis tietenkin Yule Tree, Jouluhan on vanha pakana juhla eikä sillä ole mitään tekemistä minkään kristin kanssa, tietenkään.
Emme ole ihan Terveitten Käsien Ääretöntä joulua -EP:n graafisessa sadistisessa ja humoristisessa grafiikassa, vaan Riihimäen versiossa ollaan ambivalentisti.
Huumori on ihanan kiiltävän mustaa kuin asfaltti syyskuussa kotiinpaluun aikaan,..
Pöö, eli Halloween-kausi alkoi virallisesti eilen Ojalan taskulampun myötä.
Näytelmän esittely Riihimäen teatterin sivulta:
Täti ja minä
Yllättävä komedia koko elämän muuttavasta kohtaamisesta.
Elämän päähän potkima, keski-ikäinen pankkivirkailija Kemp saa kirjeen tädiltään, jota ei ole nähnyt sitten lapsuusvuosien. Kuolemaisillaan oleva täti haluaa yllättäen tavata sisarenpoikansa. Järjestelmällinen ja suorasanainen Kemp päättää järjestää tätinsä viimeiselle matkalle asiaan kuuluvalla tavalla. Tädin vointi tuntuu kummallisesti vain kohentuvan ja kuolema antaa odottaa itseään. Eikö mikään Kempin elämässä voi mennä putkeen?
Morris Panychin mustaa huumoria tihkuva näytelmä on naurattanut ja liikuttanut yleisöjä Suomessa jo useiden vuosien ajan. Suomen kantaesitys oli Helsingin Kaupunginteatterissa 2006.
Riihimäen Teatterin Täti ja minä on upeiden ja karismaattisten näyttelijöiden Eero Ojalan ja Katja Peacockin keskinäinen temmellyskenttä, jossa yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja huumori on lämminhenkisyydessäänkin pirullista. Täti ei juuri puhu, mutta silti Kemp käy vimmaista dialogia hänen kanssaan.
”Minä en ole koskaan menettänyt jalkaa, mutta tavallaanhan me kaikki onnumme täällä, eikö vain?” -Kemp
Esitys on itkettävän hauska ja pohjattoman surumielinen komedia meistä, jotka olisimme mieluummin amarylliksia tai jäljelle jäänyttä kutinaa. "
jatkan kuitenkin:
tässä seuraa juonipaljastuksia, mahdollisesti, älä lue, jos haluat mennä teatteriin kilju päässä.
Sininen, eteerinen aamutakki toi siis mieleen Bates motel -sarjan nuoren Norman Batesin. Myös sarjassa Normanilla on äitinsä aamutakki, tässä Kempllä tätinsä. Kemppi siis pesee omia virkamiehen vaatteitaan - eikä hänellä ole muuta päälle pantavaa. Äitinsä on pukenut Kempin tytöksi, toisaalta Kemp halusikin pukeutua kuin tyttö. Äidillä on aina kädet täynnä - viski ja tupakka. Isälle äiti ostaa aseen, isä on epäonnistunut taikuri, maanisdepressiivinen.
Venus turkiksissa -romaani ( ja samalla näytelmä, elokuva ) tuli mieleen tästä oudost täti-suhteesta, sen muistamisesta. Oliko Kemppi rakastunut tätiinsä, joka reteesti taksilla tömähti kylään, tädin fetisistisesti mustiin kiiltäviin hiuksiin, vai halusiko Kemp samanlaiset hiukset, samanlaiset seksikkäät naisten vaatteet, vaiko kumpaakin... Venus turkiksissa oli yksiä lempiteoksiani, antoihan sen kirjoittaja nimen masokismille, jota paljon myös käsitellään tässä näytelmässä. Venus turkikssa -teoksessa mietitään nyt moralisteina ja matkan, turvallisen ajanjakson päästä, että oliko poikaa kurittava täti siis hyväksikäyttäjä. Ja miten tuo kohtaus vaikutti tarinan miehen, masokistin jokaöiseen uneen.
Mutta onko dominoivalla oikeasti se valta, vaiko masokistilla, joka oikeastaan määrää koko session, turvasanoja myöten?
Viitauksia on myös Ed Woodiin, maailman huonoimman elokuvan ohjaajaksi titeleerattuun sotasankariin, joka myös soti - naisten alusvaattet uniformunsa alla. Ed oli transvestiitti joka myös rakasti naisia. Onko Kemp aseksuaali vaiko bi? Onko sen tietäminen meille tärkeää? Ojala lausuu niin mainiosti sanan hömöseksuelli. Miksi meille on niin tärkeää määritellä itsensä?
Kemp kertoi olevansa 12-vuotiaana transvestiitti. Hän ei siis ollut transnuori.
Vasta toisella katseluskerralla koin, että tämähän on punahilkan tarina! Ilman punahilkkaa. Tahi että susi voi pukea hilkan päähänsä. Tätikin voi olla susi, tai punahilkka, tai isoäiti.
Toisella kerralla, iltanäytöksellä eilen, tarina läheni myös Haneke Pianonopettaja - kuinka brutaalia on lähimmäisen, heikomman ihmisen alistaminen ja nöyryyttäminen, mahdollinen väkivallalla uhkailu.
Mietin tuota amaryllis -vertausta, sehän kasvaa loputtomasti kukkaruukussa, niin ,että lopulta juuret halkaisevat ruukun - näin kävi silmieni edessä lastenkodissa.
Mutta se on ihan toinen tarina, se.
Näks tyks näks tyks bzzzzzz, ihana kamala Täti ja minä Riihimäen teatterissa. Ah.
Kuvia näytelmään liittyviä ja liittymättömiä Instagram- ja twitter-tileiltäni, kröhöm:
näks tyks näks tyks bzzzzzz, ihana kamala #tätijaminä #väliaikatviitti musta komedia ja höpsö tragedia, elämä. @rmkteatteri 13.10.2018 Eero Ojalan äänessä lauseessa sopiva loppunärä. pic.twitter.com/wWY0yMzt4p— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 13. lokakuuta 2018
